< Takaisin

MARIONIN IHME

3.4.2023

 

Törmäsin Marko Anttilan maalaukseen näyttelyssä Oulun kulttuurikeskus Valveelta. Marion, valtava kaivankone, kaivoi luonnon ikiaikaisia jokiuomia kanaviksi Oulujoella ja Emäjoella, Iijoella ja Kemijoellakin. Hyvin vaikuttavassa maalauksessa kolme miestä seisoo katsellen näkyä. Taiteen vastaanottaminen on aina tulkintaa.

 

 

Yksi ylistää tekniikan riemuvoittoa, isänmaan pelastamista sähköpulasta, hän on ”rakentaja”! Juuri hänen näkökulmansa saa Marionin hehkumaan uuden ajan auringonnousussa.

 

Toinen seisoo lapion kanssa mietteliäänä. Tulipahan tuo tehtyä. Rakennettua oma joki, siinä meni lohi. Mikäs siinä. Ei ollut vaihtoehtoja. Sähköä saadaan ja rahaa.

 

Kolmas rakentaja näyttää tajuavan kipeästi, että on menettänyt lohensa, jokensa, matkailijoiden veneet, elämän virran. Oli pakko ottaa leipä ja rakentaa oma joki. Mutta tummat mietteet, suru siitä seuraa. Hänelle ehkä tuo näky voi olla enemmänkin auringonlasku.

 

FT Outi Autti julkaisi taannoin väitöskirjansa Valtavirta muutoksessa - Vesivoima ja paikalliset asukkaat Kemijoella. Haastatteluaineistonsa perusteella hän hahmotti neljää kategoriaa jokivarren asukkaiden sopeutumisstrategioissa jokensa rakentamiseen.

 

Autti jakoi aineistostaan esille nousseet suhtautumistavat: rakentajiin, selänkääntäjiin, alistujiin ja vastustajiin. Tilanteesta riippuen suhtautumistapoja saattoi ilmetä limittäisesti, ja ne saattoivat olla keskenään myös ristiriidassa Vastustajille oli tyypillistä juuri lohen menetyksen aiheuttama katkeruus ja voimakas haave lohen palauttamisesta jokeen. Muut kategoriat on kuvattu yksinkertaisen hyvin ja ymmärrettävästi jo noissa nimityksissä.

 

Itse omalla vastavirtaan -soudullani toukokuisesta Hailuodosta joen ylimmille latvoille syyskuiseen Hossaan v. 2004 tein 45 jokivarren ihmisten haastattelua. He olivat pääosin vanhempia, vapaan joen nähneitä ja kokeneita ja kuuntelin heidän elämästään, suhteestaan jokeen, muistoihin ja tunnelmiin. Monet heistä olivat osallistuneet suureen joen rakennusprojektiin. Tuntui, että melkein kaikki jokivarren miehet olivat jossain vaiheessa olleet töissä voimalaitotyömailla.

 

Oulujoki rakennettiin ensimmäisenä Pohjoisen joista, vapaan joen aikuisiässä kokeneet olivat jo vanhoja, suurin osa oli mennyt jo manan majoille. Olivat käsillä viimeiset hetket tavoittaa edes joitakin muistajia. Emäjoki rakennettiin myöhemmin, joten siellä muistelijat olivat vähän nuorempia. Silti heistä haastattelemistani ihmisistä katosi täältä suurin osa muutamassa, hyvin moni jopa nopeasti vuodessa, parissa.

 

Kyllä minunkin aineistostani hahmottuu samantyyppisiä eroja kuin Autilla, ihmisten välillä tai heidän kertomuksissaan omista kokemuksistaan tai vanhempiensa, sukulaistensa reaktioista jokirakentamiseen.

 

Itse mietin tuota kysymystä surun ja surutyön kautta. Kuinka paljon ihminen kokee surua vapaan joen menetyksestä? Kuvittelen, että Autin jaottelun hengessä rakentaja ei koe surua tai pyyhkäisee sen tyystin mielestään, riemuitsee vain upeista tuloksista ja sähköntuotannon tuomasta hyödystä ja vauraudesta.

 

Selänkääntäjä ei ajattele jokea juuri laisinkaan eikä halua keskustella aiheesta. Mutta siinä on kuitenkin ehkä jotain surun kieltämistä taustalla. Selkeästi tämänkaltaisia henkilöitä tapasin mutta vähän. Kun saavuin veneellä talon rantaan, huomio kiinnittyi väkisin jokeen ja muistoihin siitä. Sitä ei voinut kieltää.

 

Alistuja suree, mutta minkäpä tuolle mahtaa. Se oli pakko. Sodan jälkeen maan oli noustavat polviltaan tuhoista ja menetyksistä. Oulujoen sähkön avulla se ensisijaisesti tapahtui, jo varhain 50-luvulla. Iijoki ja Kemijoki rakennettiin vasta myöhemmin. Näitä alistujia tuntui olevan runsaasti soutumatkani ihmisten joukossa. He olivat ehkä päässeet surutyössään jo pitkälle. Ehkä he olivat myös sopeutujia.

 

Vastustajia oli tuolloin vähän. Suuri rakennusprojekti nähtiin niin välttämättömäksi ja vääjäämättömäksi. Se näyttäytyi isänmaan pelastamisena sodan tuhoista, kärsimyksestä, niin monien läheisten kuolemista ja kaikista hävityksistä. Mutta voimakkaita surun ja menetyksen kokemuksen reaktioita tuli näkyville. Ja kaipuu lohen paluuseen. Edes jonkinlaisena korvauksena kadotetusta.

 

Kuinka kauan surutyö voi kestää? Kolmannesta neljänteen sukupolveen? Kauemmin?

 

Takaisin