Oulujoen reitti ry

Maanantai 5.7.2004, Nuojua Nokkala

 

Lepäilyä. Olkapään parantamista. Seurailen tarkasti Oulujärven tuulia. Toissa päivänä järvi näytti rajut kasvonsa. Vaahtopäät vyöryivät perättäisinä, ankarina rivistöinä selältä, jonne ei soutajalla olisi ollut asiaa. Sääennusteet heittelehtivät. Yllättäviä tuulia ilmaantuu nopeasti, ukkospuuskiakin. Sitten taas tuuliseksi ennustettu yö onkin lähes tyven. Epävakaista. Suurille ulapoille lähtö pienessä soutuveneessä tuo epävarmuuden, värisyttää vatsanpohjan hermoja.

Ensimmäisen soutukuukausi on takana, ja sydänkesä on ehtinyt. Väliin voimakkaan vihreä maisema saa kosteassa ilmassa sademetsän ilmettä. Niityt kukkivat, kurjenpolvien ja koiranputkien kukinnot maalaavat ne violetin ja valkean eri sävyin. Syreeninkukat ovat vasta puhjenneet. Ihmeellinen on niiden tuoksu pohjolan yössä.

Mutta myös sääsket ovat heränneet, äkäisinä ja taajoina villiparvina. Karkuun saa väliin jousta. Miksihän niitä ei koskaan näe, kun talvella katselee kesän ihania valokuvia?

 

Joen olen nyt lähes soutanut. Kaksi voimalaitosta jäljellä lyhyellä matkalla: Nuojua ja Jylhämä. Sitten aukeaa Oulujärven, Kainuun meren selkä. Tänään, ellei yllättävää satu.

 

Olen tavannut melkoisen joukon ihmisiä, tehnyt lähes parikymmentä haastattelua nauhalle. Olen kohdannut aikamoisen mielipiteiden ja kokemusten kirjon. Jokainen ihminen on omanlaisensa, ainutlaatuinen erilaisine elämäntotuuksineen. Vieraanvaraisuutta olen saanut nauttia eipä juuri torjuntaa.

 

Viehättäviä olemisen hetkiä tarjoaa asuinpaikkani, vanhan voi­ma­lai­to­syh­dys­kun­nan kaunis ympäristö. Täällä Nuojualla, Nokkalassa Aarne Ervin arkkitehtuuri on ollut aikansa huippua. Hieno luonnonympäristö on saanut Ervin innoittumaan ja panemaan parastaan. Joka vuodenaikaan, erilaisissa valaistuksissa rakennusten yksityiskohdat ja värit löytävät harmoniansa.

 

Tämä on minulle jokivarren tukikohta, jossa saan seurata joen elämää ympäri vuoden: kaikki suurenmoiset auringonlaskut, maiseman laskemattomat sävyt, vähitellen tutuiksi käyneet viehättävät piilopaikat ja kalastuksen jännityshetket. Mutta tutummaksi on tullut myös säännöstellyn joen elämä kaikkine inhottavuuksineen. Tuntuu, että viime vuosina säännöstelyn haitat ovat käyneet yhä voimakkaammaksi. Yhä vähemmän tuntuu olevan kalastuksen kannalta sopivia, edes kohtuullisen pysyviä välivirtauksia. Yleensä virtaus on joko melkein maksimi tai sitten lähes tai kokonaan seis. On-off.

 

Kun kaikki näyttää hyvältä ja lähden kiireesti vesille kohti tuttuja karikoita, voi siitä kasvaa ihmeellinen kalaretki. Tuikit rengastavat kiihottavasti vedenpinnan. Mutta virtaus saattaa hetkessä loppua. Kalat menettävät kaiken kiinnostuksensa. Tai virta vaihtuu äkkiä tulvaksi. Ei pysyvyyttä, ei ennustettavuutta. Viikonloppuisin vesi kuitenkin yleensä seisoo. Mutta ei sekään ole varmaa. Vesi voi seisahtua kokonaan tai seuraavassa hetkessä tulva saattaa yllättää. Raskaasti hyödynnetty, riistetty on Oulujoki.

 

Ei minun mielestäni ihmisellä ole oikeutta pysäyttää joen virtausta. Siinä hän ylittää valtuutensa.

Tiistai 6.7.2004, Hautalan talo Raimo Karppinen, Lam­mi­na­hon talo

 

Nuojuan yli mentiin lupaavassa aamuauringon paisteessa, hiessä ja sääskien ahdistamana vauhdilla koko 25 metrin nousu. Jatkoin soutamalla Hautalan taloon. Pihapiirin tunnusmerkkeinä on kautta aikojen seissyt kaksi puuta, ikivanha kuusi ja valtava koivu. Myrskyssä oli sortunut tuo koivu, jonka ympärysmitta oli piin arvo, 3,14 m.

Enää ei talossa ollut vanhempaa väkeä, joten haastattelin nuorta isäntää, Raimo Karppista. Tämä näyttää olevan jokihankkeeni suunta. Yhä useammin joudun kyselemään toisen käden tietoa edellisestä sukupolvesta, kun aika on kulkenut ohi elävien muistojen. Hautala oli myös urheilukalastajien tukikohta. Heidän ja uiton miesten lähes jatkuva läsnäolo häiritsi talonväen rauhaa, joten isäntä rakennutti toisen puolen vieraita varten.

 

Pyteränlampi antoi lohta joskus villisti. Raimon isä oli kertonut, kuinka parhaiten tuli eräällä aamukalastuksella sunnuntaina. Yhdeksän lohta otti vieheeseen parin tunnin aikana ja nousi veneeseen. Lisääkin olisi ollut tulollaan mutta kirkonmenojen aikaan ei talossa ollut tapana töitä tehdä tai kalastaa. Rannalle oli siis soudettava ja kuunneltava radiosta jumalanpalvelus.

 

Pistäydymme naapurissa katsomassa Sylvi Karppisen maalausta, joka on tehty kahden valokuvan perusteella. Laajalla kankaalla virtaa sininen Oulujoki, siinä kuohuu talon viereinen Pyterä ja alempi Koverankoski. Unikuvina.

 

Jatkan Lamminahoon joen yli. Poikkeuksellinen talomuseo hurmaa joka käyntikerralla. Alkaa sataa, istuskelen sisällä ja luen vanhaa vieraskirjaa ajalta, jolloin koski kuohui vierellä, katosi sitten. Vieraiden mukaan talon rauha ja viehätys kuitenkin säilyi. 80-luvun lopussa tulivat museoviraston inventoijat useampana kesänä, ja he keksivät talon todellisen arvon. Näin muodostui museo viimeisten suvun jäsenten toiveesta. Ainutlaatuista täällä on se, että koko valtava esinemäärä on talon omaa. Mitään ei ole tuotu ulkopuolelta.

Katselen pirtin rauhasta tulipunaisten pelargonioiden yli joelle. Koko itäisen taivaanrannan peittää musta pilvi, jonka ydin on ilkeänkellertävä. Kohta rytisee ilmojen tykistökeskitys, maa muuttuu valkoiseksi rakeista. Sade jatkuu sankkana koko illan mutta ei onnistu sulattamaan maan raenietoksia. Lähtö Oulujärvelle lykkääntyy.

Torstai 8.7.2004,
Esteri Kar­ja­lai­nen ja Artturi Kar­ja­lai­nen

 

Lopultakin pääsin liikkeelle Nuojualta. Virtaus joessa oli kova, ja aamun soutu Lamminahon rannasta Jylhämän veneennostopaikalle työläs. Vaikka matka ei ollut pitkä, kului melkoinen tovi, kun ohitin Kutujokisuun ja ponnistelin kohti alakanavan suuta. Vaikka allas Nuojuan voimalaitoksen yläpuolella on laaja ja syvä, tuollaisella juoksutuksella se muuttuu virraksi. Jossain allani tiesin olevan lähes luonnontilaisen koskenpohjan ja lohenottipaikkoja parhaasta päästä: Lamminlampi, Kojamankari, Pyteränlampi, Koveranalus, Hautakaarre, Nuojuanniska…

loinen joukko Vaalan kirjastolaisia ja muita ystäviä tuuditteli venettäni helposti pitkin kuoppaista tietä, Jylhämän sillan yli ja laskupaikalle. Päälle juhlakahvit kirjastolla. Mutta järvellä tuuli oli kova ja vastainen. Katselin vaahtopäitä Vaalan venesatamassa ja tajusin, että on vain odotettava.

