Oulujoen reitti ry

Joen tarinoita

Oi­val­lus­ten voimaa Ou­lu­joes­ta

1.Kes­tin­ran­ta, lap­suu­te­ni Oulujoki

 

Mummola, isäni puolelta, sijaitsi Oulun kaupungin itäisessä ää­ri­pääs­sä Pik­ka­ra­las­sa, Oulujoen eteläisen rannan äärellä, korkean mäen päällä. Siellä se pe­riou­lu­jo­ki­nen maatilan pää­ra­ken­nus on edelleen pystyssä, mutta sukupolvi on vaihtunut ja tilaa emännöi isäni sisko. Saatan hyvin muistaa lap­suu­te­ni Oulujoen. Joelle mentiin kesäisin uimaan - mutta vain jos il­man­hen­ges­sä oli riit­tä­väs­ti hellettä, sillä virtaava jokivesi oli kamalan kylmää - tai tonkimaan vihaisten tör­mä­pääs­ky­jen poraamia hiek­ka­tör­mäi­siä ran­ta­pen­ke­rei­tä tai joskus harvemmin ongelle. 

 

Joenvirta oli syönyt ete­lä­ran­nan mutkan suoraksi ja ma­ta­lah­kon törmän jyrkäksi, virran mukana oli vyörynyt kymmeniä metrejä pel­to­maa­ta paikalta, joka muinoin oli ollut ak­tii­vi­nen ja asuttu. Isä oli jo vii­si­kym­men­tä­lu­vun lopulta saakka katsellut ja löytänyt sieltä vanhoja rahoja ja savisia piipun palasia. Noita ih­mi­sa­su­tuk­sen ja kau­pan­käyn­nin merkkejä löytyi vielä kahdeksan-kym­men­tä­lu­vul­la­kin. Paikkaa kut­sut­tiin Kes­tin­ran­nak­si, kaiketi siksi, että Kesti-niminen talo on joskus sijainnut noilla main, mutta tuo talo on purettu jo kauan aikaa sitten, kuviakaan siitä ei tie­tääk­se­ni ole säilynyt. Tänä päivänä ainakaan uudemmat Pik­ka­ra­lan kylän asukkaat tuskin tun­nis­ta­vat Kes­tin­ran­nan aluetta nimeltä. Rannalla on ollut myös lai­va­lai­tu­ri, jo­ki­lai­vo­jen pysäkki, joka saattoi hyvinkin olla nimeltään Kes­tin­sil­ta, isompia lai­va­lai­tu­rei­ta tavattiin näet lai­va­lii­ken­teen aikaan kutsua silloiksi. Olen saanut kuulla, että Kes­tin­ran­ta on ollut asu­tet­tu­na aina am­moi­sis­ta ajoista, millä tarkoitan ainakin 1500-luvun puolesta välistä lähtien, kunnes sitten 1800-luvun alussa usein tois­tu­vien ke­vät­tul­vien vuoksi ran­ta­mai­den talot purettiin hirsi ker­ral­laan ja kul­je­tet­tiin ylemmäs mäelle pys­ty­tet­tä­vik­si uudelleen suojaan tulvilta. Näin ovat muo­dos­tu­neet nuo nykyiset ja jo melkoisen vanhat ta­lon­pai­kat, kuten Pik­ka­rai­nen, Alatalo, Ketola, Jöränä, Kan­gas­pel­to ja Kangasaho joitain kylän taloja mai­ni­tak­se­ni. Mie­len­kiin­tois­ta on ollut kuulla myös, että ny­kyi­sin­kin siellä ran­ta­pel­lol­la pystyssä oleva suuri la­to­mal­li­nen hir­si­ra­ken­nus on toiminut Kes­tin­sil­lan "mat­ka­huol­to­na", eli va­ras­toa­se­ma­paik­ka­na, josta jo­ki­lai­vat noutivat ke­sä­aa­mui­sin paitsi mat­kus­ta­vai­set ihmiset myös aa­mu­lyp­se­tyt mai­to­pä­ni­kät sekä muut lä­he­tyk­set. Laituriin tul­les­saan laivat toivat taloihin tilattuja tavaroita ja tar­vik­kei­ta.

 

2. Unohdettu virta

 

Su­rul­li­sen paljon Ou­lu­joel­la elettyä arjen historiaa elää enää vanhojen ihmisten heikoissa muis­tois­sa. Ou­lu­joel­la on kuitenkin nähty huo­mat­ta­vas­ti vilk­kaam­paa elämää ja kir­ja­vam­paa meininkiä kuin näinä päivinä omana aikanamme. Vanhojen ihmisten muis­toil­la on meille ja meidän lap­sil­lem­me mer­ki­tys­tä, mutta lisää ju­tut­ta­jia ja ylös­kir­jaa­jia tar­vit­tai­siin kipeästi tärkeään työhön.

 

Onhan se varsin suuri harmi, että uljas jokemme, en­ti­sai­ko­jen elä­män­vir­ta, on vaiettu hil­jai­sek­si kaikesta kulusta ja ky­läi­lyis­tä. Sentään joki yhä kelpaa meille kau­pun­ki­lai­sil­le juo­ma­ve­tem­me lähteeksi, mikä suurella tyy­ty­väi­syy­del­lä huo­mioi­ta­koon. Koskien jylhät pauhut ja kivisten vir­ta­pyör­tei­den kohinat ovat kuitenkin va­li­tet­ta­vas­ti muut­tu­neet eu­roa­lu­een yh­teis­va­luu­tan tau­koa­mat­to­mak­si kilinäksi ja kahinaksi, jokea ylittäviä siltoja auraavien koneiden raa­pi­vak­si murinaksi sekä mas­sii­vis­ten ge­ne­raat­to­rei­den me­kaa­ni­sek­si hurinaksi. Poissa veden ääreltä ovat ihmisten äänet, pe­susoik­ko­jen lotinat, poissa han­kain­ten kitinät ja ran­ta­lai­tu­mil­la lai­dun­ta­vien hevosten hir­nah­duk­set. Poissa ovat kaikki en­ti­sai­kai­set elä­män­mer­kit. Se harmittaa ja masentaa, koska padoista huo­li­mat­ta joen äärellä olisi to­teu­tet­ta­vis­sa ar­vok­kai­ta elä­mys­mah­dol­li­suuk­sia. Ou­lu­jo­keen liittyen minä palaan kuitenkin kaikkein mieluiten nos­tal­gi­seen mus­ta­val­koai­kaan, joen ylevä historia lohduttaa, vaikka joskus kaiho kaikesta ka­do­te­tus­ta saakin kyyneleet vir­taa­maan miehisen mieleni kanavista. Be­to­ni­mai­sen lä­pi­pää­se­mät­tö­mä­nä vai­keu­te­na joen uudelleen löy­tä­mi­ses­sä tuntuvat olevan ny­ky­mal­li­set hankkeet ja projektit - kun kaikkeen kan­sa­lais­toi­min­taan pitäisi synnyttää joku mie­lel­lään EU-ra­hoit­tei­nen hanke, jonka to­teut­ta­mis­ta edeltää mo­ni­puo­li­sen kar­toi­tus­työ­ryh­män kokoa­mi­nen, sen laatima vai­kea­sel­koi­nen, mutta pe­rus­teel­li­nen selvitys ja vasta sen jälkeen seuraa tuo hel­ve­til­li­nen ha­ke­mus­pro­ses­si - ja siitä se vaan pahenee, mikäli hanke lopulta hy­väk­syt­täi­siin käyn­nis­tet­tä­väk­si, tiukka tu­ki­pää­tös nimittäin voidaan vielä ta­kau­tu­vas­ti eri syistä peruakin ja vaatia myönnetyt varat takaisin Brys­se­liin. Mitäpä tässä tu­ki­po­liit­ti­ses­ti vi­vah­teik­kaas­sa ym­pä­ris­tös­sä tekevät tun­ne­tus­ti tun­nol­li­set suo­ma­lai­set vi­ran­hal­ti­jat - hehän jättävät suosiolla sel­vi­tyk­set ja han­ke­ha­ke­muk­sen kokonaan tekemättä, etteivät vaan itse joutuisi tuon­nem­pa­na edes­vas­tuuseen teoistaan. Tämän ete­läeu­roop­pa­lais­pe­rus­tei­sen ää­ri­by­ro­kraat­ti­sen ja meidän oman kont­rol­li­kes­kei­sen, kyynisen ja tiuk­ka­pi­poi­sen tun­nol­li­suu­den vuoksi jää moni hyväkin kult­tuu­riym­pä­ris­töäm­me kehittävä toiminta käyn­nis­ty­mät­tä. Näin uhkaa käydä täällä meillä Ou­lu­joel­la­kin, kun vir­ka­ve­toi­ses­ti ja ris­kit­tö­mäs­ti haettavat hankkeet tapaavat paisua sel­lai­siin mah­dot­to­miin mittoihin, ettei niitä ainakaan kal­tai­se­ni yk­sit­täi­nen ran­nan­rai­vaa­ja tahdo mitenkään käsittää… Joskus sitä vaan tulee miet­ti­neek­si, että ketähän nämä meidän vi­ran­omai­set en­sisi­jai­ses­ti ku­mar­ta­vat, omia vai vieraita, kun edes heidän käyttämä kieli ei oikein aukene ym­mär­ret­tä­vään muotoon. Liekö se sitten niin tar­koi­tet­tu­kin, että pää­sisi­vät työssään hel­pom­mal­la, mene tiedä.

 

3. Ir­rot­tau­tu­mi­nen

 

