Oulujoen reitti ry

Joen tarinat

Sinilevää

Lähden melomaan kajakilla Leppiniemestä yläjuoksulle. Leppiniemen uimarannalle on laitettu varoitus: sinilevää. Sinilevä on minulle uusi elementti kajakin alla. Ilta on tyyni. Joen pinnalla näyttää kelluvan kaikenlaista: kuivia lehtiä, ruohonkorsia, oksia. Muovipussikin! Toisissa olosuhteissa veden liikkeessä keinahteleva syyslehti herättäisi melankolikon minussa. Mutta ei nyt! Jotakin vihreää kulkee vaimeasti virtaavan joen mukana. Onko se sinilevää? Minulla ei ole juuri kokemusta levästä, en osaa sitä tunnistaa. Mahtaako se aiheuttaa minulle allergiaoireita? Mela pärskii väkisin vettä käsivarsille, joskus innostuessani kasvoillekin. Olen epäluuloinen. Tarkkailen vedenpintaa, tarkkailen melaa: tarttuuko levää? Pinnalla näkyy valkeita helmiä: vesikuplia nousee pohjasta nauhana. Liittyykö tämäkin ilmiö levään? Tuntuu kuin meloisin saastelätäkössä. Onko Oulujoki menetetty! Käännynkö takaisin?

 

Jatkan matkaa. Roskat vähenevät veden pinnalta vähitellen. Ihmettelen joen autiutta. On kaunis ja lämmin elokuunlopun ilta. Mahtuisi tänne joku toinenkin minun lisäkseni. Tosin on arki-ilta. Millaista liikettä täällä mahtaa olla viikonloppuisin? Joenuoman asukkailla on täällä ongelma: jyrkät rannat. Veneiden on vaikea löytää tasaista maapaikkaa. Eräskin rannalle vedetty vene on arviolta 45 asteen kulmassa maata vasten. Sydäntautisille ja huonojalkaisille asukkaille tämä ei ole otollista seutua. Erään mökin laiturille tulee nainen hakemaan vettä. Tervehdin häntä ja kyselen sinilevästä. Ei hän ole siitä tietoinen. Sitä ei siis liene enää täällä.

 

Näkymä on jylhä: mutkitteleva joki, rannoilla haavan lehdet räpisevät, tukevat männyt tohahtelevat, kun tuuli niitä koskettaa. Jokin purppuranpunainen rannalla vangitsee katseeni. Kosteaa kiveä vasten hehkuu rantakukka! Sen ohitse en voi pysähtymättä kulkea. Olen tutustunut rantakukkaan liikkuessani Saimaalla ja minulle on ollut yllätys, että sitä kasvaa kotivesissänikin. Ehkä en ole katsellut rantoja kovin paljon vedestä käsin ennen kajakin hankkimista. On melottava lähemmäksi kukkaa. Se muistuttaa hiukan horsmaa, mutta kukka on heleämmän punainen. Olen ihastunut siihen niin paljon, että hankin sitä puutarhalta kukkapenkkiin. Ei se kuivalla maalla ole rannalla kasvavan veroinen. Sen kukka kuitenkin herättää etäisen muiston vedestä. Rantavedessä kukkii myös järvisätkin. Senkin olen oppinut tuntemaan Saimaan vesistössä liikkuessani. Valkoisessa kukassa on viisi terälehteä niin kuin leinikin kukassa. Kellulehdet tuovat mieleeni piparkakut.

 

Joki kääntyy. On houkutus kurkistaa mutkan taakse. Joki imee minua mukaansa, mutta minun on iskettävä mela veteen pystyyn ja käännettävä kajakki. Huomenna on työpäivä, on palattava takaisin.

Punainen kajakki kiitää pitkin veden peilipintaa. Se liitelee yli suurjännitejohtojen ja Cumulus-pilvien. Sininen taivas rikkoutuu kajakin alla. Pilvet hajaantuvat, siirtyvät pois auringon edestä. Leppiniemen patojärvi lämmittelee tyynenä auringonpaisteessa. Ruohokattoisten hirsisaunojen liepeillä on hiljaista, ei näy saunojia tai uimareita. Matalalta paistava aurinko värittää pilvimassan metsän muurin takana mustaksi. Voimalaitoksen turbiinit ja generaattorit hurisevat vaimeasti. Kajakki lipuu hiljaisuuteen. Pysähtyy. Millaista on ollut, kun joki on hengittänyt vapaana? Se on ärjynyt ja mourunnut, vaimentunut suvannoksi heleästi pulputtaen. Koskaan ei ole ollut äänetöntä, ei edes talvella. Eivätkö rannoilla asuneet ole kaivanneet hiljaisuutta? Sen he totisesti saivat, kun joki teljettiin! Lopullisesti.

Seuraavana päivänä selvitän itselleni, mitä sinilevä on. Sinilevä eli ns. syanobakteeri näkyy vähäisenä esiintymänä vedessä vihertävinä ja kellertävinä siitepölymäisinä hippusina. Tyynellä säällä sinilevät nousevat pintaan niiden soluissa olevien kaasukuplien avulla. Niitäkö olivat valkoiset helmet joen pinnalla? Se muodostaa tyynen veden pinnalle harsomaisen vihertävän kalvon. Jokamiehen levätestin voi tehdä siten, että koettaa kepillä, voiko levämassaa nostaa. Jos massa hajoaa hiukkasiksi, kyseessä on sinilevä. Muussa tapauksessa on kyseessä rihmainen levä, joka ei ole myrkyllistä. Soitan Oulun Seudun ympäristövirastoon ja kysyn Leppiniemen levätilanteesta. Kemisti kertoo, että luultavasti levää ei enää ole, koska ilmat ovat viilentyneet. Hän arvelee, ettei aikuiselle ihmiselle ole ko. paikassa uimisesta haittaa, jos ei ole allerginen eikä niele vettä. Leppiniemen leväesiintymän on aiheuttanut seisova vesi: virtaavassa vedessä sitä ei esiinny. Hän arveli, että ehkä heidän täytyy käydä tarkistamassa joen tilanne.

 

Palaan joelta rantaan rauhoittuneena. Ehkä joki ei olekaan saastunut, ehkä pinta puhdistuu. Kuivat oksan karahkat ovatkin viikonloppuisen myrskyn lennättämiä. Ehkä vihreä lautta joen pinnalla onkin siitepölyä. Voimalaitoksen sillalla on nainen kalalla, tuskin hän pilaantuneen joen kaloja syö. Musta vesi ja hikinen olo houkuttavat uimaan, mutta päätän välttää nyt vesikosketusta. Kartan mukaan arvioin meloneeni kahdeksan kilometrin lenkin. Arki-iltana en ennätä kovin pitkää matkaa seurata joen kulkua, kun on palattava lähtöpisteeseen. Jokeen on tutustuttava pätkittäin. Seuraavalla kerralla voisin lähteä melomaan Pällistä alajuoksulle.

 

Aulikki Piirainen 22.8.2007

Silmujen vihreä verho

Silmujen vihreä verho 

lepattaa illan edessä. 

Leskenlehdet särkevät 

rujon maan, 

multa halkeaa odotuksesta.

Tuuli sinkoaa pääskyn lentoon, 

tarttuu hiuksiin, pyörittää sokaisten valolla.

 

Paahtava päivä uupuu sateen kohinaan:

 kevät räjähtää esiin. 

Rantasipi huutaa joen yllä.

 

Aulikki Piirainen

Mietteitä

Jos heräisin syvästä unesta tai tajuttomuudesta, joka olisi irrottanut minut ajankulusta ja kävelisin joen rantaan, tietäisinkö onko kevät vai syksy?

 

On sateista ja koleaa, taivas on harmaan pilven takana. Rannan paljaat koivut ojentelevat mustia oksiaan. Vesipisarat tipahtelevat niistä kasvoille. Mistä koivu tietää, onko aika synnyttää silmut vai kuljettaa viimeinenkin elämänneste juuriin? Iso­kos­ke­lo­pa­ris­kun­ta liikahtaa sillan alta kulkijan häiritsemänä uimaan. Uroksen mustavalkea hahmo saattelee suklaanruskeapäistä naarasta, tarkkailee häiritsijöitä valmiina puolustamaan puolisoaan. Naaraan pää kääntyilee hermostuneena, tukkatöyhtö heilahtaa, teräväpäinen pitkä nokka rikkoo saaren silhuettia. Pariskunta lipuu levotonta reittiään kohti joen keskustaa toisistaan harhautuen. Sen tajuttuaan palaavat yhteen.

