Oulujoen reitti ry

Joen tarinoita

Virran lumo

Luin joulun aikaan Tommy Tabermannin kirjoittaman novellin. Siinä ovelle koputti salaperäinen vieras, joka tarjoutui pesemään ihmisten jalkoja. Lempeästi jaloille vettä valaen ja puhellen vieras vieritti vähitellen väsymyksen raskaan kiven ihmisen rinnasta. Tarina oli kaunis. Se sysäsi ajatukseni liikkeelle. Mikä voisi olla salaperäinen samarialainen, joka murentaisi väsymykseni hiekanjyväsiksi? Mikä olisi tuuli, joka pöllyttäisi jyväset maan ääreen, palaamattomiin? Joki, se voisi olla joki. Minun oli lähdettävä etsimään vastausta.

 

Kävelen Ämmäkosken rannoille. Näen mustana virtaavan veden ja aavistan vastauksen. Lämmintä ja herkkää liikahtaa mielessäni. Haluan upottaa kireän otsani joen kylmään kalvoon. Jos hukutan murheeni ja väsymykseni virran vesimolekyylien sekaan, jäävätkö ne sinne? Hajoavatko ne pienen pieniksi väsymysatomeiksi? Hajoavatko ne niin, ettei niistä, kerran niiden rantauduttua, tule enää samanlaista väsymyksen kokoonpanoa kuin ne alkujaan olivat? Voisivatko ne liukua vesimolekyyleihin limittyneinä joen pyörteissä Oulujärveen, Oulujokeen ja mereen asti? Merivirrat kuljettaisivat niitä yhä kauemmaksi, Itämerelle, valtamerille saakka. Vähitellen ne haihtuisivat veden mukana, kohoaisivat taivaalle. Kunnes taas sadepilvistä laskeutuisivat takaisin maanpinnalle, vesiin, jokiin. Palaisivatko ne minun murheikseni takaisin? Mietin, olisiko mahdollista tutkia, kauanko kestää vesimolekyylin matka kaukaisille merille, kun veden vaihtuminen Oulujärvessäkin kestää yhdeksän kuukautta.

 

Laskeudun Kalkkisillalle Renforsin talon laiturille. Terva tuoksuu. Tuijotan jokea kysyen, mitä se voisi minulle kertoa. Vesi virtaa vahvana, määrätietoisena tunnelivoimalan aukosta. Pyörteet kisailevat keskenään. Jos yksi pyörre on edellä muita, säntää kohta takaa toinen sen edelle. Yhä uusia pyörteitä heittäytyy kepeään kisaan. Spiraalit pyörteiden ympärillä laajenevat, supistuvat, katoavat, nousevat uudelleen pintaan.

 

Nostan katsettani alajuoksulle päin. Tehtaan valaistu entisöity tiilipiippu ja surulliseksi kutistunut, Eino Pitkäsen suunnittelema funkkistyylinen toimistorakennus kertovat tarinaa niistä sadasta vuodesta, jolloin Kajaani Oy on ollut kaupungin hyvinvoinnin luoja. Virran pyörteissä kohoilee ohuita, kirkkaita jäälauttoja. Nekin kisaavat keskenään. Tuolla nousee pupujussin hahmoinen figuuri. Pyöreä selkä ja korvat pitkin kylkiä. Pupujussi vajoaa veden alle, nousee uudestaan pintaan. Pyörii, pyörii vinhasti joen juoksussa. Sen vieressä purjevene taistelee olemassaolostaan. Purje kallistuu, vene hoippuu, hörppää vettä ja vaipuu veden alle. Muutamien metrien päässä se pongahtaa taas pintaan ja nousee ylpeänä pystyyn. Matka jatkuu, kunnes uusi pyörre imaisee sen veden hyiseen valtakuntaan. Jossakin kohoilee jäinen kalan selkäevä, villisti kuin lohilordien aikaan.

 

Minua hymyilyttää. Voisin seurata huimaa kisaa loputtomiin, mutta palaan todellisuuteen. Minä seisomassa sateenvarjon alla itsekseni hymyillen, naurua pidätellen. Maagisesti vangitsevaan virtaan tuijottaen. Saattavat koirantaluttajat katsoa pitkään. On viisainta lähteä kävelemään.

 

Nousen tervakanavan reunaa Kyynäspäänniemen rantapolulle. Linnanvirrassa uiskentelee lukemattomia sorsapareja. Joukossa kelluu muutamia telkkiäkin. Aiemmin olin kuullut, että lämpimän syksyn harhauttamina ne olivat ruvenneet pesimispuuhiin.

 

Linnanvirta tulee useasti uniini. Uni toistuu samanlaisena. Joki on musta ja syvä. Vesi syöksyy väkevästi Ämmäkoskea kohti. Minun on ylitettävä virta, mutta silta on hutera. Vain muutamia lankkuja joen päällä, eivätkä nekään yllä koko joen yli. Ensin on päästävä Linnanraunioille, sitten Teppanan rannalle. On hypeltävä lankulta toiselle. Kulku on epävarmaa. Ei ole edes kaiteita, mistä pitää kiinni. Katson lumoutuneena, kun vesimassat vyöryvät liki lankkuja. On oltava rohkea, jos haluaa päästä toiselle puolelle. Koski pauhaa, hyppään virran yli. Onnistunko, en ainakaan huku? Uni päättyy siihen.

 

Aulikki Piirainen

Vuosi vaihtuu - entä sitten

Vuodenvaihteessa ilma jatkuu poikkeuksellisena. Lunta on vain hennosti maan peitoksi, vettä sataa ja on harmaata. Kovin erilaista on kuin useimpien entisten talvien kiukkupakkasten aikaan: ilma hytisee sinistä kylmyyttä, pienikin ääni kalahtaa repivästi korvaan. On puettava untuvatakin alle villaista, käteen rukkasten päälle lapaset, huppu villamyssyn suojaksi, vielä kaulaliina hyistä viimaa torjumaan. Näissä varustuksissa on ollut turvallista astua ulos kodin lämpimästä. Mutta nyt on kuunneltava tarkasti, ropiseeko katolla. Katsottava ikkunasta pimeälle pihalle, onko varauduttava sateeseen?

 

Vuoden vaihtuminen aiheuttaa hysteriaa. Ihmiset hullaantuvat tavaratalojen mainosten tulviessa postilaatikkoon ja lehtien sivuille. Pitää ostaa mahtiraketteja, Jätti Vulcanoita, Pyro Powereita, säpinäpusseja, kiinareita, papatteja (onko niitä vielä?). Noihinkin menee jo erään mainoksen mukaan yli 50 euroa rahaa. Näiden omien latausten lisäksi järjestävät useat kunnat näyttävän ilotulituksen. Eikö se riittäisi? Voitaisiinko omien ilotulitteiden ampuminen kieltää edes kaupunkien keskustoissa ja lähialueilla kuten tehdään esim. Tampereen ja Jyväskylän ydinkeskustoissa? Ensimmäiset pamaukset kuulin aatonaattona päivällä. Se oli vasta lievää alkusoittoa. 