Olin työt­tö­mä­nä lo­ka­kuus­ta 2004 aina ke­sä­kuu­hun 2005. Käy­tän­nös­sä asuin ar­ki­päi­vät jäistä vapaan, vuolaasti virtaavan Oulujoen ve­si­höy­ryi­ses­sä usvassa. Se talvi oli kylmä ja run­sas­lu­mi­nen, siis aivan ta­val­li­nen talvi ennen il­mas­ton­muu­tos­ta. Mök­ki­pai­kan nimi on Kanttura. Up­pi­nis­kai­nen, omapäinen, it­se­tie­toi­nen ja vaikeasti saa­vu­tet­ta­vis­sa oleva luon­nonoik­ku ran­ta­paik­ka lähellä Vaalan ja Utajärven rajaa, kaukana ihmisten ke­hit­tä­mien lait­tei­den valoista ja äänistä. Kohdalle sat­tues­saan työt­tö­myys on yleensä koko kotia kos­ket­ta­va kriisi ja sitä se oli meillekin, mutta tun­tu­vim­min ai­noas­taan ta­lou­del­li­ses­sa mielessä, sillä ve­la­nan­ta­ja ei tunne työt­tö­myys­pe­rus­tei­sia taukoja mak­suoh­jel­mis­saan. Ei ainakaan minun tie­tääk­se­ni. Py­säh­dyim­me neu­von­pi­toon vaimoni kanssa ja sovimme ta­lous­ra­joit­tei­den mukaiset pe­li­sään­nöt uudessa elä­män­ti­lan­tees­sa, sain armoa ja vapauden ottaa sopivasti eheyt­tä­vää aikaa itselleni. Jää­dy­tim­me vä­häi­set­kin ko­ti­ta­lous­in­ves­toin­tim­me, pel­kis­tim­me elämämme ja kes­ki­tyim­me sel­viy­ty­mään niillä pa­han­päi­vän varoilla, mitä siihen mennessä oli saatu sääs­tet­tyä. Joka kuukausi va­ra­pat­ruu­nat väheni, elämän rea­li­tee­tit kävivät sel­vem­mik­si ja lopulta hieman vas­ten­tah­toi­ses­ti minun oli palattava kiviseen kau­pun­kiin ja ha­keu­dut­ta­va takaisin työ­elä­mään. Mutta sainpahan olla kahdeksan kuukautta poissa pin­ta­lii­toi­sis­ta bis­nes­pe­leis­tä, vapaana koh­taa­mi­sen pakoista, tie­tä­mät­tö­mä­nä pääosin tyhjän päälle ra­ken­ne­tuis­ta ta­voit­teis­ta ja kokonaan paitsi kel­lo­tau­luun kyt­ket­ty­jä käskyjä. Työt­tö­myy­teen koh­dal­la­ni johtaneet vai­kut­ti­met olivat kai sitä burn-outiksi kutsuttua kan­san­tau­tia, ainakin oireet olivat ilmeiset: jatkuva maa­nis­depres­sii­vi­nen suo­rit­ta­mi­nen ja pak­ko­miel­tei­nen ma­te­ria­lis­ti­nen mie­li­hy­vän haku. Paha olo pysyi pitkään hipiän alla piilossa, kunnes hi­tus­ta­kaan hyvää oloa ei enää ollut jäljellä kät­ke­mäs­sä karua to­del­li­suut­ta. Viimeiset lu­meel­li­set hyvät olot syntyivät armahtaja-alkoholin avulla, mutta jo seuraavan yön tus­kan­täy­tei­set unet pa­laut­ti­vat pahanolon tunteet pintaan. Kierre alkoi olla yhtä musta ja tuhoisa kuin Me­ri­kos­ken ala­ka­na­van pyörre. Siitäkään ei ole kukaan noussut pinnalle ajoissa ja ilman koh­ta­lok­kaan to­taa­lis­ta tyy­li­rik­koa. En halunnut edetä kier­tees­sä­ni yhtään pi­dem­mäl­le - tahdoin lentää ulos ora­van­pyö­räs­tä, irti riip­pu­vuuk­sis­ta. Minun aikani oli tullut kohdata Oulujoki, ja kohdata itseni.

 

4. Pa­ko­mat­kal­la

 

Lähdin Kant­tu­raan etsimään itseäni, pa­ko­mat­kal­le jo­ki­ran­taan tarpeeksi kauas pois pahasta maa­il­mas­ta. Enhän pää­tös­tä­ni silloin näin ro­mant­ti­ses­ti osannut pe­rus­tel­la, enkä ai­ko­muk­sia­ni ymmärtää, tuossa vaiheessa tärkeintä oli ai­noas­taan yk­sin­ker­tais­taa asioita, vetäytyä pois pu­he­lin­riip­pu­vuu­des­ta ja ir­rot­tau­tua pul­lon­hen­gen otteesta. Vasta näin jäl­keen­päin saatan tiivistää ko­ke­muk­sia­ni kuvaavan joh­to­pää­tök­sen, oi­val­luk­se­ni: opiksi ja onneksi on Oulujoki.

 

Talven lähetessä joki alkoi tummua, lehti lehdeltä syk­syis­ten värien kirjo katosi virran mukana merta päin. Vas­ta­ran­nan lepät rii­suun­tui­vat odot­ta­maan routaa ja lunta ylleen. Minä puo­les­ta­ni pukeuduin vil­lai­siin vaat­tei­siin ja vietin yk­si­näis­tä aikaa Kantturan rantaan ra­ken­ta­mal­la­ni puu­lai­tu­ril­la. Laituriin ruuvattu peltinen tuu­li­vii­ri vikisi ja tärisi al­ku­tal­ven aamujen viimassa, mus­tan­si­ni­nen va­ha­pin­tai­nen virta höyrysi hil­jai­se­na kuin kes­ki­ke­sän pil­vi­pou­tai­nen ho­ri­sont­ti. Aurinko vieraili taivaalla ai­noas­taan sa­tun­nai­ses­ti. Orpo lin­tu­par­ka, pikimusta merimetso, kuka ties ko­vaon­ni­nen koh­ta­lo­to­ve­ri­ni, tuli tykö ja tutukseni. Päivä päivältä se us­kal­tau­tui lä­hem­mäk­si pintaan pil­kis­tä­vil­lä kylmillä kivillä, seisten niillä siivet levällään itseään kui­vat­te­le­mas­sa uljaana kuin sak­san­maan sym­bo­li­nen kotka. Tui­jo­tim­me toisiamme tun­ti­kausia silmästä silmään, pun­nit­sim­me toistemme ai­ko­muk­sia ja oi­keu­tuk­sia olemassa oloon. Meille mo­lem­mil­le tu­le­vai­suus oli sitä, mitä päälle käyvä talvi tul­les­saan toisi, sel­viä­mi­sen toive ja luottamus ravinnon riit­tä­vyy­teen saattoi yhdistää koh­ta­loi­tam­me.

 

Illat hä­mär­tyi­vät yhä ai­kai­sem­min, kelit kävivät kyl­mem­mik­si. Joessa kelluvat yk­sit­täi­set jää­kap­pa­leet alkoivat tapailla toisiaan ja solmivat pak­ka­ses­sa kevääseen asti kestäviä liittoja. Ja kohta valkeni sekin väis­tä­mä­tön päivä, jota edel­tä­neen yön aikana koko Nuo­juan­lam­men aava selkä oli suojannut itsensä puhtaan val­koi­sel­la jää­kan­nel­la. Lammelta Kant­tu­ran­nie­meen kuristuva virta sen sijaan pysyi niin vuolaana, että se säilyi jäistä vapaana koko talven - ja mah­dol­lis­ti näin me­ri­met­sol­le elämisen pe­rus­e­del­ly­tyk­sen, ravinnon. Radion me­ri­sääs­sä Hannu Suolanen kertoi Mar­ja­nie­mes­sä olleen pakkasta miinus kak­si­kym­men­tä­seit­se­män astetta, tuuli poh­jois­luo­tees­ta kaksi metriä se­kun­nis­sa ja selkeää.

 

Ki­ris­ty­vien pakkasten myötä vetäydyin lai­tu­rin­pen­kil­tä läm­mit­tä­mään pirtin uu­ni­muu­ria. Kuuntelin hir­si­sei­nien pauketta, kesän aikana kehikoksi kootut isot puut hakivat paik­ko­jaan. Eräänä aamuna, johtuen var­maan­kin lähinnä harrastus-vaih­toeh­to­jen vä­hyy­des­tä, kaivoin kir­joi­tus­vä­li­nee­ni esiin ja ryhdyin kir­joit­ta­maan. Kirjoitin fik­tii­vis­tä tarinaa ikäi­ses­tä­ni Jensistä, joka saa isältään pe­rin­nök­si hieman rahaa ja kirjeen, jossa pal­jas­te­taan suvun miesten huolella varjelema salaisuus. Jän­nit­tä­vä kertomus käy läpi isän ja pojan trau­maat­ti­sen etäistä suhdetta sekä paljastaa mah­dol­li­suu­den Oulujoen va­paut­ta­mi­sek­si patojen pai­no­las­tis­ta. Halusin verrata jo­ki­pa­to­ja ih­mis­miel­ten pa­tou­tu­miin: molempiin on ra­ken­net­tu jotain luonn­o­ton­ta, molempiin on ke­rään­ty­nyt al­ku­pe­räi­ses­tä luon­tees­taan pois pa­ko­tet­tua tuskaista voimaa ja molemmat ovat vaa­rat­to­mik­si kah­lit­tu­ja, vaiettuja.

 

Ar­ki­päi­vien hil­jai­suu­teen tuli harvoin rikkoja, hirret toki pauk­kui­vat tasaisen epä­sään­nöl­li­ses­ti, ja myös aamuöisin kulkevan mal­mi­ju­nan me­tal­li­nen kolina ylsi pak­ka­söi­nä pirttiin saakka, lisäksi joskus harvoin päi­vän­va­lon aikana kävi lumiaura kään­ty­mäs­sä pi­ha­tiel­lä. Muutoin vallitsi to­taa­li­nen ää­net­tö­myys, luonto lepäsi lumen alla, eikä me­ri­met­so­kaan yksinänsä kivellään ääntä pitänyt, kenelle se olisikaan arkisia asioitaan sel­vit­tä­nyt, viisaasti vain teki kun pysyi hiljaa pak­ka­ses­sa. Mutta kuten tuo musta lintu, olin minäkin hiljaa elossa, savu nousi piipusta kertoen ainakin tuolle trak­to­ri­kus­kil­le ikiai­kais­ta viestiä mökin asukkaan ter­vey­des­tä ja toi­min­ta­ky­vys­tä. Säh­kö­hel­lan, kah­vin­keit­ti­men ja mik­ro­aal­to­uu­nin puut­tues­sa kaikki kuu­men­ta­mi­nen täytyi suorittaa joko lei­vi­nuu­nis­sa tai liedellä. Kuivaa puuta paloi ja ressun alle suojattu puukasa hupeni. Kah­vin­keit­to esi­mer­kik­si oli rau­hal­li­sen juhlava spek­taak­ke­li, joka huipentui herkän nau­tin­nol­li­seen ryys­tee­seen kiik­kus­tuo­lis­sa. Mutta sitäkin juh­la­vam­paa huvia oli sau­no­mi­sen kanssa, puh­dis­tau­tu­mis­ri­tu­aa­li kun kesti kaikkiaan kolmisen tuntia. Sau­na­ta­pah­tu­ma päättyi löylyjen ja pe­sey­ty­mi­sen jälkeen pirtin kiik­kus­tuo­liin tak­ka­tu­len ääreen, jossa antauduin raukeana har­taa­seen hetkeen, saatoinpa suoda itselleni jopa vii­ni­la­sil­li­sen. Siinä sa­mai­ses­sa kiik­kus­tuo­lis­sa kirjoitin päi­vän­näön ajan ja luin il­lem­mal­la kat­to­va­lon kiilassa Henning Mankellia ja Oulujoen historiaa. Kiik­kus­tuo­lil­la oli ehey­ty­mis­pro­ses­sis­sa­ni mer­kit­tä­vä te­ra­peut­ti­nen tehtävä.