 

Jos olisin vesilintu, olisin mielelläni isokoskelonaaras. Sen höyhenpuvun värit ovat lämpimät ja hapsottava töyhtö villi. Rakentaisin pesäni kirkasvetisen, karun joen tai järven rantakivikkoon. Eläisin veden liikkeessä, sukeltaisin mustaan sulaan etsien pikkukaloja ravinnoksi. Iltaisin järviruoko huojuisi aaltojen keinussa ja tuudittaisi väsyneen lempeään uneen. Aamulla heräisin lehtokertun hilpeään lauluun. Soutaisin selillä, uisin poukamiin, haistelisin tuulta.

 

Rantahietikot loistavat keltaisenruskeina. Mistä ne tietävät, koskettavatko pian kuumina kesäpäivinä juoksevien lasten jalkojen keveät painallukset niiden pintaa? Vai onko aika muistella juuri mennyttä kesää, etsiä viilenevästä hiekasta viimeistä jalanpainumaa, jota aallot eivät ole huuhtoneet pois? Syksyn vahva kosketus on läsnä vedessä ajelehtivassa puunkappaleessa ja tuulen rantaveteen lennättämässä oksankarahkassa. Jokea raidoittavat mustat tyynet laikut, tuulenvire särkee pintaan levottomia, kylmiä väreitä. Kulottunut ruoho reunustaa rantoja, mustat kivet rikkovat vaitonaisina veden peilin. Harmaalokki on jähmettynyt kivelle kuin odottaen, kuunnellen.

 

Haavan lehtien nahkea matto peittää polkua. Tätä polkua pitkin juoksin kesäisin lapsena lukemattomia kertoja kiihkein jaloin veden viileän kosketuksen odotus ihollani. Silloin tiesin, että on kesä. Mistä tietäisin nyt, onko syksy vai kevät, kun metsä on hiljaa, tuulikin? 

Kuusten syvänvihreä muuri vaimentaa kaupungin levottomat hälyäänet. Kätkeydyn metsän tyynnyttävään hiljaisuuteen. Kanervan lilanmustat varret rikkovat puolukanvarpujen vihreän maton. Metsässä tirskahtaa myöhäisen punarinnan äännähdys, kuin se kutsuisi ystävää, joka on lentänyt jo pois. Mistä tietäisin, onko hyvästien aika? Vai onko aika räjähtää hengittämään kevään hurmioon? Tunteeko sydän jäähyväisten tummuuden vai tajuaako se, että tämä hetki on uuden alku?

 

Aulikki Piirainen

KKKK

- Porkkallaanko me sitte mennään? 

- Entäs jos mentässiin Tammisaareen. Siellä on yks puisto, jossa kasvaa mahottomasti erilaisia kukkia. Se on hieno paekka kevväällä. 

- Mutta nyt on ollu niin kylymää. Mahtaako ne kukat vielä kukkia? Minä aenaki haluaesin Porkkallaan. Siellä on niin mahtavat kalliot ja nähtäs vesilintuja. 

-Tammisaaressa olis kukkia. Siellä et oo tainnu ennen käyvä? Mentäsiin sinne? 

- Niin, en oo mahtanu käyvä. Mutta Porkkalassaki oes mukava käyvä. Sinne pitäsi päästä tänäki kevväänä. 

- Niin, kumpaan nyt sitte mennään. Vae mennäänkö Gölisnäsiin? Kuski jo näyttää hermostuvan päättämättömiin kyytiläisiinsä. - No olokoon, mennään Tammisaareen, onpahan uusi paekka minulle. Van mitä on kevät iliman Porkkallaa…

 

Ramsholmenin saaressa Tammisaaren kyljessä risteilee polkuja, niitä reunustavat valkovuokkojen (yksi) patjat. Puissa ei ole vielä lehtiä, joissakin ehkä aavistus vihreää, aurinko väistelee pehmeästi puiden runkojen välistä. Niitty on ruskea kulottuneista heinistä, kukkien värit loistavat puhtaina. 

- Mitä nämä keltaset kukat on? 

- Keltavuokkoja (kaksi). Keltavuokko on hiukan valkovuokkoa pienempi keltainen kukka. Sen kukassa on viisi terälehteä. Suomessa keltavuokko on melko harvinainen. En ole sitä aikaisemmin nähnyt. Tässä metsässä niitä tosin on paljon. Herkkä, aurinkoinen kukka.

 - Mikäs tämä keltanen sitte on? Joku vuokkoko tämäki, 'isokeltavuokko'? Ei kae tämä oo kangasvuokko? 

- Ei, sehän on valakonen ja karvanen. - Lehti muistuttaa vähä sinivuokon lehteä. Voe että, ei tullu se kasvikirja mukkaan! Ei kaekkee jaksa kantaa moan äärriin.

 

Silpaisen vaivihkaa yhden kukan lehtineen mukaan. Ei kai tämä ole rauhoitettu? Sori, kukka, en saisi riistää sinua pois omalta paikaltasi! Mutta minua kiinnostaa tietää, kuka olet. Minulla on huono muisti. En kirjan ääreen päästyäni kuitenkaan muista, minkä näköinen olit.

- No, entäs tämä keltanen. Kahtokkaa, tunnetteko? Kasvaako tämmöstä meillä?

- Se kasvaa tuppaina. Onpa pienet hennot kukat. Mitä tämä muistuttaa? Kukat nuokkuu alaspäen niinku pienet kellot.

Tuonkin pienen hennon uskaltaudun taittamaan mukaani. Haluan tietää siitäkin, mikä se on. Tunto jo kolkuttaa. Mikä minua riivaa, en tavallisesti näin toimi!

- Täällä on taas tuntematon, tässä on sininen kukka. Vähä niinku pillike tai virna. Kolmas murha, taitan sinisenkin mukaani. Pahalta tuntuu. Sarjamurhaaja on liikkeellä.

- Tämän minä aenakin tunnen. Kahtokkaa syvän sinistä väriä. Minun lempparikukka.

 

Sinivuokon (kolme) tapasin ensimmäisen kerran, kun olin töissä Etelä-Karjalassa Joutsenossa. Pyöräilin huhtikuussa ympäristössä. Lumen keskeltä rujosta maasta tummanvihreän nahkaisen kolmiliuskaisen lehden tyvestä kohosi yksi syvän sininen kukka. Kehälehtien keskustaa täplittivät kellertävät emit kuin silmät. Silloin syntyi rakkaus tähän pieneen vaatimattomaan, mutta hehkeään kukkaan. Sen väri vangitsee ihmettelijänsä tuijottamaan sineen unelmoiden. Iloitsen keväisin, jos sen kohtaan.

 

Patikoimme polkua eteenpäin. Huhtikuunlopun tuuli on hyinen, etsimme suojaista kahvittelupaikkaa. Ihmettelemme puhkeavaa kevättä, Suomen äärioloista luontoa. Tulin reilut viisisataa kilometriä pohjoisempaa, jossa hädin tuskin olemme lumista ja jäistä päässeet. Väännämme Kainuun murretta, ohikulkijoista monet puhuvat ruotsia. Kahvi maistuu hyvälle metsässä. Katselemme merelle, joutsen myötäilee aaltojen vuoristorataa. Missä on sen kaveri? Ohitsemme kulkee hymyileviä kävelijöitä, taidamme olla ainoat reppuselkäiset. Pysäyttäisinkö tuon pariskunnan, pärjäänköhän suomenkielellä? Haluaisin kysyä heiltä, tuntevatko he keräilemiäni kukkia.

 

- Päevvää. Mitähän kukkia nämä mahtaapi olla? Me ollaan pohjosesta, eikä meillä kasva tämmösiä. 

- Joo, tämä pieni keltainen on käenrieska. Tuo keltakukkainen on mukulaleinikki ja sininen on kiurunkannus.

