Oulujoen reitti ry

Joen tarinoita

Laatokan lohen kutu onnistui Hii­to­lan­joel­la

Jo useana syksynä Hiitolanjoen Kangaskoskella on saatu seurata Laatokan lohien kutukäyttäytymistä. Kutu on myös tuottanut hyvin luonnonpoikasia. Syyyskesällä 2009 tehdyssä säh­kö­koe­ka­las­tuk­ses­sa aarin alalta löytyi 20 lohen poikasta (ei lainkaan taimenia). Kunnostetun Kangaskosken poikastiheys, n. 2000 kpl/ha on siis varsin hyvä.

 

Tänä syksynä ensimmäiset lohien kutuvalmisteluun liittyvät havainnot tehtiin 3.10. (Hannu Lattu). Emolohi puhdisti pyrstöllään pohjaa lähes metrilleen samassa paikassa kuin edellisinäkin syksyinä. Paikalla oli myös keskenään kilpailevia koiraita. Syyssateet kuitenkin samensivat välillä joen veden läpinäkymättömäksi. Muutaman poutapäivän jälkeen vesi taas kirkastui. Vesi oli kuitenkin koko ajan vähän sameaa ja tumman pohjan takia kaloista oli vaikeata tehdä tarkkoja koko- ja lukumäärähavaintoja. Kutukalat olivat arviolta n. 5 kilon painoisia ja vähän pienempiä. Jotkut koiraskalat olivat selvästi pienempiä. Ilmeisesti kutupareja oli samaan aikaan ainakin kolme, todennäköisesti useampia.

 

Simpeleläinen kokenut luontokuvaaja Mikko Pöllänen kuvasi kaloja myös videolle ja tarkkaili lohia lähes päivittäin. Hänen mukaansa viimeinen kutukäyttäytymiseen viittaava pohjan puhdistus tapahtui vielä 11.11. Myös sen jälkeen kaloja näkyi "vartioimassa" kutupaikkaa. Iktyonomi Matti Vaittinen totesi, että minään aikaisempina syksyinä Kangaskoskella ei ole ollut niin useita kutupesiä kuin tänä syksynä. Kuturauhoitus päättyi 16.11. ja heti sen jälkeen Kangaskoskella oli käynyt kalastajia, jotka olivat saaneet myös saalista. Lohia kuitenkin havaittiin vielä senkin jälkeen. Hiitolanjoella olisi tärkeää pidentää rauhoitusaikaa, jotta arvokkaat kutulohet saisivat mahdollisuuden lisääntymiseen useamman kerran eikä niitä heti kudun jälkeen teurastettaisi.

 

8.12.2009 TIEDOTE, Veijo Vilska

Uitto kuului Nivan miesten kevääseen

Puu nousi pyörille: Viimeinen uitto ohitti Nivan vuonna 1972

 

Kah­te­na­tois­ta keväänä Kuhmon Ni­van­ky­läl­lä syntynyt ja edelleen asuva Viljo Heikkinen lähti uit­to­töi­hin.

Isä ja kaksi setää olivat jo ai­kai­sem­min työs­ken­nel­leet Juttua-laivassa, joten seurasin suvun ja­lan­jäl­kiä vuonna 1952. Olin ensin kan­si­mie­he­nä, sitten ko­neen­hoi­ta­ja­na ja pe­rä­mie­he­nä, Heikkinen selosti uraansa.

Työt alkoivat keväällä jäiden lähdettyä ja päät­tyi­vät syksyllä, kun Juttua- ja Lentua-laivat ajettiin telakalle Varajoen suuhun. Viljo Heikkinen kuljetti puita par­haim­mil­laan Len­tii­ra­jär­ven Enon­pe­räs­tä On­to­jär­ven Katermaan. Työ hi­naa­jal­la ei ollut kel­lo­kort­tiin sidottua. Jos asiat vaativat, työvuoro saattoi venyä pit­käk­si­kin. Voi­ma­ko­nee­na Juttua-laivassa oli 18-he­vos­voi­mai­nen Wick­strö­min har­va­käyn­ti­nen diesel. Vaikka koneessa oli vähän he­vos­voi­mia, se oli ää­rim­mäi­sen sitkeä vetämään, Viljo Heikkinen kiitteli.

Samassa Juttua-hi­naa­jas­sa työs­ken­te­li myös Heikki Heikkinen, samaa sukua Viljon kanssa. Menin laivalle vuonna 1961. En­nem­min­kin olisin mennyt, mutta kun alle 15-vuotiaana ei töihin päässyt, har­mit­te­li Heikki Heikkinen. Hän työs­ken­te­li kaksi kesää hi­naa­jal­la ja siirtyi sitten uit­to­puo­lel­le.

 

Uittoa urakalla

 

Syy Heikki Heikkisen työnkuvan vaih­tu­mi­seen oli toive pa­rem­mis­ta ansioista. Tuohon aikaan nimittäin Ni­van­ky­län miehille tarjoutui tilaisuus ansaita melko mukavasti rahaa lyhyessä ajassa. Uit­to­yh­tiö tarjosi ky­läläi­sil­le puiden uit­ta­mis­ta urakalla Nivan niskasta Koposen puolelle. Koponen on osa Lentuaa.

Minun aikanani ei enää ollut niin suuria puumääriä liik­keel­lä kuin ai­kai­sem­min. Suurin määrä Nivan niskassa on ollut 52 lauttaa puuta, mikä merkitsee 260 000 kuu­tio­met­riä pi­no­ta­va­ras­sa mitattuna, Heikkinen kertoi.