 

5. Luomistyö

 

Kirjoitin aamusta alkaen ahkerasti osaamatta vaivata päätäni oi­kein­kir­joi­tuk­sen lai­na­lai­suuk­sil­la. Mie­li­ku­vi­tuk­se­ni kiisi huimaa vauhtia halki seu­tu­kun­nan historian ja lou­kat­tu­jen ih­mis­miel­ten oikkujen. Le­po­ti­lai­nen psyyk­kee­ni oli elpynyt ennen ko­ke­mat­to­maan ener­gian­tuo­tan­toon ja luo­vuu­te­ni vimma synnytti mitä ih­meel­li­sim­piä mah­dol­li­suuk­sia teokseni juonen edis­tä­mi­sek­si. Haikailin si­vu­kau­pal­la mennyttä aikaa ja huokailin perään ihmisten vä­lin­pi­tä­mät­tö­myyt­tä, välillä siunasin oikeiden ihmisten henkistä val­veu­tu­nei­suut­ta ja kirosin pahan maa­il­man­ajan ahneutta ja val­lan­pi­tä­jien it­sek­kyyt­tä. Kär­ke­vim­min kynälläni kohtelin pa­to­pää­tök­sen aikoinaan tehneitä po­li­tii­kan pelureita, vaikka toisaalta ym­mär­sin­kin pää­tök­sen­te­koai­ko­jen olleen vailla vaih­toeh­to­ja. Voi­mayh­tiön ohella osansa rai­voi­sas­ta kri­tii­kis­tä­ni saivat tekopyhät kirk­ko­kun­nat, kah­tia­ja­kau­tu­nut yh­teis­kun­ta ja kop­pe­roi­hin­sa sul­keu­tu­nut suuri ikäluokka, tuo sylitön sukupolvi. Lem­piai­hei­ta­ni kaikki.

 

Kirjoihin tal­len­ne­tun teo­reet­ti­sen teks­titie­don lisäksi aloin jossain vaiheessa tuntea tarvetta kartuttaa myös ko­ke­mus­pe­räis­tä käsitystä sy­ven­tä­mään luovan toi­min­ta­ni us­kot­ta­vuut­ta. Otin oikein asiasta tehden naa­pu­ri­ta­lon vanhalta isännältä selvää, josko paik­ka­kun­nal­la olisi hänen itsensä lisäksi ketään, joka saattaisi sy­dän­tal­ven ratoksi kertoilla tarinoita vapaan Oulujoen ajoista. Sain näin tietooni joitakin nimiä ja osoit­tei­ta ja lait­tau­duin ta­ri­na­ke­ruu­mat­kal­le pu­nai­sel­la lava-autollani. Kah­vi­pa­ket­ti kädessä ko­put­te­lin ovia eri puolilla Vaalaa. Jututin vanhoja ihmisiä, osa heistä muisti hyvin, osa huonosti ja osa ei halunnut muistella mitään ainakaan vapaasta Ou­lu­joes­ta, siitä entisestä elämästä, jota ei enää ole. Eräskin vuonna 1914 syntynyt vaa­lalais­mies sanoi, ettei ole käynyt joella, eikä edes jo­ki­ran­nal­la, vuoden 1954 ta­pah­tu­neen pa­toa­mi­sen jälkeen, vaikka oli syntynyt ja kasvanut ai­kui­suu­teen asti ran­ta­tör­män talossa. Sat­tu­moi­sin, kuin kohtalon joh­dat­ta­ma­na, tämä samainen mies oli elänyt nuo­ruut­taan juuri siinä talossa, mihin minä olin si­joit­ta­mas­sa tarinani kes­kei­sin­tä sisältöä, talossa joka purettiin puoli vuo­si­sa­taa sitten voi­ma­lai­tos-ra­ken­ta­mi­sen tieltä. Olin siis tavannut henkilön, joka varsin il­mei­ses­ti voisi parhaiten auttaa asiaani. Tuon talven aikana vierailin tämän koh­tuu­kun­toi­sen ja hy­vä­muis­ti­sen miehen luona yhteensä viisi eri kertaa, en tu­put­ta­nut seuraani enkä asiaani, mies pyysi joka käynnin jälkeen tulemaan uudelleen. En­sim­mäi­set käynnit olivat vai­te­liai­ta, tun­nus­te­le­via. Vasta kahdella vii­mei­sel­lä is­tun­to­ker­ral­lam­me sodat käyneen miehen omat tun­ne­pa­dot murtuivat ja hän suostui palaa-maan omiin lapsuuden ja nuoruuden aikaisiin muis­toi­hin­sa. Sain kuulla paljon arvokasta ajankuvaa entisestä Ou­lu­joes­ta ja elämästä sen rannoilla, koin päässeeni mukaan mus­ta­val­koi­siin kuviin. Myöhemmin samana keväänä hän oli pyytänyt, että pääsisi vielä kerran palaamaan ko­ti­vir­ral­leen Ou­lu­joel­le. Se pyyntö täy­tet­tiin­kin, kun­nioi­tet­tu joki-kir­jai­li­ja ja Oulujoen omatunto Pekka Jurvelin souti nimittäin vanhan miehen takaisin syn­nyin­si­joil­leen padotun Nuo­juan­kos­ken alle. Pekka kertoi minulle jäl­keen­päin, että tuo kaihoisa kesäinen veneretki oli ollut molemmin puolin iki­muis­toi­sen lii­kut­ta­va kokemus. Sen kuultuani minunkin mieleeni kasvoi lämmin tunne, saatoin aa­vis­tel­la miesten tunteiden myl­ler­ryk­sen, sy­dä­mes­tä­ni toivoin vanhan miehen saaneen suo­ri­tet­tua pyhän so­vin­to­rii­tin vapaan men­nei­syy­den ja padotun ny­kyi­syy­den välillä.

 

6. Orastava oivallus

 

Päivät alkoivat pidetä, lumi kinostui ran­ta­rin­tee­seen kauniiksi dyyneiksi ja joenpinta kimalteli vir­ran­ku­lun vä­ri­syt­tä­mä­nä. Havahduin hiljaa huo­maa­maan oman pin­ta­kun­toi­sen elämäni va­ja­vai­suu­det, tun­nus­te­lin to­del­li­sia tun­te­muk­sia­ni ja aloin pikku hiljaa hyväksyä itseäni sel­lai­se­na ai­nut­ker­tai­sen ih­meel­li­se­nä ih­mis­lap­se­na kuin olen ja kuten kaikki kans­saih­mi­set­kin ovat. Talvi Kant­tu­ras­sa Oulujoen rannalla oli opet­ta­mas­sa minua ase­moi­maan itseni osaksi luontoa, olin joutunut ky­see­na­lais­ta­maan sii­he­nas­ti­set yk­sioi­koi­set ja sisim­pää­ni va­hin­goit­ta­neet suo­ri­tuk­se­ni. Monet pak­ko­miel­tei­set tekoni olivat täh­dän­neet vain pikaiseen mie­li­hy­vään, ma­te­rias­sa mi­tat­ta­vaan mak­si­maa­li­seen määrään ja ly­hyt­kes­toi­seen hurmioon. Aivan kuin elämäni viimeiset kak­si­kym­men­tä vuotta olisivat olleet yhtä har­haha­kuis­ta pi­ka­kän­nin ottamista yhä uudelleen ja uudelleen - nopeammin, helpommin ja enemmän. Tar­koi­tus­ha­kui­ses­ti tois­tet­tu­na ja kerta kerralta tu­hoi­sam­min.

 

7. Jäi­den­läh­tö

 

Ke­vät­tal­vel­la seisoin joen­ran­nal­la ja kuu­los­te­lin Nuo­juan­lam­men paksun jää­ker­rok­sen levotonta mu­rah­te­lua. Aurinko paistoi pil­vet­tö­mäl­tä taivaalta kirk­kaam­pa­na kuin koskaan, kylmän talven valkea hil­jai­suus oli hä­viä­mäs­sä kevään valon ja lämmön tieltä. Sel­kä­ran­gas­sa pisteli tuhannet neu­lan­päät ja har­tiois­sa kutisi, joella oli niillä hetkillä ta­pah­tu­mas­sa odotettu keväinen kohtaus. Vi­rit­te­lin läm­pi­mik­se­ni tulen ja odottelin rauhassa, joen­ran­nat olivat jo kaut­taal­taan jäistä vapaina, kohta valtavan jäämassan olisi pakko irrota liik­kee­seen. Kohta selältä kuuluikin karmean kumea kaikujen vah­vis­ta­ma pamahdus ja samalla keskelle Nuo­juan­lam­men heh­taa­rien kokoista jääkantta ratkesi pitkä musta viiva. Kansi oli haljennut kahtia ja molemmat kappaleet pyrkivät virran mukana yh­tä­ai­kai­ses­ti liik­keel­le. Nousin seisomaan, ikään kuin olisin tehnyt kunniaa ja ehkä teinkin. Seurasin rannalta aivan ai­tio­pai­kal­ta, kuinka nuo kaksi valtavaa jää­laut­taa pu­ris­tui­vat mah­ta­val­la ryskeellä Kant­tu­ran­ka­rin kivikkoon ja rä­jäh­ti­vät rytisten sadoiksi pie­nem­mik­si palasiksi, haljeten yhä uudelleen, kunnes mahtuivat kulkemaan alaspäin kohti Ku­ren­kos­ken väyliä, Mul­ti­lah­den mutkaa ja siitä edelleen lähes sadan ki­lo­met­rin matkaa kohti merta. Py­säyt­tä­mät­tö­mäl­lä voimalla ki­vi­lai­tu­rii­ni tör­män­neen mas­sii­vi­sen lau­tan­reu­nan jäälevyjä kasaantui hetkessä kymmeniin ker­rok­siin. Lähimmät levyt puskivat rannalle vain noin kymmenen metrin päähän minusta. Vais­to­mai­ses­ti ymmärsin kat­so­jan­roo­li­ni ja pe­rään­nyin pai­kal­ta­ni muutaman askeleen, tuossa näy­tel­mäs­sä ei kan­nat­ta­nut pyrkiä mihinkään sitä san­ka­ril­li­sem­paan roo­li­suo­ri­tuk­seen. Tajusin siinä samassa, että vas­taa­van­lai­nen myl­ler­rys­koh­taus, ih­meel­li­ses­ti ohjattu spek­taak­ke­li oli käynnissä myös minun sisälläni. Paksut jäiset kerrokset olivat pauk­ku­mas­sa rikki ja sulamassa va­pau­te­tun voiman edessä osaksi al­ku­pe­räi­sen minuuteni mie­len­vir­taa. Huusin ääneen oi­val­luk­se­ni ja jäi­den­läh­dön huu­maa­ma­na, huusin jäistä va­pau­tu­val­le joelle ja hur­maan­nuin luonnon kirk­kaas­ta lumosta sekä oman löy­tö­ret­ke­ni tar­joa­mas­ta seik­kai­lus­ta. Pri­mi­tii­vi­nen ölinä hukkui murs­kaan­tu­vien jää­laut­to­jen jylhään pauk­kee­seen, mutta riitti siltikin säi­käyt­tä­mään mus­ta­hah­moi­sen me­ri­met­so­tut­ta­va­ni kiveltään. En ollut kiin­nit­tä­nyt huo­mio­ta­ni koko lintuun, taakse jä­tet­ty­jen pak­kas­päi­vien ainoaan kump­pa­nii­ni. Mutta rie­muit­sin täysin palkein senkin puolesta, olihan orpo otus selvinnyt voit­ta­jak­si talven kylmästä ku­ris­tusot­tees­ta. Lintu nousi ilmaan raskaasti märillä sii­vil­lään, kuin lou­kat­tu­na ja kiersi sinisellä taivaalla kaulaansa kur­ko­tel­len lenkin päälläni ennen kuin hakeutui takaisin val­koi­sek­si pas­ko­mal­leen kivelle ja viritti vakaaksi tuon tutuksi tulleen ta­sa­pai­noi­sen kui­vat­te­lua­sen­ton­sa. Hul­luk­si­han se minua luulee, ajattelin ja nauroin, enkä viitsinyt välittää luon­to­kap­pa­leen reak­tiois­ta.