 

Käytin aikaani hyvin ja kävin jututtamassa Esteri Karjalaista. Hän kertoi isästään Jaakko Tolosesta, joka oli Niskakosken kalastaja, lohimies ja ulkomaalaisten urheilumiesten soutaja. Nuoruudessaan hän oli isäntä kosken äärellä. Riidan seurauksena hän pikaistuksissaan myi maansa ja matkusti Amerikkaan. Vaikka ikävä iski rajusti heti satamassa Uudella mantereella, sinnitteli hän siellä yli 20 vuotta. Ei vuollut suuremmin kultaa. Ikävä kasvoi sitten liian suureksi, ja hän palasi sitten joelleen. Mutta kielitaitoa karttui Amerikan metsätyömailla, ties miten monen kielen sanoja oli hänellä hallinnassa. Siksi hän oli haluttu tulkki Vaalan matkailuhotellissa.

 

Lohta tuli joelta taloon Esterin mielestä joskus liikaakin. Olisi haluttanut syödä muutakin. Hän oli isänsä mukana soutamassa ja tuohustamassa koskella. Joki ja kosket edustivat hänelle jotain hyvää ja puhdasta, ei uhkaavaa. Mutta isä opetti tyttärelleen nöyryyttä, ylimielinen ei koskella saanut ikinä olla.

Koskien rakentaminen oli Esterin isälle hyvin raskas asia. Ei hän halunnut koskaan käydä katsomassa työmaata eikä valmiita voimalaitoksia. Jotain oli peruuttamattomasti särkynyt. Isän kaverit välttivät puhumasta koko asiasta, kun tiesivät sen koskevan niin kovasti.

 

Esteri Karjalainen on valoisa ihminen mutta näyttää tunteensa. Myös surun. Hän haluaisi järjestää tilaisuuden, jossa jokea ja koskia muisteltaisiin - ja ylistettäisiin. On siitä ollut jo puhettakin jonkun kanssa.

 

Tuulet näyttivät ajavan reittini Oulujärven etelärannan väylää. Poikkesin siis tietä myöten pohjoispuolelle Kankarin Väätäjänniemeen, jossa kuuntelin 81-vuotiaan Artturi Karjalaisen muistelua Oulujärvestä. Hänen sukunsa on suuresta Väätäjän talosta, josta lähti aikanaan viimeinen tervavene kohti Oulua vuonna 1927. Eera Supperi oli toiminut koskilla tuon veneen laskumiehenä ja oli muistellut sitä Artturille.

 

Oulujärvi on antanut aina merkittävän osan elantoa Artturin perheelle. Hauen rysäpyyntiä harrastettiin jo talvella jäiltä ja etenkin keväällä kutuaikana. Kerran Artturi oli lähtemässä hauenpyyntiin, ja eräs Niskanjoen mies täräytti hänelle: "Et sinä haukia saa!" Artturi sai, täytti autonsa kymmenillä hauilla ja ajoi miehen pihaan. Se mykisti tyystin muuten suulaan miehen.

 

Järven säännöstely ei kovin paljon ole muuttanut elämää. Haittoja toki on, mutta nämä rannat ovat korkeammat ja vedet syvemmät. Näin keväisin eivät jään alta paljastuvat liejukot ole niin laajoja ja pitkäaikaisia kuin muualla. Ja vettä nostetaan nykyisin keväällä joutuisammin kuin takavuosien pahimpina säännöstelyaikoina. Silloin vesi nousi keväällä kovin vitkaan. "Jos pitäisi valita elämä ennen hienon ja vapaan joen aikaan mutta samalla ilman sähköä, tiedän, kyllä miten valitsisin. Sähköstä en luovu!"

 

Artturi Karjalainen toivoo kuitenkin, ettei järvi saastuisi ja säännöstely saisi sittenkin olla lievempää. Jokaiseen Oulujärven ylityshiihtoon hän on osallistunut ja aikoo heti ensi lumilta alkaa treenauksen maaliskuuta varten.

Perjantai 9.7.2004 Ou­lu­jär­vel­le,
Lauri Leinonen

 

Järvelle. Viimeinen osuus Oulujokea Jylhämän yläpuolella on täyttä virtaa. Tasapainoilen rannan likellä, jotta toisaalta virtaus olisi miedompi mutta kuitenkin voi vetää vaappua. Vesi on järvessä korkealla, vanha vetomöljä on uponnut kokonaan pinnan alle, ihmisten taiten asettamat kivet kuultavat kuitenkin kirkkaassa vedessä. Vaalan Pyörre ja Kurkku lähestyvät kiduttavan hitaasti. Olkapää ei lainkaan pidä riskeistä vedoista. Nälkä äkeytyy. Siitä on varmana merkkinä perkeleet, jotka parahtavat ilmoille, kun vaappu tarttuilee pohjaan. On pakko pysähtyä haukkaamaan voileipää.

Äkkiä kummallinen tunne: vene keinahtelee. Hiljaiset mainingit käyvät. Käännyn katsomaan. Siltojen takana leimahtaa sininen, avara ulappa! Osa horisontista puuttuu, taivas yhtyy veteen.

 

Sillalla tutunhahmoiset miehet etääntyvät, kun kiskon viimeisen virtaosuuden, jossa tuuli puhaltaa selän takaa ja aallokko kasva. Vesi veisi takaisin päin. Vähä vähältä järven luusuan tanssilava siirtyy taakseni.

 

Tuuli on selkäni takana, vesi on tummaa. Siellä täällä näkyy vaahtopääharjoja. Kun olen kuitenkin matkantekoon ryhtynyt, yritän eteenpäin. Vedän vaappujakin, ja joku ahven, kookaskin, iskee silloin tällöin. Etenen jonkun kilometrin. Pian tajuan työn turhuuden. Ei kestä olkapääni tätä vetoa. Hakeudun lahden suojaan. Katselen ihmisiä parista mökistä tai talosta, kysyisin lupaa pystyttää teltan. Ihmiset juoksevat niissä piiloon. Järven asukkien vieraanvaraisuus ei näytä lupaavalta.

 

Mökkejä on vieri vieressä, ainoat vapaat paikat ovat karikkoja tai suokaislikkoja. On vain vedettävä, väistelen kivenselkiä, joihin aallot murtuvat ja könähdän lopulta eräässä niemessä taivasalle aution näköisen mökin rantahiedalle.

 

Muutaman tunnin unen jälkeen veden ääni on vaimentunut. Työnnyn sakeaan aamu-usvaan. Taas tasapainoilen: haluan pitää rannan näkyvillä mutta väistää sen likeisiä karikoita. Vähitellen usva katoaa, rantalouhikot muuttuvat saman tien hienoiksi hiekkasärkiksi ja Säräisniemen huikea puolikaari paljastuu.

 

Lauri Leinonen savustaa Mökkirannalla ahveneni ja parikiloisen hauen, joka iski aamu-usvasta. Herkullista. Hän on syntynyt likeisessä Korpelan talossa. Nuoruudessaan hän oli mukana vierittämässä tukkeja alas tätä törmää, jossa nyt kasvavat järeät männyt. Kalastusta hän on harrastanut aina. Järven runsaat hauet pyydettiin ennen rysillä mutta erehtyi niihin joskus lohiakin, kerran 12-kiloinen.

Leinonen on ollut joen rakentaja Jylhämässä ja Emäjoella. Hän eteni työnjohtohommiin. Hyrynsalmella hänen johdollaan rakennettiin tie Marionille, jät­ti­läis­kai­vin­ko­neel­le, joka aloitti Emäjoen ruoppausta. "Körmy", johtaja Rautavuori kutsui hänet töihin Pelson vankilaan, ja sitten ura vei esimiestehtäviin muualle van­kein­hoi­to­lai­tok­seen. "Sörkän kundi" on hän myös. Lapset ovat varttuneet stadissa. Mutta Oulujärvi ja Mökkiranta on aina vetänyt voimakkaasti puoleensa. Kuusikin kertaa kesässä hänen on täytynyt ajaa Helsingistä tähän maisemaan. Työssään hän viihtyi, täältä ulapan ääreltä löytyi lataus jaksaa. Elämän suurin paikka on tämä ranta ollut, myös lohduttaja surussa.

Perjantai 10.7.2004 Sä­räis­nie­mi

 

Törmäsin kolmeen Oulujärvihulluun. Eivät tarvitse edes huumeita hullaantuakseen. Tai ehkä vähän. Pale, Unski ja Andy.

