Mummola, isäni puolelta, sijaitsi Oulun kaupungin itäisessä ääripäässä Pikkaralassa, Oulujoen eteläisen rannan äärellä, korkean mäen päällä. Siellä se perioulujokinen maatilan päärakennus on edelleen pystyssä, mutta sukupolvi on vaihtunut ja tilaa emännöi isäni sisko. Saatan hyvin muistaa lapsuuteni Oulujoen. Joelle mentiin kesäisin uimaan - mutta vain jos ilmanhengessä oli riittävästi hellettä, sillä virtaava jokivesi oli kamalan kylmää - tai tonkimaan vihaisten törmäpääskyjen poraamia hiekkatörmäisiä rantapenkereitä tai joskus harvemmin ongelle.
Joenvirta oli syönyt etelärannan mutkan suoraksi ja matalahkon törmän jyrkäksi, virran mukana oli vyörynyt kymmeniä metrejä peltomaata paikalta, joka muinoin oli ollut aktiivinen ja asuttu. Isä oli jo viisikymmentäluvun lopulta saakka katsellut ja löytänyt sieltä vanhoja rahoja ja savisia piipun palasia. Noita ihmisasutuksen ja kaupankäynnin merkkejä löytyi vielä kahdeksan-kymmentäluvullakin. Paikkaa kutsuttiin Kestinrannaksi, kaiketi siksi, että Kesti-niminen talo on joskus sijainnut noilla main, mutta tuo talo on purettu jo kauan aikaa sitten, kuviakaan siitä ei tietääkseni ole säilynyt. Tänä päivänä ainakaan uudemmat Pikkaralan kylän asukkaat tuskin tunnistavat Kestinrannan aluetta nimeltä. Rannalla on ollut myös laivalaituri, jokilaivojen pysäkki, joka saattoi hyvinkin olla nimeltään Kestinsilta, isompia laivalaitureita tavattiin näet laivaliikenteen aikaan kutsua silloiksi. Olen saanut kuulla, että Kestinranta on ollut asutettuna aina ammoisista ajoista, millä tarkoitan ainakin 1500-luvun puolesta välistä lähtien, kunnes sitten 1800-luvun alussa usein toistuvien kevättulvien vuoksi rantamaiden talot purettiin hirsi kerrallaan ja kuljetettiin ylemmäs mäelle pystytettäviksi uudelleen suojaan tulvilta. Näin ovat muodostuneet nuo nykyiset ja jo melkoisen vanhat talonpaikat, kuten Pikkarainen, Alatalo, Ketola, Jöränä, Kangaspelto ja Kangasaho joitain kylän taloja mainitakseni. Mielenkiintoista on ollut kuulla myös, että nykyisinkin siellä rantapellolla pystyssä oleva suuri latomallinen hirsirakennus on toiminut Kestinsillan "matkahuoltona", eli varastoasemapaikkana, josta jokilaivat noutivat kesäaamuisin paitsi matkustavaiset ihmiset myös aamulypsetyt maitopänikät sekä muut lähetykset. Laituriin tullessaan laivat toivat taloihin tilattuja tavaroita ja tarvikkeita.
Surullisen paljon Oulujoella elettyä arjen historiaa elää enää vanhojen ihmisten heikoissa muistoissa. Oulujoella on kuitenkin nähty huomattavasti vilkkaampaa elämää ja kirjavampaa meininkiä kuin näinä päivinä omana aikanamme. Vanhojen ihmisten muistoilla on meille ja meidän lapsillemme merkitystä, mutta lisää jututtajia ja ylöskirjaajia tarvittaisiin kipeästi tärkeään työhön.
Onhan se varsin suuri harmi, että uljas jokemme, entisaikojen elämänvirta, on vaiettu hiljaiseksi kaikesta kulusta ja kyläilyistä. Sentään joki yhä kelpaa meille kaupunkilaisille juomavetemme lähteeksi, mikä suurella tyytyväisyydellä huomioitakoon. Koskien jylhät pauhut ja kivisten virtapyörteiden kohinat ovat kuitenkin valitettavasti muuttuneet euroalueen yhteisvaluutan taukoamattomaksi kilinäksi ja kahinaksi, jokea ylittäviä siltoja auraavien koneiden raapivaksi murinaksi sekä massiivisten generaattoreiden mekaaniseksi hurinaksi. Poissa veden ääreltä ovat ihmisten äänet, pesusoikkojen lotinat, poissa hankainten kitinät ja rantalaitumilla laiduntavien hevosten hirnahdukset. Poissa ovat kaikki entisaikaiset elämänmerkit. Se harmittaa ja masentaa, koska padoista huolimatta joen äärellä olisi toteutettavissa arvokkaita elämysmahdollisuuksia. Oulujokeen liittyen minä palaan kuitenkin kaikkein mieluiten nostalgiseen mustavalkoaikaan, joen ylevä historia lohduttaa, vaikka joskus kaiho kaikesta kadotetusta saakin kyyneleet virtaamaan miehisen mieleni kanavista. Betonimaisen läpipääsemättömänä vaikeutena joen uudelleen löytämisessä tuntuvat olevan nykymalliset hankkeet ja projektit - kun kaikkeen kansalaistoimintaan pitäisi synnyttää joku mielellään EU-rahoitteinen hanke, jonka toteuttamista edeltää monipuolisen kartoitustyöryhmän kokoaminen, sen laatima vaikeaselkoinen, mutta perusteellinen selvitys ja vasta sen jälkeen seuraa tuo helvetillinen hakemusprosessi - ja siitä se vaan pahenee, mikäli hanke lopulta hyväksyttäisiin käynnistettäväksi, tiukka tukipäätös nimittäin voidaan vielä takautuvasti eri syistä peruakin ja vaatia myönnetyt varat takaisin Brysseliin. Mitäpä tässä tukipoliittisesti vivahteikkaassa ympäristössä tekevät tunnetusti tunnolliset suomalaiset viranhaltijat - hehän jättävät suosiolla selvitykset ja hankehakemuksen kokonaan tekemättä, etteivät vaan itse joutuisi tuonnempana edesvastuuseen teoistaan. Tämän eteläeurooppalaisperusteisen ääribyrokraattisen ja meidän oman kontrollikeskeisen, kyynisen ja tiukkapipoisen tunnollisuuden vuoksi jää moni hyväkin kulttuuriympäristöämme kehittävä toiminta käynnistymättä. Näin uhkaa käydä täällä meillä Oulujoellakin, kun virkavetoisesti ja riskittömästi haettavat hankkeet tapaavat paisua sellaisiin mahdottomiin mittoihin, ettei niitä ainakaan kaltaiseni yksittäinen rannanraivaaja tahdo mitenkään käsittää… Joskus sitä vaan tulee miettineeksi, että ketähän nämä meidän viranomaiset ensisijaisesti kumartavat, omia vai vieraita, kun edes heidän käyttämä kieli ei oikein aukene ymmärrettävään muotoon. Liekö se sitten niin tarkoitettukin, että pääsisivät työssään helpommalla, mene tiedä.
Olin työttömänä lokakuusta 2004 aina kesäkuuhun 2005. Käytännössä asuin arkipäivät jäistä vapaan, vuolaasti virtaavan Oulujoen vesihöyryisessä usvassa. Se talvi oli kylmä ja runsasluminen, siis aivan tavallinen talvi ennen ilmastonmuutosta. Mökkipaikan nimi on Kanttura. Uppiniskainen, omapäinen, itsetietoinen ja vaikeasti saavutettavissa oleva luonnonoikku rantapaikka lähellä Vaalan ja Utajärven rajaa, kaukana ihmisten kehittämien laitteiden valoista ja äänistä. Kohdalle sattuessaan työttömyys on yleensä koko kotia koskettava kriisi ja sitä se oli meillekin, mutta tuntuvimmin ainoastaan taloudellisessa mielessä, sillä velanantaja ei tunne työttömyysperusteisia taukoja maksuohjelmissaan. Ei ainakaan minun tietääkseni. Pysähdyimme neuvonpitoon vaimoni kanssa ja sovimme talousrajoitteiden mukaiset pelisäännöt uudessa elämäntilanteessa, sain armoa ja vapauden ottaa sopivasti eheyttävää aikaa itselleni. Jäädytimme vähäisetkin kotitalousinvestointimme, pelkistimme elämämme ja keskityimme selviytymään niillä pahanpäivän varoilla, mitä siihen mennessä oli saatu säästettyä. Joka kuukausi varapatruunat väheni, elämän realiteetit kävivät selvemmiksi ja lopulta hieman vastentahtoisesti minun oli palattava kiviseen kaupunkiin ja hakeuduttava takaisin työelämään. Mutta sainpahan olla kahdeksan kuukautta poissa pintaliitoisista bisnespeleistä, vapaana kohtaamisen pakoista, tietämättömänä pääosin tyhjän päälle rakennetuista tavoitteista ja kokonaan paitsi kellotauluun kytkettyjä käskyjä. Työttömyyteen kohdallani johtaneet vaikuttimet olivat kai sitä burn-outiksi kutsuttua kansantautia, ainakin oireet olivat ilmeiset: jatkuva maanisdepressiivinen suorittaminen ja pakkomielteinen materialistinen mielihyvän haku. Paha olo pysyi pitkään hipiän alla piilossa, kunnes hitustakaan hyvää oloa ei enää ollut jäljellä kätkemässä karua todellisuutta. Viimeiset lumeelliset hyvät olot syntyivät armahtaja-alkoholin avulla, mutta jo seuraavan yön tuskantäyteiset unet palauttivat pahanolon tunteet pintaan. Kierre alkoi olla yhtä musta ja tuhoisa kuin Merikosken alakanavan pyörre. Siitäkään ei ole kukaan noussut pinnalle ajoissa ja ilman kohtalokkaan totaalista tyylirikkoa. En halunnut edetä kierteessäni yhtään pidemmälle - tahdoin lentää ulos oravanpyörästä, irti riippuvuuksista. Minun aikani oli tullut kohdata Oulujoki, ja kohdata itseni.