 

Mukulaleinikki, käenrieska, kiurunkannus! Kuka voi nuo nimet muistaa? Mukularieska, käenkannus, kiurunleinikki. Ei tule mitään, muis­ti­ka­pa­si­teet­ti­ni ei riitä, se sekoaa. Mukulaleinikin (neljä) kukat ovat keltaisia, 2-3 cm leveitä. Kasvi on 5-20 cm korkea. Lehdet ovat pyöreähköjä, kiiltäviä. Mielestäni kukka muistuttaa enemmän vuokkoa kuin leinikkiä. Kasvikirjani mukaan kukka on Etelä-Suomessa melko harvinainen. Käenrieska osoittautuu pikkukäenrieskaksi (viisi). Se on liljakasvi, 7-15 cm korkea. Kasvi on yleinen Etelä-Suomessa. Se kukkii parin viikon ajan ja sen kukat ovat auki vain auringon paistaessa. Kiurunkannus on tarkemman tutkiskelun perusteella pystykiurunkannus (kuusi). Se on 10-20 cm korkea ja sitä kasvaa Etelä-Suomessa paikoittain.

 

Paluumatkalla löydämme kannon juuresta pohjoisempanakin tutun ketunleivän eli käenkaalin (seitsemän). Puron varressa loistaa tulvivan kevätpuron varrelta tuttu rentukka (kahdeksan). Kukat tuovat mieliimme muistoja ja tarinoita. Keskustelemme, mitä jokin kukka meille merkitsee. Talojen paahtavilla seinustoilla ponnistavat pohjoisen kevään ensimmäiset tervehtijät leskenlehti ja voikukka (yhdeksän, kymmenen). Mietin Pertti Niemisen joulurunoa 'Keskellä talvea, jouluna', jossa hän ylentää voikukan joulukukaksi. Siinä on runoilijan mielestä aurinko. Hän toivoisi, että jouluaamuna maa olisi täynnä voikukkia. Silloin hän tuntisi, että aurinko alkaa nousta ja jää sulaa. Toivottavasti runoilijan toive ei toteudu, ainakaan konkreettisesti. Silloin kasvihuoneilmiön seuraukset olisivat jo vaarallisen pitkällä. Mutta nyt on kevät, kohta vappu ja KKKK, kymmenen kukan kävelykierros on täynnä.

 

PS. Lukijani, jos haluat katsoa, miltä jutussa mainitut kukat näyttävät, niin voit ihastella niitä esim. kirjoittamalla Googleen kukan nimen tai etsimällä kuvat Wikipediasta osoitteesta www.wikipedia.fi.

Joen lahja

Keväällä jäidenlähdönaikaan joessa virtaili kaikenlaista rojua. Tulvaveden ja jäiden irrottamia laiturinlankkuja ja lautoja.. Virrassa oli vesakoista kaadettuja notkeita koivun rankoja, joidenka päissä riippui lauenneita iskukoukkuja. Kasassa kulkevat haot, olivat luultavasti olleet pyyntivälineiden peittoina. Katkenneita airon ja melan pätkiä. Tuuranvarsikin pomppi kohona joen pinnalla. Terä oli painunut pinnan alle. Jokainen virrassa kulkeva esine ja oksankarahka kertoivat menneen syksyn ja talven tarinaa. Elämä oli sykkinyt myös talvella, jään kattaman joen päällä.

 

Elettiin Oulujoen jäiden lähtöä. Joki heräili uuteen kesään. Rannalta seurasin joen keväistä näytelmää. Se jos mikään oli näkemisen arvoinen. Jää teleillä oli kovakiire väistyä kesän tieltä. Ryskyen ne painuivat hitaampien päälle. Laanilan Virkatalon kohdalla ne kasottuivat suuriksi röykkiöiksi. Auringon lämmittämät, puikoiksi haurastuneet jäätelit, hajosivat helisten ja rysähtelivät sulaan veteen. Joessa oli elävän virran ääni.

 

Eräänä päivänä huomasin Yrjänäisen rannan kohdalla möhkälemäisen tumman esineen. Se ei vielä hahmottunut näkökenttääni. Hintan kursusta oli sentään matkaa Yrjänäisen rantaan. Tumma esine liikkui hiljalleen virrassa. "Sehän on kuin "Nooan Arkki" aikojen alussa". Päättelin mielessäni.

 

Jäät tönivät tuota omituista kulkijaa. Oudoksuivat sitä. Se ei tuntunut kuuluvan samaan heimoon. Alemmaksi tultuaan ja jäiden käännyttämänä se piirtyi soutuveneen muotoiseksi.

Sain jalat alleni. Juoksin kaverini luokse, joka asui joen varrella. Kerroin hänelle virrassa vaeltavasta veneestä.

 

Viereiseltä rannalta lainasimme veneen. Nopein aironvedoin saavutimme karkulaisen. Se oli jo edennyt Erkkolan rannan kohdalle. Vene oli lyhyt ja leveän mallinen. Jokivene se ei ollut, mutta taitavan veneenrakentajan tekemä kuitenkin Vanhat kuluneet airot olivat pohjateljon päällä ja hankaimet paikoillaan. Hinasimme sen rantaan.

Emme omineet sitä vielä. Kuuntelimme kumisiko viidakon rumpu? Viestikö se kadonneesta veneestä? Kesä koitti. Ei sitä kukaan kaipaillut.

Vene oli meille kuin joen antama lahja.

 

Myöhemmin se siirrettiin merenrannalle. Kaverini isä teki siihen uudet airot ja perämelan. Hänen kanssaan teimme sillä monta onnistunutta kalareissua, Saapaskarin kupeelle asti. Merivene se mielestäni oli.

 

Joen pappa

Sivun alkuun

Ka­noot­ti­ret­kel­lä Ou­lu­joel­la

Pienen kajakkia muistuttavan kanoottini kanssa odotin kavereita saapuvaksi. He olivat lähteneet Pikisaaresta Oulujoen suistolle Intiaanikanootin kanssa.

 

Pojat olivat kesälomansijaisia työpaikallani. Uti, joka kanootit oli valmistanut, oli taitava käsistään. Kitaroita joita hän valmisti, olivat arvostettuja val­ta­kun­nal­li­ses­ti­kin. Uti niitti mainetta niiden tekijänä. Ne olivat merkkituotteita. Toinen kavereista valmistui "kansan kynttiläksi" ja katosi pohjolan perukoille.

 

Kaverit olivat iloisia ja mukavia Pikisaaren poikia. Reilu kaveruus, oli vielä silloin arvossaan. Yhteinen harrastus liitti heidät yhteen. Musiikki ja laulu olivat heidän tavaramerkkinsä.

 

Olimme jo työpaikalla päättäneet lähteä melomaan Oulujoen yläjuoksulle. Tavoitteena Turkansaari. Lauantai- iltana nousimme jokea ylös. Ilta oli tyyni ja seesteinen. Joenvarrella olevat rantasaunat tuprauttelivat valkoisia savun hattaroita siniselle taivaalle. Oulujoen vesi virtaili peilikirkkaana. Taivaankansi poutapilvineen heijastui veden pintaan. Ilta hiljentyi ehtoon viettoon.

 

Rantaannuimme jyrkkärinteiselle hiekkatasanteelle. Teimme pienet kynsitulet. Oli iltapalan ja kahvin aika. Kepinnokassa oleva nokinen kahvipannu kuohahti nopeasti valmiiksi. Kahvin virkistäminä pojat virittivät kitaransa. Kaksiäänisesti he aloittivat laulamisen. Minkäpäs muunkaan, kuin "Ilta Nuotiolla." Kitaran pehmeän kauniit melodiset soinnut säestivät laulua. Minäkin tapailin sävelmää.. Äänet sulautuivat harmonisesti luonnon puhtaaseen ja mahtavaan tunnelmaan. Jyrkkärantainen törmä toimi akustisena kaikupohjana. Laulu kiiri joen kanjonissa rannalta toiselle. Joki virtasi vakaana verkalleen.

Elämässä oli muutakin, kuin arki ja työ.

