Oulujoen reitti ry

Eilen tarina-aarteen kohtaaminen: Eeva Ojala Sotkanjärven Ojalanojalta. Hän on asunut lähes koko elämänsä tässä kotipaikallaan. Vasta eläkepäivinään Eeva muutti kaupunkiin mutta palaa Sotkajärven rannalle niin usein kuin mahdollista. Hän syntyi vuonna 1920, jolloin maa toipui vielä kansalaisssodasta ja Espanjantaudista.

 

Eevan oli ryhdyttävä miesten töihin jo kymmenen kieppeillä. Paimentaminen ei enää riittänyt vaan hänen oli tartuttava hevosen ohjaimiin. Pieneltä tytöltä suitsiminen yksin ei onnistunut muutoin kuin oli noustava hevosen rinnalla korkean mättään päälle. Lukemattomia hevosia hänellä on ollut sen jälkeen. Erityisen hyvä oli nimeltään Äiti, joka oli vammautunut Tornion maihinnousussa mutta sitten toipui. Ilo oli sen sijaan raju. Monet miehetkään eivät uskaltaneet lähestyä sitä. Raidemies saapui kerran resiinallaan, näki Ilon temmeltävän rajusti ja juoksi hätääntyneenä sisälle: " Hevonen tappaa siellä tytön". Sisar oli rauhallinen: "Kyllä Eeva Ilon tuntee. Pärjää se." Eikä hätää koskaan tullut.

Toisella kymmenellä hän joutui hyppäämään koskiveneen airoihin, kun kerralla saapui suuri joukko matkailijoita. Kaikki kynnelle kykenevät oli saatava soutamaan Pyhäkoskeen. Se oli ensimmäinen kerta suuressa koskessa. Sisar souti vieressä ja jo ylimmässä koskessa Yli-Paskossa hän hätääntyi, kun kastui ja halusi vaihtaa paikkaa tuhdolla. Eeva suostui, mutta sisar sai huomata, että vettä tuli jatkossa sisään kummallakin puolella. Eeva ei pelännyt. Hän on aina ollut sisupussi.Heidän kotinsa vieressä oli Ojalanojan rautatieseisake, jonne matkailijat saapuivat Pyhäkosken laskuun. Toiset olivat laskeneet Niskakosken ja nousseet junaan Nuojualta. Toiset tulivat Oulusta päin. Kotirannasta lähtivät mat­kai­li­jayh­dis­tyk­sen veneet.Eeva muistaa hyvin presidentti Svinhuvudin lähdön. Koskille lähti täältä myös Ruotsin kruununprinssi, joka sittemmin menehtyi lento-onnettomuudessa. Pienempiä ja suurempia herroja ja rouvia ja vähäväkisempääkin kansaa nousi veneisiin. Ties mistä maista. Isä antoi nuorten saksalaisten asustella ilmaiseksi ulkorakennuksessa ja hehän säästäväisinä viihtyivät pitkäänkin.

 

Kovin useasti ei Eevan tarvinnut olla soutajana koskiveneessä mutta aina väliin häntä tarvittiin. Joskus matkusti hän herroiksi ja istui vain kyydissä, nautti maisemista.

 

Eeva ajoi hevosella tukkeja Pyhäkosken jyrkiltä rannoilta, kun metsät parturoitiin upeilta rinteiltä ennen veden nousua. Yksin hän lastasi talvitielle kunnon kuormat, ja hevonen kiskoi lastin puronotkelman loivemmasta kohdasta rinteen päälle. Ei siinä ehtinyt ajatella luonnon kauneuden katoamista tai työn vaarallisuutta. Kerran jäänreuna petti vierellä ja suuri jääteli romahti hyisenä hyökyvään Pyhäkoskeen. Silloin hän tajusi, miten kuolemanvaara oli koko ajan lähellä. Mutta tienistit olivat kunnolliset ja rahalle löytyi käyttöä. Miehet ihmettelivät, miten pirun lailla nuori tyttö hoitelee tuollaiset kuormat törmistä ylös.

 

Mutta suru tuli myöhemmin. Sotkajärvi ruopattiin, pitkät uittosaaret pimensivät ja rumensivat avaran ja kauniin maiseman. Katosivat matkailijat. Jos koski olisi säilynyt, olisivat he varmaan suunnitelleet ravintolan, hotellinkin avaamista. Vaikea on ihmisten, hänenkin ollut puhua kosken menetyksestä.

Eeva on tyytyväinen, elämänhalu ja huumorintaju säteilee hänestä. Ei hän päässyt opettajaseminaariin mutta hyvä on hänen elämänsä ollut. Voimat eivät enää tahdo riittää talon töiden hoitamiseen, on hän oppinut jo vähän levähtämäänkin. Mutta kun on tehtävää, yhtä ja toista…

 

Hän näyttää ottamaansa valokuvaa: Sotkajärvi on kuitenkin niin kaunis, ihana auringonlaskussa.

Perjantai 25.6.2004 Utasen alakanava

 

Juhannusaatto. Päivä on jo aavistuksen typistynyt. Ripaus surumielisyyttä vaikka lyhyt on vielä yö, maa hehkuu yhä lämpimämmin, ja syreenit ovat puhkeamassa kukkaan.