Seitsemän miestä otti Toivo Väi­sä­sel­tä tai Antti Väi­sä­sel­tä, Uitto-Ukolta, urakan. Sopimus tehtiin ta­val­li­ses­ti pää­siäis­lau­an­tai­na. Mukana oli yleensä Heikki Heikkisen lisäksi Esko Kyllönen, Taisto Kähkönen, Alpo Kyllönen, Juuso Heikkinen, Otto Heikkinen sekä nuoret miehet Eero ja Osmo Heikkinen. Vas­ta­tuu­li­han se oli uit­to­mie­hen vi­hol­li­nen. Mutta jos tuuli poh­joi­ses­ta tai luoteesta, pölkky huilasi mukavasti, tarinoi Heikki Heikkinen.

 

Pölkyllä alas Kaarneen kanavaa

Uittoon tuli mukaan kolmeksi viimeiseksi vuodeksi Tero Kyllönen. Hän ehti työskennellä keksin varressa vuosina 1970-1972, jolloin viimeiset pölkyt lipuivat Nivan ohi. Se oli hyvää hommaa, vieläkin voisin lähteä uitolle, naurahti Tero Kyllönen. Hän on tiettävästi ainoa henkilö, joka on laskenut tukilla Kaarneen kanavan. Pitihän se katsoa, pitääkö pölkky päällään, hän totesi vaatimattomasti. Alas mentiin, ja lähes loppuun asti kuivin jaloin, mutta viimeisessä kuohussa sitten tuli sukellus, sillä tukki painui järven puolella lähes pystysuoraan kohti pohjaa.

 

Lentuankosken sitä vastoin Tero Kyllönen valloitti moneenkin kertaan. Kaarneen kanava on enää pelkkä lorakko

 

Oman lukunsa ansaitsee Kaarneen uittokanava. Se kaivettiin, koska Kaarneenkoski oli erittäin hankala uiton kannalta. Niinpä keksittiin kaivaa kanava Niskajärven ja Koposen välille.

Kanavaa yritettiin kaivaa lapiopelissä jo 1940-luvun puolivälissä, mutta työ osoittautui mahdottomaksi toteuttaa. Paikalle tuotiin puskukone, ja johan alkoi tapahtua. Kaarneenkosken niskaan rakennettiin pato, mutta se osoittautui liian heiveröiseksi, joten uittoyhtiö valoi tammen tueksi pilarit vuonna 1947. Niiden varaan rakennettu neulapato piti, ja vesi Niskajärvessä nousi riittävästi. Pilarit olivat kallis investointi, sillä ne vaativat 300 säkkiä kallisarvoista sementtiä, joka piti raahata tiettömän taipaleen taakse Kaarneen niskaan.

 

Seppo Kämäräinen, Kuhmo

Ei sitä paljoo saunottu uitolla

Taustalla virtaavan Kivijoen varrella Eino Kyllönen työs­ken­te­li uit­to­mie­he­nä tasan kuusi vuo­si­kym­men­tä sitten

”Kyllähän me melko mustia poikia oltiin, kun Kivijoen uitto Änät­ti­jär­vel­le päättyi”, muistelee Kuhmon kes­kus­tas­sa an­sait­tu­ja elä­ke­päi­viä viettävä Eino Kyllönen.

 

Aikaa tuosta uitosta on kulunut jo täydet kuusi vuo­si­kym­men­tä, mutta muistot ovat terävinä vuonna 1928 syntyneen Eino kes­kus­muis­tis­sa. Hän oli tullut juuri ar­mei­jas­ta vuonna 1949, kun tieto Kivijoen uitosta tavoitti hänet. Ei muuta kuin vart­ta­maan keksiä ja il­moit­tau­tu­maan Ki­vi­jär­ven ta­lok­kail­le uit­to­hom­miin. Armeijan Eino muuten kävi Kuhmossa. Pal­ve­lus­paik­ka­na oli Jämäs, mutta suurin aika meni ra­ja­par­tioin­nis­sa. ”Oli siitä siihen, etten jäänyt rajalle töihin”, Eino Kyllönen toteaa.

 

Mutta takaisin Ki­vi­joel­le.

Tämä uitto oli siitä mer­kil­li­nen, ettei ns. virman miehiä ollut lainkaan mukana. Ki­vi­jär­ven ta­lol­li­set olivat tehneet han­kin­ta­so­pi­muk­sen sel­lai­sel­la mai­nin­nal­la, että puista tuli tili vasta kun ne olivat Änät­ti­jär­ves­sä.

 

”Tukkeja oli 300 kap­pa­let­ta ja pi­no­ta­va­raa 200 kuutiota”, las­kes­ke­lee Eino Kyllönen. Miehiä oli työssä 25 ja heitä ruokki kokki. Sa­de­vaat­tei­ta ei ollut eikä muutakaan sa­teen­suo­jaa. Yhtään saunaa ei reitin varrelle sattunut. Toista kuukautta kestäneen uiton aikana Eino Kyllönen muistelee viet­tä­neen­sä yhden yön katon alla. ”Kuu­mun­vaa­ran talossa käytin nuk­ku­mas­sa, muuten kyt­rö­tet­tiin kuusen juurella. Saunaan ei päästy Kuu­mun­vaa­ral­la­kaan”, hän kuvailee. Vaivat ja vastukset unoh­tui­vat, kun nuorimies sai tilin kouraan ja pääsi ju­han­nus­kir­kol­le Kuhmoon.