 

8. Paluu

 

Palasin ehey­ty­nee­nä takaisin Ouluun, Oulujoen virran syn­nyt­tä­mään ja ruok­ki­maan kau­pun­kiin. Olin saanut kokea oi­val­luk­sia itsestäni. Olin nähnyt luon­non­lu­moa ja kuullut tarinoita, ja vaikka olinkin matkani aikana ampunut kaikki va­ra­pat­ruu­na­ni, saavuin maaliin voit­ta­ja­na, tie­toi­se­na elämäni rik­kauk­sis­ta - arvoista, joiden määrää ei mitata ma­te­rias­sa. Pimeys ei enää pe­lot­ta­nut, eikä hil­jai­suus huo­let­ta­nut. Oli tullut ihmisen hyvä olla. Se on minun unoh­tu­ma­ton ko­ke­muk­se­ni - oppini ja onneni Ou­lu­joes­ta.

 

Heikki Pesämaa

Kainuun kyy­nel­vir­ta

kolme vuosisataa paikallaan,

        vakaana,

 juuret syvälle törmään

vieressä virta vieläkin vanhempi,

        kyynelvirta Kainuun vaaroilta, 

toi siemenen rantapetäjän,

laukkuryssän        

         uitti tervan ja tukit savotan      

   

kehittyi kulttuuri  

sivistys - ahneus

hiljensi kuohut, kurimukset

         

          betonilla tukki kuninkaan tiet

- kuivasi kyyneleet gigawateiksi ja 

sytytti metropolin valot.

 

Albert Ljung

Jou­lusa­det­ta ja
uu­den­vuo­den tähtiä

Herään hiljaiseen hurinaan. Mikä tuo ääni on? Kuulostaa ilmastointilaitteen tai pakastimen ääneltä. Mutta eihän tässä huoneessa ole kumpaakaan! Hurina muuttuu kohinaksi. Vesisade! Ja nyt on jouluyö! Mieleen pyrkii alakulo. Hiippailen alakertaan. Talo on hiljainen. Katson ikkunasta ulos. Pihakuusi jouluvaloissaan näyttää oudolle. Katuvalot leviävät värijuovina vesilätäköihin mustalla pihamaalla. Edes kissan lämpöisen ja pehmeän selän silittäminen ei mieltäni lohduta. Huolestuneena palaan takaisin vuoteeseen. Saanko enää unta?

 

On jo toinen perättäinen ilmojen kannalta poikkeuksellinen vuoden loppu. Viime joulunaikaan oli sentään lunta, vaikka vettä viskoi silloinkin. Nyt maa on musta. Tähänkö on totuttava? Ystävä kysyi minulta marraskuussa, mitä odotan joululta. Vastasin, että en kai mitään erikoista. Jos saisin hiihtää ja olisi hyvät ulkoilukelit. Toive ei toteutunut. Ulkoilin toki, mutta olosuhteet eivät olleet mielestäni innostavat: oli varottava jäätikköisillä kaduilla, ettei tule matkaa sairaalanmäelle.

 

Ilmat eivät näyttäneet hidastavan ihmisten kulutusvimmaa. Ostajat poukkoilivat kassajonoissa ostoskärryt pullistellen tavaraa. Mietin, onko tavaran kerääminen masennuksen karkottamista. Onko se epätoivoista yritystä vältellä kohtaamasta uhkaava? Kyllä kai jokainen kadunmieskin alkaa tajuta ja myöntää, että kasvihuoneilmiö on totta ja ihminen on osaltaan vastuussa siitä. Ihminen elää kuin viimeistä päivää. Hän on luovuttanut. Toivottavasti ei! Keskustelimme ystävieni kanssa kuluttamisesta jouluna. Mietimme kukin, mitä tarvitsemme jouluun. Ei se paljon ollut: joitakin sesonkiruokia ja rauhoittumisen mahdollisuus. Kaipailimme 'vanhoja hyviä aikoja', jolloin pienikin oli merkityksellistä. Oli jännittävää tiirata avaimenreiästä, kun äiti valmisteli minulle joululahjaa kamarissa. Nukkekoti tehtiin vanhoista keksilaatikoista, joihin maalattiin ikkunat ja ommeltiin tekstiilejä kankaan palasista. Taatusti kestävää tuotantoa verrattuna nykyisiin vain aattoillan toimiviin häntää heiluttaviin ja haukkuviin muovikoiriin.

 

Joulusta selvittyäni uhkasivat vuoden viimeinen ilta ja yö jo mielenrauhaani. Lehdistä luin, että kansalaiset ostivat entistä isompia raketteja. Toisaalta Norjassa oli päädytty kieltämään vuoden 2009 alusta yksityishenkilöiltä ilotulitteiden ampuminen. Kainuun Sanomien 'galluppi' kertoi, että noin puolet haastatelluista kannatti rakettien ammuskelun kieltämistä. Toivon, että Suomessakin päädytään vastaavaan kieltoon kuin Norjassa. Muutoksen on lähdettävä nuorista. Siispä ajattelin tehdä osani valistustyöstä ja otin asian esille veljeni perheen nuorison kanssa. Puhuin ilotulitteitten turhuudesta. Rahaa kiitää taivaalle, jossa se muuttuu saasteeksi. Puhumattakaan pakkausjätteestä, meluterrorista ja mahdollisista vammoista. Nuori mies katseli minua hiljaa hymyillen: ei tainnut tätin saarna mennä perille. Seuraavana päivänä toinen täti meni poikien kanssa tulitekauppaan. Minä pysyin kaukana heidän paukutteluistaan - ilonpilaaja.

 

Mistä muutos alkaa? Kun saarnaaminen ei auta, mitä voin tehdä? Pohdin, mikä minut on saanut ajattelemaan luomakunnan tulevaisuutta. Lähtökohtani on itsekäs: oma nautinto. Olen aina ollut luonnosta kiinnostunut ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämpää mahdollisuus liikkua metsissä, rannoilla ja vesillä minulle on. Haluan, että näin saa jatkua, koska luontoyhteys on minulle henkisen tasapainon ja luovuuden ehdoton edellytys. Jos tämän menetän, menetänkö elämän? On siis lähettävä siitä! Kun kerron ja kirjoitan luonnon merkityksestä ja vien lapsia ja nuoria luontoretkelle, voin liu'uttaa heitä metsän syliin. Saarnaaminen ei auta. Ihminen on saatava itse oivaltamaan veden ja metsän kieli. Vähitellen luonnonkulkija kiinnostuu ilmiöistä ympärillään ja alkaa ottaa niistä selvää. Hän löytää itsensä ja yhteytensä luontoon. Näin uskon kaikille käyvän, kun se tehdään heille mahdolliseksi. Näin minua on kuljetettu vaaroilla, kuusikoissa ja nuotiolla lapsesta lähtien. Näin minä olen koettanut kuljettaa lähelläni olevia lapsia samoilla poluilla.

 

Löntystelen sateesta ja jäätiköistä huolimatta avantouintipoluilla. Ympäröivä maisema ei innosta nostamaan katsetta maasta. Avoinna virtaava, musta joki hiukan lohduttaa alakuloista kulkijaa.

Muuttuuhan ilma lopulta. Vuoden viimeisenä päivänä lämpötila laskee pakkasen puolelle ja luntakin on satanut. Taivas on pilvetön ja tähdet killottavat kirkkaina äärettömyydessä. Mieluummin katselen tähtien ilotulitusta kuin rakettien irvokasta värisaastetta taivaalla. Vuoden ensimmäisenä päivänä pääsen hiihtämään. Latua ei ole vielä saatu tehtyä, mutta vaapun siitä huolimatta perinteisellä tyylillä Pöllyvaaran rinteillä. Sauvakot lipsuvat lumen alla olevalla jäisellä purulla. Varvut ovat muuttuneet hennon vihreiksi lumipumpulin alla, metsäpoluille on levitetty valkea matto.

 

Vuoden ensimmäisellä viikolla on jo kovaa pakkasta. Aurinko paistaa keltaisena ja iltapäivällä ihmettelen auringonlaskun pastellisävyjä taivaanrannalla: vaaleanpunaista, lilaa, sinistä. Päivän punainen kajo palaa pitkään Vimpelinvaaran takana. Joen rantajäillä tallustelen valkoisen nukkamaton päällä. Keskemmällä jokea on tupasvillaniitty kohmettunut liikkumattomaksi. Uusi vuosi on alkanut onnekkaasti.

 

Aulikki Piirainen 6.1.2008

Vesien tila Pohjois-Poh­jan­maal­la - Kes­kus­te­lu­ti­lai­suus Mu­hok­sel­la

Pohjois-Poh­jan­maan ym­pä­ris­tö­kes­kus järjesti vesien tilaa koskevan ylei­sö­ti­lai­suu­den mar­ras­kuun lopussa Mu­hok­sel­la. Vuoden 2004 lopussa voimaan tulleen ve­sien­hoi­to­lain henkeen kuuluu kerätä kan­sa­lais­ten mie­li­pi­tei­tä pinta- ja poh­ja­ve­sien tilasta. Lain ta­voit­tee­na on tehdä ve­sien­hoi­to­suun­ni­tel­ma, jolla voidaan taata, että vesien tila ei heikkene ja on vähintään hyvä (luo­kit­te­luas­tei­kol­la erin­omai­nen, hyvä, tyy­dyt­tä­vä, välttävä, huono). En­sim­mäi­sen ve­sien­hoi­to­suun­ni­tel­man tulee olla valmis v. 2009. Sen jälkeen suun­ni­tel­ma tar­kis­te­taan kuuden vuoden välein.

 

Aiemmin veden laadun luo­kit­te­lun kri­tee­ri­nä oli sen käyt­tö­kel­poi­suus ihmiselle. Nyt otetaan huomioon, millainen ve­sis­tön­osa on luon­tai­ses­ti ja miten ihmisen toiminta muuttaa ve­sis­tön­osan luon­tais­ta tilaa. Jokainen kan­sa­lai­nen voi antaa pa­lau­tet­ta ve­sis­tö­jen ja poh­ja­ve­sien kunnosta vielä 21. jou­lu­kuu­ta saakka Pohjois-Poh­jan­maan ym­pä­ris­tö­kes­kuk­seen kirjeitse tai säh­kö­pos­til­la.

 

Tilaisuus ei ollut saanut kovin suurta suosiota: muutamia har­maa­päi­siä miehiä (ja minä) oli saapunut kuu­le­mis­ti­lai­suu­teen ym­pä­ris­tö­kes-kuksen viiden vir­ka­mie­hen ja kahden leh­ti­toi­mit­ta­jan lisäksi. Tilaisuu-dessa alus­tet­tiin ve­si­ra­ken­ta­mi­ses­ta ja sään­nös­te­lys­tä, pin­ta­ve­sien kuor­mi­tuk­ses­ta ja poh­ja­ve­sien määrästä ja laadusta. Lopuksi oli varattu aikaa kes­kus­te­luun, jossa esille tulleet asiat vir­ka­mie­het lupasivat kirjata ve­sien­hoi­to­suun­ni­tel­maan.