Lähdin Kantturaan etsimään itseäni, pakomatkalle jokirantaan tarpeeksi kauas pois pahasta maailmasta. Enhän päätöstäni silloin näin romanttisesti osannut perustella, enkä aikomuksiani ymmärtää, tuossa vaiheessa tärkeintä oli ainoastaan yksinkertaistaa asioita, vetäytyä pois puhelinriippuvuudesta ja irrottautua pullonhengen otteesta. Vasta näin jälkeenpäin saatan tiivistää kokemuksiani kuvaavan johtopäätöksen, oivallukseni: opiksi ja onneksi on Oulujoki.
Talven lähetessä joki alkoi tummua, lehti lehdeltä syksyisten värien kirjo katosi virran mukana merta päin. Vastarannan lepät riisuuntuivat odottamaan routaa ja lunta ylleen. Minä puolestani pukeuduin villaisiin vaatteisiin ja vietin yksinäistä aikaa Kantturan rantaan rakentamallani puulaiturilla. Laituriin ruuvattu peltinen tuuliviiri vikisi ja tärisi alkutalven aamujen viimassa, mustansininen vahapintainen virta höyrysi hiljaisena kuin keskikesän pilvipoutainen horisontti. Aurinko vieraili taivaalla ainoastaan satunnaisesti. Orpo lintuparka, pikimusta merimetso, kuka ties kovaonninen kohtalotoverini, tuli tykö ja tutukseni. Päivä päivältä se uskaltautui lähemmäksi pintaan pilkistävillä kylmillä kivillä, seisten niillä siivet levällään itseään kuivattelemassa uljaana kuin saksanmaan symbolinen kotka. Tuijotimme toisiamme tuntikausia silmästä silmään, punnitsimme toistemme aikomuksia ja oikeutuksia olemassa oloon. Meille molemmille tulevaisuus oli sitä, mitä päälle käyvä talvi tullessaan toisi, selviämisen toive ja luottamus ravinnon riittävyyteen saattoi yhdistää kohtaloitamme.
Illat hämärtyivät yhä aikaisemmin, kelit kävivät kylmemmiksi. Joessa kelluvat yksittäiset jääkappaleet alkoivat tapailla toisiaan ja solmivat pakkasessa kevääseen asti kestäviä liittoja. Ja kohta valkeni sekin väistämätön päivä, jota edeltäneen yön aikana koko Nuojuanlammen aava selkä oli suojannut itsensä puhtaan valkoisella jääkannella. Lammelta Kantturanniemeen kuristuva virta sen sijaan pysyi niin vuolaana, että se säilyi jäistä vapaana koko talven - ja mahdollisti näin merimetsolle elämisen perusedellytyksen, ravinnon. Radion merisäässä Hannu Suolanen kertoi Marjaniemessä olleen pakkasta miinus kaksikymmentäseitsemän astetta, tuuli pohjoisluoteesta kaksi metriä sekunnissa ja selkeää.
Kiristyvien pakkasten myötä vetäydyin laiturinpenkiltä lämmittämään pirtin uunimuuria. Kuuntelin hirsiseinien pauketta, kesän aikana kehikoksi kootut isot puut hakivat paikkojaan. Eräänä aamuna, johtuen varmaankin lähinnä harrastus-vaihtoehtojen vähyydestä, kaivoin kirjoitusvälineeni esiin ja ryhdyin kirjoittamaan. Kirjoitin fiktiivistä tarinaa ikäisestäni Jensistä, joka saa isältään perinnöksi hieman rahaa ja kirjeen, jossa paljastetaan suvun miesten huolella varjelema salaisuus. Jännittävä kertomus käy läpi isän ja pojan traumaattisen etäistä suhdetta sekä paljastaa mahdollisuuden Oulujoen vapauttamiseksi patojen painolastista. Halusin verrata jokipatoja ihmismielten patoutumiin: molempiin on rakennettu jotain luonnotonta, molempiin on kerääntynyt alkuperäisestä luonteestaan pois pakotettua tuskaista voimaa ja molemmat ovat vaarattomiksi kahlittuja, vaiettuja.
Arkipäivien hiljaisuuteen tuli harvoin rikkoja, hirret toki paukkuivat tasaisen epäsäännöllisesti, ja myös aamuöisin kulkevan malmijunan metallinen kolina ylsi pakkasöinä pirttiin saakka, lisäksi joskus harvoin päivänvalon aikana kävi lumiaura kääntymässä pihatiellä. Muutoin vallitsi totaalinen äänettömyys, luonto lepäsi lumen alla, eikä merimetsokaan yksinänsä kivellään ääntä pitänyt, kenelle se olisikaan arkisia asioitaan selvittänyt, viisaasti vain teki kun pysyi hiljaa pakkasessa. Mutta kuten tuo musta lintu, olin minäkin hiljaa elossa, savu nousi piipusta kertoen ainakin tuolle traktorikuskille ikiaikaista viestiä mökin asukkaan terveydestä ja toimintakyvystä. Sähköhellan, kahvinkeittimen ja mikroaaltouunin puuttuessa kaikki kuumentaminen täytyi suorittaa joko leivinuunissa tai liedellä. Kuivaa puuta paloi ja ressun alle suojattu puukasa hupeni. Kahvinkeitto esimerkiksi oli rauhallisen juhlava spektaakkeli, joka huipentui herkän nautinnolliseen ryysteeseen kiikkustuolissa. Mutta sitäkin juhlavampaa huvia oli saunomisen kanssa, puhdistautumisrituaali kun kesti kaikkiaan kolmisen tuntia. Saunatapahtuma päättyi löylyjen ja peseytymisen jälkeen pirtin kiikkustuoliin takkatulen ääreen, jossa antauduin raukeana hartaaseen hetkeen, saatoinpa suoda itselleni jopa viinilasillisen. Siinä samaisessa kiikkustuolissa kirjoitin päivännäön ajan ja luin illemmalla kattovalon kiilassa Henning Mankellia ja Oulujoen historiaa. Kiikkustuolilla oli eheytymisprosessissani merkittävä terapeuttinen tehtävä.
Kirjoitin aamusta alkaen ahkerasti osaamatta vaivata päätäni oikeinkirjoituksen lainalaisuuksilla. Mielikuvitukseni kiisi huimaa vauhtia halki seutukunnan historian ja loukattujen ihmismielten oikkujen. Lepotilainen psyykkeeni oli elpynyt ennen kokemattomaan energiantuotantoon ja luovuuteni vimma synnytti mitä ihmeellisimpiä mahdollisuuksia teokseni juonen edistämiseksi. Haikailin sivukaupalla mennyttä aikaa ja huokailin perään ihmisten välinpitämättömyyttä, välillä siunasin oikeiden ihmisten henkistä valveutuneisuutta ja kirosin pahan maailmanajan ahneutta ja vallanpitäjien itsekkyyttä. Kärkevimmin kynälläni kohtelin patopäätöksen aikoinaan tehneitä politiikan pelureita, vaikka toisaalta ymmärsinkin päätöksentekoaikojen olleen vailla vaihtoehtoja. Voimayhtiön ohella osansa raivoisasta kritiikistäni saivat tekopyhät kirkkokunnat, kahtiajakautunut yhteiskunta ja kopperoihinsa sulkeutunut suuri ikäluokka, tuo sylitön sukupolvi. Lempiaiheitani kaikki.