Mikä hullaannuttaa? Andy: "Kaunis maisema, elämänilo. Me, oululaiset, tulimme tänne, rakastuimme Oulujärveen emmekä enää kaipaa kaupunkia lainkaan. Kiire ja ruuhka unohtuu. Tämä ei ole hulinapaikka, rauha täällä lepää."

 

"Meidän kolmikkomme rakastaa aavaa Kainuun merta - ja Taisto Tammea!" huudahtaa Pale. Hän on löytänyt elämänsä lepopaikan. Täällä silmäkin lepää. Jokin kumma on siinä, että täällä ollaan aitoja, me kaupunkilaisetkin. Ennen hän oli mökkiläinen, vuokralainen. Syttö tuli siitä, jäi kytemään ja tänne oli tultava asumaan. Aava, suuri rauha ja toisaalta hyrskyt ja veden levottomuus, sen monikasvoisuus hurmaavat. Mielentila. Mielenrauha. "Tämä maisema on huume." Andy: "Pale hakee elämää!"

 

Säräisniemen kyläraitin arvostus yhdistää järven ohella kolmikkoa. Kyläläiset ovat olleet vähän sisäänpäinlämpiävää porukkaa mutta vähitellen mökkiläiset on hyväksytty melkein omaan väkeen. Ollaan liitytty kyläyhdistykseen ja kyläläiset tuntuvat arvostavan sitä.

Unski on viettänyt Oulujoen latvavesillä nuoruutensa. Siellä, minne nousi merilohi, Kongasjoella. Eräs jokivartelainen oli pistänyt atraimella samalla lyönnillä 4- ja 7-kiloiset merilohet. 30 vuotta tuli asuttua Oulussa. Täällä Säräisniemellä sitten iski tunne, että täällä haluan viettää koko loppuelämän. "Se sininen hetki on täällä hirveän hieno."

 

Oulujärvi on nyt koko ajan ollut menossa parempaan päin. Saastuminen, joka näytti tuhoavan Oulujärven 60- ja 70-luvuilla, on saatu pysäytettyä. Kuhan paluu on luonut uskoa tulevaan. "Jumalallinen maisema täällä! Miten sen…?"

Kaikille on yhteistä tunne, että Oulussa on pakko käydä hoitamassa asioita mutta heti sieltä on kiire pois. Tieto siitä, että lohi on noussut Muhokselle, elähdyttää kolmea miestä. Ja perkeleenmoinen on kaipuu, että lohi nousee taas Oulujärveen ja Kongasjokeen.

Kun katselen korkealta Ruununtörmältä maisemaa heidän taustallaan; yössä hopeana hehkuvaa Niskanselkää, punertavaa puolikuuta, äärettömän kaukana veden päällä leijuvaa kaipuunsinistä Kivesvaaraa, kysymykseni "Mikä hullaannuttaa?" - käy tarpeettomaksi.

Lauantai 11.7.2004

 

Säräisniemen nokassa pidin tauon. Sain kuivatella hikeä hellesäässä. Annoin veneen ajelehtia vitkaan vedenalaisten kivenlohkareiden yläpuolella. Kalat kätkeytyivät piilopaikkoihinsa. Taustalla järvellä hiljaisuus, laineet olivat rauhoittuneet melkein peiliksi, ja harvojen moottoriveneiden äänet olivat kadonneet. Etäämpää männikön takaa alkoi kuulua sitten lasten ääniä ja lentopallon mätkähdyksiä. Siellä nautittiin ihanasta hellesäästä ja veden pärskeistä. Ehkä syntyi muistoja, jotka palautuvat mieleen kymmenien vuosien päästä.

Loin viimeisen silmäyksen etäällä Vaalan kurkussa häämöttävään rautatiesiltaan, joka paljaalla silmällä erottui harmaana vyönä. Kiikarilla rautaiset ristikot näkyivät selvästi auringon voimakkaassa valossa. Rautatie toi nykyajan Vaalaan ja synnytti taajaman. Juna toi aikanaan myös suuren joukon joen rakentajia. Vaalan sillat ovat niitä harvoja paikkoja, joista pääsee tieltä ihailemaan Oulujärven suurimpia selkiä.

 

Aivan kuin tältä suunnalta voisi nähdä vesien valuvan sinne, myötävirtaan, alamäkeen, Niskakoskeen. Mieto tuulen henkäys keinutteli venettä ja näin silta, luusua ja joen niska katosivat vaivihkaa niemen taakse.

 

Suurenmoinen avaruus avautui joka suunnalla. Vain Säräisniemen likeinen vihreys katkaisi kesän piirtämän sinisten rantojen ympyrän. Uutena ilmestyivät eteeni Haiskinselkä ja Laiskanselkä, joiden välillä rajan vetää Ykspiston vehreä saari neljän kilometrin päässä. Koskaan en ollut katsellut niitä täältä käsin. Idässä jokin sadekuuro näytti vaeltavan Kivesvaarojen päällä, muualla kaikkialla poutapilviä vain. Mieltä rauhoittava näky, kun edessä on laaja veden selkä.

 

Useampikin oli varoitellut Ykspiston käärmeistä. Vaeltelin korkeissa varvikoissa, joista löytyi puolukankukkien röykkiöitä ja maaläntti, jonka vanamot olivat melkein yksin vallanneet. Ja tuoksu. Olin luullut, etten huonolla nenälläni osaa erottaa vanamon tuoksua, Eino Leinon Nocturnen säkeellään ylistämää salaisuutta. Kyllä ne tuoksuivat! Lämpimän kosteasta maaperästä ne ammensivat arominsa voiman.

Jämäkkään petäjään oli rakennettu puinen alusta, keinopesä. Ei ollut merikotka sitä vielä keksinyt, ei näkynyt ulosteita tai kalanjätteitä puun juurella, vaikka risuja näytti ylhäiselle puulavalle kertyneen.

 

Kivivallit rannoilla hahmottuivat varvikon alta kuin ihminen olisi ne möljiksi raivannut. Ei, jään siirtämiä röykkiöitä ne ovat. Pieni saari metsäisine tiheikköineen, keloineen ja kaatuneine puineen näyttää säilyneen idyllinä. Se kuuluu onneksi Oulujärven rauhoitettuun retkeilyalueeseen. Kesäisin kai vain harvat rantautuvat tänne saati sitten oleskelisivat pidempiä aikoja. Luonnonrauha ja sähköinen nykyaika kohtaavat, kun lähetän päiväkirjatekstin aurinkopaneelin, akun ja puhelimen avulla tietokoneestani. Ensimmäisen kerran. Se tuntuu juhlalliselta. Olen ylpeä kuin Marconi.

Saan lähetettyä nyky-yhteydellä myös tiedon saapumisestani seuraavaan etappipaikkaan. Metsärannan suunnalta isäntä soutaa näin vastaani, ja pian riikinkukon rääkäisy puun oksalta toivottaa minut tervetulleeksi.

Maanantai 12.7.2004, Jaakko Schro­de­rus

 

Eilen soudin vastatuulessa Alassalmen kautta Manamansalon eteläpuolitse. Oulujoen päävirtaus kulkee tuota reittiä. Matka joutui hitaahkosti. Lieneekö jokiyhtiön juoksutus tuntunut melko kapeassa väylässä. Siellä täällä näkyi tummia pilviä, ukkonenkin jyrisi, joten hakeuduin rannan läheisyyteen. Synkän oloisilta vaikuttivat nimetkin. Salmen alkupäässä ohitin Hiidenniemen ja loppupäässä Mustanniemen, jonka jälkeen avautui Ärjänselkä, maamme suurin järviaapa.

Manamansalon itäranta kääntyi pohjoiseen kohti venesatamaa, Kultahiekkoja ja Paljakkaa. Tuuli kääntyi sivulle, voimistui, vaahtopäitä ilmestyi näkyville, ja eteneminen kävi vaivalloiseksi. Jouduin käyttämään enemmän vasenta kättä ja olkapään kipu sai miettimään jo jatkamisen mielekkyyttä. Puristin kuitenkin aamuyöllä Kalasatamaan, jossa minulle oli luvattu tutustumista rysäkalastukseen. Luovutin kolme reippaankokoista ahventa kalastusseurueelle, jotka yrittivät soudella aallokossa, mutta muovivene alkoi pian hörppiä, ja heidän oli palattava saaliitta.

 

Ennen lähtöä Alassalmeen isäntäni vei minut vierailulle Jaakko Schroderuksen luokse Enonkylään. Matkalla satuimme lii­ken­neon­net­to­muus­pai­kal­le, jossa yritimme auttaa parhaamme mukaan. Pelastushelikopteri Sepe saapui nopeasti noutamaan loukkaantuneen vanhuksen, jonka tilanne näytti kovin vakavalta.