 

Lähestyimme Kärpänkaria. Meloimme ja lauloimme.. Talojen rantasaunat lämpenivät. Heinäpelloilta saapuva väki riensi saunomaan. Oliko niin, että naiset kylpivät ensin? Siltä näytti.. Nauravia iloisia naisia riensi saunalle. Heidän heinäpellolla saamansa hikinen iho nautti puhdistavasta kylvystä. Saunasta he juoksivat suoraan veteen.. Joen raikasvesi virvoitti mieliä. Naiset näkivät meidät ja kuulivat laulumme. Vähänkään ujostelematta he huiskuttivat käsiään. Olihan kesä ja vapaa viikonloppu, sekä Väinölän niemessä tanssit. Meloimme yli Madekosken.

 

Turkansaaren virrat haaroivat vastaamme. Nousimme ylös eteläiseltä joenuomalta. Kanootit nostimme ylös kuivalle rantapenkalle. Nousimme kesänvihreää loivaa rinnettä. Edessämme oli korkea harjakattoinen rakennus. Siinä oli yhtenäisessä rivimuodostelmassa matalampi samanmuotoinen eteisrakennus. Turkansaaren kirkko.

Sisällä hiljennyimme istumaan penkkiriville. Mielikuvitukseni loi esille kuvaelman vuosikymmenien takaa: "Sarkavaatteissaan istuvia isäntämiehiä. Tervalle tuoksuvat lapikkaat jalassa. Oli huivipäisiä, kirkkohameissaan olevia emäntiä ja muutamia Lettipäisiä, punaposkisia tyttöjä. Polvihousut jalassa olevia pojanviikareita, joidenka päät kääntyilivät puolelta toisella.

 

Pappi saarnasi tuonpuoleisesta. Tuomiohenkistäkin. Emännät päivittelivät mielessään piikojensa suruttomuutta. "Tansseissa, vain piti hypätä joka viikonloppu, eikä kirkkoon kertaakaan. Miehiä eivät papin puheet hetkauttaneet puoleen eikä toiseen. He olivat arjessa kiinni ja miettivät: "Oliko lohennousu onnistunut tänä vuonna ja oli hyvä, että heinät olivat jo korjuussa." Oli niitäkin, jotka kuuntelivat papin saarnaa pelolla: "Voi, voi mitähän tämän jälkeen"?

Havahduin mietteistäni. Pojat olivat ottaneet kitaransa esiin ja lauloivat: ----------"Taas linnut laulujansa visertää kauniisti. Myös eikö Herran kansa luojaansa kiittäisi!--------

 

Joen pappa

Crescendo

Aurinko on laskemassa pellon piirtämään horisonttiin. Hehkuvana loimottava taivaanranta sammuttaa kevätpäivän puhtaan valon. Ihmiset ovat vetäytyneet huoneisiinsa ja riisuvat päivän painon harteiltaan. Takkaan on sytytetty lämmittävä roihu. Teemukit höyryävät, lasten ilakointi vaimenee makuuhuoneen harmauteen. Sanomalehden sivut kääntyilevät rapisten illan himmeässä hiljaisuudessa.

 

Äkkiä ilmaa leikkaa törähdys. Pellon ylle räjähtää kiihkeä kalkatus. Torven toitotus repäisee tummuvan taivaan.

 

Teemukit kaatuvat pöydissä, kuuma vesi valuu lattialle. Koira nuuhkaisee lammikkoa, pakenee sohvan alle häntä roikkuen. Lapset heräävät kevyestä unestaan, parahtavat itkuun. Valot syttyvät ikkunoihin. Verhot kahahtavat ilmavirrassa.

 

- Kang, kang, sirot torvet puhaltavat. Lukot rasahtavat. Ovet lennähtävät auki. Ihmiset rientävät pihoille. Katulamppu särähtää säpäleiksi. Tuuli kohauttaa männyn latvoja, kävyt tippuvat kopsahdellen mustaan katuun.

 

Taivaan karmiininpunaa vasten liitelee neljä valkeaa paluumatkallaan pellolta. Toisilleen toitottaen ne suuntaavat joelle yöksi. Jyvät lämmittävät vatsoja.

 

Joki virtaa kiihkeänä. Sen musta voima lävistää ikävöivän mielen. Torvet kalkattavat tervehtien. Valkeat kaulat ojentuvat ylväinä, kuuntelevat. Vastaus kajahtaa toiselta rannalta. Musta vesi pärskähtää valkean siiven iskiessä joen kalvoa. Vesi kohisee, siivet suhisevat, kuluu hetki ja parvi on laskeutunut. Hiljenee.

 

Joki tyyntyy. Musta verho laskeutuu pellon ylle. Lato kutistuu yön hämärään. Katulamput syttyvät. Ihmiset palaavat huoneisiinsa ja lukitsevat ovet perässään. Lapset kannetaan vuoteisiin, he nukahtavat pian valkeaan viattomuuteensa. Koira hiipii takan eteen ja käpertyy tuhisten keveään uneen.

 

Ne ovat palanneet.

 

Aulikki Piirainen

Toukkaa kier­tä­mäs­sä

Tummaa iltataivasta kirjavoivat kirkkaat tähtikuviot. Lumi ratisee kenkien alla. Vaikuttaa lupaavalta. Tulee pakkasyö.

 

Pysäköin auton tien varteen, vedän repun selkään ja lähden taiteilemaan Oulujärven rantaan. Mökkitie on jäinen, suksilla ei voi jarruttaa. On annettava mennä eteenpäin sillä vauhdilla, jonka tie antaa. Onneksi ei tule autoa vastaan, toiseksi suksija jäisi. On ensimmäinen yritykseni hiihtää jäällä tänä talvena. Ikkunat saavat odottaa pesijäänsä.

 

Maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna oli loistava keli jäähiihtoon. Monet olivat sen hoksanneet, mutta minä ajattelin, että ennättäähän vielä. Kevättalvi on vasta alussaan. Mutta saatoinpa erehtyä. Jääkö tämä lauantai ainoaksi kerraksi minun kohdallani? Vältynkö tänä keväänä levottomuudelta, jonka aurinko ja valkea jääkenttä sytyttävät minuun? Monta viikkoa on ollut sateista, eikä ole ollut yöpakkasia, joita jäähiihto vaatii. Tyypillistä poikkeussäätä tänä talvena.

 

Lykin Toukanlammelle. Järven pinta on kirkkaalla jäällä, lunta ei ole tuulisessa paikassa pehmentäjänä. Suksi jurisee hiihtäjän alla. Mahtaako pohjista olla retken jälkeen mitään jäljellä? Ei näy kenokauloja keinumassa, Toukanlampi ei siis vielä ole sula. Muhoksella näin viikolla kevään ensimmäiset joutsenet. Tarkkailen ympärilleni, näkyykö muita liikkujia, kai jää kestää. Toukan rannoilla joku hiihtelee, mies ahkion ja koirien kanssa. Ärjänselällä näkyy tummia pisteitä, lienevät pilkkijöitä.

 

Aurinko paistaa. Katselen avaraa valkeutta. Saavutan Toukansaaren itäkärjen. Käännyn hiihtämään pitkin saaren pohjoista rantaa. Täällä koen olevani kaukana kaupungista ja ihmisistä. Minun ja sivilisaation välillä on erämainen saari. Saari muistuttaa pienoiskoossa muodoltaan ja maisemaltaan Ärjänsaarta. Jos ei ole aikaa retkeillä Ärjään, voi samaa mystisyyden ja salaperäisyyden tunnelmaa tavoittaa Toukassa. Mietin, mistä syystä Toukka lumoaa minut. Hiekkaperäisessä maassa tönöttävät tukevat männyt, rannoilla huojuvat tervalepät, koivujen rungot ponnistavat lyhyinä, käkkyräisinä niukasta alustasta. Poikkean saaren sisäosiin. Nyt lunta on vähän, ei tarvitse uppuroida suksien kanssa. Tuuli kuhahtelee, huojuvien männynrunkojen välejä raidoittaa sininen taivas. Suksen jälki viiltää hankea, täällä on siis joku muukin hiihtänyt. Seuraan jälkeä. Saaren keskiosa on joskus hakattu, mutta nyt siinä kasvaa jo tukeva männikkö. Täällä kuulen kaikuja Ärjän hengistä. Aurinko kutsuu minua takaisin jäälle.