Kirjoihin tallennetun teoreettisen tekstitiedon lisäksi aloin jossain vaiheessa tuntea tarvetta kartuttaa myös kokemusperäistä käsitystä syventämään luovan toimintani uskottavuutta. Otin oikein asiasta tehden naapuritalon vanhalta isännältä selvää, josko paikkakunnalla olisi hänen itsensä lisäksi ketään, joka saattaisi sydäntalven ratoksi kertoilla tarinoita vapaan Oulujoen ajoista. Sain näin tietooni joitakin nimiä ja osoitteita ja laittauduin tarinakeruumatkalle punaisella lava-autollani. Kahvipaketti kädessä koputtelin ovia eri puolilla Vaalaa. Jututin vanhoja ihmisiä, osa heistä muisti hyvin, osa huonosti ja osa ei halunnut muistella mitään ainakaan vapaasta Oulujoesta, siitä entisestä elämästä, jota ei enää ole. Eräskin vuonna 1914 syntynyt vaalalaismies sanoi, ettei ole käynyt joella, eikä edes jokirannalla, vuoden 1954 tapahtuneen patoamisen jälkeen, vaikka oli syntynyt ja kasvanut aikuisuuteen asti rantatörmän talossa. Sattumoisin, kuin kohtalon johdattamana, tämä samainen mies oli elänyt nuoruuttaan juuri siinä talossa, mihin minä olin sijoittamassa tarinani keskeisintä sisältöä, talossa joka purettiin puoli vuosisataa sitten voimalaitos-rakentamisen tieltä. Olin siis tavannut henkilön, joka varsin ilmeisesti voisi parhaiten auttaa asiaani. Tuon talven aikana vierailin tämän kohtuukuntoisen ja hyvämuistisen miehen luona yhteensä viisi eri kertaa, en tuputtanut seuraani enkä asiaani, mies pyysi joka käynnin jälkeen tulemaan uudelleen. Ensimmäiset käynnit olivat vaiteliaita, tunnustelevia. Vasta kahdella viimeisellä istuntokerrallamme sodat käyneen miehen omat tunnepadot murtuivat ja hän suostui palaa-maan omiin lapsuuden ja nuoruuden aikaisiin muistoihinsa. Sain kuulla paljon arvokasta ajankuvaa entisestä Oulujoesta ja elämästä sen rannoilla, koin päässeeni mukaan mustavalkoisiin kuviin. Myöhemmin samana keväänä hän oli pyytänyt, että pääsisi vielä kerran palaamaan kotivirralleen Oulujoelle. Se pyyntö täytettiinkin, kunnioitettu joki-kirjailija ja Oulujoen omatunto Pekka Jurvelin souti nimittäin vanhan miehen takaisin synnyinsijoilleen padotun Nuojuankosken alle. Pekka kertoi minulle jälkeenpäin, että tuo kaihoisa kesäinen veneretki oli ollut molemmin puolin ikimuistoisen liikuttava kokemus. Sen kuultuani minunkin mieleeni kasvoi lämmin tunne, saatoin aavistella miesten tunteiden myllerryksen, sydämestäni toivoin vanhan miehen saaneen suoritettua pyhän sovintoriitin vapaan menneisyyden ja padotun nykyisyyden välillä.
Päivät alkoivat pidetä, lumi kinostui rantarinteeseen kauniiksi dyyneiksi ja joenpinta kimalteli virrankulun värisyttämänä. Havahduin hiljaa huomaamaan oman pintakuntoisen elämäni vajavaisuudet, tunnustelin todellisia tuntemuksiani ja aloin pikku hiljaa hyväksyä itseäni sellaisena ainutkertaisen ihmeellisenä ihmislapsena kuin olen ja kuten kaikki kanssaihmisetkin ovat. Talvi Kantturassa Oulujoen rannalla oli opettamassa minua asemoimaan itseni osaksi luontoa, olin joutunut kyseenalaistamaan siihenastiset yksioikoiset ja sisimpääni vahingoittaneet suoritukseni. Monet pakkomielteiset tekoni olivat tähdänneet vain pikaiseen mielihyvään, materiassa mitattavaan maksimaaliseen määrään ja lyhytkestoiseen hurmioon. Aivan kuin elämäni viimeiset kaksikymmentä vuotta olisivat olleet yhtä harhahakuista pikakännin ottamista yhä uudelleen ja uudelleen - nopeammin, helpommin ja enemmän. Tarkoitushakuisesti toistettuna ja kerta kerralta tuhoisammin.
Kevättalvella seisoin joenrannalla ja kuulostelin Nuojuanlammen paksun jääkerroksen levotonta murahtelua. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta kirkkaampana kuin koskaan, kylmän talven valkea hiljaisuus oli häviämässä kevään valon ja lämmön tieltä. Selkärangassa pisteli tuhannet neulanpäät ja hartioissa kutisi, joella oli niillä hetkillä tapahtumassa odotettu keväinen kohtaus. Virittelin lämpimikseni tulen ja odottelin rauhassa, joenrannat olivat jo kauttaaltaan jäistä vapaina, kohta valtavan jäämassan olisi pakko irrota liikkeeseen. Kohta selältä kuuluikin karmean kumea kaikujen vahvistama pamahdus ja samalla keskelle Nuojuanlammen hehtaarien kokoista jääkantta ratkesi pitkä musta viiva. Kansi oli haljennut kahtia ja molemmat kappaleet pyrkivät virran mukana yhtäaikaisesti liikkeelle. Nousin seisomaan, ikään kuin olisin tehnyt kunniaa ja ehkä teinkin. Seurasin rannalta aivan aitiopaikalta, kuinka nuo kaksi valtavaa jäälauttaa puristuivat mahtavalla ryskeellä Kantturankarin kivikkoon ja räjähtivät rytisten sadoiksi pienemmiksi palasiksi, haljeten yhä uudelleen, kunnes mahtuivat kulkemaan alaspäin kohti Kurenkosken väyliä, Multilahden mutkaa ja siitä edelleen lähes sadan kilometrin matkaa kohti merta. Pysäyttämättömällä voimalla kivilaituriini törmänneen massiivisen lautanreunan jäälevyjä kasaantui hetkessä kymmeniin kerroksiin. Lähimmät levyt puskivat rannalle vain noin kymmenen metrin päähän minusta. Vaistomaisesti ymmärsin katsojanroolini ja peräännyin paikaltani muutaman askeleen, tuossa näytelmässä ei kannattanut pyrkiä mihinkään sitä sankarillisempaan roolisuoritukseen. Tajusin siinä samassa, että vastaavanlainen myllerryskohtaus, ihmeellisesti ohjattu spektaakkeli oli käynnissä myös minun sisälläni. Paksut jäiset kerrokset olivat paukkumassa rikki ja sulamassa vapautetun voiman edessä osaksi alkuperäisen minuuteni mielenvirtaa. Huusin ääneen oivallukseni ja jäidenlähdön huumaamana, huusin jäistä vapautuvalle joelle ja hurmaannuin luonnon kirkkaasta lumosta sekä oman löytöretkeni tarjoamasta seikkailusta. Primitiivinen ölinä hukkui murskaantuvien jäälauttojen jylhään paukkeeseen, mutta riitti siltikin säikäyttämään mustahahmoisen merimetsotuttavani kiveltään. En ollut kiinnittänyt huomiotani koko lintuun, taakse jätettyjen pakkaspäivien ainoaan kumppaniini. Mutta riemuitsin täysin palkein senkin puolesta, olihan orpo otus selvinnyt voittajaksi talven kylmästä kuristusotteesta. Lintu nousi ilmaan raskaasti märillä siivillään, kuin loukattuna ja kiersi sinisellä taivaalla kaulaansa kurkotellen lenkin päälläni ennen kuin hakeutui takaisin valkoiseksi paskomalleen kivelle ja viritti vakaaksi tuon tutuksi tulleen tasapainoisen kuivatteluasentonsa. Hulluksihan se minua luulee, ajattelin ja nauroin, enkä viitsinyt välittää luontokappaleen reaktioista.
Palasin eheytyneenä takaisin Ouluun, Oulujoen virran synnyttämään ja ruokkimaan kaupunkiin. Olin saanut kokea oivalluksia itsestäni. Olin nähnyt luonnonlumoa ja kuullut tarinoita, ja vaikka olinkin matkani aikana ampunut kaikki varapatruunani, saavuin maaliin voittajana, tietoisena elämäni rikkauksista - arvoista, joiden määrää ei mitata materiassa. Pimeys ei enää pelottanut, eikä hiljaisuus huolettanut. Oli tullut ihmisen hyvä olla. Se on minun unohtumaton kokemukseni - oppini ja onneni Oulujoesta.
Heikki Pesämaa
kolme vuosisataa paikallaan,
vakaana,
juuret syvälle törmään
vieressä virta vieläkin vanhempi,
kyynelvirta Kainuun vaaroilta,
toi siemenen rantapetäjän,
laukkuryssän
uitti tervan ja tukit savotan
kehittyi kulttuuri
sivistys - ahneus
hiljensi kuohut, kurimukset
betonilla tukki kuninkaan tiet
- kuivasi kyyneleet gigawateiksi ja
sytytti metropolin valot.
Albert Ljung
Herään hiljaiseen hurinaan. Mikä tuo ääni on? Kuulostaa ilmastointilaitteen tai pakastimen ääneltä. Mutta eihän tässä huoneessa ole kumpaakaan! Hurina muuttuu kohinaksi. Vesisade! Ja nyt on jouluyö! Mieleen pyrkii alakulo. Hiippailen alakertaan. Talo on hiljainen. Katson ikkunasta ulos. Pihakuusi jouluvaloissaan näyttää oudolle. Katuvalot leviävät värijuovina vesilätäköihin mustalla pihamaalla. Edes kissan lämpöisen ja pehmeän selän silittäminen ei mieltäni lohduta. Huolestuneena palaan takaisin vuoteeseen. Saanko enää unta?
On jo toinen perättäinen ilmojen kannalta poikkeuksellinen vuoden loppu. Viime joulunaikaan oli sentään lunta, vaikka vettä viskoi silloinkin. Nyt maa on musta. Tähänkö on totuttava? Ystävä kysyi minulta marraskuussa, mitä odotan joululta. Vastasin, että en kai mitään erikoista. Jos saisin hiihtää ja olisi hyvät ulkoilukelit. Toive ei toteutunut. Ulkoilin toki, mutta olosuhteet eivät olleet mielestäni innostavat: oli varottava jäätikköisillä kaduilla, ettei tule matkaa sairaalanmäelle.