Yöllinen soutu kalliouomassa hiljaisessa virrassa. Päivän kovalla juoksutuksella 13 km pituinen louhoskanava olisi melkoisen rietas ylös soudettava. Vuosia kaivoivat ja räjäyttelivät sitä sadat miehet ja kymmenet koneet. Utasen alakanava oli silloin ja on edelleen Suomen ennätys kallio- ja maamassojen siirrossa. Mutta yöllä kanavan hiljaisuudessa on oma tenhonsa, seurana laulurastaat. Kun toinen jää säkeineen taakse, toinen aloittaa edessä. 

 

Mittailevat toistensa laulun mahtia. Kauniiden juoksutusten takana on tiukka viesti: pysy loitolla, kilpailija, täällä on minun naiseni, vain minun!

Mutta ovathan siellä myös tutut lehtokurpat, yön lempeät kuiskuttelijat piirtämässä ilmaan ellipsejään. Eikä jää jälkeen rastaiden säkeistä punarinnan kallioseinistä yllättävää voimaa ammentava liverrys. Ja posahdus! Siiman päässä hyppää ilmaan suuri kala. Ja toinen hyppy. Kallio varjostaa veden reiän kohdan, ei ole kirjolohi! Hemmetti, taitaa olla taimen! Eikä ole tämän kesän pullukoita istukkaita.

 

 

Kala taivuttaa vapaa, juraa syvällä, tekee vastaiskuja mutta liukuu lähemmäksi. Tulee pintaan. Törröttävä, suippo suu. Voi että. Hauki. Mutta on urhea, voimallinen taistelija, ei irronnut vaappu vaikka ponkaisi kolmesti korkealle. Lähelle kolme kiloa taitaa olla painoa.

 

Suuren Oulujoen viileästä, hyvästä vedestä nousseen hauen maku on mainio, ja vien kalan lahjaksi poiketessani Merilän kartanoon. Matkailuyrityksen pihassa on muistokivi Merilän suvun maineikkaille koskenlaskijoille. Isät ja pojat, sukupolvet seurasivat toisiaan kuohujen miehinä. Veneissä Niskakoskelta saapuneet matkailijat lähtivät tästä rannasta Pyhäkosken laskuun ennen kuin lähtöpaikka rautatien saapumisen jälkeen siirtyi alemmaksi Ojalanojalle. Varhemmin terva-aikoina pitkien veneiden rivit odottelivat laskuvuoroaan näillä rannoilla. Nyt Merilässä valmistaudutaan suuriin englantilais-suomalaisiin juhannushäihin.

 

Minä puolestani jatkan Utakoskea kohti yön heikon virtauksen aikana. Vuosikymmenten kuluessa rannat ovat pääosin metsittyneet. Lämpimän vihreät sammaleet ja vaaleat jäkälät kirjavoivat ensin illan ja sitten vähitellen aamu-auringon punertavassa valossa rinteiden avoimia kohtia. Kuusten herkänvihreät kerkät säteilevät vedestä. Mutta väliin taas louhossora vyöryy hiljalleen kasvuttomana veteen. Vain punainen jäkälä värjää siellä täällä vyöröksen kivenpintoja. Ja räjäytetyt kalliot kuvastuvat synkän jäyhinä mustasta vedestä.

 

Onhan tämä kaikesta raakuudestaan huolimatta valtava työn monumentti.

Maanantai 28.6.2004 - Utasen alakanava, Miettulan vanha talo ja Irja Pirt­ti­kos­ki

 

Utasen pitkä alakanava tuli sitten melko helposti kevyessä vastavirrassa. Aamuyöllä nukahdin telttaan rantatörmällä. Päivällä katselin voimakasta juoksutusta. Vain kovalla työllä olisi soutu luonnistunut tässä joen hankalimaalla osuudella.

Hyvin on työntökavereita löytynyt voimalaitosten ylityksiin. Utanen sivuttiin reippaan miesjoukon avulla. Viisi voimalaitosta takana, kuusi edessä. Simojoki ei antanut juhannuslohta. Herkkiä yösoudun elämyksiä koin kuitenkin ja "väärttiperheeni" vieraanvaraisuutta.

 

Heräsin aamulla Miettulan vanhan talon rauhallisessa ilmapiirissä. Rakennuksen toinen pää on rakennettu 20-luvulla Terijoelta tuoduista huvilan hirsistä. Venäjän vallankumous ja Suomen itsenäistyminen oli jättänyt Kannaksen Terijoen lomaparatiisissa suuren joukon huviloita isännättömiksi. Näitä huutokaupattiin ja kuljetettiin ympäri Suomea.

Hyvin nukutti, venäläiset aateliset tai kauppiaat, näiden hirsien aiemmat omistajat tai heidän dievuskansa eivät tulleet uniini. Taisin kyllä tehdä jokihaastatteluita unissani.

 

Emäntä Irja Pirttikoski on syntynyt tällä paikalla ja se on edelleen hänelle rakas talo, jossa hän kesäisin viihtyy paljon. Pihapiirin vanhat rakennukset, jokimaisema niiden taustalla ja kesäaamun suloinen, lämmin kosteus ottavat mielen valtaansa.

 

Irja tarinoi illalla joen kulkijoista. Tervaveneitä hän ei ehtinyt nähdä mutta hänen lapsuudessaan terva oli vielä jokapäiväinen tarveaine. Lähistöllä on parikin tervahaudan paikkaa. Niissä asui kuulemma menninkäisiä, sinne ei sopinut mennä. Kotirannan törmät olivat kymmenmetriset ennen kuin Utasen vesi nousi. Vanhassa valokuvassa näkyy joki syvällä uomassaan kolmivuotiaana Irjan, hänen äitinsä ja tuttavien taustalla.