 

Ala-Vuokissa en­sim­mäi­nen uitto

 

En­sim­mäi­nen uit­to­ko­ke­mus tuli Kyllösen Einolle 17-vuotiaana. Töitä löytyi Ala-Vuokista Suo­mus­sal­men puolelta. ”Puita uitettiin Keskisen ja Tökön joissa. Pää­te­pis­te oli Vuok­ki­jär­vi”, kertoo Eino. Uitto oli puu­mää­räl­tään iso. Pel­käs­tään tukkeja oli 60 000 runkoa. Liik­keel­le läh­det­tiin pu­ro­uit­to­na Naa­ma­jär­ven tun­tu­mas­ta tou­ko­kuul­la heti jäi­den­läh­dön jälkeen. Vuok­ki­jär­vel­lä oltiin reilun kuukauden kuluttua. Eino Kyllösen kohdalle ehti tänä aikana kertyä toplok­kaan kirjoihin 1200 työtuntia. Miehiä tar­vit­tiin paljon. Heidät oli jaettu 30 miehen vas­tuu­roik­kaan, 35 miehen vä­li­jouk­koon ja 35 miehen hän­tä­roik­kaan. Kokkeja oli kolme. Vaikka työ oli raskasta, Eino Kyllönen muistaa uit­toai­ko­ja lämmöllä. ”Kyllä siellä hupiakin joskus löytyi. Kil­pail­tiin, kuka kantaa puo­mi­lenk­ke­jä eniten nis­kas­saan. Ja jos sattui matkalle talo, jossa oli hai­ta­rin­soit­to­tai­toi­nen poika ja nop­sa­jal­kai­sia tyttäriä, pis­tet­tiin tanssiksi”, naurahtaa Eino Kyllönen.

 

Seppo Kä­mä­räi­nen, Kuhmo

Lähellä virtaa

Kuuset pysäyttäkää jäät, jotka ryskyen vyöryvät. Pystyttäkää

suojamuuri eteeni, 

etten horjahda pyörteiseen virtaan. Puhkokaa taivaaseen reikiä, tarvitsen valoa, 

ja tähtien takana on valo. 

Suojatkaa minua kuuset, kun taivaan raskaus putoaa päälleni. Sanat ovat kovia ja totta, en halua niitä kuulla. 

Mutta antakaa punakylkirastaan istua oksillenne, antakaa niiden laulaa. 

Linnun verkkainen luritus puhdistaa metsän. 

Ja illan.

Kuuset valvokaa rannoilla, valvokaa minua. Estäkää, etten mene lähelle virtaa, 

etten pakene.

 

Aulikki Piirainen 19.5.2009

Keväistä le­vot­to­muut­ta

Joutsenet ovat palanneet. Oulujoella Muhoslammessa lepäsi toistakymmentä laulujoutsenta sorjia kaulojansa ojennellen. Siitä se alkaa – keväisen levottomuuden aika.

 

Asun pellon ja joen välissä. Kun sänki paljastuu pellolta ja jokeen ilmaantuu sulaa, alkavat joutsenten ylilennot. Aamulla ne lentävät pellolle ruokailemaan ja illan tullessa joelle lepäämään. Kang, kang: on rynnättävä pihalle niiden lentoa katsomaan. Ilta kuluu ovea aukaistessa ja sulkiessa, lintujen lento on nähtävä ja torven käheät äännähdykset kuultava.

 

Aurinkoa lupaava aamu herättää levottomuuden. Termospullot kaatuilevat ja reppua ei tahdo löytyä, on kiireesti päästävä jäälle. Viherpeipot aloittelevat aamulauluaan, kun aikainen hiihtäjä sujuttelee lennokkaasti järven rantarinnettä jääkentälle. Kesäaikaan siirryttäessä on valoisaa aikaa hiihtää katselemaan auringonlaskun värejä jään pinnassa ja koettelemaan hangen kantavuutta.

Kevät virtaa

 

 

Oulujoella hiihtäminen ei onnistu virtaaman takia, siis päätän suunnata Utajärven Sotkajärvelle. Totta nyt järvellä voi hiihtää! Mutta Sotkanhelmessä odottaa yllätys. Joki virtaa voimalla, eikä jäätä ole muualla kuin tyynemmissä lahdissa. Onneksi leirikeskuksen edessä on saari, jonne menee pikkuruinen silta. Otan sukset ja hiihdän siltaa pitkin Määtänsaareen. Hanki kantaa kohtalaisesti, joten pääsen hiihtämään kilometrisen saaren päästä päähän. Outo on tuo vapaana virtaavaa joki. Virta on liian teknisen näköinen, luonnottoman kapea saari keskellään. Jokiuoma ja saari onkin muotoiltu valtavalla Marionin kauhalla. Millaiselta joki näytti alkuperäisessä uomassaan? Estikö Paskonkoski joen jäätymisen? Virtaava vesi kuitenkin sykähdyttää, mieleen pyrkii jo kesän häivähdys.

 

Mietin, onko Määtänsaari luonnon muovaama vai onko sekin kasattu Marionilla jokiuomaa ruopattaessa. Päättelen saaren olevan alkuperäisen, sillä siinä kasvaa luonnollisen näköistä sekametsää. Oulujoen tekosaaret taitavat kasvaa pääasiassa mäntyä ja jonkin verran lehtipuita.