Ilmat eivät näyttäneet hidastavan ihmisten kulutusvimmaa. Ostajat poukkoilivat kassajonoissa ostoskärryt pullistellen tavaraa. Mietin, onko tavaran kerääminen masennuksen karkottamista. Onko se epätoivoista yritystä vältellä kohtaamasta uhkaava? Kyllä kai jokainen kadunmieskin alkaa tajuta ja myöntää, että kasvihuoneilmiö on totta ja ihminen on osaltaan vastuussa siitä. Ihminen elää kuin viimeistä päivää. Hän on luovuttanut. Toivottavasti ei! Keskustelimme ystävieni kanssa kuluttamisesta jouluna. Mietimme kukin, mitä tarvitsemme jouluun. Ei se paljon ollut: joitakin sesonkiruokia ja rauhoittumisen mahdollisuus. Kaipailimme 'vanhoja hyviä aikoja', jolloin pienikin oli merkityksellistä. Oli jännittävää tiirata avaimenreiästä, kun äiti valmisteli minulle joululahjaa kamarissa. Nukkekoti tehtiin vanhoista keksilaatikoista, joihin maalattiin ikkunat ja ommeltiin tekstiilejä kankaan palasista. Taatusti kestävää tuotantoa verrattuna nykyisiin vain aattoillan toimiviin häntää heiluttaviin ja haukkuviin muovikoiriin.
Joulusta selvittyäni uhkasivat vuoden viimeinen ilta ja yö jo mielenrauhaani. Lehdistä luin, että kansalaiset ostivat entistä isompia raketteja. Toisaalta Norjassa oli päädytty kieltämään vuoden 2009 alusta yksityishenkilöiltä ilotulitteiden ampuminen. Kainuun Sanomien 'galluppi' kertoi, että noin puolet haastatelluista kannatti rakettien ammuskelun kieltämistä. Toivon, että Suomessakin päädytään vastaavaan kieltoon kuin Norjassa. Muutoksen on lähdettävä nuorista. Siispä ajattelin tehdä osani valistustyöstä ja otin asian esille veljeni perheen nuorison kanssa. Puhuin ilotulitteitten turhuudesta. Rahaa kiitää taivaalle, jossa se muuttuu saasteeksi. Puhumattakaan pakkausjätteestä, meluterrorista ja mahdollisista vammoista. Nuori mies katseli minua hiljaa hymyillen: ei tainnut tätin saarna mennä perille. Seuraavana päivänä toinen täti meni poikien kanssa tulitekauppaan. Minä pysyin kaukana heidän paukutteluistaan - ilonpilaaja.
Mistä muutos alkaa? Kun saarnaaminen ei auta, mitä voin tehdä? Pohdin, mikä minut on saanut ajattelemaan luomakunnan tulevaisuutta. Lähtökohtani on itsekäs: oma nautinto. Olen aina ollut luonnosta kiinnostunut ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämpää mahdollisuus liikkua metsissä, rannoilla ja vesillä minulle on. Haluan, että näin saa jatkua, koska luontoyhteys on minulle henkisen tasapainon ja luovuuden ehdoton edellytys. Jos tämän menetän, menetänkö elämän? On siis lähettävä siitä! Kun kerron ja kirjoitan luonnon merkityksestä ja vien lapsia ja nuoria luontoretkelle, voin liu'uttaa heitä metsän syliin. Saarnaaminen ei auta. Ihminen on saatava itse oivaltamaan veden ja metsän kieli. Vähitellen luonnonkulkija kiinnostuu ilmiöistä ympärillään ja alkaa ottaa niistä selvää. Hän löytää itsensä ja yhteytensä luontoon. Näin uskon kaikille käyvän, kun se tehdään heille mahdolliseksi. Näin minua on kuljetettu vaaroilla, kuusikoissa ja nuotiolla lapsesta lähtien. Näin minä olen koettanut kuljettaa lähelläni olevia lapsia samoilla poluilla.
Löntystelen sateesta ja jäätiköistä huolimatta avantouintipoluilla. Ympäröivä maisema ei innosta nostamaan katsetta maasta. Avoinna virtaava, musta joki hiukan lohduttaa alakuloista kulkijaa.
Muuttuuhan ilma lopulta. Vuoden viimeisenä päivänä lämpötila laskee pakkasen puolelle ja luntakin on satanut. Taivas on pilvetön ja tähdet killottavat kirkkaina äärettömyydessä. Mieluummin katselen tähtien ilotulitusta kuin rakettien irvokasta värisaastetta taivaalla. Vuoden ensimmäisenä päivänä pääsen hiihtämään. Latua ei ole vielä saatu tehtyä, mutta vaapun siitä huolimatta perinteisellä tyylillä Pöllyvaaran rinteillä. Sauvakot lipsuvat lumen alla olevalla jäisellä purulla. Varvut ovat muuttuneet hennon vihreiksi lumipumpulin alla, metsäpoluille on levitetty valkea matto.
Vuoden ensimmäisellä viikolla on jo kovaa pakkasta. Aurinko paistaa keltaisena ja iltapäivällä ihmettelen auringonlaskun pastellisävyjä taivaanrannalla: vaaleanpunaista, lilaa, sinistä. Päivän punainen kajo palaa pitkään Vimpelinvaaran takana. Joen rantajäillä tallustelen valkoisen nukkamaton päällä. Keskemmällä jokea on tupasvillaniitty kohmettunut liikkumattomaksi. Uusi vuosi on alkanut onnekkaasti.
Aulikki Piirainen 6.1.2008
Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus järjesti vesien tilaa koskevan yleisötilaisuuden marraskuun lopussa Muhoksella. Vuoden 2004 lopussa voimaan tulleen vesienhoitolain henkeen kuuluu kerätä kansalaisten mielipiteitä pinta- ja pohjavesien tilasta. Lain tavoitteena on tehdä vesienhoitosuunnitelma, jolla voidaan taata, että vesien tila ei heikkene ja on vähintään hyvä (luokitteluasteikolla erinomainen, hyvä, tyydyttävä, välttävä, huono). Ensimmäisen vesienhoitosuunnitelman tulee olla valmis v. 2009. Sen jälkeen suunnitelma tarkistetaan kuuden vuoden välein.
Aiemmin veden laadun luokittelun kriteerinä oli sen käyttökelpoisuus ihmiselle. Nyt otetaan huomioon, millainen vesistönosa on luontaisesti ja miten ihmisen toiminta muuttaa vesistönosan luontaista tilaa. Jokainen kansalainen voi antaa palautetta vesistöjen ja pohjavesien kunnosta vielä 21. joulukuuta saakka Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskukseen kirjeitse tai sähköpostilla.
Tilaisuus ei ollut saanut kovin suurta suosiota: muutamia harmaapäisiä miehiä (ja minä) oli saapunut kuulemistilaisuuteen ympäristökes-kuksen viiden virkamiehen ja kahden lehtitoimittajan lisäksi. Tilaisuu-dessa alustettiin vesirakentamisesta ja säännöstelystä, pintavesien kuormituksesta ja pohjavesien määrästä ja laadusta. Lopuksi oli varattu aikaa keskusteluun, jossa esille tulleet asiat virkamiehet lupasivat kirjata vesienhoitosuunnitelmaan.
Tutkimuksissa on selvitetty mm. kasvillisuuden ja eliöstön tila ja lyhytaikaisen säännöstelyn vaikutukset vesistöön. Viimeisin kartoitus koko maan vesistöjen osalta on tehty v. 2005. Sen mukaan Oulujoen-Iijoen vesienhoitoalueella hyvässä tai erinomaisessa tilassa oli 85 % järvistä ja 48 % joista. Anne Laine Pohjois-Pohjanmaan ympäristö-keskuksesta kysyi, millainen on hyvä ekologinen vesi.
Hämmästyksekseni kuulin, että myös ruskea vesi voi olla luokittelultaan hyvä. Laine kertoi, että voimakkaasti rakennettujen vesistöjen, kuten Oulujoen, osalta joudutaan tyytymään vesien laadussa alempiin tavoitteisiin. Kuitenkin selvitetään padottujen jokien kunnostamisen, vähävetisten uomien virtaamien lisäämisen, kalateiden ja ohitusuomien rakentamisen mahdollisuutta sekä säännöstelykäytäntöjen kehittämistä haittojen vähentämiseksi.