 

Matkailijat kulkivat veneissään talon ohi. Oli ulkomaalaisia kalastajiakin vaikka Utakoski ei kaikkein kuuluisimpia joen koskia ollut. Kerran kulki erikoinen joukko kajakeillaan, joissa liehuivat Turkin liput.

 

Virta oli Alasuvannon jälkeen tässä jo melkoinen, ja vanhemmat varoittivat, että Utakoski nielaisee helposti. Monet naiset eivät uskaltaneet soutaa yksin joen yli. Irja kyllä uskalsi. Koulumatkat tehtiin joen toiselle puolelle veneessä. Kelirikkoaikaan se saattoi olla vaarallista. Kun kymmenkunta lasta istui veneessä, laidat olivat vain muutaman sentin vedenpinnan yläpuolella. Kokenut venemies vei kuitenkin lapset aina perille. Vain joskus pahimpaan syystalven aikaan pakkaskeleillä kouluun meno peruttiin. Kun jääteli onnistuttiin kääntämään, päästiin jäätietä myös koulumatkalle.

 

Irja oli hyvä uimari, käynyt uimakoulun jo varhain. Kerran kuitenkin hän arvioi kylmässä vedessä voimansa väärin, käväisi uiden lähes toisella rannalla mutta voimat ehtyivät ennen kotirantaa. Ystävät onneksi vetivät hänet rannalle. Ylimielinen ei joen kanssa sopinut olla. Eräs mies lähti uimaan vedonlyönnin jälkeen jokeen pahan pyörteen yläpuolelle. Häntä varoiteltiin, mutta hän vain totesi: "Jos hukun, tarjoan teille taivaalla lehmänkellolla viinaa!" Joki nielaisi hänet.

 

"Joki oli silloin luonnollinen. Kauniimpi kuin nyt." Kun patoamisen jälkeen vesi nousi surkeille, hakatuille rannoille ja pelloille, kellui vedessä kaikenlaista rakennus- ja mutta törkyä. Ihmiset vielä sitten innostuivat heittelemään jokeen kaikkea romua, vanhaa tavaraa, joka voisi olla nykyisin arvokastakin, lääkkeitään ja ties mitä myrkkyjä. Joki muuttui kuin viemäriksi, näky oli lohduton.

 

Kaunis joki on taas, kun rantoja on laitettu ja puut kasvaneet partaille. Perheessä on ollut tapana istuttaa puita merkkitapausten kunniaksi. On rippikoivuja ja muita. Syntymässä kullekin perheenjäsenelle istutettiin pihlaja.

Tiistai 29.6.2004 -
Mattilan pa­ris­kun­ta, Eeva ja Eero Holappa

 

Ukkoskuuro rojahti niskaani joella. Jyrähdykset ajoivat minut rannan suojaan. Sieltä minut sitten tempaistiin lämpimään kesämökkiin - ja saunaan. Ystävällinen Mattilan pariskunta oli jo huhtikuusta asustanut miehen kotitilan mökkiä, kaupungissa eivät kesäisin viihdy. Jokiyhtiön rakentajia hän oli ämmäkosken ja Seitenoikean valmistumiseen asti. Vaikka elanto tuli joen rakentamisesta, hän miettii: "Olisihan se Oulujoki mahtava lohijoki vapaana!"

Hänen isänsä Hermanni Mattila oli vastustanut jyrkästi jokiyhtiön mielivaltaa ja mielestään mitättömiä korvauksia - välit yhtiöön olivat menneet poikki. Ei hän ollut ottanut sähköä eikä korvausta veden alle jääneistä pelloista ja kellareista. Hyvin kipeä ja katkera asia oli joen rakentaminen ollut hänelle koko loppuelämän ajan.

 

Näin jokirannalla jo edellisenä iltana vihreälaitaisen veneen, vanhan joen mallisen. Aamulla soutelin Miettulasta takaisin päin katsomaan sitä. Tutustuin Kenttälän talossa kaksoissisaruksiin Eeva ja Eero Holappaan. Rannan vene oli utajärvisen veneentekijän Martti Koivumäen valmistama kopio maineikkaan Kalle Laineen kolmilaidasta, jonka heidän isänsä Pauli oli omistanut. 

 

Alkuperäinen, jo vähän rapistunut ja sammaloitunut vene on nyt esillä Oulujoki virtaa -näyttelyssä Vaalan Galleria Veturissa. Se on valmistunut jo vuonna 1943.

Pauli Holappa oli joen kävijä, kalamies, taitava kaikessa mihin ryhtyi. Hän oli voimamies, joka osasi kuitenkin käyttää voimiaan maltilla. Ulkorakennuksen seinälle on ripustettu nippu pitkiä, vieläkin taipuisakärkisiä perhovapoja, joilla hän pyysi siikaa ja harria Utakoskesta. Aluksi hänellä oli jopa yhdeksän vapaa pyynnissä, sitten hän jätti jäljelle ne pyytävimmät. Pystyvä hän oli myös joen rakennustyössä, keksi keinot hankalimpiinkin tilanteisiin. Keluveneen mies oli ajanut väärin sijoitettuun vaijeriin ja hukkunut. Pauli tempaisi asiasta kuultuaan kirveellä vaijerin saman tien poikki. "Tuo ei enää ketään tapa!"