 

Ve­si­ra­ken­ta­mi­nen ja sään­nös­te­ly

 

Tut­ki­muk­sis­sa on sel­vi­tet­ty mm. kas­vil­li­suu­den ja eliöstön tila ja ly­hy­tai­kai­sen sään­nös­te­lyn vai­ku­tuk­set vesistöön. Viimeisin kartoitus koko maan ve­sis­tö­jen osalta on tehty v. 2005. Sen mukaan Oulujoen-Iijoen ve­sien­hoi­toa­lu­eel­la hyvässä tai erin­omai­ses­sa tilassa oli 85 % järvistä ja 48 % joista. Anne Laine Pohjois-Poh­jan­maan ympäristö-kes­kuk­ses­ta kysyi, millainen on hyvä eko­lo­gi­nen vesi. 

 

Häm­mäs­tyk­sek­se­ni kuulin, että myös ruskea vesi voi olla luo­kit­te­lul­taan hyvä. Laine kertoi, että voi­mak­kaas­ti ra­ken­net­tu­jen ve­sis­tö­jen, kuten Oulujoen, osalta joudutaan tyytymään vesien laadussa alempiin ta­voit­tei­siin. Kuitenkin sel­vi­te­tään pa­dot­tu­jen jokien kun­nos­ta­mi­sen, vä­hä­ve­tis­ten uomien vir­taa­mien li­sää­mi­sen, ka­la­tei­den ja ohi­tusuo­mien ra­ken­ta­mi­sen mah­dol­li­suut­ta sekä sään­nös­te­ly­käy­tän­tö­jen ke­hit­tä­mis­tä haittojen vä­hen­tä­mi­sek­si.

 

Ylei­sö­pa­laut­tees­sa nousi voi­mak­kaas­ti esille Oulujoen surkea tila juuri Muhoksen kohdalla. Joki uhkaa liettyä umpeen kir­kon­ky­län kohdalla ja sille pitää kiireesti tehdä jotain. Kau­his­tuin joen tilaa minäkin, kun Mu­hok­sel­le muutin. Ve­den­pin­nan vaihtelu on valtava. Kun vesi on alhaalla, joki on suo­ras­taan ruma. Joku lai­ta­saa­re­lai­nen oli havainnut ran­nas­saan jopa kahden, kahden ja puolen metrin vuo­ro­kausi­vaih­te­lun Montta-Merikoski välillä. Koeta siinä sitten asettaa laituri oikealle kor­keu­del­le! Pu­hu­mat­ta­kaan ve­den­pin­nan vaihtelun ai­heut­ta­mas­ta rantojen ra­pau­tu­mi­ses­ta tai sen vai­ku­tuk­ses­ta kalojen li­sään­ty­mis-mah­dol­li­suuk­siin, poh­jae­läin­ten eli­no­lo­suh­tei­siin ja lintujen pesintään. Loh­dut­ta­vaa oli kuulla, että Muhoksen kunta on hakemassa avustusta jo­kia­lu­een kun­nos­tus­ta varten. Kysyttiin myös li­sään­ty­vän veneilyn vai­ku­tus­ta Oulujoen veden laatuun. Todettiin, ettei joen luonne kapeana uomana sovi mas­sa­ve­nei­lyyn, ei ainakaan moot­to­ril­la kulkevaan. Aallot ai­heut­ta­vat poh­ja­liet­teen se­koit­tu­mis­ta matalassa vedessä, joka huonontaa veden tilaa. Melojana en kaipaa kovinkaan monta moot­to­ri­ve­ne­koh­taa­mis­ta, varsinkin jos kuskit kaahaavat vauhdilla. Ne on aina huo­mioi­ta­va jollakin tavalla, ettei mene kumoon.

 

Pin­ta­ve­sien kuormitus

 

Pekka Hynninen kertoi, että kaikilla ve­sia­lueil­la on luon­non­huuh-toumaa. Sen lisäksi ihminen on monin tavoin li­sää­mäs­sä vesistön kuor­mi­tus­ta. Koko­nais­huuh­tou­ma kattaa luon­non­huuh­tou­man, ih­mis­toi­min­nas­ta tulevan kuor­mi­tuk­sen ja il­ma­las­keu­man. 

 

Ha­ja­kuor­mi­tuk­seen si­säl­ty­vät maa- ja met­sä­ta­lou­den, tur­ve­tuo­tan­non, haja-asutuksen ja hu­le­ve­sien ai­heut­ta­ma kuormitus. Maa­ta­lou­des­ta tulee edel­leen­kin suurin osuus, 20 % kuor­mi­tuk­ses­ta. Kaiken kaikkiaan kuor­mi­tuk­sen kasvu on py­säh­ty­nyt, mutta tavoite on saada se vä­he­ne­mään. Yleisöstä esi­tet­tiin kysymys tur­ve­tuo­tan­non vaikutuk-sesta veden laatuun. Kysyjä tarkoitti ni­me­no­maan Vaalan Isosuon tur­ve­tuo­tan­toa­lu­een saamaa ym­pä­ris­tö­lu­paa. Tur­ve­tuo­tan­to heiken-täisi mm. luon­non­ti­lais­ten pik­ku­jo­kien ja purojen ja niitä ym­pä­röi­vän luonnon tilaa pu­hu­mat­ta­kaan muista tur­ve­tuo­tan­toa­lu­een melu- ja pö­ly­hai­tois­ta. Isosuon ojit­ta­mi­nen vai­kut­tai­si hai­tal­li­ses­ti mm. Kutu-joen veden laatuun. Myön­net­tyyn lupaan ovat onneksi rea­goi­neet monet yk­si­tyi­set henkilöt ja yh­dis­tyk­set, mm. Oulujoen Reitti ry, ja laatineet va­li­tuk­sen Vaasan hallinto-oikeuteen vaatien luvan epäämistä.

 

Poh­ja­ve­sien määrä ja laatu

 

Pohjois-Poh­jan­maan ve­sis­tö­alu­eel­la syntyy 1000 kuu­tio­met­riä poh­ja­vet­tä ne­liö­ki­lo­met­riä kohti vuo­ro­kau­des­sa. Mikko Jaako nimitti Suomen poh­ja­ve­sien suur­val­lak­si. Se ei saisi kui­ten­kaan tuudittaa meitä tur­val­li­suu­den tun­tee­seen, vaan saatua lahjaa tulee suojella. Poh­ja­ve­sien uhkina ovat teol­li­suus, liikenne, asutus, li­kaan­tu­neet maa-alueet jne. Suo­je­lusuun­ni­tel­mia ris­ki­poh­ja­ve­sia­luei­ta varten on laadittu, mutta ne ovat puut­teel­li­sia tai van­hen­tu­nei­ta. Pohjois-Poh­jan­maan poh­ja­ve­sis­tä käytetään vuo­sit­tain vain n. 10 %. 

 

Poh­ja­ve­si­va­rat ovat ja­kau­tu­neet epä­ta­sai­ses­ti ja etäälle ku­lut­ta­jis­ta. Tässä vaiheessa yleisö äityi päi­vit­te­le­mään, mihin vesi on kadonnut Rokuan alueen lammista. Asiaan ei ole vielä saatu varmuutta, mutta ym­pä­ris­tö­kes­kuk­sen johtaja Heikki Aronpää epäili met­sä­oji­tuk­sia syyksi ve­si­ka­toon. Aronpää korosti vielä, että kuor­mi­tuk­sen vä­hen­tä­mi­nen ve­sis­tö­alu­eel­lam­me vaikuttaa myös Itämeren kuntoon.

 

4.12.2007 Aulikki Piirainen

Avantoon

Töistä palatessani katsahdan joelle: tyyni musta vedenpinta. Illalla on lähdettävä uimaan.

 

Eletään lokakuun viimeisiä iltoja. Lämmintä on viitisen astetta. Taivas on selkeä pitkästä aikaa. Viimeksi olen nähnyt auringon puolitoista viikkoa sitten. Vielä tarkenee pyöräillä, mutta ulkoilupuvun alle on lisättävä villaista. Palatessa voi olla kylmä. Lähden kaarrattelemaan mutkan kautta uintirantaan. Pyörässä on jo oltava valo. Kun siirryimme talviaikaan, tuli kerralla pimeä. Läheisellä hautausmaalla näkyy pieniä valopisteitä: yllättävän monella haudalla on kynttilä. Kynttilän valo pysäyttää. Se vaatii tuijottamaan liekkiään. Tuli on elävä. Se tarvitsee happea elääkseen niin kuin ihminenkin. Lyhdyn sisällä liekki ei lepata. Pieni valokehä pilkkoo synkeyttä. Liekki on lämmin ja elää, vaikka onkin liikkumaton.

 

Venesatama on tavattoman pimeä. Onko osa katulyhdyistä sammunut? Vai olenko unohtanut, miten pimeä pimeä voi olla? Muita uimareita ei ole sattunut yhtä aikaa. Joki on musta, sitä ei näy. Ehkä niin onkin hyvä. Joen rujous ei näy: ruohottuneet saarekkeet piiloutuvat pimeään. Joku on nostamassa venettään pois talven tieltä. Ihmetteleeköhän veneennostaja yksinäistä uimaria? Ei auta! Uimaan on hinku, eikä se saa seuran puutteeseen kaatua. Mieluummin keskitynkin yksikseni joen tarinoita kuulemaan.

 

Vaatteet pois, uimapuku tilalle. Vetäisen tossut jalkaan, laiturin rautaristikot tuntuvat ilkeältä paljaaseen jalkapohjaan. Lakana ympärille. Laskeudun jokeen (lakanan olen jättänyt kaiteelle). Vesi tuntuu kylmälle, aivot on väännettävä nollille ja keskityttävä vain vetoihin. Yksi, kaksi, kolme. Vetelen noin neljätoista vetoa yhteen suuntaan ja takaisin. Rannalla olevien talojen valot venyvät jokeen. Hengityksen höyry kohoilee kepeästi veden pinnalla. Alajuoksulla oleva saari erottuu etäisiä kaupungin valoja vasten. Hiljaisuus puristuu ympärilleni, mikään lintu ei ääntele. Haluaisin viipyä vedessä kauan. Harmittelen ihmisen osaa, ihmiskeho ei kauan kestä pariasteista vettä. Olisinpa kuikka, niin vesi olisi elinympäristöni. Mutta ei voi mitään, en ole enkä tule vesilinnuksi. Nousen laiturille, kietaisen lakanan ympärilleni rauhallisesti. Tämä on paras hetki! Vedestä noustua ei ole yhtään kylmä. Katsahdan ympärilleni. Tajuan kirkkaan tähtitaivaan. Palaan koppiin, huoahdan. Mieli on tyyni, asiat asettuvat kohdalleen. Hankaluudet pienevät, huominen näyttää mahdolliselta.