 

Varsinainen ryske alkoi aattona kuuden maissa. Joka puolella viuhui, räiskähteli, sähisi, pimahteli. Kun ajelin kotikadulla, meinasin saada osuman. Pienet pojat latasivat jonkin pamahtavan aivan autoni edessä. En tiennyt, miltä puolelta olisin pommin kiertänyt. Onneksi minulle, paukku lensi kadun varressa olevan talon pihaan. Lapsuudenkotini on lähellä joen rantaa, josta viime vuosina on järjestetty kaupungin ilotulitus. Niin nytkin. Olin varautunut asianmukaisesti korvatulpilla ja kömpimällä peiton alle hyvissä ajoin ennen h-hetkeä. Turhaan. Kun tykistökeskitys alkoi, eivät korvatulpatkaan antaneet unirauhaa, suodattivat vain meteliä hiukan. Maa jyrähteli, ilma räsähteli, taivas jylisi, pilvet heijastivat räjähdysten värit kelmeänä takaisin. Kauanko meteliä kesti, sitä en jaksanut kellosta katsoa. Silmiä kiinni puristaen kestin urhoollisesti vihollisen tulituksen ja uudenvuodenyön taistelun.

 

Mutta ei koettelemus tähän loppunut. Aamulla lähdin lenkille jokivarteen. Olin mielessäni varautunut siihen surulliseen näkyyn, minkä pommien jäljiltä tiesin kaduilla odottavan. Tämänkertainen maisema järkytti minua. Joen ylittävän sillan kaiteelle oli unohtunut rakettien hylsyjä. Torin rannalla ja Suvantorannassa oli hurinahyrrien ja punaisten pörriäisten jätteitä, rakettien tikkuja, vihreitä, keltaisia, punaisia paperinriekaleita. Pahinta kaikesta oli joen alennustila. Jäällä lojui muovikasseja, pizzalaatikoita, kaljapulloja, muovisia ja pahvisia ilotulitteiden kuoria. Siellä täällä oli surullisen näköisiä nokilänttejä kuin tulipalon jäljiltä. Mitä joki on tehnyt ansaitakseen kohtalonsa? Pietari Brahekin käänsi selkänsä hävitykselle. Rannoilta roskat voidaan kerätä (kuka kerää, mikä maksaa?), mutta miten joki peittää nöyryytyksensä? Jäät ovat ohuet, ei niille voi mennä siivoamaan. Onko odotettava koko pitkä talvi ennen kuin joen pinta puhdistuu jäiden sulamisen myötä? Vai onko huokaistava kuten Koskenniemi: Tulis talvi ja lumin ne peitteleis!! Puhisen kiukkua. Ovatko ihmiset menettäneet lopullisesti järkensä? Mikä panee kylvämään mustaa ruutia, kemikaaleja, raskasmetalleja ja euroja taivaalle vaivaisen vuodenvaihtumisen kunniaksi? Eivätkä ne pysy taivaalla, ennen pitkää ne leijailevat alas. Suomessa ammutaan erään lähteen mukaan 1-2 miljoonaa erilaista ilotulitetta. Haukun mielessäni paukuttelijoita sivistymättömiksi. Korjaisivat edes jälkensä! Vähitellen kiukku laantuu, muuttuu ahdistukseksi. Toivon muutosta ihmisten ajatteluun, mutta se tuntuu mahdottomalta kehitykseltä tätä menoa seuratessa. Mikä voisi korvata nykyisille ja entisille pikkupojille sähisevän tulilangan tuoman latauksen? En ole onneksi ainoa roskaantumista kummasteleva. Moni näyttää pysähtyvän mietteissään ja puistelevan päätään. Kumma kyllä ihmettelijät ovat vanhempaa ikäpolvea. Taitaa nuoriso vielä nukkua! En pohdinnoistani huolimatta voi käsittää vuoden vaihtumisen aiheuttamaa riehaantumista. Johtuuko se kenties ihmisten erilaisesta aikakäsityksestä? Itse ajattelen ilmeisesti aikaa janana, jolloin uuden vuoden alkaminen ei ole tavallista yötä kummempi taitekohta. Jos aikakäsitys on syklinen, mieltää ehkä vuoden kierron merkkipäivät ainutkertaisina. Tiedän toki ilotulitteiden alkuperäisen merkityksen: niiden avulla karkotettiin pahoja henkiä onnen ja menestyksen saamiseksi. Onko kuitenkin kysymys jostakin muusta? Vielä asia ei ole minulle selvinnyt.

 

Paluumatkalla välttelen katsomasta joelle, ettei avantouinnin vaikuttama valoisa mieli painu maahan. Nostan katseeni Pöllyvaaran kuusikkoon, vaaran jyhkeään silhuettiin. Annan mieleni levätä Koivukosken rantarinteillä, lehtikuusten latvoissa. Kuurnan puolella joen pinta on koskematon, jää kirkasta. Ehkäpä ilo­tu­li­tus­problee­ma­ni selviää seuraavaan vuodenvaihteeseen mennessä. Siihen on 365 päivää aikaa.

 

Aulikki Piirainen

Huo­les­tu­neen ka­la­mie­hen toive uudelle vuodelle

Mitä toivon Uudelle tulevalle vuodelle?

 

Vaelluskalojen pääsylle takaisin kotijokien kutukoskiin ja virtoihin on ilmestynyt isoja uhkia!

 

Toivon aktiivisuutta ja kannanottoa mahdollisimman monelta, joka tuntee tärkeäksi Oulu- Ii- ja Kemi-/Ounasjoen saamisen takaisin uhanalaisten vaelluskalojemme lisääntymis- ja elinalueiksi. Oulun kalatie on antanut meille pienen aavistuksen siitä, mitä voi tapahtua, kun ryhdytään tosissaan kalateiden ja jokien kunnostushankkeisiin.

Uhanalaisten vaelluskalojemme pelastamiseen, kalateiden rakentamiseen, jokien kunnostamiseen jne. liittyvien kirjoitusten ja kannanottojen vastapainoksi tarjotaan toiselta puolelta mielikuvia uhkista, jotka koskettavat meidän jokaisen arkielämää. Mielikuvat siitä, että joet on jo tuhottu ja loputkin täytyy rakentaa, koska muuten sähkö loppuu kesken, ovat systemaattista ja tarkoitushakuista harhaanjohtamista voimayhtiöiden ja joidenkin poliitikkojen taholta. Meille halutaan luoda menettämisen pelkoa. Menettämisen pelko on aina ollut tehokkaimpia tapoja pitää kurissa ja nuhteessa meitä Suomalaisia.

 

Vesivoiman loppuun rakentaminen esim. raiskaamalla vaikkapa Iijoen koko keskijuoksun vapaa osuus; toista sataa kilometriä vapaita virtoja, suvantoja ja koskia, on edesvastuutonta. Tuhoamalla vaelluskaloiltamme jäljellä olevat ja valitettavasti vuosikymmeniä patoamalla estetyt ja toistaiseksi edelleen suljetut luontaiset lisääntymisalueet ei ratkaista millään tavalla Suomen energiatarpeita. Vesivoima ei ole ratkaisu energiaongelmiimme. Tästä huolimatta oltaisiin kepeästi rallatellen ja ilman omantunnontuskia hävittämässä jo pelkästään Iijoen osalta ainakin 200 000 - 300 000 lohen ja meritaimenen vuosittainen luonnonmukainen lastenkammari. Lastenkammari, johon tie olisi helppo avata ja emokaloille pääsy järjestää. Luonnonympäristö, joka pystyisi tuottamaan terveitä ja selviytymiskykyisiä jalokalojen poikasia. Oulujoen virtojen patoajien lo­he­nis­tutus­vel­voi­te on samaa luokkaa kuin olisi pelkästään Iijoen kyky tuottaa luonnonpoikasia. Toki yhdellä järkyttävällä erolla: tänä päivänä keinotekoisesti laitoksissa kasvatetut poikaset tuhoutuvat jo yli 90 prosenttisesti joutuessaan luonnonympäristöön. 