Yleisöpalautteessa nousi voimakkaasti esille Oulujoen surkea tila juuri Muhoksen kohdalla. Joki uhkaa liettyä umpeen kirkonkylän kohdalla ja sille pitää kiireesti tehdä jotain. Kauhistuin joen tilaa minäkin, kun Muhokselle muutin. Vedenpinnan vaihtelu on valtava. Kun vesi on alhaalla, joki on suorastaan ruma. Joku laitasaarelainen oli havainnut rannassaan jopa kahden, kahden ja puolen metrin vuorokausivaihtelun Montta-Merikoski välillä. Koeta siinä sitten asettaa laituri oikealle korkeudelle! Puhumattakaan vedenpinnan vaihtelun aiheuttamasta rantojen rapautumisesta tai sen vaikutuksesta kalojen lisääntymis-mahdollisuuksiin, pohjaeläinten elinolosuhteisiin ja lintujen pesintään. Lohduttavaa oli kuulla, että Muhoksen kunta on hakemassa avustusta jokialueen kunnostusta varten. Kysyttiin myös lisääntyvän veneilyn vaikutusta Oulujoen veden laatuun. Todettiin, ettei joen luonne kapeana uomana sovi massaveneilyyn, ei ainakaan moottorilla kulkevaan. Aallot aiheuttavat pohjalietteen sekoittumista matalassa vedessä, joka huonontaa veden tilaa. Melojana en kaipaa kovinkaan monta moottorivenekohtaamista, varsinkin jos kuskit kaahaavat vauhdilla. Ne on aina huomioitava jollakin tavalla, ettei mene kumoon.
Pekka Hynninen kertoi, että kaikilla vesialueilla on luonnonhuuh-toumaa. Sen lisäksi ihminen on monin tavoin lisäämässä vesistön kuormitusta. Kokonaishuuhtouma kattaa luonnonhuuhtouman, ihmistoiminnasta tulevan kuormituksen ja ilmalaskeuman.
Hajakuormitukseen sisältyvät maa- ja metsätalouden, turvetuotannon, haja-asutuksen ja hulevesien aiheuttama kuormitus. Maataloudesta tulee edelleenkin suurin osuus, 20 % kuormituksesta. Kaiken kaikkiaan kuormituksen kasvu on pysähtynyt, mutta tavoite on saada se vähenemään. Yleisöstä esitettiin kysymys turvetuotannon vaikutuk-sesta veden laatuun. Kysyjä tarkoitti nimenomaan Vaalan Isosuon turvetuotantoalueen saamaa ympäristölupaa. Turvetuotanto heiken-täisi mm. luonnontilaisten pikkujokien ja purojen ja niitä ympäröivän luonnon tilaa puhumattakaan muista turvetuotantoalueen melu- ja pölyhaitoista. Isosuon ojittaminen vaikuttaisi haitallisesti mm. Kutu-joen veden laatuun. Myönnettyyn lupaan ovat onneksi reagoineet monet yksityiset henkilöt ja yhdistykset, mm. Oulujoen Reitti ry, ja laatineet valituksen Vaasan hallinto-oikeuteen vaatien luvan epäämistä.
Pohjois-Pohjanmaan vesistöalueella syntyy 1000 kuutiometriä pohjavettä neliökilometriä kohti vuorokaudessa. Mikko Jaako nimitti Suomen pohjavesien suurvallaksi. Se ei saisi kuitenkaan tuudittaa meitä turvallisuuden tunteeseen, vaan saatua lahjaa tulee suojella. Pohjavesien uhkina ovat teollisuus, liikenne, asutus, likaantuneet maa-alueet jne. Suojelusuunnitelmia riskipohjavesialueita varten on laadittu, mutta ne ovat puutteellisia tai vanhentuneita. Pohjois-Pohjanmaan pohjavesistä käytetään vuosittain vain n. 10 %.
Pohjavesivarat ovat jakautuneet epätasaisesti ja etäälle kuluttajista. Tässä vaiheessa yleisö äityi päivittelemään, mihin vesi on kadonnut Rokuan alueen lammista. Asiaan ei ole vielä saatu varmuutta, mutta ympäristökeskuksen johtaja Heikki Aronpää epäili metsäojituksia syyksi vesikatoon. Aronpää korosti vielä, että kuormituksen vähentäminen vesistöalueellamme vaikuttaa myös Itämeren kuntoon.
4.12.2007 Aulikki Piirainen
Töistä palatessani katsahdan joelle: tyyni musta vedenpinta. Illalla on lähdettävä uimaan.
Eletään lokakuun viimeisiä iltoja. Lämmintä on viitisen astetta. Taivas on selkeä pitkästä aikaa. Viimeksi olen nähnyt auringon puolitoista viikkoa sitten. Vielä tarkenee pyöräillä, mutta ulkoilupuvun alle on lisättävä villaista. Palatessa voi olla kylmä. Lähden kaarrattelemaan mutkan kautta uintirantaan. Pyörässä on jo oltava valo. Kun siirryimme talviaikaan, tuli kerralla pimeä. Läheisellä hautausmaalla näkyy pieniä valopisteitä: yllättävän monella haudalla on kynttilä. Kynttilän valo pysäyttää. Se vaatii tuijottamaan liekkiään. Tuli on elävä. Se tarvitsee happea elääkseen niin kuin ihminenkin. Lyhdyn sisällä liekki ei lepata. Pieni valokehä pilkkoo synkeyttä. Liekki on lämmin ja elää, vaikka onkin liikkumaton.
Venesatama on tavattoman pimeä. Onko osa katulyhdyistä sammunut? Vai olenko unohtanut, miten pimeä pimeä voi olla? Muita uimareita ei ole sattunut yhtä aikaa. Joki on musta, sitä ei näy. Ehkä niin onkin hyvä. Joen rujous ei näy: ruohottuneet saarekkeet piiloutuvat pimeään. Joku on nostamassa venettään pois talven tieltä. Ihmetteleeköhän veneennostaja yksinäistä uimaria? Ei auta! Uimaan on hinku, eikä se saa seuran puutteeseen kaatua. Mieluummin keskitynkin yksikseni joen tarinoita kuulemaan.
Vaatteet pois, uimapuku tilalle. Vetäisen tossut jalkaan, laiturin rautaristikot tuntuvat ilkeältä paljaaseen jalkapohjaan. Lakana ympärille. Laskeudun jokeen (lakanan olen jättänyt kaiteelle). Vesi tuntuu kylmälle, aivot on väännettävä nollille ja keskityttävä vain vetoihin. Yksi, kaksi, kolme. Vetelen noin neljätoista vetoa yhteen suuntaan ja takaisin. Rannalla olevien talojen valot venyvät jokeen. Hengityksen höyry kohoilee kepeästi veden pinnalla. Alajuoksulla oleva saari erottuu etäisiä kaupungin valoja vasten. Hiljaisuus puristuu ympärilleni, mikään lintu ei ääntele. Haluaisin viipyä vedessä kauan. Harmittelen ihmisen osaa, ihmiskeho ei kauan kestä pariasteista vettä. Olisinpa kuikka, niin vesi olisi elinympäristöni. Mutta ei voi mitään, en ole enkä tule vesilinnuksi. Nousen laiturille, kietaisen lakanan ympärilleni rauhallisesti. Tämä on paras hetki! Vedestä noustua ei ole yhtään kylmä. Katsahdan ympärilleni. Tajuan kirkkaan tähtitaivaan. Palaan koppiin, huoahdan. Mieli on tyyni, asiat asettuvat kohdalleen. Hankaluudet pienevät, huominen näyttää mahdolliselta.
Aloitin avantouinnin syksyllä 1996. Takana oli sateinen ja viileä kesä, mutta elokuussa tulivat yllättäen kesäiset ilmat. Vedet lämpenivät vielä uimakelpoisiksi. Jatkoin uintia pitkin syksyä ja yhtäkkiä olikin marras-kuu ja kylmät vedet. Oli tehtävä päätös. Minulla oli jokin terveysintoilu-kausi meneillään ja olin otollista maaperää tarttumaan tuttavani hou-kuttelemana avantouinnin koukkuun. En ole mitenkään lämmin-verinen ihminen, joten kylmä vesi ei ehkä ole ensimmäinen asia, jota tarvitsisin. Kuitenkin innostuin tuota hullun hommaa kokeilemaan. Ja jäin koukkuun niin kuin monet muut.
Miksi avantouinnista tulee riippuvaiseksi? Mikä siinä on niin houkut-tavaa, että on pakko päästä pariasteiseen veteen monta kertaa vii-kossa? Mitä nautittavaa on, kun hipsii laituria pitkin jäätävässä tuulessa uimapuku päällä kohti avantoa ja palelee? Onko se nyt niin mukavaa, kun pakeneva veri pakottaa sormia? Tai kun hengitys salpautuu kehon ja veden lämpötilaerosta? Eikö pelota mennä kylmään veteen? Jos ei pääse pois avannosta, hukkuu, jäätyy? Entä jos liukastuu portailta ja lyö päänsä, vaipuu tajuttomana veteen, liukuu jään alle?
Näitä tulee mieleen, mutta musta vesi on niin lumoava, että sille on kaikesta huolimatta antauduttava. Kahdenkymmenen asteen pakka-sessa vesi tuntuu jopa lämpimältä. On vain huolehdittava, että uinnin jälkeen ei tule vilu. Kylmä vesi karkottaa ajatukset, on vain käsillä oleva hetki. Jotakin veteen jää tai tarttuu mukaan, koska sieltä noustua on autuaallinen olo. Hyvän olon hormonit myrskyävät, katse kirkastuu. Elämästä tajuaa oleellisen.