 

Metsä on ihmiselle merkittävä voimaantumisen paikka. Metsillä on tärkeä tehtävä myös hiilen varastoijina. Risto Isomäki on esittänyt mielenkiintoisen teorian, jonka mukaan saattaisi olla mahdollista ratkaista hii­li­diok­si­dion­gel­ma istuttamalla puita. Jos jokainen maapallon ihminen istuttaisi yhden apinanleipäpuun, ne poistaisivat viidestäkymmenestä sataan vuoden kuluessa suurin piirtein saman verran hiilidioksidia kuin ihminen on ilmakehään tuottanut.

 

Isomäen mielestä meillä Suomessakin voitaisiin lisätä hiilivarastoina toimivan puuston määrää, mutta puiden pitäisi antaa kasvaa riittävän pitkän aikaa, jotta niihin kasvaisi hitaasti lahoavaa vahvaa ydinpuuta. Tähän saattaa olla nyt hyvä mahdollisuus, kun puun käyttö vähenee metsäteollisuuden tuotannon laskiessa. Pitää vain varoa menemästä äärimmäisyyksiin, sillä puuttomien alueiden metsittäminen vähentää maanpinnan talviaikaista heijastavuutta. Soita ei pidä metsittää, sillä se vapauttaa ilmakehään enemmän hiiltä kuin tilalle istutetut puut sitä sitovat. Istutettujen metsien pitää olla heijastavia eli ryhtykäämme mieluummin lehti- kuin havupuita kasvattamaan. Lehtipuumetsä lehdettömänä heijastaa havumetsää paremmin, kun sen ei anneta kasvaa liian tiheäksi. Myös kesällä se heijastaa hiukan enemmän kuin havupuut. Määtänsaari lehtipuuvaltaisena toimii siis ilmastonmuuto-ksen hidastajana.

 

Oli toinenkin saari, se oli ollut etananmuotoinen. Oikeastaan niitä oli kaksi, toinen isompi ja toinen sen pikkuveli. Se oli uhmannut aaltojen alati rantoja vyöryttävää voimaa. Hiekkatörmät valuivat talven tuulen ja kesällä veden hiomina järveen. Honkien juuret koukistelivat rinteillä, runko taisteli maan vetovoimaa vastaan. Lopulta puun oli annettava periksi. Rymisten se rojahti rantaveteen, jokin juurakko jäi kuitenkin imemään ravintoa maaperästä. Elämä jatkui, vaikkakin epämukavassa asennossa.

 

Hiihdin saaren sisäosiin. Männyt olivat käppyräisiä, tervalepät ja koivut paksurunkoisia. Korppi korahti tarkkaavaisena männyn latvassa. Hiljaisuus imaisi minut sisäänsä, pysäytti ajankulun, en halunnut palata. Pidän saarista, koska niillä on rajat. Kun hiihdän hetken yhteen suuntaan, olen saaren reunalla. Vaihdan suuntaa ja ennen pitkää hahmotan saaren toisen reunan. Saarella on salaisuutensa, kaukana mantereesta.

 

Istahdan Sotkanhelmen rannalla olevalle laavulle evästelemään. Sotkanhelmi on entinen Sotkankylän koulu. Sen historiassa toteutuu sanonta: kolmas kerta toden sanoo. Nimittäin koulu perustettiin Sotkajärvelle vasta kolmannella yrityksellä, samana vuonna kuin Suomi itsenäistyi. Koulurakennus paloi kahdesti ja kolmas rakennus on edelleen pystyssä oleva koulu. Rakennuksen käyttö  koulutarkoi-tukseen loppui yh­dek­sän­kym­men­tä­lu­vun alussa.

 

Määtänsaaren ja mantereen välissä kiemurtelee pienoinen virta. Aurinko heijastuu veden pinnasta ja kun tuuli liikuttaa joen pintaa, puhkeaa se tuikkimaan. Miksi sanotaan, että tähtitaivas tuikkii? Tähdethän kiiluvat jähmettyneinä tammikuun illan pakkastaivaalla. Sen sijaan vesi tuikkii auringossa ja tuulessa.

 

Olo on tyyni ja onnellinen. En kaipaa minnekään, ei puutu mitään. Mielessäni helähtelee lupaus. Tiedän, että tämä hetki ei kestä loputtomiin. Siksi se on arvokas.

 

Aurinko kiertää puiden taakse, tulee vilu. On lähdettävä. Minulla ei ole selvää suunnitelmaa, minne yritän mennä hiihtämään, mutta käännän auton Utajärven kirkolle päin. Pohjoispuolen tietä ajaessani päätän kääntyä Sotkan hautausmaan kyltin osoittamalle tielle. Tätä tietä en olekaan vuosiin ajanut. Tie kiemurtelee kapeana, seuraan sitä ja veneenlaskupaikkaa ja uimarantaa osoittavaa viitoitusta. Minulla ei ole tarkkaa käsitystä, minne tie vie. En viitsi pysähtyä ja kaivaa karttaa esille.

 

Yhtäkkiä tajuan olevani Merilän kartanon liepeillä. Mikäpä siinä. Varmaan Oulujoen vanhalla uomalla on riittävän lujaa jäätä hiihtämiseen. Lähden koettelemaan jään kestävyyttä alajuoksulle päin. Muita kulkijoita ei näy, moottorikelkan jälkiä toki.