 

Eeva kertoi siitä kummallisesta tunteesta, joka oli vallanut lapsen mielen, kun vesi nousi kuin outo, pelottava olento. Kun he viimeisen kerran kylpivät rantasaunassa, vesi oli jo lattialla. Oulujoki ei enää ollut sama tuttu joki, joka äänteli monin tavoin, rupatteli, muuttui vuodenaikojen myötä. Joessa oli vaaransa mutta myös ihanuutensa, kelpasi siinä lapsiparven pulikoida. Nyt se oli muuttunut joksikin aivan muuksi.

 

Eero, pitkään Ruotsissa asunut, konehommissa leipänsä hankkinut mies, oli löytänyt äskettäin uudelleen paikan, joka muistutti kotirannan, Kenttälän korkeaa törmää, ja jossa vapaa joki pyörteilee leveänä. Tornionjoelta Ruotsin puolelta keksimänsä paikan nähtyään hän heti tiesi, että tämä on häntä varten.

Mietimme isä-Paulin suhdetta jokeen. Näin alkaa käydä yhä useammin. Kertojia, tuntijoita ei enää ole olemassa ja asioita joutuu miettimään jälkeläisten kanssa. Kalastusta Pauli kaipasi varmasti kovasti. Hän halusi kuitenkin olla kiinni ajassa ja elää uudenlaisen joenkin kanssa. Mutta paikallislehden, Tervareitin, kirjoituksessaan hän kuvaa riipaisevasti joen menetyksen aiheuttamaa surua ja penää lunastamatta jääneitä lupauksia.

 

Martti Koivumäen toiseen veneeseen törmäsin vielä Utajärven kellotapulin pihalla. Hän valmisti viime vuonna ensimmäistä kertaa joen patoamisen jälkeen Oulujoen matkailuveneen. Erinomaisen hieno, pitkä, laidoiltaan lohenpunainen vene, odottaa vain koskia päästäkseen taas tositoimeen. Olisi hieno saada tuo vene kiertämään näytteillä eri pitäjissä vaikka koko vesistöalueella. Kellotapulista löytyy Wanha Oulujoki -valokuvanäyttely, laaja tietopaketti vapaasta joesta, johon Martti Koivumäki on laatinut asiantuntevan kuvaesittelyn. Tämä näyttely täydentää hyvin Vaalan Oulujoki virtaa -näyttelyä. Suosittelen lämpimästi niihin tutustumista vaikka samalla reissulla.

Kes­ki­viik­ko 30.6.2004 -
Alma Haapala ja Martti Oilinki

 

Sadetta ja harmautta. Oleilen Koskenlahdella, johon Ahmaskoski päättyi. Metsäinen törmä on tässä rehevä ja korkea, vaikka vesi on noussut täällä kahdeksan metriä. Katselen ikkunan alla kovertuvaa tervahaudan pohjaa. Siinä lienee syy, miksi paikan nimi on Hautaniemi. Lahden alapäässä näkymän pitkälle joen oikealle peittää Tuliniemi. Onko siellä vainoaikoina pidetty vartiota ja tuikattu varoitustuli tuohuksiin, jos merkkejä vihollispartioista ilmaantui. Vai olisivatko niemen yllä leimuavat elokuun auringonlaskut antaneet nimen?

Joen oikea, oilinki, on kaunis. Kilometrien päässä rannat ja Alasuvannon koulusaari muuttuvat jo sinertäviksi. Harmaansävyisenä sateessakin maisema on sykähdyttävä. Niskankylä on pitkä, se alkaa historiallisesti Oulujärvestä, Niskanselästä, Oulujoen niskasta ja jatkuu aivan Utakosken niskalle, josta alkaa Utajärven kylä. Reilut parikymmentä kilometriä on ollut pituutta Niskankylällä, jota myös tavataan Niskanjoeksi kutsua. Aikanaan talot olivat täällä harvassa, asutus vakiintui hitaasti. Tämä oli rajamaata, sotaväylä, valtakuntien raja oli epämääräinen ja vaihtuva. Sotajoukot kulkivat pitkin jokea. Harvoille taloille omakin sotaväki oli aina vaikea rasitus saati sitten hävittävät viholliset.

 

Eilen soutelua lähitaloissa. Ihmisten elämän moninaisuus nousee vastaan yhä selkeämmin, mitä enemmän haastateltavia kertyy. Alma Haapala on 87-vuotias, yksin elävä, pirteä vanhus. Hän on syntynyt jokivarressa Pyhänsivun Nykyrissä (jossa vietin pari yötä), kulkenut sitten Murronkylän, Poikajoen kautta emännäksi Oulujokivarteen. Jo neljäkymmentä vuotta hän on ollut leskenä. Ei ole löytynyt entisen miehen vertaista tästä pitäjästä.

 

Oulujoki ei hänen elämässään ole noussut niin keskeiseksi. "Ei kai se paljon kummempi ollut kuin Poikajoki!", Alma tokaisee puolileikillään. Koskaan ei hän ole onkimatoa koukkuun pujottanut. Hänelle nykyinen joki on kauniimpi, leveämpi, enää ei ole niin hankalia törmiä ja joella voi soudella. Ennen sekin oli paljon työläämpää. Hän tähystää aktiivisesti kiikarilla pihan lintuja ja joella kulkijoita. 