 

Luonnonpoikasten selviytyminen on yli 3 kertainen. Kemi-/Ounasjoelle suunnitellaan vähintäänkin samaa luokkaa olevaa raiskausta ja tuhoamista kuin Iijoelle. Kun laki estää toistaiseksi suunnitelmien toteuttamisen, ollaan lakiakin nyt ehdottelemassa muutettavaksi tarkoituksiin sopivaksi. Kenen tarkoituksiin?

 

Raha puhuu jälleen. Toisaalta kun puhutaan rahasta yhdistettynä voimayhtiöihin, varmaankin jokaisella lienee tänä päivänä myös oma henkilökohtainen käsitys siitä, mihin energiantuottajien kasvaneita voittopotteja kilokuutiokaupalla ammennetaan. Jotkut harvat ja valitut jaolle päässeet ovat saaneet kokea miltä todellinen kultainen kosketus tuntuu. Kosketus ei enää näy riittävän, seuraavaksi halutaan todellinen kultainen syleily. Toisaalta taas nuukia ollaan, kun kalateihin ei oltaisi valmiita päästämään edes kuutiota taivaalta satanutta vettä!

 

Mitä voidaan tehdä vaelluskalojemme puolesta? Jalojen kalojemme ikiaikaisia lisääntymisalueita ja poikasten kasvualueita on vielä tuhoamatta ja hävittämättä kohtalaisen paljon. Alueita olisi riittävän paljon pitämään yllä meremme lohi- ja meritaimenkannat elinvoimaisina ja jopa kasvattamaan niitä moninkertaisiksi nykyisestä tilasta.

 

Oulujärven saas­tut­ta­mis­suun­ni­tel­mien vastavoimaksi tarvittiin -80 luvulla Oulun kaupungin päättäjien kannanotto 100 000 asukkaan puolesta. Myös vaelluskalojemme etua hoitamaan ja puolustamaan tarvitaan iso voima. Mistä se löytyy?

 

Suomen satojatuhansia kalastuksen harrastajia asian ainakin uskoisi kiinnostavan erityisen paljon; sieltä löytynee riittävä määrä sellaisia, jotka kokevat harrastuksensa niin tärkeäksi, että ovat valmiita ilmaisemaan mielipiteensä harrastuksensa arvokkaimpien kohteiden; jalokalojen puolesta!

 

Oulujoki on meille paikallisille tärkeä ja niin pitää ollakin. Mutta nyt on perimmältään kysymys koko vael­lus­ka­la­kan­to­jem­me tulevaisuudesta. Luonnolla on monesti ihmeellinen kyky toipua ja korjata vaurioitaan ja nyt meidän vastuullamme on, annammeko sille mahdollisuuden toipumiseen.

 

Meillä on jäljellä kaksi vaihtoehtoa ja jompikumpi niistä täytyy valita:

Joko, tuhoamme loputkin jäljellä olevat luonnon tarjoamat lisääntymis- ja elinmahdollisuudet vaelluskalojemme jälkeläisiltä. Annamme myös nykyisessä muodossaan jalokalakannat tuhoavan merikalastuksen jatkua muuttumattomana.

 

Tai, autamme lohen ja meritaimenen takaisin niiden kotikoskiin ja virtoihin. Järkeistämme myös merikalastuksen lähtökohdaksi ja perusteiksi sen, mitä kulloinkin olemassa olevat kannat vaarantamatta niiden tulevaisuutta, kalastusta kestävät. Samalla tulemme pelastaneeksi uhanalaiset kalakantamme ja turvaamme mahdollisuuden hienoihin elämyksiin villien luonnonkasvattien parissa myös tulevaisuudessa.

 

Sinun valintasi ja mielipiteesi ratkaisee.

 

Paremman Uuden Vuoden toivotuksin:

 

Veikko Rantala, Muhokselta

Oulujoen puhtaan veden tal­vi­tai­men, entäpä jos olisikin toisin ?

Eipä olisi ihan en­sim­mäi­sek­si us­kal­ta­nut veikata, -80 luvulla kun tapeltiin sel­lu­teh­taan tuloa vastaan, että 2006 Mu­hok­sel­la soudetaan taimenta jou­lu­pöy­tää juh­lis­ta­maan. Jos tuolloin olisi arvannut ääneen esittää, että Muhoksen vesissä pian vuo­si­tu­han­nen vaihteen jälkeen ui jälleen myös lohi ja me­ri­tai­men­kin, niin pyöreään ja peh­mus­tet­tuun koppiin olisi pi­ka­pas­si­tuk­sel­la päässyt.

 

Tarina lapsesta, josta piti kasvaa Ou­lu­jär­ven rannan jät­ti­läi­nen

 

Tovin aikaa taak­se­päin -80 luvulla Suomeen syn­ny­tet­tiin sel­lu­lap­si. Alulle sen yhdessä panivat isot met­sä­her­rat. Kun lapsonen oli yhdessä alulle saatettu, sai se lahjaksi sellaisen perimän, että siitä kasvaisi mahtava ja ennen näkemätön. Herrat tiesivät somasta lap­so­ses­ta kasvavan suuren ja komean jät­ti­läi­sen, jonka ruokahalu olisi valtava. Mutta kun paljon syö, niin paljon tulee myös toisesta päästä. Ja sitäpä herrat nyt yhdessä pohtimaan, mistä paikka, johon voisi lapsonen rauhassa ahterinsa asettaa ja huoletta löysätä kaameat sotkut ja liemet, jotka jatkuva ahmiminen ai­kaan­sai­si.

 

Naamat pu­noit­taen ja suupielet hymyssä selluisät istuivat ja ar­vai­li­vat toinen toi­sil­leen sitä, kuinka paljon täyteen mittaansa var­tut­tu­aan tuon jätin, metsien molokin, kitaan am­men­net­tai­siin pe­tä­jäis­tä pu­res­kel­ta­vak­si. Mutta mistä se is­tu­ma­paik­ka löytyisi, mistä löytyisi jätille mieluinen koto? Kainuu ja Ou­lu­jär­ven ranta, siellä olisi pe­tä­jäis­tä ikia­joik­si ja iso vesi jätin perästä pursuvat kaameat sotkut upottaa! Herrat toinen toistaan ja itseään kiit­te­li­vät, nostivat maljan jos toisenkin, suuren vii­sau­ten­sa kunniaksi! Isät päättivät hou­ku­tel­la lap­sel­leen myös kummeja, Kainuun pe­tä­jäi­sen kansan isäntiä, jotka kummeiksi pääs­tes­sään ilomielin ruok­ki­si­vat jättiä metsiensä puilla. Tuuma oli ylen viisas ja kiiruusti herrat sitä ryhtyivät täy­tän­töön panemaan.

 

Toisin kuitenkin kävi. Ei meitä, jotka karmean jätin perästä kohta tul­vivis­ta sotkuista ja liemistä parkua pidimme ja hädässä huusimme, alun perin montaa ollut. Mutta joskus vähänkin on paljon! Toi­mi­tim­me tietoa tulevasta pitkin veden vartta. Kun tarpeeksi huutaa, niin kyllä joku sen kuulee!