 

Jää ja lumi suksieni alla on käsittämättömän valkoista. Jäätiköillä on merkittävä vaikutus kasvihuoneilmiön torjujina. Lumen ja jään albedo eli heijastavuus on 0,8. Ne heijastavat kahdeksankymmentä prosenttia niille osuvasta auringonsäteilystä takaisin avaruuteen. Jos jäätiköt sulavat ja niiden tilalla lainehtii meri, se imee itseensä yhdeksänkym-mentäkuusi prosenttia auringon säteilystä. Veden pinnan heijastavuus on siis vain 0,04. Ilmastonmuutos kiihtyisi entisestään. Niin ei saa käydä. Pitäisikö sittenkin kääntyä kannattamaan luistelukenttien jäädyttämistä jokaiseen kylään varhaisesta syksystä pitkälle kevää- seen? Ei sentään, jäädyttämisen kuluttama energia taitaa edistää kasvihuoneilmiötä enemmän kuin niiden avulla muutosta voitaisiin torjua. 

Sotkakosken rippeitä

 

 

Palattuani hiihtolenkiltä, kuvaan puroa, joka virtaa sillan ali. Entisen Oulujoen aikaan tässä on ollut Sotkakoski. Tämä puroko on se, mitä Sotkakoskesta on jäljellä? Kuinkahan pitkä se on ollut, miten paljon on ollut putouskorkeutta? Olisi mielenkiintoista nähdä karttoja ajasta ennen Oulujoen voi­ma­lai­tos­ra­ken­ta­mis­ta. Kosken on katkaissut Utasen alakanava, jossa vesi virtaa huimaa kyytiä Pällin voimalaitosta kohti. Alakanavan virta on vaikuttava, mutta mieluummin kuuntelisin Sotkakosken solinaa.

 

Muutamat lohiasiantuntijat ovat ideoineet lohen kutualueiden palauttamista Oulujoelle. Oulujoen vanha uoma olisi otollista lisääntymisaluetta lohelle, sille pitäisi vain saada riittävästi virtaavaa vettä. Ideat ovat mainioita ja luullakseni to­teut­ta­mis­kel­poi­sia. Siihen pitää osoittaa tahtoa ja rahaa. Virtavesien palauttamishankkeet ovat herättäneet henkiin viime vuosien aikana. Erilaiset lohenpalauttamis-hankkeet Oulujoella ja nyt viimeksi Kainuussa osoittavat sen. Minä uskon vakaasti, että lohi tulee palaamaan Oulujoen reitin vesistöön.

 

Kotiin palattuani tutkin nettikarttojen avulla, missä olen kulkenut. Olisi kätevää ottaa netti mukaan retkille, ettei tarvitsisi kotona harmitella, missä jäi käymättä. Ehkä tietokoneen kuljettaminen olisi kuitenkin liian hankalaa ja teknistä. Jälkiään tarkastellessa innostuneisuus ja uteliai-suus säilyvät pitempään, matkan elää uudelleen karttojen tutkiessaan. Levottomuus jää kytemään.

 

Aulikki Piirainen 6.4.2009

Uraanienergiabuumi

Pakkaspäivä Nuasjärvellä

Euroopassa on vallalla ydinvoimabuumi. Viro valmistelee periaatepäätöstä ydinvoimalan rakentamisesta, Italia havittelee neljää uutta ydinvoimalaa, Ruotsissa enemmistö kannattaa ydinvoimaa. Onko Saksa jäämässä yksin vastustaessaan uraanivoimaa?

 

Viro tuottaa pääosin sähkönsä palavalla kivellä, jonka haitalliset päästöt eivät ole EU:n ilmasto- ja energiaohjelman tavoitteiden mukaisia. Nyt virolaiset aikovat panostaa ydin- ja tuulivoimaan. Berlusconin hallitus junttasi kumoon kah­dek­san­kym­men­tä­lu­vun kansanäänestyksen päätöksen, jolla Italia luopui ydinvoimasta. Ruotsissa kuusikymmentäkaksi prosenttia mielipidekyselyyn osallistuneista kannatti käytöstä poistuvien ydinreaktoreiden korvaamista uusilla. Ruotsin osoittaessa kääntymisen merkkejä suhteessa ydinvoimaan, alkavat saksalaisetkin epäröidä. Kon­ser­va­tii­vi­puo­lu­een talousneuvoston puheenjohtaja Kurt J. Lauk tekee vahvaa mie­li­ku­va­pro­pa­gan­daa ydinvoiman puolesta pelottelemalla, että venäläiset säätelevät saksalaisten lastenhuoneiden lämpötilaa. Eihän se käy, että lapset joutuvat kärsimään! Erään selvityksen mukaan Euroopan maista suurin osa suunnittelee tai on jo tehnyt päätöksen uudesta ydinvoimalasta.

 

Ovatko ihmiset todella kääntyneet ydinvoiman kannalle? Olisiko aika järjestää kansanäänestys ydinvoimasta?

 

Tutkija Matti Kojo näkee, että kansalaisia ei päästetä äänestämään ydinvoimasta, koska ajatellaan, että ihmiset eivät ole kyllin valveutuneita päättämään asiasta. Harva meistä jaksaa perehtyä valtavaan tietotulvaan niin, että kykenisi muodostamaan selkeän kuvan ydinvoiman haitoista ja hyödyistä. Tutkijan mielestä kysymys on kuitenkin pitkälle tulevaisuuteen vaikuttavasta asiasta niin, että kansalaisten mielipiteen kysyminen olisi perusteltua. Kuntapäättäjät ehkä pelkäävät, että kuntalaisilta tulisikin pakit voimalalle. Simon kunnanjohtaja Esko Tavia on kansanäänestystä vastaan, koska sen seuraukset saattaisivat olla radikaalit. Mitä hän tuolla tarkoittaa? Radikaalitko siinä mielessä, että Simo häviäisi kilpailun Fennovoiman ydinvoimahankkeesta? Ydinvoimayhtiöt eivät nimittäin ole väkisin tunkemassa kuntaan, jossa on vastustusta voimalaa kohtaan.