 

Surullista oli kuulla, että uhri olisi varmaan ollut järven tarinamies.

 

Jaakko Schroderus oli uiton miehiä, hän alkoi homman, kun palasi sodasta. Aluksi varppihöyryllä ja myöhemmin moottorihinaajilla vedettiin valtavia tukkilauttoja Oulujärven ylitse. Ei ollut työ kovin hääviä syyspimeillä ja myrskyssä. Joskus kevätkesän iltoina ehti ihailemaan Oulujärven kauneutta, mutta kyllä aika kului työn aherruksessa. Joskus piti tappaa aikaa päiväkausia saaren suojassa, kuun tuulet tuiversivat aavoilla ja olisivat saattaneet hajottaa lautan.

Parikymmentä vuotta Schroderus oli kipparina hinauslaivalla. Parasta kaveria ei hän osaa nimetä, järkiään olivat hyviä kaikki. Ei hinausaluksille puliveivareita tullut, rehtejä miehiä vaan.

 

Kysyn joen patoamisen vaikutuksesta hänen elämäänsä. Haittasivatko tulvat, joiden hallitsemisellä järven säännöstelyä on perusteltu sähköntuotannon ohella? Ei Enonkylässä ollut keväisin juurikaan haitallisia tulvia. Vuonna 1943 oli kyllä poikkeuksellisen ylevä vesi mutta ei se taloihin tullut. Sen sijaan tulva toi rantojen luhtaniityille ravinteita, ja merkittävä osa talojen heinistä saatiin niiltä. Schroderuksen mielestä kevättulvat olivat siis hyödyllisiä. Säännöstely ne sitten vei. Katosi silloin kuhakin. Se on palannut istutusten myötä mutta ei läheskään entisessä määrin. Kuha oli Oulujärven tärkein saaliskala.

 

"Kyllä tunnesuhde Oulujärveen on voimakas. Aina olen täällä asunut, missäpä muualla?"

Yöuni jäi lyhyeksi ja katkonaiseksi. Tiirojen rähinä ei ollut lainkaan unettavaa kalasatamassa, vaan pääsin nukkumaan vasta pikkutunneilla. Varhain aamulla minut herätti Manu Karppinen. Hän on Manamansalon kalastaja ja oli luvannut viedä minut kokemaan rysiä. Hyppäsin pukeisiini ja hänen veneeseensä ja jyskytimme aallokossa apajille.

Heitimme rysärenkaan toisensa jälkeen veneen yli ja viimein peräpussissa kävi kuhina: muikkuja, ahvenia, siikoja ja melkoisia kuhiakin. Toinen rysä antoi kalaa lähes samalla tapaa. "Ei kovin runsaasti mutta on joskus huonomminkin."

 

Manu Karppinen asui yhdessä vaimonsa Kaijan kanssa Lahdessa. Eri firmoissa tuli käytyä töissä, mutta kesälomat ja muutkin vapaat kuluivat kotitalossa Manaman- salossa. Eräänä päivänä tuli molemmilla mitta ruuhka-Suomea täyteen, he muuttivat saloon ja ryhtyivät kalastajiksi. "Ei ole kaduttanut" toteaa Manu, mutta olkapään vihoittelu hänelläkin uhkaa väliin kovan ammatin harjoittamista. Tällä puolella Ärjänselkää ei kalasta ammattimaisesti muut kuin hän ja vaimonsa Kaija, joka on myös kylätoimikunnan aktivisti. Kalojen käsittely käyttää heiltä. Pian on kymmenien kilojen saalis perattuna jäähileissä.

 

 

Olin valmistautunut viettämään Manamansalossa muutaman päivän. Mukava olisi ollut jututtaa Manua ja Kaijaa pidempään ja kysellä saaren vanhemmilta asukeilta menneistä. Edellisen yön soutu kovassa sivutuulessa oli saanut olkapään kivun yltymään ja ajattelin levätä. Sään haltija ajatteli kuitenkin toisin. Säätiedotus kertoi, että hetken on tyyntä, sitten tuuli käy etelässä ja sen jälkeen on luvassa kovia kaakkoistuulia, pahimpia mahdollisia Manamansalon ja Ärjänsaaren välille. Tuuli tyyntyi iltapuolella sateiseksi plägäksi, ja päätin lähteä matkalle. Voinhan palata saaripäiville.

 

"Oulujärvi on Zen", muistin erään järvellä paljon aikaa viettävän nuoren veneilijän lausahduksen.

 

Niinhän se on. Kun vain soutaa, ei ajattele aikaa, ei kilometrejä, oikea mielentila löytyy. Kun vetää sopivan rennosti eikä tuuli haittaa, olkapää on aivan siedettävä. Suunnittelin aluksi edetä eteläpuolen niemien tuntumassa. Ukkonen jyrähteli aamupäivällä. Maa on hyvä pitää lähellä, jos salamat alkavat räiskyä Oulujärvellä. Koko pohjoispuolen taivas häämötti mustana ja herätti levottomuutta. Siellä näytti tulevan vettä rajusti mutta ei näkynyt salamoja. Synkkä rintama näytti kulkevan poispäin. Kun pysyi tyynenä, kääntyi suuntani vähitellen suoraan yli Ärjänselän kohti välietappia, pientä saarta keskellä ulappaa.

 

Uupunut on sen merkillinen nimi. Oliko joku karjalainen laukkukauppias uupunut pakkasviimassa saaren läheisyyteen, epäilin jonkun kertoneen. Vähän ennen saarta alkoi tuulla voimakkaasti ja sivuvastaisesti. Päätin, etten viivähdä kauan vaikka pieni luoto autiotupineen olikin idylli. Keskellä hedelmällistä metsikköä rannan kivivallin suojassa kukki yksinäinen, tuoksuva villiruusu. Eikä yksi kulkijapoika sitä poiminut.

Kes­ki­viik­ko 14.7.2004, Är­jän­saa­ri

 

Ärjänsaari on merkillinen korkea hiekkaharju Ärjänselän keskellä. Monenlaisia tarinoita liittyy saareen: Lappalaisten myyttinen Poronkirkko, vuotuisriittien harjoituspaikka, Kiveksen merirosvot, Ison vihan tarinat, Laurukainen ja muut taruhahmot. Vainoaikojen aarteen voi kuulemma löytää, jos matkaa saareen yksiöisellä varsalla yksiöisen jään yli.

 

Näitä tarinoita on koonnut historioitsija Reijo Heikkinen. Oulujärven tuntija on julkaissut lukuisia teoksia mm. Ärjänsaaresta. äskettäin tuotteliaalta kirjailijalta ilmestyivät kirjat sekä Kajaanin linnasta että Manamansalosta.

 

Majoittauduin saaren länsipäähän, Karkeaan päähän tai Palopäähän. Pieni, masentavan kurjassa kunnossa oleva autiomaja ei houkuttanut sisätiloihin. Edes lattiaharjaa ei ollut, jolla paikkaa olisi vähän voinut siistiä. Pystytin teltan likeiselle kumpareelle.

Yön jälkeen mainio tunnelma runsaan kahvin ja käyn­nis­tys­lu­ke­mis­ton jälkeen. Kirjoittamaan! Mutta. Tietokone oli mykkä! Eivät auttaneet mitkään houkutteluyritykset, näyttö pysyi mustana. Yhtä tummana kuin mieli. Kuinka riippuvaiseksi olenkaan tullut teknologiasta. Maiseman kauneus ei lohduttanut millään tavoin.

 

Päätin yrittää rauhoittua kävelemällä ympäri saarta. Huikeat näköalat avautuvat hiekkajyrkänteen reunoja kiertelevältä polulta. Männyt olivat yrittäneet ripustautua paikalleen vyöryvään rinteeseen eri tavoilla muodostaen toinen toistaan kummallisempia juurakoita. Oikea maahismaisema. Ja taustalla ihmeellinen sinisyys.

 

Kevyet sadekuurot kiisivät hetkessä ohitse, ja pian aurinko leikki taas aalloilla. Kuinka laaja ulappa muuttuukaan pienemmäksi, kun rannat, niemet ja saaret, jotka äskettäin ovat kadonneet horisonttiin, ilmestyvät uudelleen näkyviin ylhäältä. Aivan kuin kulkisi saman matkan uudelleen.