 

Oulun kaupungin isät ja äidit kuulivat ja kau­his­tui­vat sitä, mitä kohta jokea pitkin Oulun lapsosten ve­si­kup­pei­hin valuisi. Suut­tui­vat ja yhdessä kar­jai­si­vat lastensa puolesta! Karjaisu oli niin kova ja mahtava, että herratkin sitä säi­käh­ti­vät. Sel­lu­lap­so­nen, josta piti kasvaa jätti, käys­ken­te­li jo Ou­lu­jär­ven rannoilla so­vi­tel­len paljasta ahteriaan sopivaan paikkaan. Mieluisan paikan se oli isiensä opas­ta­ma­na jo löy­tä­nyt­kin rannasta, Kajaanin seudulta. Kita ammollaan se hiljaa odotti pe­tä­jäis­tä kohta tulevaksi. Kuul­les­saan Oulun kaupungin isien ja äitien karjaisun lapsi säikähti! Säikähti niin, että hyppäsi pystyyn ja juoksi paljas ahteri vilkkuen karkuun Kainuun mailta. Perässä juoksivat selluisät, jotka yrittivät lasta kiinni saada ja sei­saut­taa. Juostiin siinä tovi jos toinenkin. Välillä piti herrojen jo pysähtyä ja hengähtää ja eväs­pul­los­ta vah­vis­tuk­sek­si kupponen kulauttaa. Juostiin ja viimein isät ta­voit­ti­vat itkevän ja parkuvan lap­so­sen­sa, saivat sen joukolla sei­sah­tu­maan. Juostessa matkaa oli taittunut pitkälti ja paluuta ei Ou­lu­jär­vel­le ja Kainuun maille enää ollut. Mikä nyt neuvoksi?

Herrat kat­se­li­vat ym­pä­ril­leen ja huo­ma­si­vat saa­pu­neen­sa meren rantaan. Rannalla näytti olevan sopivan näköinen paikka istuttaa lapsi rau­hoit­tu­maan. Lasta tyyn­ny­tel­tiin ja yhdessä se istumaan saatiin. Mutta voi ja ohhoh! Lapsi istui ja hymyili leveästi, avasi kitansa ammolleen jääden odot­ta­maan pu­res­kel­ta­vaa. Oli löytynyt koto missä olla ja istua, ahmia kyl­lik­seen ja vielä suurempi vesi löysätä perästään kaameat sotkut. Taas herrat on­nit­te­li­vat toinen toistaan ja itseään! Eväspullo kai­vet­tiin esiin ja maljoja nos­tet­tiin yksi jos toinenkin suuren viisauden kunniaksi.

 

On mukava muistella noita menneitä juttuja kun nyt puhtaissa vesissä saa ja­lo­ka­lo­ja soudella! Miltähän tuntuisi, jos sel­lu­lie­mis­sä ja diok­sii­ni­kei­tois­sa vaap­pu­jaan pitäisi liotella? No onneksi ei ole kokemusta moisesta. Tämän episodin tar­kem­pien ta­pah­tu­mien ker­to­mi­nen jää toiseen kertaan. Kerron kyllä mie­lel­lä­ni jos vaan lukijat niin toivovat.

 

No, entäpä miten kävi kir­joit­ta­jan tämän vuoden jou­lu­tai­me­nel­le?

Huo­nos­ti­han siinä olisi käynyt, jos ei tuota ¨uutta syksyä¨ olisi tullut. Eipä siinä auttanut muu kuin heti rau­hoi­tusa­jan päätyttyä hakea mökiltä jo tal­vi­te­loil­le laitettu vene takaisin. Ja ei muuta kuin taas Montan alle soutamaan!

 

No soutaa kyllä piti melko pitkään; meinasi jo mennä usko Ou­lu­joes­sa ja muu­al­la­kin hyvin pe­lit­tä­nei­siin vaap­pui­hin­kin.

Kunnes. Vapa notkahti ja räikkä pärähti! Pakko tunnustaa, että pikkuisen saattoi käsikin täristä kun taimenta haaviin tähtäilin. Kaunis kala; pa­ri­ki­loi­nen. Kaiken kruununa omin käsin vuoltu kapula; Hakeva, tukevasti suu­pie­les­sä.

 

Jou­lu­pöy­däs­sä on taas Oulujoen her­kul­lis­ta taimenta niin kuin vii­me­vuon­na­kin, perinne siis saa jatkoa!

 

Jouluisin terveisin Mu­hok­sel­ta jossa taas kirkon kellot soivat lohta leipää:

 

Veikko Rantala

Joki tulvii

Merkillinen joulukuu. Lenkille pitää lähteä kumisaappaat jalassa ja sateenvarjo kädessä. Marraskuussa sataneet lumet ovat sulaneet, jäät vesistä hävinneet. Vettä on satanut monta viikkoa. Tänään on kuitenkin kuiva päivä. Lehdistä olin lukenut, että Kajaaninjoella on aloitettu syysvesien ohijuoksutukset. Vettä oli yläjuoksulla järvissä jo siinä korkeudessa kuin säännöstelijä sen talveksi yleensä jättää. Mutta Oulujärveen vettä mahtuisi.

 

Kävelen Koivukosken alle. Yksi tulvaluukku on avoinna. Siitä työntyvä vesimassa on vakuuttava voimassaan. Tuijotan veden massaa ja liikutun. Oma häilyvä mieleni asettuu paikoilleen, jotakin vahvaa ja ehdotonta vielä on. Rannalta ei ole kiirettä pois. Vesi pärskyy alas vasten kiviä, koukkaa lahden kautta, ärjyy Kyynäspäänniemen ympäri, laantuu vähitellen mustiksi vesipatjoiksi ohi linnanraunioiden matkallaan kohti Ämmää. Tällainenko Kajaaninjoki on ollut, kun historiantutkija Johannes Messenius oli 1600-luvulla vankina Kajaanin linnassa? Olen ihmetellyt, kun olen kuullut, että hän kirjoitti sen aikaisissa oloissa, kosteassa majassa kosken partaalla mittavan 14-osaisen historiateoksen Scondia illustrata. Jatkan matkaani rantakallioilta alas Kyynäspäänniemen lahdekkeeseen. Puro tunkee vettä lahteen, puut seisovat kuin kevättulvan aikaan rantavedessä. Nyt tulva ei innosta, oudoksuttaa ja mietityttää kyllä. Kynskillä on mies kalassa. Vastaantulija kysyy minulta huvittuneena, että olenko tulossa pilkiltä. Nauramme yhdessä, että jäät sulivat alta pois. Näky joen varrella on absurdi, musta ja märkä maa, vyöryvä koski. Talojen ikkunoissa loistavat jouluvalot kuin väärään aikaan sytytettyinä. Minä ja koko ihmiskuntako tämän on aiheuttanut itsekkäällä kaiken haluamisellaan? Voinko olla vielä suuremman muutoksen estämässä tai edes hidastamassa? Vai Luojako meille järjestää nyt vettä ennätyskuivan kesän jälkeen? Jälkimmäinen vaihtoehto on lohdullisempi. Ämmäkoskella on auki kolme patoluukkua. Vesi syöksyy jyrkästä putouksesta vasten kallioita, vesipisarat ja -höyry kohoavat metrien korkeuksiin. Joki vaahtoaa valkeana kapeaan kuiluun. 

Renforsin talon kohdalla se jo rauhoittuu. Rantamilla kävelee ihmisiä kameroineen. Luonto on järjestänyt meitä yhdistävän näytöksen: joulutulvan. Karolineburgin lehtikuuset seisovat tyynenä rinteessä. Mitä tuuminevat tästä esityksestä?