 

YLE Uutisten tekemän kyselyn mukaan lähes viisikymmentä prosenttia suomalaisista vastustaa uusien ydinvoimaloiden rakentamista. Määrä on hiukan laskenut vuoden takaisesta vastaavasta tutkimuksesta. Kannattajien määrä on puolestaan noussut eli reilu kolmannes vastaajista on ydinvoiman lisärakentamisen kannalla. Vastanneista viisitoista prosenttia ei määritellyt kantaansa asiaan. Tarvitaanko nyt Tshernobylin kaltainen onnettomuus kääntämään ihmisten mielet?

 

Mihin me tarvitsemme uuden ydinvoimalan? Aiemmin arvioitua sähköpulaa ei ole nyt näkyvissä. Kantaverkkoyhtiö Fingridin tekemä huippukulutusarvio on pudonnut tuhat megawattia teollisuustuotannon supistumisen takia. Energiateollisuuden toimitusjohtaja Juha Naukkarisen mukaan nyt on mahdollisesti menossa suurempi rakennemuutos. Myös elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen on arvellut, että olemme historiallisessa vaiheessa, jossa kansantalouden kasvu irtoaa ensi kerran vuosikymmeniin sähkönkulutuksen kasvusta. Jos teollisuuden sähkönkulutus laskee, täytyy muidenkin sähkönkäyttöä pyrkiä vähentämään. Keinoja on olemassa, niiden käyttöönottoa pitää tukea. On liian helppo ja vastuuton ratkaisu turvautua ydinvoimaan. Se ei luo älyllisiä haasteita koota energia pienemmistä, vähemmän haitallisista lähteistä. Se ei myöskään ohjaa meitä energian säästöön.

 

Kun Helsingin Sanomat pyysi kolmen suurimman puolueen puheenjohtajia visioimaan, miltä Suomi näyttää kymmenen vuoden päästä, kaikki toivat esille vihreän kasvun, eli panostamisen ym­pä­ris­tö­tek­no­lo­gi­aan. Kataisen mukaan Suomesta tulee johtava uusiutuvan energian ja energiaa säästävän teknologian käyttäjä. Urpilainen haluaa luoda kokonaan uuden talouselämän, joka perustuu vihreään talouskasvuun ja vihreisiin työpaikkoihin. Hän näkee ym­pä­ris­tö­tek­no­lo­gian ”mielettömänä kasvupotentiaalina”. Vanhanen ennustaa, että neljäkymmentä prosenttia energiasta tulee olemaan uusiutuvaa energiaa.

Mihin siis tarvitsemme jopa kolme ydinvoimalaa, varsinkin kun kyse ei ole uusiutuvasta energiasta? Onko tavoitteena, niin kuin Vihreät arvelevat, että Suomi pyrkii energian viejäksi? Eikö energian saanti pidä ratkaista uusiutuvalla ja hajautetulla energiantuotannolla? Se toisi töitä meille suomalaisille, ei puolalaisille tai ranskalaisille, jotka nyt käärivät rahat taskuunsa Olkiluodon katastrofaalisella ydin­voi­ma­la­työ­maal­la. Jospa aika onkin ajanut ydinvoiman ohi?

 

Päättäjät katsovat tulevaisuuteen ja energiapäätösten perusteena on kasvava kulutus. Vaikka energian kulutus on pienentynyt viime vuonna huomattavasti, poliitikot ajattelevat, että kyse on poikkeuksesta. Talvi oli keskimääräistä lämpimämpi, teollisuutta ajettiin alas jne. Kunhan taantuma on ohi, energiankulutus taas nousee. Entäpä jos kulutus ei kasvakaan?

Vaikka maamme bruttokansantuote on kasvanut, on ihmisten hyvinvointi eräiden mittareiden mukaan huonompi kuin kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Tilastokeskuksen tutkimuspäällikkö Jukka Hoffrenin mukaan bruttokansantuote ei muutu hyvinvoinniksi. Bkt ei ota huomioon tuloerojen ja ympäristöhaittojen kustannusten kasvua. Kun tavoitellaan jatkuvaa talouskasvua, luonnonsuojelu tai ym­pä­ris­töys­tä­väl­li­nen tekniikka merkitsevät kuluja. Jos talouden on pakko koko ajan kasvaa, voisimmeko etsiä sitä ilmastonmuutoksen hillinnän keinoista, hän kysyy.

 

Yhdysvaltalaisen tutkimusinstituutin Worldwatchin Maailman tila 2009 -vuosiraportti käsittelee pelkästään ilmastonmuutosta. Seuraava raportti pureutuu kestävän elämäntavan analyysiin. Keskeinen viesti on luopuminen. Aiemmat sukupolvet joutuivat uhrautumaan mm. sodan seurauksena. Moni meistä muistaa lapsuudestaan puutteen. Komeron lattialla ei ollut kymmentä kenkäparia, joista valita mieleiset kouluun tai töihin lähtiessä. Oli yhdet kutakin vuodenaikaa varten ja niitä pidettiin niin kauan kuin ne kestivät. Sitten ne vietiin suutarille korjattavaksi. Miksi nyt tarvitsemme niin paljon? Voisimmeko ottaa askeleen tai pari taaksepäin? Hallitus kehottaa meitä kuluttamaan, jotta selviämme taantumasta. Mutta onko kestävää rakentaa taloutta jatkuvan kulutuksen kasvun varaan?