 

Ilmestyn pieneen mökkiyhdyskuntaan, koen itseni kuokkavieraaksi mutta mökkien asukkaat suhtautuvat minuun luontevasti. Vanha Kajaani-yhtiön mökkialue viettää nykyisin hiljaiseloa. Aikanaan yhtiöläisten kesään kuului luonnollisena osana loma Ärjänsaaressa. Nykyisin yhä harvemmat saapuvat tänne. Vesibussi lähtee proomulaiturista melkein tyhjänä kohti mannerta. Tutustun muutamiin sitkeisiin vakioasukkeihin, joille Ärjän kesä on kaikki kaikessa. Viivähdän tuokion mukavassa mökissä, josta puuttuvat kaikki turhuudet, sähkölämmitys, televisio ja formulakisat.

 

Polku vie eteenpäin saaren pohjoisrannalle, jonka korkeudesta tähyilen sinisen inspiroivaa maisemaa. Muutaman kilometrin päässä näkyy Toukka, saari, jossa vietin kolme päivää myrskyssä. Saaren kupeilta häilähtää Paltaselkä ja sen takana Kainuun siniset vaarat, joita kohti kuljen.

 

Iltayöstä ennen lähtöä päätän kokeilla vielä tietokonetta. Jo käynnistyy.

Torstai 15.7.2004, Tou­kan­saa­ri

 

Illalla tuuli alkoi tyyntyä Ärjänsaaressa. Vaahtopäät hävisivät, ja aalto kävi jo kohtuullisena. Jätin harmaan mökin ja sen viereisen maamerkin, rautaluurangon, proomun keulan, joka törröttää rantahietikosta ruostuvana, jäiden murjomana, katoavana mutta silti vielä vaikuttavan kookkaana.

Ärjänsaaren suojassa oli täysin tyyntä. Saaren jyrkkä hiekkaseinä liukui vierellä hiljalleen. Jokin voimakas tärppi vavassa aivan syvänteen reunassa. Sekunnin muistutus vedenalaisesta maailmasta. Taimen?!

 

Alkoi tuulla. Saaren tyven jäi taakse, ja aallot kasvoivat. Vinkka tuntui vain voimistuvan vaikka olin toivonut tyyntyvää yöksi. Jouduin kääntämään suuntaa etäämmälle päämäärästä, Toukansaaresta, jotten joutuisi aivan sivutuuleen. Meno oli hankalaa, vene keinahteli ilkeästi, ja kipeä vasen olkapää joutui taas koville. Jos vielä yltyisi, kävisi vaikeaksi. Levoton oli mieli. Idän pilvet näyttivät kovin tummilta. Yksin aavalla nousevassa tuulessa, vain jokin korkealla liitävä yksinäinen lokki seurana. Etäällä näkyi Manamansalo, Paljakan törmä kuvastui vain kapeana viiruna.

 

Onneksi taival ei ollut järin pitkä, kilometrit kuluivat, kun jaksoin tehdä töitä. Sivolanniemi alkoi vähitellen peittää tuulen, joka oli saanut voimaa kaukaa sinisestä lahdenpohjukasta. Aalto rauhoittui. Liuskelin lopulta Toukan rantaan tutulle laavulle.

 

Ärjänselkä oli jäänyt taakse, selvisin siitä. Mahtavan laajana se avautui. Ärjänsaaren oikealta puolelta maa katoaa tyystin, jossain siellä on Alassalmi, jonka kautta saavuin. Vaiettu joki -retkelläni jouduin pitämään täällä Toukassa myrskyä kolme päivää. Eteen en päässyt enkä taaksekaan. Koin todellisia tervasoutajien tunnelmia.

 

Ärjänsaari näkyi silloin puolen kymmenen kilometrin päässä niin houkuttavana mutta etäisenä ja tavoittamattomana. Nyt Ärjänselkä salli minun vierailla siellä ja ihmetellä omalaatuista ja kiehtovaa luontoa. Otan aamuyössä maljan suurelle Ärjälle ja sen ihmeelliselle saarelle!

Sunnuntai 18.7.2004, ukkosen yl­lät­tä­mä­nä Ou­lu­jär­vel­lä ja sou­tu­tau­ko

 

Toukansaaresta lähdin liikkeelle vitkalleen. Oli mukava nukkua pitkään, luppoilla ja kirjoitella. Myös katsella paikkoja, joissa yritin kuluttaa aikaani kolmen myrskypäivän ajan vuonna 1998. Järven maininki kävi nyt rauhallisena, Ärjänsaari kylpi auringossa etäisessä rauhassaan.

Papu-chilitonnikala -ateria valmistui kätevästi. Oulujärvi oli ollut niukka kalanannissaan ja jouduin kaivamaan kätköistä ulkomaan kalaa. Liiankin helppoa se on mutta hyvää. Aterian jälkeen pieni jaloittelu. Saaren sisäosan laaja hakkuuaukio on metsittynyt melkoisesti kuudessa vuodessa. Männyntaimien vuosikasvu on ollut kiivasta ja ne ovat ylenneet nuoriksi puiksi, jotka jo peittävät maisemaa.

 

Vene kävi saaren sivulla lähes myötätuuleen. Onneksi näin, yöllinen soutu sivutuulessa tuntui ilkeänä arassa olkapäässä. Paltaselkä avautui edessä yhä laajemmaksi. Vaarojen laet erottuivat idässä etäisen sinisinä. Pian Ärjänselkä alkoi kaventua salmessa. Tämä merkillinen hetki: kahden järvenselän taittumakohta. Jotain surumielistä käy ajatuksiin, kun jättää jäähyväiset taakse jäävälle. Edessä on jotain tuntematonta. Seikkailuako? Odotusta kuitenkin. 

 

Ukkosen jyrinää kantautui kauempaa järven länsipuolelta. Harvoin ukkonen saapuu suuren selän ylle mutta silloin sen sanotaan käyvän erityisen ankarana.

Saaren jälkeen otin suunnan kohti Paltaniemeä. Tuuli yltyi, kävi kuitenkin aivan myötäisenä. Viuhdoin yhä reippaampaan vauhtiin. Toukansaari etääntyi vauhdikkaasti. Siniluodon lintusaarekkeen jälkeen vilkkuivat jo Kajaanin tehtaan tornit. Kaupungin päälle oli kohonnut tumma pilvi, ei hälyttävän näköinen. Vettä taitaa kuitenkin tulla niskaan. Puin sadeasun ylleni.

Pilvi oli jo aivan lähellä, kun ensimmäinen salama ja jyrähdys räjäyttivät pirstaleiksi aavan rauhan. Heti perään välähti toinen ja paukahti jo lähempänä. äkkiä maihin!

 

Tilanne on hankala. Lähimpään rantaan ei ole kuin puolisen kilometriä. Se on jäänyt kuitenkin jo tuulen taakse. Sinne ei ole paluuta. Paltaniemi on suoraan edessä, puolisentoista kilometriä vesimatkaa. En ehdi alta pois! Sade kaatui niskaan ja värjäsi veden harmaaksi. Kiskoin kaikin voimin, en välittänyt käden kivusta, ja tuuli lennätti minua eteenpäin.

 

Hiljaista, ei uusia salamoja. Pilvi taitaa kerätä voimaa - minuako varten? Olin laajalla alueella korkein kohta veden yllä. Jo kovin märkäkin. Tunsin jo kuinka keräsin negatiivista sähköä. Paltaniemen ranta lähestyi - ei vieläkään uutta salamaa. Jos iskee, on tämä sentään sakraali paikka, ikivanha hautausmaa. Eräs Suomen kulttuurin kehtoja.

 

Pääsin viimein rantaan - pilvet pysyvät vaiti. Sade alkoi hellittää. Kaksi salamaa riitti näyttämään minulle taivaan voiman. Aalto kävi kuitenkin kovana, vesi oli korkealla ja rannassa näkyi vain ilkeännäköisiä kivenlohkareita. Niitä oli kasattu sinne hillitsemään vyörymistä. Venevalkamaa ei näyttänyt löytyvän. Tuuli ajoi minua kohti lohkareita. Harasin vastaan ja huopasin. Yksi pieni väli löytyi, jossa näkyi vaaleaa hiekkaa. Osuin siihen. Lehtevän, kostean rannan tuoksu tulvehti vastaan.