 

Hiihtelen kohti saaren länsipäätä. On hiki, vaatteet ovat märkinä ihoa myöten. Tällä puolen saarta ei tuuli viilennä. Toukansalmen Paltamon puolella näkyy liikkujia. Sinne ei parane hiihdellä, salmi on välissä ja yleensä sula. Kivesvaaran hakatut laskettelu-urat loistavat valkoisina. Yksi moottorikelkka päristelee vastaan. Kelkoista on se hyöty, että ne kovettavat lumet hyviksi hiihtäjän hiihdellä. Tai rikkovat jäisen lumen pinnan, kuten nyt. Ne toimivat hiihtäjälle myös indikaattoreina, vieläkö jäälle uskaltaa mennä. Saaren länsipäässä on laavu, johon pysähdyn evästelemään. Tässä olen ennenkin kahvini hörpännyt ja miettinyt, mihin päin jatkan matkaani. Vetäisen villapaidan takin päälle, viluttaa. Kaivan repusta kahvit ja pullaa. Ei tällä kertaa Pentti Linkolan suosittelemaa kotona leivottua korvapuustia, vaan marketista ostettua omenaunelmaa. Mietin Toukan kohtaloa.

 

Oikotie Ouluun Toukansaaren kautta on ollut esillä yli 40 vuoden ajan. Luonnonsuojelijat vastustavat sitä. Oulujärvi ja Toukansaari ovat liian arvokkaita pätkittäväksi silloilla ja tiellä. Toukanlampi on matala ja veden virtaukset kärsisivät mahdollisista pengerryksistä. Järvi kuljettaisi liikennemelun kauaksi. Tiehanke kaivetaan aika ajoin esille. Joku kirjoitti muutamia viikkoja sitten Kainuun Sanomissa, että ylitystie tuo asukkaita Kainuuseen, kun matka Ouluun lyhenee 20 minuuttia. En ymmärtänyt kirjoittajan logiikkaa. Kai uusia asukkaita tulee työn eikä tien perässä. Vetää tie toisinkin päin, muuttajia Kajaanista Ouluun. Joku puuhamies perustelee, että ylitystien ansiosta Oulujärvi tulee useampien ihmisten ulottuville. Luulenpa, että Ouluun menijät pyyhältävät satasta siltaa pitkin ja korkeintaan sillan ylitettyään tuumaavat, että olisi pitänyt pysähtyä. Kuka välittää kääntyä takaisin, kun on kiire määränpäähän. Järvi täytyy löytää muulla tavoin kuin siltaa pitkin huristelemalla. Esimerkiksi hiihtämällä. Lehden pääkirjoituksessa ehdotettiin ylistystie-nimen muuttamista oikotie- tai maisematieksi. Kirjoittaja uskoi nimen muuttamisen tuovan tielle kannattajia. En ymmärrä, miten nimen muuttaminen voi poistaa luonnolle koituvan haitan.

 

Sama ilmiö toistuu hiukan pohjoisempana Kollajan ja Vuotoksen altaiden ra­ken­ta­mis­hank­kei­den ympärillä. Eivätkö luonnonystävät voi koskaan hengähtää, onko jatkuvasti oltava valmiustilassa? Me ihmiset saatamme nähdä saman asian täysin vastaväreinä. Tosin jotkut tulkitsivat allasintoilun vaalienaluspuheiksi. Toivottavasti!

 

Mietin huomisia vaaleja. Olen tehnyt tavallista enemmän työtä selvitellessäni itselleni, mikä puolue ja kuka henkilö ottaa vastuuta ympäristöasioista. Tärkeinä niitä tunnuttiin pidettävän, mutta keinot eivät olleet kovin mietittyjä. Lähetin jopa muutamille ehdokkaille kysymyksiä sähköpostilla itselleni tärkeistä asioista. Eivät nuo välittäneet vastata. Sain mielipiteet selville muulla tavoin.

 

Tätä kirjoittaessani tiedämme vaalien tuloksen. Ei vaikuta hyvältä. Taloustutkimuksen tekemän kyselyn mukaan valtaosa vastanneista asettaa ilmastonmuutoksen kärkisijoille, kun heiltä kysyttiin omaan elämään vaikuttavista asioista. Se ei mielestäni näy kuitenkaan äänestyspäätöksissä. Pelkään, että kovin kovat arvot ovat nousemassa esille. Vaalitulos osoittaa, että ihmiset hyväksyvät ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi yhdeksi energialähteeksi ydinvoiman. Minua se ei vakuuta, eikä lohduta. Jostakin uraani on saatava, mutta omille nurkkajuurilleen suomalaiset eivät uraanikaivosta halua. Huoli on pois, jos se kaivetaan aboriginaalien tai intiaanien asuinseuduilta. Myös jätteet on johonkin sijoitettava.

 

Katselen pitkin järvenselkää. Lännessä taivaalle nousee tummanharmaa pilviverho. Osasinpa oikeaan aikaan lähteä hiihtämään. Pakkaan reppuni ja lähden jatkamaan Toukan kiertämistä. Ei kannata kauemmaksi lähteä, kun ilma muuttuu. Toukkaa on vaikea jättää. Palaan istumaan kaatuneelle puunrungolle ikiaikaisen harmaiden oksien väliin. Metsä on vihreä - männyt, katajat, rahkasammal, puolukanvarvut. Pilviverho saavuttaa auringon, maisema muuttuu yksiulotteiseksi. Hiihdän saaren ainoan mökin rantaan. Valkeat pylväät kannattelevat kuistin kattoa, somat penkit sijaitsevat kuistin molemmin puolin. Tuossa olisi mukava ilta-auringossa juoda kahvit ja katsella mielensä sisäisiin kuviin. Palaan autolle. Tänään ehdin vielä hyvin pesaista muutaman ikkunan päästämään pääsiäisvaloa huoneisiin.

 

Aulikki Piirainen

Tarinaa joelta

Asuin lapsuuteni ja osan nuoruudestani Oulujoen päivänpaisteisella puolella pohjoisen rannan välittömässä läheisyydessä. Joki oli osa elämääni. Kasteisen aamun ensimmäisinä tunteina kaivoin viereiseltä pellolta matopurkkini täyteen. Juoksin paljain jaloin onkivapaani kannatellen isolle kivelle. Kivi kohosi korkealle joen pinnasta. Se sijaitsi lähellä Hintankursua. Sinne pääsi hyppelemällä pienemmiltä kiviltä toiselle. Kiven takana oli suojainen syvänne. Isot ahvenet viihtyivät siellä. Aamusyönnillä sainkin niitä ison vartaallisen. Ongenkohoa katsellessa haaveilin rakentavani joskus jonkinlaisen veneen, päästäkseni ylävirtaan uistelemaan.

 

Samassa talossa asui perheenisä, joka oli saanut uistellessaan suuren lohen. Puhuttiin, jopa kahdenkymmenen kilon painoisesta. Pato ei vielä silloin vapaita vanginnut. Lohet pääsivät nousemaan joen yläjuoksulle.. Mielikuva siitä saaliista kantoikin minut myöhemmin ”veneen” rakentamiseen.

 

Pato oli jo rakennettu. Asuin perheeni kanssa kaukana joesta kuivan metsän keskellä. Sen laitamalla rakensin kovalevystä” jollan”. Oikeaan jokiveneeseen ei taitoni riittänyt. Eikä sen tekemiseen tarvittavia välineitä. Talon isäntä, nähtyään puuhani nauroi varmaan elämänsä makeimman naurun: ”että pahvinen vene” En tiedä monennenko ”hullun” merkin silloin hattuuni sain? Vesikelpoinen siitä kuitenkin tuli. Neitsyt matka tehtiin Oijärven kalarikkaalle selälle..

 

”Jolla” kelpasi myös suurenlohen saaneen perheenisän pojallekin. Iijoen Aatsingin lohien uistelija hänkin. Lainasi sitä usein ja opetti minut vetämään viehettä lähellä rantaa, lepikkojen vierestä. Tasapohjainen ”jolla” antoi siihen mahdollisuuden. Hauet viihtyivät rantavesissä.