 

Mielenkiintoisempaa kuin television katselu. Tytär käy kirkolta säännöllisesti huolehtimassa hänestä. Varmaan lähtö kotitalosta, tutusta ympäristöstä, joelta, ei tuntuisi lainkaan houkuttelevalta.

Martti Oilingin kanssa katselimme ilmakuvaa, jossa näkyy pätkä Oulujokea, johon yhtyy kiemurainen Oilinginoja. Siinä paikassa oli hänen syntymäkotinsa, jossa hän sodasta palattuaan alkoi ottaa isännän roolia. Muut veljet eivät olleet niin kiinnostuneita maanviljelyksestä. Kotoa oli kuitenkin lähdettävä, kun vesi alkoi nousta ja peittää pihapiirin. Kovin paljoa ei Martti innostu muistelemaan entistä kotipaikkaa. Uusi tila löytyi ylempää jokivarresta Pirilästä, äidin kotitalosta. Elämä jatkui, vaikka koettelemuksia on riittänyt. Seinällä on kuva heidän seitsemästä veljeksestään, joista Martti on nuorin. Vaimon kuoleman jälkeen uusi kumppani on löytynyt, ja sopuisa pari näyttää huolehtivan toisistaan hellästi. Nyt eläkepäivinä Martilla on riittänyt aikaa myös kalastukselle joella.

 

Kovin erilaista roolia on joki näytellyt ihmisten elämässä. Jollekulle se on ollut hyvin läheinen, joillekin taas etäisempi, muistuu nyt mieleen vain taustalla olevana maisemana. Tai sitten jotain siitä, menneestä, on ollut viisaampi painaa pois mielestä.

 

Moni on sanonut, että minun olisi pitänyt tehdä tätä haastattelua mieluimmin viisi tai kymmenen vuotta sitten, jolloin muistajia ja tarinoita oli niin paljon enemmän. Mutta entä, jos tekisin tätä vasta viiden tai kymmenen vuoden kuluttua?

Torstai 1.7.2004, Ah­mas­kos­ki Pekka Oilinki

 

Rankkasade tuli äkkiä. Olin keskittynyt kalastukseen, kun löysin pienen virtapaikan jopa koskenniskan tapaisen. Ahmaskoski tai mitä on jäljellä siitä. Jokiyhtiö juoksutti vettä lähes maksimaalisesti. Uittelin virran niskalla vieheitä. Havaitsin kyllä lähestyvän tumman pilven mutta en hätäillyt: kestää oman aikansa ennen kuin se tulee päälle.

 

Mutta sade alkoi sekunneissa. Vaappu kynsäisi pohjaa, keräsi heinää ja puhdistelin sitä, enkä ehtinyt edes ajatella sadesuojaa, kun housuni olivat läpimärät, ja juuri kuivuneet lenkkitossut vettyneet. Nauhurikotelo unohtui sateeseen, havaitsin sen vasta myöhemmin. Veden pinta muuttui eloisaksi lumeksi sitten suureksi porealtaaksi. Kastuin. Eivät auttaneet nykyajan kuidut. Tuulenpuuskat heittäytyivät rajuina niskaani, aallot loiskuivat kuin suuressa koskessa, ja väliin soutu pysähtyi. Vene keräsi nopeasti vesilastia ja kävi yhä laiskemmaksi.

 

Näin korkean törmän päällä talon, jota olin tavoittelemassa. Kun pääsin rantaan, oli sade loppunut melkein yhtä nopeasti kuin oli alkanut. Sininen taivas paljastui idästä vauhdilla. Mutta kuinka märkä olinkaan, takapuoli etenkin. Ponnistelin korkean rinteen päälle, pihalle ja sisään. Vanha emäntä, jota tavoittelin haastateltavaksi, ei innostunut ajatuksesta. Hänen mielessään oli kalastus, sateen jälkeen on päästävä nopeasti onkimaan. Sovimme kuitenkin tapaamisesta. Yli 90 vuodestaan huolimatta hän katosi ketterästi alas rinnettä. Iäkäs nainen istui rannalla keskittyneenä heittämässä onkeaan eikä kiinnittänyt mitään huomiota minuun ja ympäröivään maailmaan. Hänen vierellään oli ylös taloon ulottuva hälytysnaru, jonka päässä lehmänkello. Epäkohteliaat keskustelun avausyritykseni tukahtuivat ja katosin ponnistelemaan ylös voimakasta virtaa, Ahmaskosken ylempää osuutta.

 

Majapaikassani ennen lähtöä sateiselle taipaleelle keskustelin pitkään Pekka Oilingin kanssa. Häntä ei enää voi kutsua pelkäksi historian tutkimuksen harrastajaksi vaikkei hän akateemisia oppiarvoja ole suorittanut. Hän on sukututkija, jolla on hallinnassaan lähes koko pitäjän väestön sukutiedot ja sen myötä paljon laajemmankin alueen. Hänen puoleensa ihmiset kääntyvät saadakseen tietoa suvustaan.