 

Meidän on uhrauduttava maapallon ekologisen kestävyyden takia. Sillä alkaisi jo olla kiire.

 

4.3.2009 Aulikki Piirainen

Tammikuu 2000

Aika on pysähtynyt. Mitään ei tapahdu, ei luonnossa eikä minussa. Mieli on tylsistynyt, täytyy vain odottaa. Kellon viisarit loksahtelevat verkkaan tak, tak, tak, hitaasti, seuraavaan liikahdukseen on ikuisuus.Sekuntiviisari on minun mieleeni. Sen liikkeen voi havaita joka hetki. Siinä on elämää!

 

Seison suvannossa, jalkojani paleltaa. Vesi on seisahtunut mustaksi möhkäleeksi. Odotan, joko joen pinta värähtää, joko vesi liikahtaa, yltyykö kiitoon? Vesipaadet pidättävät hengitystään malttamattomina. Aurinko, nouse ylös, korkealle! Kiipeä yhä ylemmäs, huipulle asti. Sulata kohva ja jää, murra padot.

 

Joki, ryöpsähdä valloilleen, lähde liukuun. Vie mukaasi, ota kiinni ja kannata. Lyö pärskeet kasvoille, keinuta vauhtiin. Halkaise maa ja lävistä vaarat, visko vetesi kuusimetsiin. Lyö ryskyen vartesi mutkille. Vyörytä voimalla yli kivien, hio hiekkaa, kaada männyt hiekkatörmille maan ja taivaan väliin roikkumaan. Syökse pyörteesi pehmeään kuiluun. Paiskaa pohjaan, anna mudan ryöpytä silmiin. Kun olen kontallani ja tyhjä, nosta lempeästi pintaan, pyyhi humus kasvoiltani. Hidasta, pysähdy, anna levätä. Pehmitä vetesi notkeaksi, kimaltaviksi pisaroiksi. Keinuta uneen.

Päivä vaikenee, lumi piirtää kuuselle oksat, rannalla pajukot kannattelevat usvaa. Oranssi hulmuaa, illan punainen raivo vetää taivaan likelle maata, tähdet hiovat tulusta. Kuunsirppi erottaa taivaan ja maan. Venus lävistää reiän hevosen tummaan harjaan. Reiän takana on kylmyys,jäätyneet sanat.

 

Jää leviää aavoilla valkoisena. Kellon viisarit loksahtelevat tak, tak, tak. Aurinko - punainen viiva horisontissa. Jää kumahtelee, joki hengähtää kannen alla.

 

Aulikki Piirainen 26.1.2009

Joulu Ka­jaa­nin­joel­la

Kuvat Aulikki Piirainen

Satumetsä

Taltutettu Koivukoski

Aurinkoa kohti

Kuusimetsä

Ou­lu­jo­ki­sou­tu 1980

Vuonna 1980 luontojärjestöt järjestivät Oulujokisoudun, jonka tarkoituksena oli herättää Oulujoen arvo nimenomaan kunnittain. Soutu alkoi Hyrynsalmelta ja jatkui Ouluun asti viestinä. Vene oli aito tervavene ter­va­tyn­ny­ri­las­tis­sa. Kuntien joukkueet toivat kuntansa sanoman viestinä seuraavan kunnan Oulujokisoutu-tilaisuuteen.

 

Utajärveltä iltatilaisuuteen osallistui ainakin Oulujokilaakson luonto ry, Talvikkikerho ja Ojakylän Oravat, sekä Martat, Utajärven kirkkokuoro ja Utajärven nuo­ri­so­pu­hal­li­nor­kes­te­ri. Tilaisuus pidettiin Alasuvannon koululla ja yleisömenestys oli valtava.

 

Kuvia Alasuvannon koululta:

Kuvissa Niilo Koivumaa luovuttaa Vaalan viestin utajärvisille ja Risto Vähäsarja johtaa Utajärven kirkkokuoroa

Pentti Ojanperä johtaa Utajärven nuo­ri­so­pu­hal­li­nor­kes­te­ria

Ojakylän Oravat esittivät Tuulikki Haatajan ohjaaman Punahilkka-näytelmän

Kuvia soudusta:

Vene tukkiränniin Utasen voimalassa ja Utajärven soutujoukkue

Tukkikoura alas ja veneen ympärille

Vene lasketaan tukkikelkkaan ja kelkka lasketaan alas

 

Kuvat  T.Pakonen

Jou­lu­ta­ri­na

Alkutalvea Kajaaninjoella - Renfors-talo

 

 

Satoi, kun heräsin. Pisarat kopsahtelivat ikkunapeltiin. Oli pimeää. Kuuntelin. Ei autojen ääniä, tehtaan koneetkin seisovat. Varpaani tuntuivat kuumilta. Vetäisin villasukat jaloistani ja heitin ne lattialle. Uni oli karannut. Heilautin jalkani sängyn reunan yli ja vetäisin tossut jalkaani. Oli jouluyö.

 

Talo oli hiljainen, kaikki muut nukkuivat. Kissakin keittiön pöydällä lämmintä untaan. Piha oli pimeä, lätäköt hengittivät vesipisaroiden tahdissa plim, plim, plim. Sade oli onneksi taukoamassa.