 

Uistelin joen eteläpuolella, Kauppilan rannan kohdalla vavannokka tärähti voimakkaasti. Uskoin uistimen tarttuneen johonkin pohjassa olevaan oksankarahkaan. Kelasin rissaa. Käsissä tuntui muutama voimakas potku. Vapa taipui luokalle. ”Se on lohi”! parkaisin ääneen. Innosta vapisten sain saaliin kelattua pintaan. Joesta nousi iso hauen pää kita ammollaan, Uistin oli kiinni leukaluussa, mutta minkä muotoinen kala. Se oli kuin Bumerangi. Selkäranka oli jäykistynyt mutkalle. Kunniallisen lopun se kuitenkin sai köyhän perheeni ruokapöydässä.

 

Näin vuosikymmenien päästä vieläkin ihmetyttää millä tavalla hauki on saalistanut ja mikä tällaisen invaliditeetin on saanut aikaan?

 

Joen pappa

Meloja

Millainen on ihminen, joka unelmoi kajakin ostosta? Hän on haaveilija, joka etsii kartoista uusia teitä. Hän haluaa kulkea kaukana valtaväylistä, tutkia saarten sopukat, laskea rantojen kivet. Hän toivoo saavansa nukkua yötuulen supinaan, herätä auringon paahteeseen. Hän haluaa vaipua mietteisiinsä veden hiljaisuudessa, keskustella laineiden liplatuksen kanssa. Levoton hän on, pitkästyy helposti, jos tunnit ovat liiaksi toistensa kaltaisia. Maisemaa täytyy vaihtaa. Hän rakentaa vaikka itse kanoottinsa, jos sitä ei muuten pysty hankkimaan. Niin isäni teki 40-luvulla. Kanootti oli tehty kankaasta! Ei minun äitini, Pohjanmaan lakeuksien kasvatti, uimataidoton, sitä tajunnut ennen kuin oli kanoottiin jalkansa astunut ja melontaretkelle lähtenyt. Isäni kai minut veden saloihin synnytti.

 

Haaveilija tuijottaa karttoihin kaikkialta maailmasta ja unelmoi kesästä. Sininen väri kartassa saa hänet innostumaan. Jäistä vapautuva vesi kaihoamaan kaukaisuuksiin. Musta joki saa hänen silmiinsä utuisen katseen.

 

Haave voi elää vuosia ennen toteutumistaan. Melonnasta haaveileva tutkii läheisen kansanopiston esitteitä, että löytyisikö niistä melontakursseja. Hän ei luovuta, vaikka kesän kurssille ei enää mahdukaan. Hän soittaa opistolle kysyäkseen, eikö opettaja sittenkin ottaisi innokasta kurssilaista ylimääräiselle paikalle. Ei, kursseilla on pidettävä huoli tur­val­li­suus­mää­räyk­sis­tä. Puhelin vaipuu vaiti haaveilijan syliin.

 

Haaveilija elää seuraavaan kevääseen. Kuume nousee, onko melontakursseja. On, mutta sellaisena viikonloppuna, jolloin hän ei pääse. Taasko toive pakenee teillensä? Haaveilija vannoo itselleen, että kaikesta huolimatta hän hankkii kajakin tulevana kesänä, vaikka ei ole perehdytystä lajiin eikä välineisiin vielä saanutkaan. On jo ikää ja aika toteuttaa unelmiaan. Virtaava vesi kutsuu häntä mukaansa.

Unelman toteuttaminen on hidasta, vaikeaa. Kajakkikaupat ovat kaukana Etelä-Suomessa. Haaveilija tilaa tuoteluettelon liikkeestä. Kesäkuumalla aivot höyryävät lukijan päässä, kun hän yrittää päästä kajakkien salaisuuksista perille. Pyörryttää. Hinnankin pitäisi olla kohdallaan. Naapurin tyttö lainaa Meloja-lehtiään, kertoo matkoistaan ja antaa arvokkaita neuvoja. Haaveilijalla on viimein tilaisuus käydä muutamassa melontavälineitä myyvässä kaupassa pääkaupunkiseudulla, mutta ei niistä vielä osaa sopivaa kulkuvälinettä valita. Tieto kylläkin lisääntyy. Ja innostus.

 

Tulee kesälomamatka Etelä-Savoon. Mökkiin on asetuttu ja alkaa paikallisten matkailuesitteiden tutkiminen. Ahaa, läheisessä melontakeskuksessa järjestetään muutaman tunnin melontakursseja! Haave alkaa näkyä lähempänä, se muuttuu suunnitelmaksi. Paikat varataan, eväät tehdään, reppu pakataan.  On kuuma päivä. Melontakeskus kuhisee ihmisiä ja järvi litisee veneitä. Niiden sekaan puikahdamme oppaamme kanssa. Saimaa keinuu alla, aurinko paahtaa päällä, vesi kimmeltää. Oikea ote melaan löytyy, ponteva käden ojennus vetää kajakin vauhtiin. Pois veneväylältä, edessä ovat sokkeloiset saaret, korvissa oppaan neuvot. On kesän hieno hetki, yhtä veden kanssa! Kolmen tunnin melonnan, evästelyn ja uintilenkin jälkeen rakot käsissä tuntuvat ilkeiltä. Hiki valuu, auringon kilo pakottaa silmiä. Rannassa pidetään vielä pe­las­tau­tu­mis­har­joi­tuk­set. Kyllä, melonta on minun lajini!

 

Mutta vielä ei ole omaa kajakkia. Ehkä oma malli on jo löytynyt. Tulee syksy ja taas matka Etelä-Suomeen lähelle kajakkikauppoja. Odotus kipristää mahassa, nytkö. Ajankohta on väärä, syksyllä valikoimat ovat olemattomat. Yhtä merkkiä aloittelija kuitenkin saa sateessa kokeilla. Tukka märkänä kokeilija palaa rantaan. Kajakki on liian iso kooltaan. Haave valuu jälleen viileneviin vesiin, odottamaan koivujen puhkeamista silmuihin. Milloin uudet mallit tulevat liikkeeseen? Toukokuussa.

 

Läheinen joki peittyy jäähän. On aikaa tutustua Meloja-lehden sisältöön, eri kajakkityyppien vertailuihin. Joskus katse karkaa joelle, joko jäät sulavat, joko näkyy vettä. Aloittelija lyö suunnitelman lukkoon: toukokuussa taas etelään ja kurkistamaan melontakaupan valikoimaan. Joko tänä keväänä haavekuva terävöityy vaikkapa linjakkaaksi punaiseksi kajakiksi? Melojan tarina on kesken

 

Aulikki Piirainen

Sivun alkuun

Ilmasto muuttuu - entä ihminen

Ilmasto lämpenee eniten pohjoisessa. Suomi lämpenee kolmesta yhdeksään astetta seuraavan sadan vuoden aikana. YK:n hallitusten välisen ilmastopaneelin arviointiraportin mukaan maapallon lämpeneminen on lähes varmasti ihmisen aiheuttamaa. 

Hätkähdyttävät otsikot lehdissä pysäyttivät helmikuun ensimmäisellä viikolla. Helmikuun toisena päivänä julkaistiin kansainvälisen il­mas­ton­muu­tos­pa­nee­lin IPCC:n osaraportti. Se osoittaa, että maapallon ilmaston lämpeneminen aiheutuu kiistatta ihmisen toimista. Muutamat nimekkäät henkilöt kuten USA:n entinen varapresidentti Al Gore ja viimeksi meidän kotoiset Jorma Ollilamme ja arkkipiispa Jukka Paarma ovat avanneet suunsa ja kehottaneet toimiin ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Hyvä niin, erittäin hyvä.

 

Olen pohdiskellut ihmisen hyödyntämien luonnonvarojen riittämistä sillä kotikutoisella viisaudella, jonka matemaattis-luonnontieteellis-kas­va­tus­tie­teel­li­nen koulutukseni on minulle antanut. Ihmettelen taloudellisen kasvun ja kilpailukyvyn vaatimusta. Eikö ole mahdollista elää Telluksella ilman jatkuvaa talouskasvua? Ehkä minun on ryhdyttävä opiskelemaan taloustieteitä, jotta tämän ymmärtäisin. Minun maalaisjärkeni sanoo, että maapallo ei voi kestää kiihtyvää kasvun, luonnonvarojen kuluttamisen ja ihmisen vaurastumisen kiihkoa.

 

Mitä yksittäinen ihminen voi tehdä hillitäkseen ilmastonmuutosta? Meille annetaan ohjeita sammuttaa turhia valoja, vaihtaa hehkulamput energialamppuihin, suosia jouk­ko­lii­ken­ne­vä­li­nei­tä, kierrättää jne. Ok, niin teemme. Sen lisäksi voimme ottaa järjen käyttöömme.