Olen harrastanut avantouintia monella paikkakunnalla: Oulussa, Kajaanissa, Muhoksella, Kiilopäällä. Vaalassakin olen tutkaillut avantorantaa, mutta minulla ei ole avainta pukukoppiin, vielä. Jokaisessa paikassa olen tavannut iloisia ihmisiä. Hullu harrastus yhdistää ja uimarien määrä lisääntyy kovaa vauhtia. Toisilleen tuntemattomien välille syntyy jokin yhteys, kun uimari palaa koppiin huokaillen kylmän veden ihanuutta. Pukiessa selvitetään sairaudet ja se, miten uinti on oireisiin vaikuttanut. Monet naiset kehuvat, miten kylmä vesi on helpottanut nivelkipuja, allergiaa, astmaa ja jopa vaihdevuosivaivoja. Ihme on, jos eivät kuumat aallot taltu jäisessä vedessä! Useasti liikkeellä on työporukoita, jotka työpäivän jälkeen pulahtavat veteen kotiin palatessaan. Toiset käyvät uimassa aamuisin ennen töihin menoa. Joku tulee kävellen tai pyöräillen yhdistäen liikunnan uintireissuunsa. Jotkut käyvät kiireisesti autolla matkalla kauppaan. Yksi tykkää käydä saunasta uimassa, toisen keholle jyrkkä lämpötilaero ei sovi. Kukin valitsee itselleen sopivimman tavan toimia.
Minulle talviuinti on keino säilyttää yhteys veteen vuoden ympäri. On pitkä aika odottaa, kun vesi lepää jääkannen alla. Sitä helpottaa pieni aukko jäässä, jota veden virtaus tai sähköllä käyvä pumppu pitää avoinna.
Aulikki Piirainen 1.11.2007
Varjot venyvät, hiekka jäähtyy.
Palokärjen naputus hidastuu, hidastuu, hidastuu.
Vaikenee.
On lähdettävä.
Tuli hiipuu, oranssi hehku loimuaa seinillä.
Hiilet tummenevat, mustuvat.
Uuni kylmenee.
On lähdettävä.
Kuusen vihreys syvenee,
haapa räiskyy.
Taivas vaalenee, sini nousee ylemmäs, syvenee.
Pimenee.
On lähdettävä.
Aallot viilenevät, kohmettuvat.
Vangitsevat.
On jäätävä
Aulikki Piirainen 30.9.2007
Oulujoen suisto oli jäänyt jo kauas taaksemme. Moottoriveneen keskellä sijaitseva voimanlähde puksutteli neljään tahtiin. Kaverini oli asentanut upouuteen, isänsä rakentamaan veneeseen käytetyn autonmoottorin. Se toimi hienosti. Matkasimme hänen isänsä kanssa kohti Hiukeisten saaria.
Oli tämä nyt aivan erilaista menoa, kuin edellisen kesän soutamista joen antamalla lahjaveneellä. Kyllä sitä silläkin usein käytiin Oulunsalon varjakan kalaisilla vesillä. Kolmenkoivun saarellakin kävimme hankkimassa rakot kämmeniimme. Minä useinkin soudin ja kaverin isä piti perää. Meillä oli yhteinen haave ja tavoite, saada joskus elämämme suurin kalasaalis.
Luultavasti niillä reissuilla kaverini isä sai idean päähänsä rakentaa kunnollinen moottorivene. Ei hän siitä koskaan maininnut minulle sanallakaan. Osaksi hänen vähäpuheisuutensa saattoi johtua kuulon heikentymisestä. Ei meidän tarvinnut paljon puhuakaan. Ymmärsimme toisiamme muutenkin. Aava meri ja joskus rannattomalta näyttävä ulappa puhui meille enemmän ja suuremmista asioista. Meri mykisti meidät turvallisen maan kulkijat. Hän kuuli kuitenkin paremmin moottoriveneen käydessä. Olisiko siinä ollut jokin syy-yhteys kuulo-kanaviin? En tiedä? Ammatiltaan hän oli koristepuuseppä.
Eräänä keväisen kauniina päivänä ilmestyi talon viereiselle tyhjälle tontille kokkapuu ja perätuhdolle sopiva käyräpuu. Veneeseen tarvittavia lautoja oli iso kasa. Kesän kuluessa vene valmistui ammattimiehen taidolla. Niitatessaan veneenlautoja hän pyysi minua joskus kaverikseen vastaamaan alasimella kupariniittien kantoja.
Olimme kuulleet Hiukeisten hyvistä kalavesistä. Huhujen mukaan siellä liikkui monenlaatuisia kalaparvia. Kalamies tuntuu olevan ikuinen onnenonkija. Suuri saalis mielessä hän jaksaa viritellä vehkeitään. Niin mekin.
Vieheet ja rustingit olivat paatissa. Tyhjiä ämpäreitä oli mukanamme mahdollisia saaliita varten. Ilma oli tyyni ja seesteinen. Meren käyntiä ei ollut. Moottori kävi tasaista tahtiaan. Veneen nokasta kuului rauhallinen ja hermoja lepuuttava liplatus. Pienet saariryhmät väistyivät ohitsemme takavasemmalle. Hiukeinen lähestyi kasvattaen kokoaan. Olimme perillä. Mittasimme ranta- alueen syvyyden. Syvän ja matalan rajalle heitimme ankkurin merenpohjaan. Kaloilla oli jo iltasyönnin aika.
Kaksi aurinkoa paistoi. Ylhäällä se oli muodoltaan täysin pyöreä ja häikäisevän kirkas, mutta alhaalla vedessä se näyttäytyi utuisen väreilevänä ja sahalaitaisena. Moottorin ääni oli vaiennut. Saaristo-meren syvä rauha ympäröi meidät. Sujautimme kastemadot kouk-kuihin. Suuren kalan toivossa jäimme odottelemaan ensimmäisiä nykäyksiä. Olihan se niin kuin kaivosta oli onkinut. Ei kuulunut mitään. Puheet Hiukeisen hyvistä kalavesistä olivat mielestäni olleet turhaa huulten höpinää. Muutaman tunnin nökötettyämme saimme saaliiksi joitakin pieniä ahvenia ja pari särkeä. Ehdotin kaverin isälle paikan vaihtoa. Hän katsahti minua pudistaen päätään ja sanoi verkalleen
"Kyllä minäkin ihimettelen, ko kala ei oo syönnillään. Oiskohan tuo tuuli kääntymäsä kaakkoon? Kyllä kala näissä vesissä pitäs uija. Jonkin aikaa mietittyään Hän jatkoi: "Mee sinä vaan hyttiin nukkumaan. Kyllä sinä sitte herräät, ko kala alakaa syömään".
Heräsin hytin kannelta kuuluviin koviin mäiskädyksiin. säikähtäen syöksyin hytistä ulos ajastellen: "Mikä ihmeen mekkala täällä on"? Isoja hopeanharmaita säynäviä sätki paatissa. Kaverin isä veti vapa luokalla kaloja ylös merestä. Mieleeni vilahti näkymä Ernst Hemingwayn kirjasta "Vanhus ja Meri". Siinä köyhä ja vanha kalastaja Santiago taisteli elämänsä suurimman saaliin kanssa.
Nähtyään minut hän huusi suurella äänellä: "Heitä hyvä kaveri onkesi äkkiä vetteen. Parvi on ny kohalla"
Syötin onkeni ja heitin vieheen mereen. Heti jysähti. Nostin vapaa ylös. Se taipui luokalle. Jännityksestä vavisten nostin veneeseen elämäni ensimmäisen ja suuren Säynävän. Heitin sen paatin pohjalle toisten sätkivien joukkoon. Uudelleen syötetyn onkeni heitin mereen takaisin ja taas jysähti. Tätä jatkui laskujeni mukaan yhdeksän kertaa. Sitten se loppui. Kaverini isä oli nostanut niitä jo tuplaten. Parvi häipyi. Säynävät olivat puolestatoista kahteen ja puoleen kiloon.
Pahinta minusta oli lopettaa kauniit ja voimakkaan näköiset meren vaeltajat. Sekin oli tehtävä. Kokosimme saaliit ämpäreihin ja Nostimme ankkurin ylös.
Joen pappa
Aurinko paistaa viistosti varpuihin. Pihlajan lehdet räiskyvät punaisina, horsman varret vivahtavat oranssiin. Värit tanssivat kepeästi vihreiden puolukanlehtien yllä, taivaan sini on kirkas kuin spektroliitti. Peipposet parveilevat, pyrähtelevät pihanurmella levottomina. Männynneulasten keltaiset aallot vyöryvät kostealla asfaltilla. Koivun siemenet täplittävät multaa kuin tähdet pakkastaivasta. Tiedän, nyt joki virtaa vahvana, mustana. On lähdettävä.
Poljen pyörällä mutkaista vanhaa tietä. Vilja on puitu, korret seisovat pelloilla suorissa riveissä. Katsovat samaan suuntaan kuin sotilaat itsenäisyyspäivän paraatikatselmuksessa. Tuoksuu lähdölle. Haavan lehdet kopisevat pyörän renkaiden alla. Lasten keinut heilahtelevat tyhjinä hiljaisessa tuulessa. Vaaralta avautuu talojen välistä huikaiseva näkymä jokilaaksoon. Katson lumottuna maisemaa, sen syvyys ravistaa. Heinäpellot lainehtivat kohti vettä, pensaat ja puut hillitsevät juoksua. Rannalla on säilynyt vanha punainen valkokulmainen talo. Aika pysähtyy.