 

Myöhemmin lähden käymään isäni kanssa vanhempieni mökillä. Pihakalusteet jäivät marraskuun lumen alle. Nyt on hyvä aika käydä ne nostamassa sateelta suojaan. Mökki sijaitsee Kajaanin Koutaniemellä syvän, vihreävetisen lammen rannalla. Samalla voimme käydä katsomassa Oulujärven ja lammen veden korkeutta. Tuntuu oudolle laskeutua mökkitietä lammen rantaan. Lampi on tyyni ja vihreä kuin kesällä. Nostelemme rivakasti penkit ja pöydän suojaan. Tutkimme veden korkeutta, ei se juuri ole noussut. Ilmeisesti lammen vedenpinta on yhteydessä Oulujärven korkeuteen. Istun kirjoittamaan mökkikirjaan. Tuijotan lammen tyyneen hiljaisuuteen. Nyt ovat ne pyhäinpäivän harmaat hetket, jotka jäivät tänä syksynä kokematta. Yhtäkkiä herään. Tuuli tohisee voimakkaasti männyissä, mutta lampi on tyyni. Taasko mieletön näky? Mietimme asiaa isäni kanssa. Lähden ottamaan asiasta selvää. Etsin jotakin, jonka voisin heittää lampeen. Onko vihreys vettä vai jäätä? Kiviä ei kangasmetsästä löydy, mutta käpyjä kyllä. Heitän muutaman kävyn. Ne kopsahtelevat virkeästi lammen pinnasta. Lammessa on ohut jää, jonka päällä on muutama sentti vettä.

 

Joulukuun päivän hämärän aika on lyhyt kokemiseen, on lähdettävä pois. Ajamme Koutalahden uimarantaan. Rantavesissä on jäälauttoja, mutta muuten järvellä näkyy jopa vaahtopäitä. Vesi on noussut ainakin elokuisen kanoottireissun vedenkorkeuteen verrattuna. Lehdestä olin lukenut, että Oulujärven pinta on ollut marraskuun lopussa 40 senttiä pitkäaikaisen keskiarvon alapuolella. Käytän paluumatkalla isääni Ämmäkosken rannoilla. Hän on elättänyt perheensä Ämmäkosken voimalaitoksen koneenhoitajana. Isäni muisteli, että joskus kevättulvien aikaan Ämmäkoskella saattoivat olla kaikki tulvaluukut auki. Katselen pimentyvää maisemaa, valot syttyvät, valaisevat linnanrauniot ja rannat, joki elää kiihkeästi vapauden hetkiään. Tänä hetkenä haluaisin esittää kiitokset Pietari Brahelle siitä, että hän on perustanut Kajaanin kaupungin näin hienolle paikalle. Myöhemmin illalla pilvipeite rakoilee niin, että kirkas tähti pilkistää taivaalta. Lapsi minussa ajattelee, että se voisi olla joulutähti.

 

Aulikki Piirainen

Sivun alkuun

Joen laulu

Olen vuntsinut asian näin:

On joessa sanat ja kuohussa laulu, juokseva virta kuin maisemataulu.

Ei kahlitse riemua lumi ei jää, soi ilmassa korennon keväinen hää.

Haurasta voimaa nuo perhoset uhoo, tällaista näytelmää tuulet ei tuhoo.

Joki on aika, se talveksi jäätyy, kesällä elää ja mereksi päätyy.

 

Konstantin

Tal­vi­tul­via ja kaaosta

Kuluva talvi on Kainuun kulmakunnilla - kuten varmaan muuallakin - ollut säiden osalta varsin poikkeuksellinen. Lumi lankesi maisemaan jo lokakuussa ja talvesta näytti tulevan perin hyinen. Loka-marraskuun vaihteessa sankat nietokset peittivät maiseman. Kipakat pakkaset hyydyttivät nopeasti pikkulammet vankkaan jääpeitteeseen ja avarat järvenselätkin saivat jääkatteen.

Lumettomassa Kainuussa, kuten muuallakin pohjoisessa, alkoi todellinen kaamos, jollaista harvoin näkee näillä tienoilla. Lumettomuus aiheutti synkistä synkimmän pimeyden, jossa päivän ja yön eroa ei juuri huomannut. Valkoisen talviturkin hankkineet cityjäniksetkin loikkivat pihapiirissä maisemaan sopimattomina kummajaisina ihmetellen säiden nopeaa vaihtelua.

Tulvajuoksutukset eivät ole olleet viime vuosina kovin tavallisia ja talvijuoksutukset ovat tuiki harvinaisia Kainuun kulmakunnilla. Oulujärveen toki vettä mahtuu, sillä marraskuun lopulla järven vedenpinta oli kuivan kesän vuoksi vielä noin 40 senttiä normaalia alempana. Ohijuoksutuksia saa jatkaa vielä pitkään ennen kuin Oulujärven rantalaiturit ovat vaarassa. Oulujärven jäät ovat huvenneet lenseiden säiden vuoksi. Kun marraskuun alkupuolella pilkkimiehet ja muutamat ammattikalastajat karauttelivat jo moottorikelkoilla apajapaikoille, joulukuun alkupuolella jääkentät sulivat silmissä. Paltaselällä vain sinnikkäimmät pilkkimiehet uskaltautuivat heikoille rantajäille pilkkimään. Tosin heilläkin oli jäänaskalit kaulallaan ja ylimääräinen, muovipussissa säilytettävä vaatekerta repussaan siltä varalta, että jäihin pulahtavat. Katselin uhkarohkeaa pilkintää jonkin aikaa ja toivoin, etteivät kalaäijät sulaan suistu.

Jos lämpimät römppäkelit vielä pitkäänkin jatkuvat, voi olla, ettei Oulujärven jäätietä Paltaselälle tänä talvena ennätä avata. Jää ei ehdi vahvistua tarpeeksi. Pitkäaikaisen keskiarvon mukaan Oulujärven selät jäätyvät marraskuun puolivälin tietämillä miehen kantavaan jäähän ja jo tammikuussa talvitiet entisaikaan aurattiin liikenteelle.

 

Toivottavasti tuulten suunta muuttuu ja hyiset napa-alueen tuulet viimein pääsevät tekemään tehtävänsä ja talvi viimein koittaa tänne Tulevaisuudessa jääkentät jäävät ilmastomuutoksen vuoksi vain haaveeksi ja Oulujärvi lainehtii koko talvikauden synkkänä, harmaana ja luotaantyöntävänä.

 

Reijo Heikkinen
Kuvat: Reijo Heikkinen
11.12.2006

It­se­näi­syys­päi­vän puheesta
Uta­jär­vel­lä 6.12.2006

”…Mitä eniten Suomessa, isänmaassani puolustaisin?

 

En Nokiaa tai formulamestareita

 miljonäärejä, jotka maksavat veronsa ulkomaille

 

En Fortumia, mutta koskia puolustaisin 

viimeisiä suomalaisia koskia

joita voimayhtiöt nyt hamuavat

 

viimeisiä vanhan metsän sirpaleita puolustaisin

 ikimäntyjä, joiden äärellä sielu lepää

 

Sielunmaisemiani puolustaisin…”

 

Pekka Jurvelin

Näkymä Tuiran silloilta

Tuiran silloilta avautuu taas - ennen armeliasta lumipeittoa - armoton näky: Merikosken pohjakivikot paistavat tylyinä ja ankeina. Tuossa on kuitenkin tarjolla suuren maineikkaan kosken pohjaa, jossa vesi edelleenkin virtaisi kiivaana. Näin on tilanne, vaikka Oulujoen lohella ja erityisesti sukupuuttoon kuolemisen partaalla elävällä Itämeren meritaimenella on huutava puute kutu-ja poi­kas­tuo­tan­to­pai­kois­ta!