Mietimme utajärvisten suhdetta jokeen. Pekka Oilingin mukaan väestö on täällä ollut poikkeuksellisen vankasti talonpoikainen, herroja ja työväestöä oli niukalti. Joen merkitys oli kahtalainen. Vaikka se oli tärkeä kulkuväylä, toisaalta se vaikeutti elämää. Kelirikkoaikaan joki oli kulkueste. Jäätien rakentaminen, jäätelin kääntäminen oli suuri työponnistus joka syksy. Työt ja kulkemiset joella vaativat joka vuosi ihmisuhrinsa. Niskanjokiset olivat kuitenkin ylpeitä joestaan. Se oli kulkuväylä, leivän lähde, nälkävuosien turva. Monet ymmärsivät myös sen esteettisen arvon. Kun halla vei viljan, oli aloitettava ankara tuohustus ja muut syyskalastuksen muodot - ja yleensä hengissä pysyttiin. Ylävesillä on suuria järvialtaita ja joen rantatörmät olivat korkeat. Näin täällä päinvastoin kuin Oulujärven ympäristössä ei juurikaan ollut tuhoisia tulvia.

 

Joen rakentamisen suunnitelmat eivät innostaneet talonpoikaista väkeä. Ei kylläkään nähty, mitä tuleman piti, millainen tuho tuli lopultakin olemaan.

 

Jokiyhtiön ylimielisyys, tiedon kulun heikkous ja tavattoman raaka louhintatyö keskellä kirkonkylää saivat utajärvisten mielialat paljolti kääntymään voi­ma­lai­tos­ra­ken­ta­mis­ta vastaan. Herrat juhlivat Utasen vedennostojuhlassa. Koko Oulujoki oli nyt valjastettu ja suurtyö tehty! Puheita pidettiin, mutta patosillalle oli melkoinen joukko niskanjokisia kokoontunut omaan mietteliääseen tilaisuuteensa. Moni ajatteli toisin, joku pui taskussaan nyrkkiä. Eräät vanhat pioneerit, sodan ammattimiehet, pohdiskelivat kenties puolivakavissaan, lähtisikö tuo pato yhtä helposti kuin se toinen Syvärillä.

 

Minkäs sille voi. Oli alistuttava. Oilingin Pekan syntymäkoti jäi veden alle, isovanhemmat ja sedät joutuivat evakkoon omassa kylässään. Lapsuudenkodin komea järviulapan maisema kirkonkylässä peittyi valtaisan sorakasan taakse. Ei sitä ole sen jälkeen kestänyt katsella. Selkänsä hän on kääntänyt tuolle näkymälle. Konkreettisesti. Vaikka soravuori metsittyy, ei näky hänen, metsämiehen, mielestään kummemmaksi muutu.

 

Pekka Oilinki on myös kalevalaisen kulttuurin tuntija. Hänet kutsuttiin äskettäin Kalevala-seuran jäseneksi. Suuren runonlaulajan Arhippa Perttusen sukujuurien tutkiminen on ollut hänen erityinen tutkimusalansa. Täältä jokivarresta, Laitasaaresta Arhipan esi-isä suurella varmuudella lähti Vienaan. Pekka katselee lopuksi vaiteliaana ikkunasta jokea, jolla runonlaulajien suvut samoin kuin runoaiheet vaelsivat. Ei kuulu Ahmaskosken kohinaa, voimallista luonnon sinfoniaa.

Perjantai 2.7.2004
Tyyne Tervo, Olavi Kurttila ja Olavi Itkonen

 

Aamulla palasin Kotin taloon, jonka pihalta laskeutuu jokeen auringossa hehkuva, valkoisia ja violetteja värejä kukkiva rinne. Vastakkaiselle rannalle, uhkean talonpoikaisen maiseman keskelle on raivattu aukio. Siihen on lykätty häiriköivä ökyhuvila kuin osuuskaupan myymälä. Toivoa vain sopii, että aikaa myöten sen omistaja tajuaa antaa puiden kasvaa sen eteen hieman pehmentämään rikottua harmoniaa.

Talossa keinutteli Tyyne Tervo, 93 vuotias virkeä edellisen päivän kalastaja. Ei tullut kuin yksi sintti. Pari kesää sitten mato-onkeen oli iskenyt köriläs. Vesi kuohui, ja vapa taipui luokille. Hän tajusi, ettei jaksa nostaa kalaa rannalle ja alkoi huutaa poikaansa apuun. Naapurin pikkupoika kuuli huudon, riensi törmää alas auttamaan ja pääsi muutaman metrin päähän, kun kala syöksyi rajusti ja vavan kärki katkesi. Taimenko oli? Vieläkin harmitti. Siksi tuo hälytyskello oli asetettu, että apua saa, jos iso kala iskee tai jos ei jaksa nousta rinteen päälle.

 

"Voi, kovaa on elämä ollut!" Pikkulapsena hän joutui sisarustensa kanssa kiskomaan pettua, kun sairas, pöhöttynyt isä ei yksin jaksanut. Oli sisällissodan nälkäaika. Ei ollut leipään viljajauhoja kuin surkeaksi siteeksi. Pettuleivät murenivat sitten alas orsilta. Kerjuulla oli kuljettava, joistakin taloista onneksi annettiin lapselle maitoa astiaan.