 

Aloitin avantouinnin syksyllä 1996. Takana oli sateinen ja viileä kesä, mutta elokuussa tulivat yllättäen kesäiset ilmat. Vedet lämpenivät vielä uimakelpoisiksi. Jatkoin uintia pitkin syksyä ja yhtäkkiä olikin marras-kuu ja kylmät vedet. Oli tehtävä päätös. Minulla oli jokin terveysintoilu-kausi meneillään ja olin otollista maaperää tarttumaan tuttavani hou-kuttelemana avantouinnin koukkuun. En ole mitenkään lämmin-verinen ihminen, joten kylmä vesi ei ehkä ole ensimmäinen asia, jota tarvitsisin. Kuitenkin innostuin tuota hullun hommaa kokeilemaan. Ja jäin koukkuun niin kuin monet muut.

 

Miksi avantouinnista tulee riippuvaiseksi? Mikä siinä on niin houkut-tavaa, että on pakko päästä pariasteiseen veteen monta kertaa vii-kossa? Mitä nautittavaa on, kun hipsii laituria pitkin jäätävässä tuulessa uimapuku päällä kohti avantoa ja palelee? Onko se nyt niin mukavaa, kun pakeneva veri pakottaa sormia? Tai kun hengitys salpautuu kehon ja veden lämpötilaerosta? Eikö pelota mennä kylmään veteen? Jos ei pääse pois avannosta, hukkuu, jäätyy? Entä jos liukastuu portailta ja lyö päänsä, vaipuu tajuttomana veteen, liukuu jään alle?

 

Näitä tulee mieleen, mutta musta vesi on niin lumoava, että sille on kaikesta huolimatta antauduttava. Kahdenkymmenen asteen pakka-sessa vesi tuntuu jopa lämpimältä. On vain huolehdittava, että uinnin jälkeen ei tule vilu. Kylmä vesi karkottaa ajatukset, on vain käsillä oleva hetki. Jotakin veteen jää tai tarttuu mukaan, koska sieltä noustua on autuaallinen olo. Hyvän olon hormonit myrskyävät, katse kirkastuu. Elämästä tajuaa oleellisen.

 

Olen harrastanut avantouintia monella paikkakunnalla: Oulussa, Kajaanissa, Muhoksella, Kiilopäällä. Vaalassakin olen tutkaillut avantorantaa, mutta minulla ei ole avainta pukukoppiin, vielä. Jokaisessa paikassa olen tavannut iloisia ihmisiä. Hullu harrastus yhdistää ja uimarien määrä lisääntyy kovaa vauhtia. Toisilleen tuntemattomien välille syntyy jokin yhteys, kun uimari palaa koppiin huokaillen kylmän veden ihanuutta. Pukiessa selvitetään sairaudet ja se, miten uinti on oireisiin vaikuttanut. Monet naiset kehuvat, miten kylmä vesi on helpottanut nivelkipuja, allergiaa, astmaa ja jopa vaihdevuosivaivoja. Ihme on, jos eivät kuumat aallot taltu jäisessä vedessä! Useasti liikkeellä on työporukoita, jotka työpäivän jälkeen pulahtavat veteen kotiin palatessaan. Toiset käyvät uimassa aamuisin ennen töihin menoa. Joku tulee kävellen tai pyöräillen yhdistäen liikunnan uintireissuunsa. Jotkut käyvät kiireisesti autolla matkalla kauppaan. Yksi tykkää käydä saunasta uimassa, toisen keholle jyrkkä lämpötilaero ei sovi. Kukin valitsee itselleen sopivimman tavan toimia.

Minulle talviuinti on keino säilyttää yhteys veteen vuoden ympäri. On pitkä aika odottaa, kun vesi lepää jääkannen alla. Sitä helpottaa pieni aukko jäässä, jota veden virtaus tai sähköllä käyvä pumppu pitää avoinna.

 

Aulikki Piirainen 1.11.2007

Lähtö

Varjot venyvät, hiekka jäähtyy. 

Palokärjen naputus hidastuu, hidastuu, hidastuu. 

Vaikenee. 

On lähdettävä. 

Tuli hiipuu, oranssi hehku loimuaa seinillä. 

Hiilet tummenevat, mustuvat. 

Uuni kylmenee. 

On lähdettävä. 

Kuusen vihreys syvenee, 

haapa räiskyy. 

Taivas vaalenee, sini nousee ylemmäs, syvenee. 

Pimenee. 

On lähdettävä.

Aallot viilenevät, kohmettuvat. 

Vangitsevat.

 

On jäätävä

 

Aulikki Piirainen 30.9.2007

Säynävät

Oulujoen suisto oli jäänyt jo kauas taaksemme. Moottoriveneen keskellä sijaitseva voimanlähde puksutteli neljään tahtiin. Kaverini oli asentanut upouuteen, isänsä rakentamaan veneeseen käytetyn autonmoottorin. Se toimi hienosti. Matkasimme hänen isänsä kanssa kohti Hiukeisten saaria.

 

Oli tämä nyt aivan erilaista menoa, kuin edellisen kesän soutamista joen antamalla lahjaveneellä. Kyllä sitä silläkin usein käytiin Oulunsalon varjakan kalaisilla vesillä. Kolmenkoivun saarellakin kävimme hankkimassa rakot kämmeniimme. Minä useinkin soudin ja kaverin isä piti perää. Meillä oli yhteinen haave ja tavoite, saada joskus elämämme suurin kalasaalis.

 

Luultavasti niillä reissuilla kaverini isä sai idean päähänsä rakentaa kunnollinen moottorivene. Ei hän siitä koskaan maininnut minulle sanallakaan. Osaksi hänen vähäpuheisuutensa saattoi johtua kuulon heikentymisestä. Ei meidän tarvinnut paljon puhuakaan. Ymmärsimme toisiamme muutenkin. Aava meri ja joskus rannattomalta näyttävä ulappa puhui meille enemmän ja suuremmista asioista. Meri mykisti meidät turvallisen maan kulkijat. Hän kuuli kuitenkin paremmin moottoriveneen käydessä. Olisiko siinä ollut jokin syy-yhteys kuulo-kanaviin? En tiedä? Ammatiltaan hän oli koristepuuseppä.

 

Eräänä keväisen kauniina päivänä ilmestyi talon viereiselle tyhjälle tontille kokkapuu ja perätuhdolle sopiva käyräpuu. Veneeseen tarvittavia lautoja oli iso kasa. Kesän kuluessa vene valmistui ammattimiehen taidolla. Niitatessaan veneenlautoja hän pyysi minua joskus kaverikseen vastaamaan alasimella kupariniittien kantoja.

Olimme kuulleet Hiukeisten hyvistä kalavesistä. Huhujen mukaan siellä liikkui monenlaatuisia kalaparvia. Kalamies tuntuu olevan ikuinen onnenonkija. Suuri saalis mielessä hän jaksaa viritellä vehkeitään. Niin mekin.

 

Vieheet ja rustingit olivat paatissa. Tyhjiä ämpäreitä oli mukanamme mahdollisia saaliita varten. Ilma oli tyyni ja seesteinen. Meren käyntiä ei ollut. Moottori kävi tasaista tahtiaan. Veneen nokasta kuului rauhallinen ja hermoja lepuuttava liplatus. Pienet saariryhmät väistyivät ohitsemme takavasemmalle. Hiukeinen lähestyi kasvattaen kokoaan. Olimme perillä. Mittasimme ranta- alueen syvyyden. Syvän ja matalan rajalle heitimme ankkurin merenpohjaan. Kaloilla oli jo iltasyönnin aika.

 

Kaksi aurinkoa paistoi. Ylhäällä se oli muodoltaan täysin pyöreä ja häikäisevän kirkas, mutta alhaalla vedessä se näyttäytyi utuisen väreilevänä ja sahalaitaisena. Moottorin ääni oli vaiennut. Saaristo-meren syvä rauha ympäröi meidät. Sujautimme kastemadot kouk-kuihin. Suuren kalan toivossa jäimme odottelemaan ensimmäisiä nykäyksiä. Olihan se niin kuin kaivosta oli onkinut. Ei kuulunut mitään. Puheet Hiukeisen hyvistä kalavesistä olivat mielestäni olleet turhaa huulten höpinää. Muutaman tunnin nökötettyämme saimme saaliiksi joitakin pieniä ahvenia ja pari särkeä. Ehdotin kaverin isälle paikan vaihtoa. Hän katsahti minua pudistaen päätään ja sanoi verkalleen

"Kyllä minäkin ihimettelen, ko kala ei oo syönnillään. Oiskohan tuo tuuli kääntymäsä kaakkoon? Kyllä kala näissä vesissä pitäs uija. Jonkin aikaa mietittyään Hän jatkoi: "Mee sinä vaan hyttiin nukkumaan. Kyllä sinä sitte herräät, ko kala alakaa syömään".

 

Heräsin hytin kannelta kuuluviin koviin mäiskädyksiin. säikähtäen syöksyin hytistä ulos ajastellen: "Mikä ihmeen mekkala täällä on"? Isoja hopeanharmaita säynäviä sätki paatissa. Kaverin isä veti vapa luokalla kaloja ylös merestä. Mieleeni vilahti näkymä Ernst Hemingwayn kirjasta "Vanhus ja Meri". Siinä köyhä ja vanha kalastaja Santiago taisteli elämänsä suurimman saaliin kanssa.

 

Nähtyään minut hän huusi suurella äänellä: "Heitä hyvä kaveri onkesi äkkiä vetteen. Parvi on ny kohalla"

 

Syötin onkeni ja heitin vieheen mereen. Heti jysähti. Nostin vapaa ylös. Se taipui luokalle. Jännityksestä vavisten nostin veneeseen elämäni ensimmäisen ja suuren Säynävän. Heitin sen paatin pohjalle toisten sätkivien joukkoon. Uudelleen syötetyn onkeni heitin mereen takaisin ja taas jysähti. Tätä jatkui laskujeni mukaan yhdeksän kertaa. Sitten se loppui. Kaverini isä oli nostanut niitä jo tuplaten. Parvi häipyi. Säynävät olivat puolestatoista kahteen ja puoleen kiloon.

 

Pahinta minusta oli lopettaa kauniit ja voimakkaan näköiset meren vaeltajat. Sekin oli tehtävä. Kokosimme saaliit ämpäreihin ja Nostimme ankkurin ylös.

 

Joen pappa

Hyvästit

Aurinko paistaa viistosti varpuihin. Pihlajan lehdet räiskyvät punaisina, horsman varret vivahtavat oranssiin. Värit tanssivat kepeästi vihreiden puolukanlehtien yllä, taivaan sini on kirkas kuin spektroliitti. Peipposet parveilevat, pyrähtelevät pihanurmella levottomina. Männynneulasten keltaiset aallot vyöryvät kostealla asfaltilla. Koivun siemenet täplittävät multaa kuin tähdet pakkastaivasta. Tiedän, nyt joki virtaa vahvana, mustana. On lähdettävä.