Laskeudun joen rantaan. Telkkä viiltää veden pintaa, keltaiset lehdet lipuvat mustalla kalvolla. Kesän lämpö liukuu luoteistuulen kainaloon. Tuijotan veden liikettä. Sen määrätietoinen kulku kohti merta rauhoittaa. Jokin voima imee vettä syvyyksiin: pyörre vaappuu virrassa. Joki vie mukanaan, pois tunkkaisista huoneista, kiljuvien äänten myrskystä. Pois vaatimuksista, joita en ehkä kykene enää täyttämään. Tarvitsen tämän hetken, kun kello ei mittaa tekemistä.
Virta kääntää veden menosuuntaan. Katson kesää. Kajakki liukui puhtaana, naarmuttomana sulaneille vesille. Kesä oli edessä vasta kuvina. Suunnitelmat tempoilivat kartoilla, kukat olivat nupuilla. Aikaa oli edessä paljon, vähemmän kuin tekemistä. Yhtäkkiä monet asiat tuntuivat mahdollisilta. Ensimmäiset kukat puhkesivat kukkaan: metsätähti, oravanmarja, niittyleinikki. Ihmettelin niitä, ihastelin, niin kuin olisin ne ensimmäisen kerran nähnyt. Mesiangervo riehaantui kukkimaan rehvakkaasti. Savossa opin tuntemaan uusia kukkia: nurmikohokki, siperiansinivalvatti, suohorsma, järvisätkin, vesitatar. En kuvitellutkaan, että muistaisin niiden nimiä enää vuoden päästä. Kirjoitin ne muistilapulle kasvikirjan väliin.
Koetan, voinko tavoittaa kesän tunnelman. Katson männyn latvoja, sinistä taivasta, pilviä. En tunne mullan kosteaa tuoksua, mätänevän ruohon väkevää lemua. Ehkä valo onkin edessä. Aurinko tekee kesän.
Kohta aurinko laskee, on aika kiirehtiä suojaan ja sytyttää lamppu. On vedettävä verhot ikkunoiden eteen. On suljettava ovi.
Aulikki Piirainen 18.9.2007
Kävin jokin aika sitten Turkansaaren ulkoilmamuseon idyllisessä ruokaravintolassa lauantaisella lohisopalla. Odoteltuani ensin jonkin aikaa ja turhaan tiketinmyyjää saapuvaksi lippukioskiin kävelin lämpimät kolikot kädessäni peremmälle tutun saaren uumeniin. Kuin itsestään kulkuni suuntautui jälleen tervaveneiden luokse, pelkästään saaren tämän nurkkauksen tuoksu on ainutkertaisen lumoava aistillinen kokemus. Samaan paikkaan oli sattunut myös luullakseni ulkopaikkakuntalainen perhe, isä, äiti ja noin viisivuotias tytär. Terhakka tyttö juoksenteli ympäriinsä kurkkien milloin minkäkin puun takaa vanhempiaan, jotka ihmettelivät tuulessa lepattavien vihreiden muovipressujen alle suojattuja tervaveneitä sekä vanhan vapaan Oulujoen aikaisia mustavalkokuvia. Näihin kuviin olin itsekin syventyneenä, kun kuulin yhtäkkiä tytön huutavan hieman etäämpää: "Äiti, tuu kattoon, täällä on vettä!"
Tyttö oli uteliaisuuttaan ehtinyt paikkaan, josta lopulta avautui näkymä Oulujoelle. Hymähdin itsekseni tälle jotenkin absurdille episodille, sillä olimmehan kaikki saaressa, jossa vettä kuuluu ollakin näkyvissä ja "ihan rannassa". Turkansaaren rannat ovat vaan kadonneet kaikenkattavan viherpeitteen alle. Jatkoin matkaani ja makustelin mielessäni tätä hallitsematonta kasvillisuusasiaa, kunnes lopulta saavuin lohisoppapaikkaan ja kopistelin sisään vanhaan kodikkaaseen pirttiin. Olin kävellessäni omakohtaisesti saanut havaita, ettei Oulujoen vesimaisemaa todellakaan ollut tarkoitettu sisällytettäväksi saarikierroksen näkymiin.
Sisällä pirtissä sain vapaasti valita paikkani, sillä lisäkseni muita lounastelijoita ei paikalla ollut. Ravintolan pitäjä, vaaleaan essuun pukeutunut yrittäjä, saattoi siis touhuiltaan saapua seurakseni. Koukin lautasellisen soppaa, asetuin pöytään ja aloimme jutella niitä näitä kesän kuulumisia ja kokemuksia. Sain pian kuulla, että kovin oli ollut kurja kesä, kävijöitä oli ollut niukalti ja saaressa viipymiseen käytetty aika oli lyhentynyt entisestään edellisiin kesiin verrattuna. Monet kerrat oli nostettu kuuma lohisoppa-astia täytenä pois tulilta, ilman jokapyhäisiä kirkonmenoja olisivat kahvitkin jääneet maahan kaadettaviksi.
Tuntui pahalta kuunnella yrittäjän vuodatusta, yritinkin kannustaa häntä positiivisilla mielikuvilla jatkamaan toimintaansa, onhan esimerkiksi joella liikkuvien veneiden määrä kesä kesältä lisääntynyt ja tällaisen romanttisen taukopaikan luulisi vetävän venekuntia visiitille ja pidemmillekin piknikeille… - niin kai, jos he vain tietäisivät tänne tulla tai edes näkisivät joelta pihamaalle saakka, sanoi yrittäjä hiljaa väliin. Tämän tosiasiallisen epäkohdan jouduin valittaen myöntämään. Lisäksi veneilijöiltä puuttuu asianmukainen ja helppo saapumispaikka saareen. Heti seuraavalla viikolla pääsin minäkin mukaan Oulujoelle järjestettyyn laivaristeilyyn ja kuuntelin kiinnostuneena asiantuntevan oppaamme selostusta jokivarren vaihtuvista näkymistä. Oli aurinkoinen iltapäivä, vesi oli korkealla, istuimme takasillalla ja kyykimme sähkölinjojen ja siltojen alla hatuistamme kiinni pitäen, kunnes saavuimme synkän saaren kohdalle ja opas sanoi: "Tuossa on Turkansaari, mutta rakennukset eivät näy tänne." Sentään oppaamme suositteli jokaiselle tuota mustanpuhuvan kuusipuuston peittämää saarta käymisen arvoisena paikkana. Uskoi, ken tahtoi.
Minun mieleeni palasi pikkutytön suusta kuulemani huudahdus… "äiti…!" Oletan, ettei Turkansaareen ylläpitoon varattu vuosittainen rahamäärä ole kovinkaan kummoinen, eikä budjetti varmaankaan kestäisi tarvittavan kokopäivätoimisen metsurin palkkaamista. Sellaisia ammattimiehiä siellä kuitenkin kipeästi tarvittaisiin, sillä saari on nyt yhtä tukossa kuin allerginen astmaatikko kevätkesäisen niittycooperin jälkeen. Turkansaarella on vakava hengitysongelma, johon ei zyrtekit auta - saari vaatii sahaa, leikkaushoitoa! Puukauppa käy nyt kaiketi ennätyksellisen hyvin ja tukkipuusta saa kunnon korvausta, eikä puiden kuljetusmatkakaan päätä huimaisi, vallankin kun on ikivanhaa vesiväylää vieressä. Olisiko sellainen mahdollista, että parin kilometrin päässä sijaitsevan Vallinkorvan Metsäkoulun oppilaat ottaisivat Turkansaaresta uniikin koulutuksellisen hoitokohteen ja auttaisivat näin osaltaan kaupunkia optimoimaan siivoustyöstä syntyviä kustannuksia, vaikka toisaalta uskonkin puukaupan tuottojen hyvin kattavan raivauskustannukset.
Olen myös vakuuttunut siitä, että reunoiltaan lähes paljaaksi raivattuna laidunmaana, eli alkuperäisenä perinnemaisemana Turkansaari vetäisi puoleensa yhä uusia vierailijoita, joiden keski-ikäkin saataisiin ehkä painettua alle viidenkymmenen. Turkansaari pystyisi maisemaltaan läpinäkyvänä toimimaan kaikin puolin raikkaampana ja tuottavampana kulttuurimatkailukohteena kaupungissa, jossa tuntuu olevan pulaa laadukkaista käyntikohteista. Lähes paljaalla haluan tarkoittaa, että saaren mahtavimmat männyt ja kauneimmat koivut jätettäisiin pystyyn, sen sijaan pajut, lepät ja kuuset saisi kaataa, kuitenkin niin, että kiehtovan ansapolun varrella olevia kuusipuita soisi säilytettävän sopivassa määrin. Raivaustyön seurauksena syntynyttä lopputulosta ja asutun jokivarren pitkiä perinteitä luonnonmukaisimmin vaalimaan sopisi saarelle tuoda kesäisin useampi kymmenen lammasta. Rantamailla laiduntava lammaskatras on nykyajassa eläville ihmisille jo nähtävyys sinänsä. Turkansaaren kesäkausi olisi sitten sopivaa päättää koko kansan yhteisiin lammasmarkkinoihin, jossa myytäisiin muiden luontaistuotteiden ohessa kaikenlaisia lammasjalosteita, osaksi tietysti saaren omaa tuotantoa. Onhan huomattava, että Oulussa on ainakin valtakunnallisessa asteikossa hyvinkin korkealle arvostettuja kokkeja ja muita laaturuoanlaittajia sekä taitavia käsityötaiteen tekijöitä. Olisihan tämä tällainen vuorostaan hieman uudenlaista oululaista osaamista… olemassa olevat ja aidot mahdollisuutemme huomioiden, alkuperäisiä perinteitä kunnioittaen!