 

Nuorikkona hän tuli Kotin taloon talvisodan edellä. Mies joutui rintamalle. Talon ainoa hevonen takavarikoitiin sotaväelle. Tyyne kulki Ouluun ja vaelsi pakkasyössä kertomaan sotaherroille, etteivät hän ja pienet lapset selviä, jollei ole hevosta vetämään vettä lehmille joesta korkean törmän alta eikä metsästä saada polttopuita. Sotaherrat heltyivät ja hevonen palautettiin. Mies sairastui rintamalla keuhkotautiin eikä enää koskaan toipunut talon töihin. Yksin hänen oli talo, lapsikatras ja sairas mies hoidettava. Ei silloin joutanut ihailemaan jokimaisemaa.

 

Raatamista on hänen pitkä elämänsä ollut, vasta nyt on muutaman vuoden ajan ollut tilaa rakkaimmalle harrastukselle, onkimiselle. Olla yksin kaikessa rauhassa ongen ja joen kanssa.

 

Poikalan talossa isäntä Olavi Kurttila istui pihalla vuolemassa vastaksia. Riippakoivua vasten oli hänellä pystyssä pitkät tikkaat, joille hän on kiivennyt leikkaamaan oksia. 83-vuotias urheilumies! Oksantyngät pitää vielä tervata, ettei koivu ala lahota. Satavuotiaassa puukiulussa hänellä on vielä tilkkanen parikymmentä vuotta sitten itse polttamaansa tervaa.

 

"Joki on mennyttä, täysin tuhottu. Ruokapöytä meiltä vietiin!" hän melkein huudahtaa. Aina lähti joelta kalaa pöytään eikä hallakaan joen äärellä usein vieraillut. Tarinaa joesta soljuu vaikka nimet eivät tahdo aina löytyä. Martta-sisar, jonka kanssa hän elää, kurkistaa välillä tupaan ja muistaa paremmin. Ahmaskoski kohisi talon pihassa niin, ettei vieraat osanneet nukkua. Kuolema tuli tavallaan, kun kosken ääni vaikeni.

 

Martta kuiskii salaperäisestä Ukonpirtistä, josta haettiin kiviä rakennustöihin. Siellä sanottiin asuvan haltijoita. Ne eivät pitäneet siitä, että joen yli aivan talon vierelle rakennettiin Oulu-Kajaani -tien silta. Ne, jotka tunsivat haltijat, sanoivat, että vaikeuksia sillan rakennuksessa tulee. Ja hankalaa rakennustyön tiettiin sitten olleen. Olavi kertoo, että osa sillasta jopa romahti. Kai olisi saanut sortua kokonaankin.

 

Kun illansuussa lähdin yöpaikastani Lehtolan talosta ylävirtaan oli juoksutus taas huipussaan. Lassilankari kuohui koskena pohjoisrannalla. Vastatuuli puski selkään eikä eteenpäin tahtonut päästä. Olisiko pitänyt olla järkevä ja odottaa yötä? Ahmaskosken kiivaan virtapaikan niskan jälkeen veden voima kuitenkin hieman hellittää ja hakeudun pohjoisrannalle, jossa tuuli ei niin ota.

 

Melkein törmään laituriin, jossa istuu vanhempi mies piiputellen. "Poikkeahan rantaan". Hän on Olavi Itkonen, mies, jota minua oli kehotettu haastattelemaan mutta jonka ajattelin tavata vasta joskus myöhemmin. Söimme hyvin vaimon laittamaa ruokaa ja saunoimme. Löyly maistuikin erinomaiselta kunnolla ilmastoidussa saunassa.

Olavi Itkonen on joen rakentaja, Marionin, valtavan, tassuttelevan kaivinkoneen kuljettaja. Hän kaivoi Oulujoella ja Emäjoella vuosikaudet. "Kyllä se aikamoinen kasa maata on, jota olen siirtänyt!" Tämä on hänen syntymäpaikkansa. Hä valoi voimayhtiöltä ylijääneestä betonista talonsa perustan ja hyvin on kestänyt. Lapsia ja lapsenlapsia hyörii ympärillä. Neljättä polveakin kuulemma jo on. "Ei sitä silloin ajatellut, että tuttujen kalakoskien rakentaminen olisi jotenkin surullista. Leipää tarvittiin ja maa oli jälleenrakennettava. Mitä vaihtoehtoja siinä olisi ollut?" Mutta välillä hänellä tulee ikävä entistä jokea, sen mahtavia siikasaaliita ja koskien kuohuja.

 

Kun lähden taas liikkeelle, veden pinta on täysin tyyni, virtaus vain nostaa keveitä pyörteitä pintaan. Kalojen akvaario liukuu ohitseni rannan puolella. Kirkkaassa vedessä pyörähtelevät ahvenparvet ja joku nuori hauki hämmentyneenä veneen uhkaavasta varjosta.

Sunnuntai 4.7.2004,  Matti Roivanen

 

Matti Roivainen, jos kukaan on joen mies. Hän asuu Vaalan puolella Polven talossa. Kotipaikan vierellä vesi pyörteilee edelleen Kukkokarissa, joka oli parhaita vapaan joen lohenottipaikkoja. Koskenlaskijoiden sukuun Matti kuuluu. Isoisä Antti Roivainen saapui jokivarteen muualta mutta oppi itselaskijaksi ja sittemmin valantehneeksi laskumieheksi. Hänellä oli kuusi poikaa, jotka kaikki olivat koskenlaskijoita. Pisimpään heistä leipänsä koskesta otti Matin isä Kalle. Hän toimi mat­kai­li­jayh­dis­tyk­sen laskumiehenä talvisotaan asti.