 

Poljen pyörällä mutkaista vanhaa tietä. Vilja on puitu, korret seisovat pelloilla suorissa riveissä. Katsovat samaan suuntaan kuin sotilaat itsenäisyyspäivän pa­raa­ti­kat­sel­muk­ses­sa. Tuoksuu lähdölle. Haavan lehdet kopisevat pyörän renkaiden alla. Lasten keinut heilahtelevat tyhjinä hiljaisessa tuulessa. Vaaralta avautuu talojen välistä huikaiseva näkymä jokilaaksoon. Katson lumottuna maisemaa, sen syvyys ravistaa. Heinäpellot lainehtivat kohti vettä, pensaat ja puut hillitsevät juoksua. Rannalla on säilynyt vanha punainen valkokulmainen talo. Aika pysähtyy.

 

Laskeudun joen rantaan. Telkkä viiltää veden pintaa, keltaiset lehdet lipuvat mustalla kalvolla. Kesän lämpö liukuu luoteistuulen kainaloon. Tuijotan veden liikettä. Sen määrätietoinen kulku kohti merta rauhoittaa. Jokin voima imee vettä syvyyksiin: pyörre vaappuu virrassa. Joki vie mukanaan, pois tunkkaisista huoneista, kiljuvien äänten myrskystä. Pois vaatimuksista, joita en ehkä kykene enää täyttämään. Tarvitsen tämän hetken, kun kello ei mittaa tekemistä.

 

Virta kääntää veden menosuuntaan. Katson kesää. Kajakki liukui puhtaana, naarmuttomana sulaneille vesille. Kesä oli edessä vasta kuvina. Suunnitelmat tempoilivat kartoilla, kukat olivat nupuilla. Aikaa oli edessä paljon, vähemmän kuin tekemistä. Yhtäkkiä monet asiat tuntuivat mahdollisilta. Ensimmäiset kukat puhkesivat kukkaan: metsätähti, oravanmarja, niittyleinikki. Ihmettelin niitä, ihastelin, niin kuin olisin ne ensimmäisen kerran nähnyt. Mesiangervo riehaantui kukkimaan rehvakkaasti. Savossa opin tuntemaan uusia kukkia: nurmikohokki, si­pe­rian­si­ni­val­vat­ti, suohorsma, järvisätkin, vesitatar. En kuvitellutkaan, että muistaisin niiden nimiä enää vuoden päästä. Kirjoitin ne muistilapulle kasvikirjan väliin.

 

Koetan, voinko tavoittaa kesän tunnelman. Katson männyn latvoja, sinistä taivasta, pilviä. En tunne mullan kosteaa tuoksua, mätänevän ruohon väkevää lemua. Ehkä valo onkin edessä. Aurinko tekee kesän.

Kohta aurinko laskee, on aika kiirehtiä suojaan ja sytyttää lamppu. On vedettävä verhot ikkunoiden eteen. On suljettava ovi.

 

Aulikki Piirainen 18.9.2007

Upea Tur­kan­saa­ri framille !

Kävin jokin aika sitten Turkansaaren ulkoilmamuseon idyllisessä ruokaravintolassa lauantaisella lohisopalla. Odoteltuani ensin jonkin aikaa ja turhaan tiketinmyyjää saapuvaksi lippukioskiin kävelin lämpimät kolikot kädessäni peremmälle tutun saaren uumeniin. Kuin itsestään kulkuni suuntautui jälleen tervaveneiden luokse, pelkästään saaren tämän nurkkauksen tuoksu on ainutkertaisen lumoava aistillinen kokemus. Samaan paikkaan oli sattunut myös luullakseni ul­ko­paik­ka­kun­ta­lai­nen perhe, isä, äiti ja noin viisivuotias tytär. Terhakka tyttö juoksenteli ympäriinsä kurkkien milloin minkäkin puun takaa vanhempiaan, jotka ihmettelivät tuulessa lepattavien vihreiden muovipressujen alle suojattuja tervaveneitä sekä vanhan vapaan Oulujoen aikaisia mustavalkokuvia. Näihin kuviin olin itsekin syventyneenä, kun kuulin yhtäkkiä tytön huutavan hieman etäämpää: "Äiti, tuu kattoon, täällä on vettä!"

 

Tyttö oli uteliaisuuttaan ehtinyt paikkaan, josta lopulta avautui näkymä Oulujoelle. Hymähdin itsekseni tälle jotenkin absurdille episodille, sillä olimmehan kaikki saaressa, jossa vettä kuuluu ollakin näkyvissä ja "ihan rannassa". Turkansaaren rannat ovat vaan kadonneet kaikenkattavan viherpeitteen alle. Jatkoin matkaani ja makustelin mielessäni tätä hallitsematonta kasvillisuusasiaa, kunnes lopulta saavuin lohisoppapaikkaan ja kopistelin sisään vanhaan kodikkaaseen pirttiin. Olin kävellessäni omakohtaisesti saanut havaita, ettei Oulujoen vesimaisemaa todellakaan ollut tarkoitettu sisällytettäväksi saarikierroksen näkymiin.

 

Sisällä pirtissä sain vapaasti valita paikkani, sillä lisäkseni muita lounastelijoita ei paikalla ollut. Ravintolan pitäjä, vaaleaan essuun pukeutunut yrittäjä, saattoi siis touhuiltaan saapua seurakseni. Koukin lautasellisen soppaa, asetuin pöytään ja aloimme jutella niitä näitä kesän kuulumisia ja kokemuksia. Sain pian kuulla, että kovin oli ollut kurja kesä, kävijöitä oli ollut niukalti ja saaressa viipymiseen käytetty aika oli lyhentynyt entisestään edellisiin kesiin verrattuna. Monet kerrat oli nostettu kuuma lohisoppa-astia täytenä pois tulilta, ilman jokapyhäisiä kirkonmenoja olisivat kahvitkin jääneet maahan kaadettaviksi.

 

Tuntui pahalta kuunnella yrittäjän vuodatusta, yritinkin kannustaa häntä positiivisilla mielikuvilla jatkamaan toimintaansa, onhan esimerkiksi joella liikkuvien veneiden määrä kesä kesältä lisääntynyt ja tällaisen romanttisen taukopaikan luulisi vetävän venekuntia visiitille ja pidemmillekin piknikeille… - niin kai, jos he vain tietäisivät tänne tulla tai edes näkisivät joelta pihamaalle saakka, sanoi yrittäjä hiljaa väliin. Tämän tosiasiallisen epäkohdan jouduin valittaen myöntämään. Lisäksi veneilijöiltä puuttuu asianmukainen ja helppo saapumispaikka saareen. Heti seuraavalla viikolla pääsin minäkin mukaan Oulujoelle järjestettyyn laivaristeilyyn ja kuuntelin kiinnostuneena asiantuntevan oppaamme selostusta jokivarren vaihtuvista näkymistä. Oli aurinkoinen iltapäivä, vesi oli korkealla, istuimme takasillalla ja kyykimme sähkölinjojen ja siltojen alla hatuistamme kiinni pitäen, kunnes saavuimme synkän saaren kohdalle ja opas sanoi: "Tuossa on Turkansaari, mutta rakennukset eivät näy tänne." Sentään oppaamme suositteli jokaiselle tuota mustanpuhuvan kuusipuuston peittämää saarta käymisen arvoisena paikkana. Uskoi, ken tahtoi.

 

Minun mieleeni palasi pikkutytön suusta kuulemani huudahdus… "äiti…!" Oletan, ettei Turkansaareen ylläpitoon varattu vuosittainen rahamäärä ole kovinkaan kummoinen, eikä budjetti varmaankaan kestäisi tarvittavan kokopäivätoimisen metsurin palkkaamista. Sellaisia ammattimiehiä siellä kuitenkin kipeästi tarvittaisiin, sillä saari on nyt yhtä tukossa kuin allerginen astmaatikko kevätkesäisen niittycooperin jälkeen. Turkansaarella on vakava hengitysongelma, johon ei zyrtekit auta - saari vaatii sahaa, leikkaushoitoa! Puukauppa käy nyt kaiketi ennätyksellisen hyvin ja tukkipuusta saa kunnon korvausta, eikä puiden kuljetusmatkakaan päätä huimaisi, vallankin kun on ikivanhaa vesiväylää vieressä. Olisiko sellainen mahdollista, että parin kilometrin päässä sijaitsevan Vallinkorvan Metsäkoulun oppilaat ottaisivat Turkansaaresta uniikin koulutuksellisen hoitokohteen ja auttaisivat näin osaltaan kaupunkia optimoimaan siivoustyöstä syntyviä kustannuksia, vaikka toisaalta uskonkin puukaupan tuottojen hyvin kattavan raivauskustannukset.

 

Olen myös vakuuttunut siitä, että reunoiltaan lähes paljaaksi raivattuna laidunmaana, eli alkuperäisenä perinnemaisemana Turkansaari vetäisi puoleensa yhä uusia vierailijoita, joiden keski-ikäkin saataisiin ehkä painettua alle viidenkymmenen. Turkansaari pystyisi maisemaltaan läpinäkyvänä toimimaan kaikin puolin raikkaampana ja tuottavampana kulttuurimatkailukohteena kaupungissa, jossa tuntuu olevan pulaa laadukkaista käyntikohteista. Lähes paljaalla haluan tarkoittaa, että saaren mahtavimmat männyt ja kauneimmat koivut jätettäisiin pystyyn, sen sijaan pajut, lepät ja kuuset saisi kaataa, kuitenkin niin, että kiehtovan ansapolun varrella olevia kuusipuita soisi säilytettävän sopivassa määrin. Raivaustyön seurauksena syntynyttä lopputulosta ja asutun jokivarren pitkiä perinteitä luonnonmukaisimmin vaalimaan sopisi saarelle tuoda kesäisin useampi kymmenen lammasta. Rantamailla laiduntava lammaskatras on nykyajassa eläville ihmisille jo nähtävyys sinänsä. Turkansaaren kesäkausi olisi sitten sopivaa päättää koko kansan yhteisiin lammasmarkkinoihin, jossa myytäisiin muiden luontaistuotteiden ohessa kaikenlaisia lammasjalosteita, osaksi tietysti saaren omaa tuotantoa. Onhan huomattava, että Oulussa on ainakin valtakunnallisessa asteikossa hyvinkin korkealle arvostettuja kokkeja ja muita laaturuoanlaittajia sekä taitavia käsityötaiteen tekijöitä. Olisihan tämä tällainen vuorostaan hieman uudenlaista oululaista osaamista… olemassa olevat ja aidot mahdollisuutemme huomioiden, alkuperäisiä perinteitä kunnioittaen!

 

Turkansaaren ja kaikkien äitien puolesta - Oulujoki framille!

Pieniä, pit­käi­käi­siä hiukkasia

Vaalan val­tuus­to­sa­li alkaa täyttyä. Kahvijono tiivistyy, ihmiset etsivät is­tu­ma­paik­ko­ja. On alkamassa Fen­no­voi­ma Oy:n ja Vaalan kunnan jär­jes­tä­mä kes­kus­te­lu­ti­lai­suus Vaalaan mah­dol­li­ses­ti ra­ken­net­ta­vas­ta ydin­voi­ma­las­ta. Fen­no­voi­ma on Lo­vii­sas­sa aiemmin kesällä asuk­kai­den vas­tus­tuk­seen kaatuneen E.ON:n ydin­voi­ma­la­hank­keen rau­nioil­le pe­rus­tet­tu useamman tahon voi­mayh­tiö. Se on nyt kääntynyt pienten, köyhien Pohjois-Suomen kuntien puoleen tun­nus­te­luis­saan.