 

Kalatutkija Timo Yrjänä on jossain esittänyt, että Hupisaarien purot voisivat toimia poi­kas­tuo­tan­toa­luei­na, samalla hän väläytti myös tietyn vesimäärän juoksutusta vanhaan kosken uomaan. Tuo ajatus on mainio. 5-10-15 m3/s tai miksei 25 m3 sekunnista, joka olisi vain 10% Oulujoen virtaamasta juoksutettaisiin pysyvästi vanhaan uomaan. Syntyi poikastuotantoalue, joka suurimmillaan vastaisi pienen pohjanmaan joen poi­kas­tuo­tan­toa­luet­ta. Oulu antaisi meritaimenelle elintärkeän lahjan.

 

Veden juoksutus uomaan vaikka sitä vähitellen vuosien myötä kasvattaen olisi mitä mainioin kulttuuriteko! Olen varma, ettei Oululla ei tule olemaan koskaan mahdollisuuksia päästä kult­tuu­ri­pää­kau­pun­gik­si ennen kuin se palauttaa ainakin osan vanhasta sielunmaisemastaan, kosken äänen kaupunkiin.

 

"Merikosken ystävä"

Joen kutsu

Kohtuullisen raskas työviikko on takana. Joulu on tulossa ja huolet jouluvalmisteluista tunkeutuvat mieleen. Tänä iltana on siis aloitettava viikkosiivous. Väsyttää mielettömästi, kuten perjantai-iltana tavallisesti. Mieli on musta, päätä särkee, itkukin on pienen vastoinkäymisen päässä. Imurointi, matot ulos. Siivoussanko esille, vettä, pesuainetta, moppi.

 

- Joelle, heikko kutsu kuiskaa. 

On siivottava, huominen vyöryy päälle. Hermot ovat kireällä. Kohta olen saanut keittiön luututtua.

 - Joelle, lähde joelle. 

Ei! Eteiset ainakin on saatava siivottua. Moppi rämähtää lattialle. Taisin antaa sille vähän lähtövauhtia. Lähtiköhän maalia kynnyksestä? Tuhannen siivouslasta! Tekisi mieli paiskata moppi ikkunan läpi pihalle, vedet pitkin seiniä. 

- Joelle, vesi on mustaa, kutsu kuuluu voimakkaammin. 

Eteiset vielä, ei enempää tänä iltana. 

- Joelle, ei kello vielä ole liian paljon!

 

Siivousvauhti kiihtyy. Minun on pakko päästä joelle. Koko viikko on mennyt sisällä, en ole ehtinyt jokea tervehtimään. Jääkööt loput touhut huomiselle. En voi vastustaa kutsua, lähden avantoon.

 

Talsin kadulla, räntäsade heittelee kosteita riekaleita sateenvarjoon. Katse on maassa. Taitaa lumi sulaa pois ja jäät. Kengät kastuvat. Ajatukset pyörivät menneen viikon asioissa. En näe vastaantulijoita, vain omat väsyneet ajatukseni.

 

Käännyn rantapolulle. Kuusen oksat ovat pitkät, raskaat. Nostan katseeni, vilkaisen joelle. Avanto on musta ja laaja. Vesi kutsuu, joki on tyyni. Onnen kosketus nousee syvältä, rauhoitun. Pukuhuoneessa ei onneksi ole muita, saan yksin kuunnella ilmastointilaitteen hurinaa.

 

Olen miettinyt useasti avantouinnin merkitystä. Oululainen dosentti Pirkko Huttunen on tutkinut avantouinnin ja kylmän fysiologisia vaikutuksia. Hänen mukaansa kylmäaltistus vapauttaa aivolisäkkeestä beetaendorfiinia, joka on kipua lievittävä yhdiste. Se aiheuttaa myös mielihyvää ja voi jopa johtaa riippuvuuden syntyyn.

 

Avantouinti on ihmiselle stressitekijä. Se vapauttaa stressihormoneja verenkiertoon, mutta ei lyhyen kestonsa vuoksi ylikuormita elimistöä. Avantouinnin stressi koetaan positiivisena, energiaa antavana. Toisaalta uimari myös kokee, että avantouinti lievittää henkisen jännityksen aiheuttamaa stressiä. Kun ihminen on stressaantunut, stressihormonien pitoisuudet ovat koholla. Avannossa elimistö käyttää hormonit puolustusreaktioon kylmää vastaan, jolloin hormonipitoisuudet laskevat ja stressi laukeaa. Mutta onko avantouinnin merkitys pelkästään fysiologinen ilmiö?

 

Sini Saren on selvittänyt pro gradu -tutkielmassaan haas­tat­te­lu­tut­ki­muk­sel­la avantouinnin vaiheita Kajaanissa sekä uimarien henkilökohtaisia kokemuksia lajin parissa. Hänen mukaansa yhteys luontoon oli kaikille hänen haastattelemilleen uimareille erittäin tärkeää. Avantouimarit seurasivat säätilan vaihteluita, muuttolintuja ja vuodenaikojen vaihtelua. He kuvailivat uimisen tuomaa kiireettömyyden, itsensä voittamisen sekä stressin vähenemisen tunnetta. Myös hiljentymisen ja rauhoittumisen kokemukset olivat tärkeitä. 

 

 Ehkä Sarenin tutkimuksen tulos vastaa sitä päätelmää, joka minulle on muodostunut vuosien avan­to­uin­ti­har­ras­tuk­sen aikana. Mutta olen pohtinut vielä muutamaa tekijää. Onko uinti ihmiselle houkuttelevaa siksi, että suuri osa ihmisestäkin on vettä? Voisiko se olla ihmisen kaipuuta johonkin alkuperäiseen? Ehkä keho haluaa lähemmäksi omaa olomuotoaan, myös talvella. Mietin, onko veden arvoitus erityisen kiehtovaa meistä, jotka olemme syntyneet veden merkeissä. Mustaa vettä halkoessaan kokee avaavansa joen, veden salaisuutta. Uimari muuttuu osaksi jokea. Hän etsii vastausta veden salatusta tummuudesta. Uija viiltää jälkensä vanana veteen, joka sulkeutuu pian hänen jälkeensä. Vesi palaa ennalleen, kätkee mysteerinsä jälleen syvyyksiinsä.

 

Lähteet: Heikura, P., Huttunen, P., Kinnunen, T. 2000. Hyinen hurmio - avantouimarin käsikirja. Helsinki: Edita Saren, Sini 2004: Eihän se oo kuin vettä - Kajaanilaiset avantouimarit. Pro Gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, Humanistinen tiedekunta.

 

Aulikki Piirainen

Susi, eko­sys­tee­min lääkäri

Mutta sitten viime viikolla, torstaina (23.11.06) paikalliset metsästäjät saivat lippusiiman ringin sisään viisi Jokikylän lauman sutta. Kolme jäi lippusiiman ulkopuolelle. Tälle jahdille oli oikein maa- ja met­sä­ta­lous­mi­nis­te­riön lupa eli koko Jokikylän lauman saa tappaa. Lupa myönnettiin jo edellisellä viikolla. Pääsin erinäisten sattumien, mutta myös omien tutkimusteni perusteella selville, missä jahti tulee tapahtumaan. Völjäydyin todistajaksi maassamme, ehkäpä koko maailmassa, ainutlaatuiselle metsästysreissulle. Mutta samalla sukelsin elämäni suurimpaan ajatusmyrskyyn. Susi opetti minut ajattelemaan. En tässä jaksa nyt kirjoittaa, mitä tällä tarkoitan, mutta ehkä palaan aiheeseen myöhemmin. Mutta yksi asia nousee yli kaiken.