 

Olen seurannut omakotialueilla, järvien rannoilla, metsien kätköissä toinen toistaan isompien lukaalien rakentamista. Kun perhekoko pienenee, talojen koko kasvaa. Miksi? Talo saattaa olla kooltaan pari sataa neliötä, mutta neliöt eivät enää riitä koon ilmaisemiseksi. Pitää ottaa käyttöön kuutiot. Tietääkseni ihminen liikkuu vielä maan pinnalla eikä ole oppinut lentämään. Olohuoneet rakennetaan yli viisi metriä korkeiksi. Miksi jokaisella pitäisi olla kotonaan katedraali? Eikö olisi ekotehokkaampaa mennä seurakunnan rakentamaan kirkkoon vaikka joka sunnuntai, tietenkin kävellen tai polkupyörällä? Niissä kuulemma ollaan huolestuneita, kun yhä harvempi käy ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­sa. Olisi kirkonmiehiltä ja -naisilta yksi huoli vähempänä. Myös minun tuntoani pistää asu­mis­ne­liö­poh­din­nois­sa. Muutin nimittäin yksiöstä kaksioon. Tuhlausta sekin.

 

Kun rakentaja pohtii talonsa läm­mi­tys­jär­jes­tel­mää, hän tietenkin laskee, mikä on edullisin ratkaisu hänen kukkarolleen. Päättäjien pitäisi tukea ympäristön kannalta kestäviä energiaratkaisuja, esim. maa­läm­pö­jär­jes­tel­mää. Ruotsissa n. neljännes pientaloista lämpiää erilaisilla lämpöpumpuilla, Suomessa vasta n. viisi prosenttia. Kuuntelin radio-ohjelmaa, jossa in­si­nöö­ri­kou­lu­tuk­sen saanut mies kertoi talonsa läm­mi­tys­jär­jes­tel­mä­rat­kai­sus­ta. Hän ei ollut uskaltanut laittaa pari vuotta sitten rakentamaansa taloon maalämpöä, koska piti järjestelmän tekniikkaa epävarmana. Minun isäni laittoi omakotitaloonsa maa­läm­pö­jär­jes­tel­män jo v. 1981 eikä hän ole edes teknikko koulutukseltaan. Tekniikasta kiinnostunut ihminen kylläkin. 

 

Ensimmäinen lämpöpumppu kesti 25 vuotta. Isäni osoitti ennakkoluulotonta ajattelua. Ehkä ratkaisun takana oli nuukuuttakin. Pitäähän maan uumeniin kätketty ilmainen energia käyttää hyödyksi.

Ihminen on aina hyödyntänyt viisauttaan tehdäkseen elämästään miellyttävämmän. On keksitty työtä helpottavia koneita ja laitteita. Niin paljon, että niissä mennään yli järjellisyyden. Mahtaisimmeko pärjätä ilman monia teknisiä laitteita, joita kotiin hankitaan energiaa syömään? Ovatko hampaat paremmassa kunnossa, jos ne harjataan sähköhammasharjalla kuin leivän voimalla? Entä yhä hienommat ko­ti­teat­te­ri­lait­teet, tietokoneet jokaisella perheenjäsenellä, talojen ulkoseiniä valaisevat lamput, tehokkaat kaupunkimaasturit? Jollakin perheellä kuului olevan yli 300 neliön loma-asunto. Missä on raja, jossa tulemme järkiimme? Mistä otamme energian, jota mukavuudenhalumme ja itsekkyytemme vaatii?

 

EU:ssa on herätty ilmastonmuutokseen. Valitettavasti se näyttää johtavan siihen, että lisäydinvoiman perään on alettu haikailemaan. Ja Suomessa vesivoiman. Eivät uhkat näytä loppuvan. Sen sijaan, että päättäjät puhuisivat energian säästämisestä, mietitään, millä yhä kasvava energiantarve tyydytetään. Pieniä viitteitä säästämisen tarpeellisuudesta ilmastopaneelin raportin julkistamisen jälkeen näyttää olevan onneksi havaittavissa. On tehtävä tavoiteltavaksi sellainen hyvä elämä, joka ei perustu kasvavaan kulutukseen vaan luonnon kannalta kestävään kehitykseen. On lyhytnäköistä tukeutua vain ydinvoimaan kasvihuoneilmiön pysäyttämiseksi. Kansainvälisen ydin­ener­gia­jär­jes­tön IAEA:n mukaan uraania riittää vain ehkä 50 vuodeksi. Ihmisen viisaus on nyt kanavoitava energiatehokkuuden lisäämiseen ja kehittämään uusiutuvia energialähteitä. Saksan avaruuskeskuksen ja Euroopan uusiutuvien luonnonvarojen neuvoston raportin mukaan uusiutuvalla energialla voitaisiin kattaa jopa 70 prosenttia maailman sähköntuotannosta v. 2050.

 

Teollistuneiden maiden on kannettava ensisijassa vastuunsa sen muutoksen pysäyttämiseksi, jonka olemme aiheuttaneet. Paljon kysymyksiä on ratkaistavana, mutta jos ihmiskunta niihin tosissaan paneutuu, saattavat ratkaisut löytyä piankin. USA:kin kehitti ydinpommin tarpeisiinsa uskomattoman nopeasti toisessa maailmansodassa. Näin tuntuu uskovan Heikki Ikonen Kainuun Sanomien ala­ker­ta­kir­joi­tuk­ses­saan. Onko tultava sodan tai jonkin muun katastrofin, ennen kuin ihminen oppii tyytymään vähempään?

 

Haluan omilla ratkaisuillani olla vaikuttamassa siihen, että meillä säilyisi talvi ja kesä, kevät ja syys kokea luonnon monimuotoista kauneutta ja rauhaa. Haluan säilyttää hiljaiset metsäpolut, joiden kuusikkoon voi hukuttaa väsymyksensä. Haluan, että joet saavat virrata vapaina niin, että ajatukset voivat tempautua niiden mukaan. Eikä kysymys ole vain minun iloistani, vaan ihmiskunnan mahdollisuudesta jatkaa suhteellisen tasapainoista elämää maapallolla. Pertti Linkola on joskus kirjoittanut, että ihmisen pitäisi oppia nauttimaan hitaasta souturetkestä läheiseen saareen, jossa kaivetaan repusta pullollinen kahvia ja kotona leivottuja korvapuusteja. Ehkä on elettävä riittävän vanhaksi tajutakseen tämän.

 

Aulikki Piirainen

Huisketta ja suihketta Ou­lu­jär­ven Pal­ta­se­läl­lä

Kevättalvella, kun pimeä kaamos kaikkoaa ja auringon hohtava kehrä kiertyy yhä korkeammalle, Oulujärven jääkentät saavat aivan uuden ilmeen: utuiset ja ajoittain luotaantyöntävän alakuloiset lumiaavat muuttuvat silloin hohtavan houkutteleviksi jääaavoiksi. Horisontti siintää etäällä ja huikaiseva sinitaivas kaartuu korkealle. Koko pitkän pimeän talven sisällä olon jälkeen mielikin avartuu ja silmä etsiytyy yli jääkenttien kaukaisuudessa siintäviin saariin, taivaanrannassa kohoaviin vaaroihin tai siellä täällä kyykkiviin pilkkijöihin. Sellaisena huikaisevan kirkkaana kevättalven päivänä maailman näkee kouriintuntuvan kolmiulotteisena.