 

Olen tullut kuun­te­le­maan kun­ta­lais­ten mie­li­pi­tei­tä mah­dol­li­ses­ta ydin­voi­ma­las­ta. Kunnan päät­tä­jien kannan olen lukenut sa­no­ma­leh­dis­tä. Paikalle näyttää kertyvän pää­asias­sa har­maan­tu­nut­ta väkeä. Miksi nuoret vai­ke­ne­vat, ovatko he jo hyl­jän­neet paik­ka­kun­nan? Kuuntelen ym­pä­ril­lä­ni käytävää kes­kus­te­lua. Joku hy­mis­te­lee takanani, että kalat kasvavat paremmin, kun Ou­lu­jär­ven vesi lämpenee. Suppo-ongelmat Oulujoen voi­ma­lai­tok­sis­sa vähenevät, kun jäätä ei muodostu jokeen. Ydin­voi­ma­la vetää mat­kai­li­joi­ta paik­ka­kun­nal­le. Eräs ehdottaa, että voimala ra­ken­net­tai­siin Ou­lu­jo­ki­suul­le. Silloin järvi säästyy ja huoli siirtyy ala­vir­taan. Kiukkuni alkaa nousta, patoutua mieleeni. Kan­nat­ti­ko sit­ten­kään tulla tänne itseään rääk­kää­mään?

 

Pe­rus­te­lu­ja

 

Tilaisuus alkaa. Fen­no­voi­man edustaja esittelee ym­py­rä­dia­gram­mil­la sähkön net­to­han­kin­taa vuodelta 2006. Ydin­voi­mal­la sähköä on tuotettu 24,4 %. Ku­lu­tuk­sen ar­vioi­daan kasvavan 1-2 % vuodessa. Sähköä ku­lu­tet­tiin v. 2000 80 TWh ja arvioitu kulutus v. 2020 on 110 TWh. Mietin asetelmaa. Kun puhutaan sähkön ku­lu­tuk­sen kasvusta, ohjaa se ihmisiä ajat­te­le­maan, että on luon­non­la­ki ja vält­tä­mä­tön kehitys, että sähköä tarvitaan enemmän ja enemmän. Sääs­tä­mi­ses­tä puhuvat harvemmat. Kun sen ottaa kes­kus­te­lus­sa esille, useat nyö­kyt­te­le­vät päätään, että sääs­tää­hän pitäisi, mutta… Meidät on aivopesty ja pakotettu tuh­laa­vaan elä­män­ta­paan. Milloin on tarpeeksi? Tänä syksynä te­le­vi­sion katsojien on ollut pakko hankkia aina val­mius­ti­las­sa olevat di­gi­bok­sit. Virran saa poikki vain vetämällä töpselin pois seinästä. Voi­sim­me­ko ajatella itse, tehdä toi­sen­lai­sia päätöksiä?

 

Vieras jatkaa esi­tys­tään pe­rus­te­le­mal­la ydin­voi­man etuja: se tuottaa va­kaa­hin­tais­ta ja kil­pai­lu­kykyis­tä sähköä, vähentää tuon­ti­riip­pu­vuut­ta, torjuu il­mas­ton­muu­tos­ta, lisää kilpailua suo­ma­lai­seen säh­kön­tuo­tan­toon. Kauniita pe­rus­te­lu­ja, niillä on helppo saada kansa kyykkyyn. Mistäpä Suomessa ma­ris­tai­siin niin paljon kuin säh­kön­hin­nas­ta! Suomi ei halua olla riip­pu­vai­nen itä­naa­pu­rin säh­kön­tuon­nis­ta. Siellä sitä paitsi tuotetaan ky­see­na­lai­sel­la ka­lus­tol­la energiaa. Totta. Ihmiset saavat myös hyvän oman­tun­non siitä, että on osal­lis­tut­tu il­mas­to­tal­koi­siin, kun tuotetaan pääs­tötön­tä ydin­voi­maa. Ja kil­pai­lu­han on tervettä ja näkyy asiakkaan tilin saldossa.

 

Fen­no­voi­man ym­pä­ris­tö­asian­tun­ti­ja selvittää lai­tos­pai­kan valintaan vai­kut­ta­via tekijöitä. Tehtävään onkin valittu varsin oikea henkilö: hän on kotoisin Eu­ra­joel­ta, asuu alueella edelleen, on työs­ken­nel­lyt opis­ke­li­ja­na ydin­voi­ma­las­sa, vaimon suvulla on ke­sä­paik­ka ydin­voi­ma­lan suo­ja­vyö­hyk­keel­lä. Va­kuut­ta­vaa! Ovelaa! Hän esittelee lukuja, millaiset työl­li­syys­vai­ku­tuk­set ra­ken­nus­vai­heel­la ja käyt­tö­vai­heel­la on kunnalle. Päättäjät my­häi­le­vät polleana etu­ri­vis­sä kuul­les­saan luvut: setelit kahisevat rau­hoit­ta­vas­ti. Viimein ym­pä­ris­tö­asian­tun­ti­ja paljastaa mah­dol­li­sen ra­ken­nus­pai­kan: Jyl­hän­nie­mi.

 

Ky­sy­myk­siä

 

Nyt alkaa yleisöltä löytyä kriit­ti­siä ky­sy­myk­siä. Miten lauh­de­ve­det vai­kut­ta­vat vesistöön? Vesi on 12 - 14 asteista pa­la­tes­saan järveen. Sitä tulee 50 - 60 kuu­tio­met­riä se­kun­nis­sa. Re­he­vöi­tyy­kö järvi? Pääseekö säteilyä Ou­lu­jo­keen, josta joen varren kunnat ottavat juo­ma­ve­ten­sä? Miten käy Lohen pa­laut­ta­mi­nen Ou­lu­jo­keen -hankkeen? Jyl­hän­nie­mi on osittain Natura-aluetta, lähellä on Ou­lu­jär­ven ret­kei­ly­alue? Miten jääolot muuttuvat? Jollakin on talo niemessä ja huoli sen koh­ta­los­ta. Edustaja myöntää kysyjien huolet ai­heel­li­sik­si, mutta pitää niitä il­mei­ses­ti pieninä ja uhrauksia vält­tä­mät­tö­mi­nä. Hän vetoaa useaan kertaan ym­pä­ris­tö­vai­ku­tus­ten ar­vion­ti­suun­ni­tel­maan (YVA).

 

Paikalla on kaksi vir­ka­mies­tä Kainuun ym­pä­ris­tö­kes­kuk­ses­ta. Heidän pu­heen­vuo­ron­sa saa minut hiukan tyyn­ty­mään. Ehkä on olemassa tahoja ja keinoja, jotka pe­las­ta­vat järven ja joen. Tai ainakin, jos pel­kää­mä­ni voimalan ra­ken­ta­mi­nen toteutuu, mi­ni­moi­vat ve­sis­töl­le ai­heu­tu­vat haitat. He korjaavat har­ha­luu­lon, että sula joki poistaisi voi­ma­lai­tos­ten sup­po­hai­tat. Päin­vas­toin ne saattavat pahentua, kun jokeen ei kehity jääkantta ollenkaan. Suun­ni­tel­mat rakentaa laitos Natura-alueelle käyn­nis­täi­si­vät Natura-sel­vi­tyk­set.

 

Miten käy luonnon

 

Mieltäni kouristaa häpeä: mikä oikeus ihmisellä on ajatella vain omaa mu­ka­vuut­taan, helppoa elämää, mutta viedä siten muulta luonnolta elin­mah­dol­li­suu­det. Eikö järven kaloilla ole oikeus viettää lajinsa mukaista elämää? Tai järven vedellä levätä jääkannen alla? Onko sen le­vot­to­ma­na huo­ho­tet­ta­va talven pak­ka­sel­la?

 

Mietin myös esille otettua mat­kai­lu­vai­ku­tus­ta. Vaalan päi­vi­tet­tyyn elin­kei­no­stra­te­gi­aan on kirjattu mm. matkailun yri­tys­toi­min­nan vah­vis­ta­mi­nen, puhtaan luonnon mark­ki­noi­mi­nen ja vapaa-ajan ra­ken­ta­mi­nen. Pelkään päin­vas­toin, että Ou­lu­jär­ven ja -joen mat­kai­luar­vo vähenee ydin­voi­ma­lan myötä. Eivät luontoa ra­kas­ta­vat ihmiset halua tulla ve­nei­le­mään kam­mot­ta­van ra­ken­nel­man liepeille. He haluavat katsella au­rin­gon­las­kua saarten rikkomaan ho­ri­sont­tiin, ei be­to­ni­ko­los­sin taakse. Järvellä hiihtäjä nauttii, kun katse saa levätä kuusi­muu­ris­sa, ei jär­kyt­tä­vis­sä laa­tik­ko­ra­ken­nel­mis­sa. Ei mahda olla suosittu vaih­toeh­to hankkia kesämökki ydin­voi­ma­lai­tok­sen suo­ja­vyö­hyk­keel­tä.

 

Entäpä lohen toive nousta ku­tua­lueil­le? Ovatko sen eteen työtä tehneet pon­nis­tel­leet turhaan? Tunnen itseni häi­rik­kö­met­sok­si, jonka elinpiiri on pirstottu liian pieneksi soi­dia­na­lu­eek­si. Käyn ihmisten kimppuun, pör­his­te­len uh­kaa­vas­ti pyrstöäni uh­kaa­jil­le­ni, nokin terävällä nokallani. Tai kuuk­ke­lik­si, jonka vanhat, kuusik­koi­set ko­ti­met­sät on pirstottu sä­pä­leik­si. Eläin kärsii. Ei se kykene ym­mär­tä­mään muut­tu­nei­ta olo­suh­tei­ta, se vaikenee, kuolee pois. Käykö niin ih­mi­sel­le­kin?

 

Aja­tuk­sii­ni tulee väis­tä­mät­tä joen val­jas­ta­mi­sen historia. Sil­loin­kin jo­ki­var­ren asuk­kail­le luvattiin hy­vin­voin­tia ja elämää. Toisin on käynyt. Virta on hiipunut, luvatut työpaikat ovat pirs­tou­tu­neet au­to­ma­tii­kan rat­tai­siin, rahat ovat menneet toisiin taskuihin. Toistuuko sama nyt, vii­si­kym­men­tä vuotta myöhemmin? Ta­pah­tuu­ko ve­sis­töl­le jälleen jotakin pe­ruut­ta­ma­ton­ta? On kul­jet­ta­va joen rantaan, annettava mustan veden tyyn­nyt­tää, kuun­nel­ta­va kurjen huutoa virran yllä. On luo­tet­ta­va, että joku muukin, moni Oulujoen reitin varrella asuva näkee, kuulee ja tajuaa samoin ja pon­nis­te­lee ve­si­luon­non säi­ly­mi­sen puolesta.

 

4.9.2007