 

Muistelen tätä nyt kotona. Olen pitänyt muutaman päivän pakollisen soututauon. Vene odottaa Paltaniemen rannan kätköissä. Olen yrittänyt levätä ja parannella olkapäätäni. Vaalan 50-vuo­tis­juh­la­ta­pah­tu­mia en voinut jättää sivuun. Olen kuunnellut hienoa esitystä: Toppilan Studion Sumussa soutajan lauluja. Illalla esitetään Oulujärvi-kantaatti Vaalan lavalla. Se on minun kuultava, olenhan vaeltanut Oulujärven avarien selkien tenhossa. Sen jälkeen suunta on takaisin Paltaselälle, yösoutuun, jos tuuli sallii.

Maanantai 19.7.2004, Pal­ta­sel­kä

 

Komea oli Vaalassa esitetty Oulujärvi-kantaatti, vielä oikeassa järven maisemassa. Kainuun kulttuurin voimannäytös. Säveltäjä Risto Vähäsarjan ja runoilija Ritva Hakkaraisen hedelmällistä yhteistyötä. Sain jopa kunnian olla ohjaamassa herkän hauraan ja elegantin runoilijattaren paikalleen yleisön eteen. Vaalan juhlat päättyivät upeasti kantaattiin.

Tyynenä avautui Paltaselkä edessäni, kun kokosin varusteeni veneeseen. Ystävällinen rantaisäntäni oli kuivatellut vaatekappaleita, jotka olivat jääneet kosteiksi sateisessa kiireessä.

 

Ilta-aurinko teki juuri laskuaan, kun pääsin viimein liikkeelle. Lähteminen on niin työlästä. Mutta suuri vedenselkä välkehti edessä houkuttavana, hehkui kultaa ja purppuraa. Valkoiseksi maalattu Rovastinkivi Paltaniemen edustalla jäi taakse. Otin suunnan suoraan laajan läntisen selän ylitse kohti pohjoispuolen Varislahtea. Epäilyttäviä pilvimuodostelmia ei näkynyt, ja vetelin rauhalliseen tahtiin veden hiljaisuudessa.

 

Väliin järvi tyyntyi täysin hopeiseksi peiliksi, toisinaan kevyt vire värisytti pintaa. Etäällä yksinäinen purjevene näytti pysyvän paikoillaan vaikka purjeet oli levitetty. Ei, vähitellen liukui se eteenpäin tumman saarivyön edustalla. Pari moottorivenettä puksutti kotisatamaan. Ja avaruus hiljeni tyystin. Yö tummui. On jo heinäkuun loppupuoli. Rantojen yksityiskohtia ei erottunut. Karhusaari oli suuntani, ja aikojen kuluttua liu´uin eteenpäin sen tummaa kylkeä, josta ei karhun katse erottunut, jos se minua tähysti.

 

Saarten jonon jälkeen käännyin luoteeseen kohti Varislahden perukkaa. Lahti on pitkä, vuono suorastaan, ja sen päähän laskee Varisjoki. Vesi virtaa siinä avarasta Kivesjärvestä ja ylempää Kongasjokena suurista Osmanka- ja Kongasjärvistä. Noissa joissa elää vielä Oulujoen vesistön järvitaimenen alkuperäistä luonnonkantaa, niin harvinaista ja tarkoin vaalittavaa.

 

Usva nousi lahdenpohjasta. Näky oli jotenkin samankaltainen, kun lähdin liikkeelle Hailuodon Ojakylänlahdesta. Nyt kuljin vain päinvastaiseen suuntaan, kohti kapenevaa lahdenpohjukkaa ja jokea. Kuulostelin aika ajoin, ja vähitellen kohina alkoi erottua.

Ajatuksissani soudin mutkittelevaa joen uomaa enkä huomannut, että virta voimistui koko ajan. Kalat tuikkivat, ja seurailin niitä. äkkiä huomaan, että olin vahvasti pyörteilevässä vedessä, melkein koskipaikassa. Vene heittäytyi kohti rantaa. Vavat olivat unohtuneet pystyyn ja tarttuivat joen ylle kurottuviin lepänoksiin. Virta veisi alaspäin. Airot iskivät kiviin. Toinen irtosi. Tartuin leppäpuuhun ja kiskoin veneen pysähdyksiin. Tovin kesti ennen kuin sain siimat irti oksista.

 

Tutkin hämärässä, jo kovin viileässä yössä joen alajuoksua. Sieltä komeita löytyi koskipaikkoja mutta mökkejä oli noussut lähes joka käänteeseen enkä lähtenyt nousemaan ylemmäksi. Kalastuslupia ei ollut, joten vavat saivat jäädä veneeseen. Kivesruukin raunioiden etsiminen sai jäädä, annoin veneen ajelehtia myötävirtaan. Lahden rannalla nukahdin taivasalle korkeassa korpiniemekkeessä, kunnes aamuaurinko ja muurahaiset herättivät minut.

Tiistai 20.7.2004, Melalahti Ossi ja Sirkka Huusko

 

Olen saanut nauttia vie­raan­va­rai­suu­des­ta Melalahdessa ja asustellut rauhaisassa, kar­ja­lais­tyyp­pi­ses­sä saunarakennuksessa veden äärellä. Rannassa keinuu tuliterä puinen soutuvene, jonka on veistänyt Aki Ruotsalainen, veneeni tekijä. Melalahti on kuulu kyläidylli, jossa eteläinen, aurinkoinen vaaranrinne peltoaukkoineen polveilee järvelle. Vehmas saaristo edustalla suojaa kylää Paltaselän puhureilta. Lahden toisella rannalla kohoavat mahtavat kalliojyrkänteet. Monimuotoinen maisema on Kainuun vanhinta asutusseutua, joka vaalii identiteettiään ja kult­tuu­riym­pä­ris­töään. Melalahti valittiin joku vuosi sitten Suomen kauneimmaksi kyläksi.

Isä Iikka ajoi venettä aikataulun mukaan jäiden lähdöstä järven jäätymiseen saakka, joskus poikkeusvuosina jouluun asti. Joka säässä lähdettiin, sellaista myrskyä ei ollut, että maihin olisi jääty. Syysmyrskyt Ärjänselällä olivat pahoja, kun kansi oli jäässä, ilmassa lensivät lumi ja jääkiteet, väylät hädin tuskin erottuivat. Illan pimetessä kävi yhä vaikeammaksi. Ossi ei muista, että olisi pelännyt. Matkustajat sen sijaan joskus olivat sydän syrjällään. Meritauti saattoi puhjeta pahana, ja kannen siivoaminen oksennuksesta oli nuorelle miehelle kaikkein pahinta myrskyisessä järviliikenteessä.

 

Ossi Huuskon äiti oli kylän kätilö ja hänen vaimonsa Melalahden terveydenhoitaja. Sirkan työnkuva oli monimuotoinen. Tiet olivat kehnot eikä puhelimia juuri ollut, autojakin vähän. Sairaskyytien organisoiminen oli työlästä ja niillä joutui liikkumaan joskus lapset sylissä. Kuulu kunnanlääkäri Salmela hoiti potilaitaan, hyvin kaukaakin saapuneita, päivät ympäri ja soitteli vastaanoton lomassa pianoaan.

 

Ossi ja Sirkka olivat ajaa kerran Paltaselän sulaan eksyttyään jäätieltä lumisateessa. Anglian viime hetken tiukka käännös pelasti heidät jo särkyviltä jäiltä. Nyt kesällä jokapäiväinen uintiretki Oulujärvessä kuuluu asiaan. Upea on näköala Melalahden saaristoon heidän mökkirannastaan.

 

Varisjoella kalastuskunnan vieraana. Sain heittää pintaperhoa illan valossa hohtavalla joella. Virta on melko rännimäinen perkausten jäljiltä, kaipaisi entisöintiä, mutta Oulujärven kirkaskylkisiä suurtaimenia siihen nousee…

 

Pyörteilevä, hopeanhohtoinen veden pinta särkyi tuon tuosta. Pintakäyntejä mulahteli, ja kaloja pomppi ilmaankin. Pieniä vain, useimmiten särkiä, jotka saivat pintaperhot vettymään. Jokunen nuori harri nappasi perhoon. Alamittaisia. Suuret harjukset piileksivät jossain. Mutta pelkkä oleilu ja nautiskelu kauniin, virtaavan veden äärellä oli pitkien järvitaivalten jälkeen peräti liikuttavaa.

Kes­ki­viik­ko 21.7.2004, Melalahti Saima Mustonen ja Olavi Leinonen

 

Kesä on kukkeimmillaan. Maa kantaa hedelmää. Horsman kukinto on alkanut kiivetä kohti latvaa, yöt pimenevät. Kesän ihanuus on vielä läsnä, mutta samalla jo tietoisuus hetkien nopeasta kulusta kohti syksyä.