 

 Kysymys kuuluu: Mitä yhteiskunnassamme on tapahtumassa? Susijahti paljastaa paljon "substanssin infrastruktuurista". Ensinnäkin: Vaikka jahdissa oli lähes kaikki Hyrynsalmen metsästysseurat ja muualtakin, ulkopuolisille ei juuri tihkunut tietoa, tai jos tihkuikin niin asiasta puhuttiin kuiskaamalla tai elekielellä. Vaikka "kaikki" tiesivät, kukaan ei tiennyt. Voin sanoa, että olin susijahdissa lainsuojaton En ollut metsästäjä. Silti oletan, että minulla oli koko jahdin kulusta paras yleiskuva. Lippusiiman sisällä oli viisi sutta ja muutama mies, jotka suden ulvontaa matkien ja hirvein huudoin ajoivat susia lippusiiman reunoille. Siellä päivysti 60 passimiestä haulikkoineen. Kiersin koko seitsemän kilometrin lippusiiman ympäri, ja paljon lisääkin, ehkä 15-20 kilometriä yhteensä. Kävin siiman sisälläkin, tutkin miten sudet oli ammuttu. Yksi susi oli tehnyt monen metrin loikan, ennen viimeistä henkäystä. Yritin saada passimiehiltä tietoja. Tiedot olivat niukkoja. 

 

Kuulin surmanlaukaukset, samalla havainnoin suden jälkiä lippusiiman ulkopuolella. Jahdin aikana yksi susi hiippaili melkein passimiehen selän taakse. Koska hän tähtäsi katseensa vain siiman sisään, hän ei huomannut selkänsä takana olevaa sutta. Nimitän tätä siiman sisäpuolista maailmaa "substanssiksi" ja siiman ulkopuolista maailmaa "infrastruktuuriksi". Minä kuljin tässä välimastossa. Keksin sananlaskun: Löytääksesi totuuden, etsi sitä infrastruktuurista, älä substanssista. Tässä alan päästä asian ytimeen: Periferiasta löydetään yhteiskunnallinen totuus. Susi opettaa. Jätän tämänkin asian toistaiseksi ajatuksen laineille. Kun ensi kesänä purjehdin, tulen varmasti pohtimaan suden opetuksia syvällisemmin. Muuten, Kalevalakin syntyi periferiassa, osittain jopa Oulujoen vesistön latvoilla.

 

Haluan heittää keskustelun kehiin "suden substanssin suhteessa ihmiseen". Meillä susikeskustelu on äärimmäisen kapeaa. Se rajoittuu suden syömiin koiriin, porotuhoihin ja yleiseen sudenpelkoon. Tiedotusvälineet herkuttelevat näillä populistisilla, stereotypioita vahvistavilla aiheilla. Opin Hyrynsalmen kunnallisessa keskikoulussa 1960-luvulla, että jänis ja hirvi syövät kasviksia ja susi jäniksiä ja hirviä. Ja tasapaino luonnossa säilyy. Liekö uusia oppeja tullut, mutta olen pähkäillyt lisäteorioitakin. No, ihminen "syö" susia, kun susi syö koiria ja poroja ja hirviä. Koska ihminen on, tai luulee olevansa, ekosysteemin kunkku, niin hänen tulee vihata ensimmäisenä sutta, jotta susi ei ottaisi ihmisen paikkaa. Tuskinpa susi ajattelee, että valloitetaan ihminen. 

 

Onko susia liikaa? Jos on, niin miksi? Siinä kaksi oleellista kysymystä. Väitän, että metsien kohtuuttomat hakkuut Kainuussa ovat tuoneet sudet ihmisten ilmoille. Hakkuiden jälkeen nousevat vesakot ja uudet taimet eli hirvien ja jäniksien ja muiden kasvissyöjien ruokaa. Hirvikanta paisuu. Lopulta tulee susi tasapainottamaan tilannetta napsimalla hirviä, poistamalla epäsuotuisia yksilöitä. Ja metsien hakkuut edelleen kiihtyvät, vesakot lisääntyvät, hirvet pulskistuvat, koko ekosysteemi ontuu. Karjalan Kontupohjassa kuulin sanalaskun: Susi on metsän lääkäri.Susi on myös ekosysteemin lääkäri. Rakastakaamme sutta!Susi, tule ja pelasta meidät! Tule niin suurina laumoina, että me lopultakin heräämme ahneuden unestamme. Opeta meidät ajattelemaan. Aamen.

 

Hyryn purjehtija

 

PS. Oravivaaralla ammutut viisi sutta olivat koirankokoisia ja -näköisiä viime kesän pentuja, painoltaan 25-30 kiloa. Nämä pennut jäivät lippusiiman sisään. Yöllä, ennen varsinaista jahtia, kolme sutta yritti mennä siimarinkiin, ilmeisesti pentujen luo. Kun jahti alkoi, yksi siiman ulkopuolinen susi, emoko lie, kävi passimiehen selän takana ilmeisesti yrittäen uudelleen siiman sisään. Pelastamaan poikasiaan? Kun kaikki sudet oli ammuttu, metsästäjät purkivat lippusiiman. Lopulta olin yksin. Ilta pimeni. Kuljin metsätietä, autolleni oli matkaa ainakin viisi kilometriä. Toivoin, että nämä hengissä olevat sudet tulisivat luokseni. Tiesin, että ne olivat lähettyvillä. Olisin jutellut niille. Olisin halunnut vaihtaa ajatuksia. Mutta sudet olivat minut hyljänneet. Tunsin syvää yksinäisyyttä.

Jout­se­nuin­ti

On marraskuinen ilta. Laskeudun avantouintipaikalla uintikehikkoon. Mikä on uintikehikko? Jos et tiedä, käy katsomassa Muhoksen venesatamassa. Jos et jouda tai pääse sinne poikkeamaan, niin kuvailen sen nyt. Se on teräslangasta rakennettu häkki, kantiltaan muutaman metrin. Häkissä on seinät, mutta ei kattoa. Ymmärrettävistä syistä. Luultavasti siinä on pohja. Sitä en ole tutkinut, eikä sitä kai vielä muidenkaan ole tarvinnut tutkia. Onneksi! Ilmeisesti kehikon asettamisen syynä on turvallisuus.

 

Tarina kertoo, että jonakin talvisena päivänä lähivuosina oli löydetty jälkeen jääneitä vaatteita pukukopista. Eikä omistajaa missään! Oli tehty ainoa mieleen tuleva johtopäätös. Omistaja on joen pohjassa. Tietenkin vastuuntuntoisten pelastajien tehtävänä oli aloittaa naaraukset. Mitään (?) eikä ketään löytynyt. Viranomaiset tekivät siis turhasta työstä viisaan johtopäätöksen, että avannossa täytyy olla pohja, mahdollisimman pieni pinta-alaltaan. Helpottaa etsijöiden työtä. Ja on turvallinen. En kyllä ymmärrä, miten se parantaa uijan turvallisuutta. Hukkuu kun hukkuu, ei siinä pohjat ja reunat auta.