Paltaselän jäätie

Loskaisen alkutalven jälkeen kuluva helmikuu on kuin toisesta maailmasta. Tuuli on puhaltanut pohjoisesta ja selkeä korkeapaine on jämähtänyt koko Skandinavian ylle. Hohtavan kirkkaina päivinä Oulujärvi on tarjonnut parastaan. Sen jääpeitekin on vahvistunut alkutalven rospuuttokelien jälkeen. Ei siis ihme, että jääkentillä on voinut liikkua melko vapaasti. Paltaselän ylitse kulkeva jäätiekin on saatu viimein auki. Paltaselkä on talvisin vanhastaan ylitetty jäätietä myöten. Viime vuosisadalla sitä ajanjaksoa, jolloin järven jääkansi oli riittävän vahva kulkea eikä lunta ollut haitaksi asti, kutsuttiin Kainuussa kieräksi. Entisaikaan kierän aikana Oulujärvellä riitti kulkijoita. Silloin rantakylien asukkaat vierailivat ahkerasti kyläpaikoissa tuttuja ja sukulaisia tapaamassa. Joskus hevosmatkat päättyivät tosin onnettomasti, kun jää salakavalasti heikkeni altapäin ja matkalaiset suistuivat sulaan. Vaarallisia paikkoja olivat salmet ja jokisuut sekä saarten kärjet, joissa virtaamat kalvoivat jään salakavalasti ohueksi. Vankin jääkansi on ollut yleensä Oulujärven Paltaselällä, jonka rantakylien asukkaat ylittivät asiointimatkoillaan.

Aurinkoisilla keleillä Paltaselällä on riittänyt vilskettä. Sen sijaan Ärjän- ja Niskanselillä on ollut hiljaisempaa, siellä vain kalastajat ovat olleet lumikelkoillaan liikkeellä. Kuuluvat saaneen kohtalaisia matikka- ja kuhasaaliita. Kalastuksen ammattimiehet on helppo tunnistaa jo kaukaa varmoista liikkeistä ja monipuolisista jäävarusteista. Nopein liikkein he tempaisevat sätkyttelevät mateet jäälle, laittavat pyydykset jälleen kuntoon ja säntäävät muille apajille. Sunnuntaipilkkijät on myös helppo tunnistaa. Kun heitä lähestyy, he tempaisevat pilkkinsä avannosta, kokoavat kimpsunsa ja kiiruhtavat uutta avantoa kairaamaan. Kalastajien ohella jääkentillä näkyy nyt myös hiihtäjiä, jotka voivat kantavalla lumella hiihtää minne mielivät. Suihkijat eivät yllä aivan samaan vauhtiin kuin valmiilla hiihtoladulla, mutta vapaudentunne on sitäkin suurempi. Ei edes aurinkoisena kevätpäivänä jääkentällä ole samanlaisia ruuhkia kuin höylätyillä hiihtoladuilla. Jokainen saa hiihtää omaan tahtiinsa kohti etäisyydessä siintäviä saaria. Jokainen saa valita oman kulkureittinsä: jotkut lykkivät lylyä kovettuneella kelkkauralla, mutta toiset suihkivat hohtavan puhtaalla umpihangella, johon suksi vain hieman uppoaa. Umpihankisuksia ei jääaavoilla tarvita. Uusin suksin jäähiihtoon ei kannata kuitenkaan lähteä, sillä karhea lumi ja rosoinen jää syövät nopeasti suksenpohjat urille.

Hiihtotamineidenkaan ei tarvitse olla viimeisen muodin mukaisia, sillä kukapa aavalla pääsee arvioimaan asusteiden muodinmukaisuutta. Monella hiihtäjällä on vetojuhtanaan koira, joka kieli pitkällä tempoo tohkeissaan isäntäänsä pitkin aavoja. Hetki vain ja suihkija katoaa pieneksi pisteeksi jääaavalla.

Jääsurffausta ja varjokiitoa

 

Paltaselän jäälle on viime vuosina ilmaantunut myös jääsurffaajia, jotka kiitävät pohjolan puhureissa pitkin jääkenttää. Navakassa tuulessa surffaajan vauhti voi kohota jopa 60 kilometriin tunnissa. Hurjimpaan vauhtiin yltävät kuitenkin varjokiitäjät, joiden pallopurje voi liidättää hurjapäät jopa 80 kilometrin vauhtiin. Vihuripäissä suuri purje paukahtaa levälleen ja tempaa surffaajan hetkessä huimaan kiitoon. Välistä kypäräpäinen mies ponnahtaa ilmaan, mutta tömähtää sitten jäälle ja katoaa hetkessä vastarannan tuntumaan. Jos huimassa vauhdissa iskeytyy rosopaikkaan, voivat luut olla vaarassa. Kolhuja hurjapäät eivät näytä kuitenkaan pelkäävän. Jäätiellä on näkynyt myös riippuliitäjiä, jotka tempaistaan moottorikelkan ja liki parisataa metriä pitkän vetoköyden avulla yläilmoihin. Värikkäät varjot kieppuvat jonkin aikaa jään yllä, mutta liukuvat sitten hallitusti alas. Muutamalla riippuliitäjillä on selässään myös oma voimanlähde: ärhäkkä moottori ja kehikon suojassa propelli, jonka avulla he kohoavat jäältä korkeuksiin. Muutaman kymmenen metrin korkeudesta näkymät ovat kuulemma huikaisevia. Siellä täällä lakeutta kiitää peräkanaa pieniä pisteitä: moottorikelkkailijat karauttavat kaukaisuuteen. Lumi vain pöllyää heidän perässään. Silloin tällöin kelkkailijat pysähtyvät tupakkatauolle, tarkistavat menopelejään ja paistattavat päivää. Mitään untuvaviiksisiä pärinäpoikia he eivät ole vaan keski-ikäisiä, hieman jo tukevoituneita äijänköriläitä, joita viehättää jääkenttien väljyys, viimeinen vapauden reviiri. Ryhmä muistuttaa entisaikaan ritarijoukkoa kypärineen. Hetkessä he karauttavat kaukaisuuteen ja jäljelle jää leijailemaan vain kelkkojen pistävä savunkatku. Muuten jääkentän kulkijat ovat melko sekalaista seurakuntaa. He voivat olla autoilijoita, joiden mökkimatkaa Paltaselän jäätie lyhentää huomattavasti, hevosmiehiä, jotka juoksuttavat ravihevostaan jäällä ja traktorimiehiä, jotka kuljettavat puutavaralasteja Paltaselän saarilta. Selällä voi olla myös koiravaljakkoja, jotka harjoittelevat valjakkokilpailuihin, tai lapsiperheitä, jotka pinnistelevät pulkkineen, rattaineen ja eväineen Pihlajasaaren laavulle makkaranpaistoon.

Yöllä jäälakeudella on hiljaista. Vain muutama kulkija uskaltautuu pimeyden keskelle ja silloinkin vain auton lämpimässä. Aluksi vastarannalta läikähtää vain heikko valokiila, mutta sitten valokiila terävöityy ja voimistuu. Jäätien kuopissa ajovalot poukkoilevat välillä ylös ja alas, kunnes tulija on kohdalla tyrkkien häikäiseviä valokiiloja kohti kaupunkia. Ohittavan auton kuskin kasvoista näkyy vain aavemainen häivähdys. Pian jäällä näkyy vain pari punaista perävaloa, jotka katoavat pimeyteen. Sen jälkeen aavalla on hiljaista. Vain loppumaton tähtitaivas kaartuu jääaavan yllä.

 

Karhuvartijan tähdistö ja sen kirkas tähti Arcturus ovat etelässä. Neitsyt ohittaa juuri etelän. Pohjan kruunun puoliympyrän muotoinen tähdistö on korkealla Herkuleen ja Karhunvartijan välissä. Laajalla jääaavalla, jossa rantakylien yksinäiset talojen valot eivät juuri häiritse, pohjoisen taivaankannen tähdistö pääsee todella oikeuksiinsa. Avaruuden syvyydestä tuikkivat tuhannet tähdet viestinä aikojen takaa.

 

Keskellä jäistä lakeutta, joka uhkaavana ja autiona levittäytyy ympärillä, purevan tuulen nipistellessä poskipäitä ja korkeuksiin kaareutuvan tähtitaivaan alla ihminen voi kokea koko kosmisen orpoutensa. Hän on kuin tyhjyyteen heitetty solumöykky ja sinne unohdettu.

Jäähuilu

Laskeudun joen hyiseen sulaan. 

Pyydän sen jäistä kättä: 

leikkaa pois mieleni pimeä varjo.

 

Lännessä aurinko venyttää pastellijuovaa, 

saaren musta selkä rikkoo horisontin. 

Kuuset palelevat usvapeiton alla.

 

Silmänräpäys repäisee jään, 

railosta helähtää kirkas laulu.

 

Aulikki Piirainen

Sivun alkuun