Turkansaaren ja kaikkien äitien puolesta - Oulujoki framille!
Vaalan valtuustosali alkaa täyttyä. Kahvijono tiivistyy, ihmiset etsivät istumapaikkoja. On alkamassa Fennovoima Oy:n ja Vaalan kunnan järjestämä keskustelutilaisuus Vaalaan mahdollisesti rakennettavasta ydinvoimalasta. Fennovoima on Loviisassa aiemmin kesällä asukkaiden vastustukseen kaatuneen E.ON:n ydinvoimalahankkeen raunioille perustettu useamman tahon voimayhtiö. Se on nyt kääntynyt pienten, köyhien Pohjois-Suomen kuntien puoleen tunnusteluissaan.
Olen tullut kuuntelemaan kuntalaisten mielipiteitä mahdollisesta ydinvoimalasta. Kunnan päättäjien kannan olen lukenut sanomalehdistä. Paikalle näyttää kertyvän pääasiassa harmaantunutta väkeä. Miksi nuoret vaikenevat, ovatko he jo hyljänneet paikkakunnan? Kuuntelen ympärilläni käytävää keskustelua. Joku hymistelee takanani, että kalat kasvavat paremmin, kun Oulujärven vesi lämpenee. Suppo-ongelmat Oulujoen voimalaitoksissa vähenevät, kun jäätä ei muodostu jokeen. Ydinvoimala vetää matkailijoita paikkakunnalle. Eräs ehdottaa, että voimala rakennettaisiin Oulujokisuulle. Silloin järvi säästyy ja huoli siirtyy alavirtaan. Kiukkuni alkaa nousta, patoutua mieleeni. Kannattiko sittenkään tulla tänne itseään rääkkäämään?
Tilaisuus alkaa. Fennovoiman edustaja esittelee ympyrädiagrammilla sähkön nettohankintaa vuodelta 2006. Ydinvoimalla sähköä on tuotettu 24,4 %. Kulutuksen arvioidaan kasvavan 1-2 % vuodessa. Sähköä kulutettiin v. 2000 80 TWh ja arvioitu kulutus v. 2020 on 110 TWh. Mietin asetelmaa. Kun puhutaan sähkön kulutuksen kasvusta, ohjaa se ihmisiä ajattelemaan, että on luonnonlaki ja välttämätön kehitys, että sähköä tarvitaan enemmän ja enemmän. Säästämisestä puhuvat harvemmat. Kun sen ottaa keskustelussa esille, useat nyökyttelevät päätään, että säästäähän pitäisi, mutta… Meidät on aivopesty ja pakotettu tuhlaavaan elämäntapaan. Milloin on tarpeeksi? Tänä syksynä television katsojien on ollut pakko hankkia aina valmiustilassa olevat digiboksit. Virran saa poikki vain vetämällä töpselin pois seinästä. Voisimmeko ajatella itse, tehdä toisenlaisia päätöksiä?
Vieras jatkaa esitystään perustelemalla ydinvoiman etuja: se tuottaa vakaahintaista ja kilpailukykyistä sähköä, vähentää tuontiriippuvuutta, torjuu ilmastonmuutosta, lisää kilpailua suomalaiseen sähköntuotantoon. Kauniita perusteluja, niillä on helppo saada kansa kyykkyyn. Mistäpä Suomessa maristaisiin niin paljon kuin sähkönhinnasta! Suomi ei halua olla riippuvainen itänaapurin sähköntuonnista. Siellä sitä paitsi tuotetaan kyseenalaisella kalustolla energiaa. Totta. Ihmiset saavat myös hyvän omantunnon siitä, että on osallistuttu ilmastotalkoisiin, kun tuotetaan päästötöntä ydinvoimaa. Ja kilpailuhan on tervettä ja näkyy asiakkaan tilin saldossa.
Fennovoiman ympäristöasiantuntija selvittää laitospaikan valintaan vaikuttavia tekijöitä. Tehtävään onkin valittu varsin oikea henkilö: hän on kotoisin Eurajoelta, asuu alueella edelleen, on työskennellyt opiskelijana ydinvoimalassa, vaimon suvulla on kesäpaikka ydinvoimalan suojavyöhykkeellä. Vakuuttavaa! Ovelaa! Hän esittelee lukuja, millaiset työllisyysvaikutukset rakennusvaiheella ja käyttövaiheella on kunnalle. Päättäjät myhäilevät polleana eturivissä kuullessaan luvut: setelit kahisevat rauhoittavasti. Viimein ympäristöasiantuntija paljastaa mahdollisen rakennuspaikan: Jylhänniemi.
Nyt alkaa yleisöltä löytyä kriittisiä kysymyksiä. Miten lauhdevedet vaikuttavat vesistöön? Vesi on 12 - 14 asteista palatessaan järveen. Sitä tulee 50 - 60 kuutiometriä sekunnissa. Rehevöityykö järvi? Pääseekö säteilyä Oulujokeen, josta joen varren kunnat ottavat juomavetensä? Miten käy Lohen palauttaminen Oulujokeen -hankkeen? Jylhänniemi on osittain Natura-aluetta, lähellä on Oulujärven retkeilyalue? Miten jääolot muuttuvat? Jollakin on talo niemessä ja huoli sen kohtalosta. Edustaja myöntää kysyjien huolet aiheellisiksi, mutta pitää niitä ilmeisesti pieninä ja uhrauksia välttämättöminä. Hän vetoaa useaan kertaan ympäristövaikutusten arviontisuunnitelmaan (YVA).
Paikalla on kaksi virkamiestä Kainuun ympäristökeskuksesta. Heidän puheenvuoronsa saa minut hiukan tyyntymään. Ehkä on olemassa tahoja ja keinoja, jotka pelastavat järven ja joen. Tai ainakin, jos pelkäämäni voimalan rakentaminen toteutuu, minimoivat vesistölle aiheutuvat haitat. He korjaavat harhaluulon, että sula joki poistaisi voimalaitosten suppohaitat. Päinvastoin ne saattavat pahentua, kun jokeen ei kehity jääkantta ollenkaan. Suunnitelmat rakentaa laitos Natura-alueelle käynnistäisivät Natura-selvitykset.
Mieltäni kouristaa häpeä: mikä oikeus ihmisellä on ajatella vain omaa mukavuuttaan, helppoa elämää, mutta viedä siten muulta luonnolta elinmahdollisuudet. Eikö järven kaloilla ole oikeus viettää lajinsa mukaista elämää? Tai järven vedellä levätä jääkannen alla? Onko sen levottomana huohotettava talven pakkasella?
Mietin myös esille otettua matkailuvaikutusta. Vaalan päivitettyyn elinkeinostrategiaan on kirjattu mm. matkailun yritystoiminnan vahvistaminen, puhtaan luonnon markkinoiminen ja vapaa-ajan rakentaminen. Pelkään päinvastoin, että Oulujärven ja -joen matkailuarvo vähenee ydinvoimalan myötä. Eivät luontoa rakastavat ihmiset halua tulla veneilemään kammottavan rakennelman liepeille. He haluavat katsella auringonlaskua saarten rikkomaan horisonttiin, ei betonikolossin taakse. Järvellä hiihtäjä nauttii, kun katse saa levätä kuusimuurissa, ei järkyttävissä laatikkorakennelmissa. Ei mahda olla suosittu vaihtoehto hankkia kesämökki ydinvoimalaitoksen suojavyöhykkeeltä.
Entäpä lohen toive nousta kutualueille? Ovatko sen eteen työtä tehneet ponnistelleet turhaan? Tunnen itseni häirikkömetsoksi, jonka elinpiiri on pirstottu liian pieneksi soidianalueeksi. Käyn ihmisten kimppuun, pörhistelen uhkaavasti pyrstöäni uhkaajilleni, nokin terävällä nokallani. Tai kuukkeliksi, jonka vanhat, kuusikkoiset kotimetsät on pirstottu säpäleiksi. Eläin kärsii. Ei se kykene ymmärtämään muuttuneita olosuhteita, se vaikenee, kuolee pois. Käykö niin ihmisellekin?
Ajatuksiini tulee väistämättä joen valjastamisen historia. Silloinkin jokivarren asukkaille luvattiin hyvinvointia ja elämää. Toisin on käynyt. Virta on hiipunut, luvatut työpaikat ovat pirstoutuneet automatiikan rattaisiin, rahat ovat menneet toisiin taskuihin. Toistuuko sama nyt, viisikymmentä vuotta myöhemmin? Tapahtuuko vesistölle jälleen jotakin peruuttamatonta? On kuljettava joen rantaan, annettava mustan veden tyynnyttää, kuunneltava kurjen huutoa virran yllä. On luotettava, että joku muukin, moni Oulujoen reitin varrella asuva näkee, kuulee ja tajuaa samoin ja ponnistelee vesiluonnon säilymisen puolesta.
4.9.2007