Tarinaa Matti Roivaisella riittää tervansoutuajoista alkaen. Suuria tervalasteja kuljettivat Roivaisen miehet, Matin sedät. Vanhin veljeksistä oli nimeltään Antti kuten isänsä. Antti palveli Suomen vanhassa väessä, Oulun Tarkk´am­pu­ja­pa­tal­joo­nas­sa. Arvanheitossa hänelle osui kolmen vuoden pesti. Lyhyillä lomillaan hän saattoi noutaa tervalastin Vaalasta. Myötätuulella hän joskus vei lastin jopa yksinkin ilman soutajia. Siihen ei kovin moni kyennyt. Hän oli vahva kuin karhu, kerran otti kasarmilta mukaansa vahvimmat miehet purkamaan tervalastia Merikosken alle Toppilaan. Eihän miehillä noussut 160 -kiloinen tervatynnyri laiturille. Antti sai purkaa lastin melkein yksin mutta voimamiehen maine oli tuon jälkeen vääjäämätön pataljoonassa.

 

Antin veli Jussi oli "Istulainen", "tervakuningas", ainakin itse hän siksi nimitti itseään mutta taitava hän oli muidenkin mielestä. Veljesten välillä oli kilpailuakin. Yleensä maksimikuorma oli veneessä 28 tervatynnyriä. Joskus saattoivat Roivaisen miehet ottaa jopa 30. Kerran Antti vei Ouluun ennätyksellisen 32 tynnyrin lastin. Kun Jussi kuuli tästä, oli hänen tehtävä samoin. Hänellä taisi olla joen pisin tervavene, Matin muistin mukaan 16 ja puoli metriä. Ennätyslasti meni hänelläkin Ouluun mutta ei kumpikaan aikonut toista kertaa yrittää. Painoa on sellaisella kuormalla jo yli 5000 kg. "Ei se meinannut kyllä enää kääntyä mutkissa!" totesi Antti.

 

Isä Kalle oli rauhallinen mies, ei tehnyt suurta numeroa itsestään mutta oli taitava laskija, mat­kai­li­jayh­dis­tyk­sen luottomies. Hän ei halunnut kilpailua tarkassa ja vastuullisessa työssä. Matti pääsi 14 vuoden iässä soutajaksi isänsä veneeseen.

 

Kerran häntä pelotti, kun isän kanssa oli kahdestaan lähdettävä vetämään matkailuvenettä ylös Niskakoskea. Jostain syystä heitä oli silloin vain kaksi vaikka sääntöjen mukaan aina piti olla vähintään kolme vetämässä ylöspäin pitkää ja raskasta venettä. Matti kävi silloin virallisesti miehen puolikkaasta. Veneen vetäminen liian vähin voimin oli hengenvaarallista. Vene saattoi tempaista vetäjän liukkailta möljäkiviltä koskeen. Matti rompsi eli piti pitkällä, keulaan kiinnitetyllä sauvoimella veneen loitolla möljäkivistä, ja isä veti. Raskas oli Nuojua, pisin koski, Koverassa virta kävi kovimpana, mutta Siitarinkoski oli paitsi laskiessa myös vetäessä paha paikka. "Sinun pitää vetää, et osaa rompsia Siitarin mutkaa!" Ja Matti veti, isä käänsi venettä taiten, ettei se kiskaissut nuorta vetäjää mukaansa. "Vedä naru möljän rautalenkkiin kiinni, jollet jaksa!" Menihän se lopulta.

Siitarin jälkeen syötiin aina eväät. Kolme tuntia kului herkästi ylös nousussa.

 

Neiti Nikkinen oli Vaalan hotellin johtajatar, sanottiin hänen olleen yhdeksän kielen taitajan. Hän otti kerran laskumiehet puhutteluun kahvipöydässä. "Te alatte olla jo vanhoja. Pitäisi kouluttaa poikia laskumiehiksi!" Siihen oppiin Matti otettiin. Kesä 1939 kului opetellessa mutta sitten kohtalo puuttui peliin. Vaalan hotellin tuhoutuminen talvisodassa päätti Niskakosken matkailulaskun. Matin itsensä oli jonkun vuoden kuluttua astuttava sotatielle.

 

Tarinoita soljuisi Matilta tuntikausia vaikka kurkkuleikkauksen jälkitila, kaula-avanne vaikeuttaa puhumista. Sovimme, että jatkamme haastattelua toisella kertaa. Matti toimi tänä kesänäkin tervasoudussa, 20-vuo­tis­juh­la­ta­pah­tu­mas­sa Vaalan venekunnan perämiehenä kuten aina aiemminkin. Padottu joki ja sen virran pyörteet ovat tulleet näin hänelle vuosien myötä hyvin tutuiksi. "Kipeä lonkka on kuitenkin saatava kuntoon, jotta enää ensi kesänä lähtisin."

 

Kaksi polvea joen miehiä on rinnan. Matilla on päässään isänsä lakki, jonka kokardista Suomen toinen käsivarsi on leikattu pois. Taustalla isä Kalle viilettää kesällä 1939 Niskakoskea saksalaisen valokuvaajan ottamassa, harvinaisessa värikuvassa. Taulun lahjoitti Oulujoen reitti ry kunniajäsenelleen hänen täyttäessään 80 vuotta.

 

"Laskumies minusta olisi tullut ilman muuta, jos jokea ei olisi padottu!"