 

Ikkunan eteen työpöydälle oli asetettu kolme tyynyä, niiden päällä oli vanha pyyheliina. Kissa oli hyväksynyt paikan yösijakseen. Siihen se kiertyi iltaisin, kun huomasi muiden vetäytyvän yövuoteille. Alkoi perusteellinen iltapesu, kun kissa kävi läpi koko komean turkkinsa. Lips, lips, lips, kieli lipoi turkkia kiiltäväksi.

 

Lähestyin kissaa. Se heräsi ja venytteli vuoteellaan. Ensin se kiepsahti selälleen, venytti takatassunsa suoriksi ja kurkotti etutassuillaan mahdollisimman kauaksi. Venyi metrin mittaiseksi, paljasti hunajaisen mahansa. Häntä, kuin pulloharja, rotkotti pöydän reunan yli. Laskin pääni kissan vatsalle, se oli lämmin, lämpimämpi kuin ihmisen keho. Sydän tikutti tiheästi tak, tak, tak. Kissan moottori hyrähti käyntiin. Tällä kissalla oli harvinaisen vaimea kehräysääni. Piti pidätellä hengitystä, jotta sen kuuli. Kyllä, kyllä se hurisi ja tyynnytti hyrinällään valpastuneen mieleni.

 

Jouluyö. Silloin pitäisi nukkua suloista unta, nähdä lempeitä unia joululahjoista ja lomapäivistä. Ei valvoa. Ei katsoa kummeksuen vesilätäköitä pihalla. Pitäisi unohtaa kasvihuoneilmiö, hiilidiok-sidipäästöt, rankkasateet, maanvyöryt, tulvivat joet. Mitä minua liikuttaa maailmanlaajuinen taantuma, suljettava paperitehdas, pienenevät oppilasmäärät? Ei! Minun pitäisi uneksia puhdistavasta lumisateesta, pakkasista, lumisista talojen katoista, kuutamoladusta järven jäällä. Korkeista kinoksista pihalla, lumikolista, pulkkamäistä.

Tänä adventtina on ollut vaikea tavoittaa joulutunnelmaa. Lunta on maassa, mutta puut ovat paljaat. Ei huurrekoivuja, ei lumesta raskaita kuusenoksia. Hanki ei narsku kengän alla, pikemminkin pienet kivensirut ratisevat, kun yritän pysyä pystyssä jäisellä tiellä. Joululaulut eivät herkistä mieltä, niitä ei huvita edes omaehtoisesti kuunnella. Joulukortit on tekemättä, lahjojen hankinnasta puhumattakaan. Onneksi sain sentään torttuja paistetuksi. Olen mielestäni jouluihminen, mutta pystynkö herkistymään joulutunnelmaan, kun luonto ei ole joulun näköinen. Kaipaan sinistä hämärän hetkeä, sitä ei ole tänä talvena vielä ollut.

 

Jouluvaloja on pihoissa ja taloissa yhä enemmän. Olin sortua marketissa uusien jouluvalojen houkutukseen. Markkinoille oli tuotu uusi ansa: jouluvalot kuin pajunkissakimppu. Kaunista. Mutta maltoin mieleni. Olen välttynyt ostohysterialta. En edes tiedä, mikä on tämän joulun kulutushitti. Oliko se viime jouluna taulutelevisio?

 

Pientä toivoa on näkyvissä. EU-parlamentti hyväksyi ilmasto- ja energiapaketin selvällä ääntenenemmistöllä. Muistisääntö 20 20-20: EU pyrkii vähentämään hii­li­diok­si­di­pääs­tö­jään kaksikymmentä prosenttia ja lisäämään uusiutuvaa energiaa kaksikymmentä prosenttia vuoteen 2020 mennessä.

 

Ilmastonmuutos on hallinnut keskustelua kuluneena syksynä. On puhuttu heh­ku­lamp­pu­kiel­los­ta, joka vähentäisi valaistuksen kulut puoleen. Se vastaisi Olkiluoto kolmosen runsaan kuukauden tuotan-toa. Kempeleen ekokorttelissa energialasku putoaa puoleen. Hiilineutraaleiksi pyrkiviä kuntia on ilmaantunut jo kolme kappaletta. Ym­pä­ris­tö­asian­tun­ti­joi­den mukaan Poznanin neuvottelut kuitenkin epäonnistuivat. Teollisuus sai luontojärjestöjen mielestä liikaa myön-nytyksiä ilmaisina päästöoikeuksina. Sen seurauksena ilmaston lämpe-neminen tulee ylittämään kahden asteen tavoiterajan.

 

Onneksi löytyy nuoria, joilla on ennakkoluulottomia ideoita. Yksi sellai-nen on Demos Helsinki, ajatushautomo, joka kehittelee ilmaston-muutosta hillitseviä ratkaisuja. Se on ideoinut mm. ilmastokeskuksen, jonka työntekijät etsivät uusia keinoja ilmastonsuojelun toteuttamisek-si. Tai ilmastonmuutoksen personal trainerin, joka auttaa asiakasta löytämään vähähiilisempiä ratkaisuja.

 

Silitän kädelläni kissan vatsaa. Pehmeää, unenomaista, tuoksuvaa. Kuin pilvet juhannustaivaalla, tai tupasvillat suon laidassa. Tai pikemminkin kevään ensimmäinen hattara, vaaleanpunainen ja makea, jota lapsena koetin hamuilla suuhuni, mutta josta oli vaikea saada otetta.

 

Musta piha, kissa selällään, talo nukkuu. Vain minä valvon ja kissa.

 

Aulikki Piirainen 19.12.2008