Savusaunan tuoksuva nautinto illalla keskellä Melalahden vehmasta kukkeutta. Kuinka ottaa hetkestä vaarin? Kiirehtääkö eteenpäin vai pysähtyä, jäädä, viivähtää. Ainako onnen sininen lintu on jossain etäämmällä? Toisessa hetkessä, toisessa paikassa?

 

Tuuli on pysytellyt itsepintaisesti etelässä. Puhaltaisi sivulta matkalla Kiehimänsuulle, Paltamoon. Melalahden saarten suojassa soutaminen kävisi, muttei suurella Paltaselällä. On odoteltava luvattua länsituulta, myötäistä, jolloin ei niin haittaa vaikka puhurit käyvät.

 

Saima Mustonen, Iijoen Kollajan tyttö kertoili eilen lapsuuden joestaan, siianpyynnistä, jäiden lähdöstä, Kipinän kosken laskusta ja matkasta tukkilautalla alas Iijoen tuikeita koskia jokisuulle asti. Itse hän oli mukana vääntämässä veslaa, lautan suurta airoa vaikka olikin nuori tyttö. Vuoden 1918 tapahtumien aikaan hän oli vauva, mutta kivet olivat lentäneet kotitalon ikkunoista sisään, luoditkin vinkuneet. Pelottelua enemmän, ei niinkään tappamisen meininkiä. Historialliset tapahtumat vyöryivät maailmalla, Iijoen varrella oli keskityttävä ottamaan leipä kovalla työllä.. Sittemmin hän tuli palvelijaksi ja myöhemmin miniäksi Kivesjärvelle, suurelta joelta suurelle järvelle.

 

Hänen poikansa Olavi Leinosen tapasin Kiveksen miesten talkoissa Hakasuon myllyllä edellisenä iltana ja nyt uudelleen hänen kotonaan Joukolassa järven rannalla. Olavi Leinonen on kirjoittaja. Hän lahjoitti minulle teoksensa Hotellinkoski. Siinä hän kertoo Kivesjärven ja Varisjoen värikkään kulttuurihistorian tarinoita. Eino Leinosta, Pekka Halosen vierailusta häämatkallaan, Virpelän kallioista, joilla syntyi luonnoksia kuuluisia maalauksia varten, Kiveksen ruukista, järvirosvoista ja tervakulttuurista. Mainio paikallishistorian teos tuo on, lopussa löytyy vielä uudelleen painettuna Eino Leinon "kertovainen runoelma" Kivesjärveläiset. Traaginen tarina onnen vaikeasta etsinnästä.

 

Olavi Leinonen on kierrellyt ympäri Suomea työhommissa mutta nyt hän on asettunut kotiseudulleen Kivesjärven rannalle. Hän uskoo paikalliskulttuurin voimaan. Tarinoiden, historian ja menneisyyden tuntemisen avulla voi löytää juuriaan, ja tuo historia olisi oikealla tavalla esitettynä mitä kiinnostavinta myös matkailijalle. Hakasuon mylly ja Varisjoen kalastuksen kehittäminen ovat kyläläisten hanke, joiden luo toivotaan matkalaisten pysähtyvän. Komea puureliefi on laitettu myllylle kertomaan menneisyydestä ja tulevaisuuden uskon symboliksi.

 

Kysyin myös Oulujärven ylitystiestä. Leinosen mielestä se toisi luonnollisesti meluhaittoja mutta hyöty olisi kuitenkin suurempi kuin haitat. Kivesjärveläisten matkaa kaupunkiin se lyhentäisi tuntuvasti. Melalahtelaisille taas hyöty ei olisi niin suuri, ja sieltä löytyy enemmän siltaa vastustavia ajatuksia.

Torstai 22.7.2004 Pal­ta­sel­kä

 

Lentoa aaltojen harjoilla Paltaselällä. Matka Melalahdesta Kiehimänsuulle oli vauhdikkaimpia soutujani. Aavalla puhuri puhalsi aallonharjat valkoisiksi kuohuiksi, joita tuntui väliin näkyvän enemmän kuin sinistä vettä. Puuskissa tuuli tuiversi aallonpohjat tummille rypyille vaikka aurinko hehkui korkealla kirkkaana. Selkäni vaikkei leveä olekaan toimi mainiona purjeena. En tarvinnut kuusennärettä keulaan vauhtia antamaan vaikka sitäkin harkitsin, kun näin tuulen kääntyvän länteen ja myötäiseksi.

Saaret purjehtivat tummana, keinuvana jonona ohitseni: Mulkut, Lehtonen Riuttasaaret. Niiden välistä pilkahteli etäisyydessä Toukansalmen takainen vesityhjyys, Ärjä. Iloista oli meno kuin Mikki-hiirellä ensimmäisessä säkeistössä, eikä vedenpeikkoa näkynyt. Sain kylläkin väistellä verkonmerkkejä, tuulessa liehuvia tompureita, jotka tulivat vastaan vauhdilla ja pyrkivät yllättämään. Niihin olisivat vaappuni jääneet, ei tuossa tuulessa niitä olisi saanut irti verkoista. Kiidin kai liian lujaa kaloille, ei tärppiäkään. Sanoivat Melalahdessa, että taidan olla järven ainoa mies, jolle hauet eivät antaudu. Niukka on ollut Ärjän ja Paltaselän kalananti.

 

Kiehimään tulo ei kestänyt neljää tuntia kuten veikattin aamulla. Rautatiesilta ilmestyi eteeni paljon nopeammin. Muutama verkon väistely vielä ja olin sillan alla. Ei tuntunut virtaa, ja yllättävän äkisti katosi Paltaselän avaruus siltapilarin taakse. Vietin juhlahetken ystävien antimilla rannalla Eino Leinon patsaan liepeillä. Olin sivuuttanut näin Oulujärven onnellisesti ja lopuksi vielä juhlavasti.

 

Kiehimänsuun eli Paltamon keskustan oleiluni jäi lyhyeksi. Kirjastossa piipahdin. Lupasin palata tutkimaan kotiseutuosastoa, joka vaikutti runsaalta. On Paltamolla kirjailijoita. Kelluntaöljyä perhoille, siimaa ja vähän elintarvikkeita kaupasta saksalaisturistien seasta. Ei ollut tiedossa kortteeripaikkaa eikä leirintäaluettakaan. Ja Kiehimänjoki veti minua eteenpäin. Virtausta oli ilmestynyt jokeen reilusti, ja tuulikin kääntyi vastaiseksi. Vetelin ylöspäin akanvirtoja etsiskellen. Nuoret hauet pysäyttelivät menoani, jäivät kuitenkin kasvamaan.

 

Outous levisi mieleeni, kun taas koin saman, jota en ollut muistanut. Melkein koko Kiehimänjoen alaosa on kaivettu kanavaksi. Juuri mitään luonnollista ei ole jäljellä. Lepät ja koivut kasvavat kuitenkin tiheikköinä ja luovat väylälle suorastaan afrikkalaisen viidakkojoen ilmettä.

 

Virtaus joessa pysähtyy. On helpompi mennä ylöspäin, mutta olo käy merkilliseksi. Suututtaa. Ei tällaista saisi tapahtua joelle. Järjenvastaista. Ihmisen suhde jokeen on erityislaatuinen. Tiedän, että se saa meidät aikaa myöten tuottamaan sähköä toisella tavalla. Vaikka tällä valtavan ruoppauksen vyöhykkeellä, Marionin kaivujäljissä uskoni väliin horjahtelee.

 

Rannassa lepikon vihreyden keskellä seisoo ujo pariskunta: horsma ja mesiangervo. Ne ovat löytäneet toisensa, loppukesän lapset, niin kauniit. Mieleni piristyy: luonto vähitellen korjailee ihmisen ruhjejälkiä.

 

Minut poimitaan rantanuotiolle, jolla jokivarren väkeä, Väisäsen perhettä viettää iltaansa. äidin isoisä oli Leppikosken laskumies, Juntan Jussi. Laavun vieressä rannan tuntumassa on pitkä tasanne, jota pitkin tervasoutajat ovat vetäneet venettä ylös Leppikoskea. Tämä pieni lahdeke on kuulemma ainoa kohta, jota tällä jokiosuudella ei ole ruopattu. Leppikosken kuohuista puhutaan nuotiolla kaihoten, mutta sauna on kuuma ja mökissä pehmeä vuode. Kainuulaista lämmintä vieraanvaraisuutta.