Niin. Mikä oli vaatteiden kadonneen omistajan arvoitus? Uijalla olivat unohtuneet avaimet koppiin ja hän joutui niine hyvineen palaamaan kotiin. Ilman kuivia vaatteita. Lieneekö tarina totta?

 

On jo pakkasta, joten kehikkoon on asetettu virrankehitin/pumppu (?). Sen tarkoitus on pitää avanto sulana. En vain käsitä, miksi sen pitää pulputtaa niin mahdottomasti. Vähempikin riittäisi! Uija kokee polskuttavansa koskessa ja koettaa välttää nieleskelemästä vettä. Avantouinnin pitäisi mielestäni olla rauhallisen nautiskeluhetken, mieluummin tyynessä suvannossa, mustaa vettä halkoen. Kehikko ahdistaa, ei siinä voi uida, on lekuteltava paikoillaan. Ehkä kokemus onkin valaiseva. Voi kuvitella, miltä kalasta tuntuu asustella vuosikausia kasvatusaltaan vankina.

 

Olen siis uintihäkissä ja polskuttelen paikoillani. On pimeää, vain sataman heikot valot valaisevat illan mustuutta. Joki on jo osittain jäässä, lunta on satanut, pakkasta useita asteita. Tuntuu talvelta. Yhtäkkiä kuulen epätodellisen, hiljaisen äänen! Täytyy terästää kuuloaan, jotta voin kuulla sen veden kohinalta. Keväisen tuttua trumpetin törähtelyä pimeässä marraskuussa! Voiko se olla totta? Nousen pois avannosta. En näe joelle, jossakin näkyy jään välissä mustaa sulaa. Mistä ääni on lähtöisin? En saa selvää.

 

Menen pukuhuoneeseen, puen päälleni. Suljen oven, kävelen lähemmäksi rantaa. Kuuntelen. Käheää narinaa, katkeilevaa kalkatusta. Valkoisia hahmoja mustassa vedessä. Joutsenia! Viivyn hetken joen rannassa. En haluaisi lähteä pois, en haluaisi jättää hyvästiä kesälle, syksylle. Joutsenten tarinointi on vaimeaa, surumielistä. Poissa on kevään keveä uho. Onko niiden muuttomatka jäänyt kesken? Jäävätkö ne jään vangeiksi? Sitäkö ne murehtivat? Kävelen raskain askelin pois joelta.

 

Muutamia päiviä myöhemmin tapaan lintubongareita samaiselta joen rannalta. Kysyn heiltä myöhäisten joutsenten kohtalosta. He vakuuttavat minulle, että ei linnuilla ole hätää. Sulaa vettä löytyy riittämiin kyllin läheltä. Ne pääsevät lämpimämmille uintivesille vielä. Trumpetin äänessä soi toivo.

 

Aulikki Piirainen

Ärjää ko­lua­mas­sa

Talven tultua on mukava muistella kesäisiä veneretkiä avaralla Oulujärvellä. Viime kesä oli poikkeuksellisen lämmin ja aurinkoinen, joten järvikelejä oli riitti. Oulujärvi näytti viikkokausia päivänpaisteiset kasvonsa eivätkä tuuletkaan olleet haitaksi asti kuten aikaisempina kesinä. Aurinkoisista poutasäistä huolimatta Koutalahden venesatamassa keinahteli useasti monta apeata venettä, joita ei juuri kesän aikana käytetty. Ilmeisesti omistajilla työt painoivat päälle eikä veneretkille ollut mahdollisuuksia. Oli kyllä niitäkin, jotka säntäsivät järvelle aina kun siihen oli mahdollisuus. Itse kuuluin tähän joukkoon.

 

Venereissuni eivät olleet mitään hupimatkoja, sillä keräsin aineistoja ja kuvamateriaalia tekeillä olevaan kirjaan. Vaikka kuvia on jo tuhansia, siitä huolimatta jokin voima ajaa metsästämään aina uusia kuvakulmia ja kuvauskohteita. Tähän onkin hyvät mahdollisuudet Oulujärvellä, sillä järven ilmeet ovat hyvin vaihtelevia. Vesillä sitä ei aina huomaa pieniä eroja valon määrässä, ilman kirkkaudessa tai pilvisyydessä. Mutta kun vertaa samoilta seuduilta otettuja kuvia, huomaa kuinka kohteet voivat liki samanlaisissa va­lais­tuso­lo­suh­teis­sa näyttää kuvissa aivan erilaisilta.

 

Monien veneretkien kohteena oli jälleen tuttu Ärjänsaari, joka yhä jaksaa kiinnostaa, vaikka olen käynyt siellä liki 20 vuoden aikana varmaan yli 200 kertaa. Saaren hiljaiset, autiot rannat ja saaren myyttinen menneisyys monine taruineen jaksavat yhä kiinnostaa. Jyhkeän saaren vaiheisiin liittyy myös monia ihmiskohtaloita.

Miten epäoikeudenmukainen historia usein onkaan: seudun alkuperäisasukkaat katosivat historian näyttämöltä kuin tuhka tuuleen, eikä juuri mikään kerro heidän pitkästä menneisyydestään. Jos katseensa oikein herkistää, voi saaren hämärässä hongikossa kenties nähdä muinaisten metsästäjien häilyvät varjot ja kuulla hongikon yksitoikkoisen huminan seasta aivan kuin Ärjänsaaren kanta-asukkaiden valitusta. Kukapa tietää, vaikkapa Ärjään kauan sitten haudattujen mykkä katse seuraa puiden lomasta samoilijan kulkua saaren yksinäisillä metsäpoluilla.

 

Usko saaren maahisiin voimistuu hämärän tullessa tai usvan peittäessä Ärjän rantamat. Tuollainen mystiset harhakuvat laukaiseva sää sattuikin aivan kesän loppupuolella, kun sumu peitti järven kuin paksu peitto. Näkyvyyttä ei ollut juuri lainkaan. Mantereen puolella aurinko hajotti nopeasti sumuverhon, mutta tyynen sään vuoksi järvellä oli sankka sumu vielä pitkälle iltapäivään. Sumusta huolimatta auringonvalo sirottui vetten keskelle ja sai saaren häilymään arvoituksellisesti udun seasta.

Heti venesatamasta lähdön jälkeen hernerokkasumu kätki tutut rantamat ja kiintopisteet hävisivät. Silmänsä sai tosissaan siristää, jotta erotti tutut reimarit ja pääsi etenemään niiden avulla kohti selkävesiä. Sumun seasta päilyvä aurinko auttoi hieman suuntimisessa, mutta muuten etenin mateluvauhtia kuin sokkona. Jonkin ajan kuluttua pala saaren tuttua siluettia häilähti hetkeksi sumuverhon takaa, joten tiesin olevani oikeassa suunnassa. Vauhti oli hiljennettävä minimiin, jotta ennättäisin väistää, jos sumun seasta ilmaantuisi muita veneitä. Jonkin ajan kuluttua Ärjän Kirkkosäikän hietakaarto sukelsi esiin ja pian näkyi myös etäämpänä olevaa rantaviivaa. Mieleeni nousivat muutamat tervansoutajien kuvaukset 1800-luvulta heidän seikkaillessaan tervalasteineen avaralla Ärjänselällä. Heidätkin sumu yllätti ja oli viedä soutajat Karjalankallion kiville tervalasteineen tuhoisin seurauksin.

Sivun alkuun