Perjantai 23.7.2004 Kie­hi­mä­joen rannalla

 

Isäntäväen lähdettyä en malttanut käydä heti nukkumaan vaan istuin katselmassa yöllistä jokea. Siksi kello oli paljon, kun heräsin. Kuuhkailin Kiehimänjoen rannalla. Nautiskelin majapaikkani, jokirannan saunamökin rauhasta. Lueskelin Melalahden kylän historiaa ja vesiekologiaa, rehevöitymisestä. Kävelin pitkin tieuraa, joka kulki Marionin kaivamaa penkkaa. Loppukesän kukat koristivat maisemaa. Silti hätkähdän: kultapiisku kukkii jo. Koulu alkoi silloin, kun kultapiisku ja pietaryrtti kukkivat. Halkopinoja on hakattu koivikon keskelle, peitelty muovilla. Kesäpäivä on lämmin vaikka tuuli puhuu miedosti pohjoisesta. Hyttyset ovat lähes kadonneet, joku paarma pyrkii tekemään lähempää tuttavuutta. Aikaa sitten on kosteaan maahan kaivettu ojia, jotka vielä näkyvät, kun tarkkaan katsoo. "Kylmä tila" laitettiin asuttavaksi kovalla työllä. Rintamamiestila. Lapset kasvatettiin ja koulutettiin. Koski ehti kohista jonkin aikaa talon kupeessa.

Halk  opinot muistuttavat siitä, miten täällä kaikesta ilmaston lämpenemisestä huolimatta elämme arktisella alueella. Kaiken päämääränä eskimoilla, tsuktseilla ja myös meillä on talvesta selviytyminen. Ravinto- ja polttoainevarojen kerääminen pakkaskautta varten lyhyen kesän aikana.

Nyt maa kantaa hedelmää. Kaikkea on paljon, puiden vuosikasvuja, kasvien siemeniä, nuoria lintuja, hyönteisiä vaikka kesä on ollut viileä. Auringon ja lehtivihreän liitto - kaiken elämän salaisuus. Unohtuu herkästi, että leipä kasvaa vain maasta. Ihmisen elämä perustuu maatalouteen.

 

Harvoin tulee ajatelleeksi, miten vihreä maamme on kesällä. Joskus luin pa­les­tii­na­lais­lap­sis­ta, jotka saapuivat Suomeen kesäleirille. Heille oli uskomatonta maan pursuava vihreys täällä pohjoisessa. Muistin silloin Välimeren alueen kuivan, harmaan maaperän, appelsiinipuiden alla lähes kasvittoman. Nyt itse kahlaan vihreydessä.

 

Pellot metsittyvät hiljalleen. Uudet sukupolvet hakivat elantonsa muualla, etelästä tai joku pohjoisen asutuskeskuksista. Ruotsiin ei enää mennä vaikka sinne lähti melkoinen osa sukupolvea, kokonaiset pesäpallojoukkueet kylien nuoria miehiä. Eilinen isäntäni oli ilahtunut, kun oli täällä Paltamossa törmännyt paremmin hoidettuihin peltoihin kuin etelässä. Elinvoimaa sentään on vielä.

 

Mietiskelen kainuulaisen rajaseutupastorin ajatuksia, joita olen lukenut lehdistä. Hän oli aiemmin syrjäseutujen kiivas puolustaja. Sitten omien, karvaiden kokemuksiensa perusteella hän käänsi ajattelunsa suuntaa. "Menkää nuoret pois syrjäseudulta, hankkikaa kunnon koulutus ja ammatti, ei täällä ole tulevaisuutta!" sanoo hän nyt. On kunnioitettavaa, että ihminen osaa muuttaa mielipiteitään, jos todellisuus näyttää olevan toinen kuin on ajatellut.

Mutta onko kuitenkaan niin? mietiskelen, kun työnnän veneen vesille seisahtuneeseen virtaan ja etsiydyn Leppikosken voimalan suuntaan. En osaa sanoa.

Sunnuntai 25.7.2004

 

Vene sai nimikyltin: Nuojuan Neiti. Kyltti ruuvattiin auringonhehkuisessa, pienessä juhlassa Melalahdessa, jonne purteni sai autoilla takaisin Leppikoskelta. Oulujoen reitin toimiston väki oli paikalla: Haverisen Heikki, Myllyn Tapio, Sarhaluoman Jari. Mainiona isäntänämme toimi Tervosen Kari. Oulujoen tarinoiden kertojat poistuvat nopeasti. Yksi mies ei ehdi tehdä paljon. Suunnittelimme liikkeelle lähtöä isommalla joukolla. Viimeiset hetket ovat käsillä erityisesti Oulujokivarressa, joka rakennettiin varhain, ja muistajia on vähemmän.

Vene sai nimikyltin: Nuojuan Neiti. Kyltti ruuvattiin auringonhehkuisessa, pienessä juhlassa Melalahdessa, jonne purteni sai autoilla takaisin Leppikoskelta. Oulujoen reitin toimiston väki oli paikalla: Haverisen Heikki, Myllyn Tapio, Sarhaluoman Jari. Mainiona isäntänämme toimi Tervosen Kari. Oulujoen tarinoiden kertojat poistuvat nopeasti. Yksi mies ei ehdi tehdä paljon. Suunnittelimme liikkeelle lähtöä isommalla joukolla. Viimeiset hetket ovat käsillä erityisesti Oulujokivarressa, joka rakennettiin varhain, ja muistajia on vähemmän.

Maanantai 26.7.2004, Salli ja Pentti Leinonen

 

Oulujärvi jäi taakse, jo vähitellen myös Kiehimänjoki. Jälleen sain Oulujärvellä kokea tuon saman kuin aiemmin: se on portti yksinäiselle soutajalle. Se joko päästää läpi tai sitten ei. Kaikki riippuu suurten aavojen tuulista. Tein kaikenlaisia suunnitelmia. Kuvittelin, että reilussa kahdessa viikossa ehtisin vierailla ties missä järven kolkissa.

Ei soutajan kannata juuri tehdä suunnitelmia Oulujärvellä. Vaikka haluaisi mennä eteenpäin, voi tuuli tuivertaa päiväkausia ja estää liikkeelle lähdön. Toisaalta vaikka haluaisi pysähtyä, saattaa tuulissa olla reikä ja kohta taas luvassa kovia säitä. Silloin tyynellä tai myötätuulella on vain mentävä eteenpäin. Kun tuulemaan ryhtyy, saattaa se jatkua viikon kaksikin.

 

Niinhän se on elämässä yleensäkin. Paljon suunnitelmia, ja vain vähän niistä toteutuu.

 

Jotkut ovat hankkineet suuria ja voimakkaita moottoriveneitä. Ärjän halki voi päästellä puolessa tunnissa, nopeamminkin. Kuvitella, että on luonnonvoimien herra. Mutta se on harhaa: yössä, sumussa, karikossa tai moottorin pettäessä harhakuvitelmat särkyvät. Niin erilaisia ovat moottoriveneilijät. Joku päästelee täysillä kapeassa jokiuomassa ja jättää soutajan keikkumaan pitkäksi aikaa. Toinen hidastaa huomaavaisesti nopeuttaan ja nostaa kättään tervehdykseksi.

 

Leppikosken voimalan yläpuolinen jokiosuus on luonnollisempi kuin ruopattu alaosa. Joki kiemurtelee. Kun jättää korkean Pihlajamäen taakseen, se ilmestyy äkkiä taas eteen. Viehättäviä peltoaukeita, aurinkorinteitä, karjaa laiduntamassa ja kukkien loistoa pientareilla. Pian edessä aukeaa laaja Uuranjärvi ja sen päässä Autioniemi, päämääräni.

 

Salli ja Pentti Leinonen asuvat Pentin synnyinpaikkaa. Kotikonnun tunnusmerkkinä on pitkä kaksihaarainen kuusi, jonka valtavampi haara katkesi myrskyssä. Heidän tyttärensä teki tapahtumasta laulun. Kuusen kohdalla päättyi Uurankoski, jonka suuri kaivinkone louhi olemattomiin, kanavaksi. Tuo Bucyrus rojotti sitten kolme vuotta heidän silmiensä alla ennen kuin se koottiin pois. 30 junavaunua tavaraa siitä tuli.

 

Vesi tunki talon maille, muodostui laaja Uuranjärvi entisten pitkien niemien ja laajojen, hedelmällisten luhtaniittyjen päälle. Vesi kävi noustessaan saviseksi ja sameaksi. Harrit harhailivat sekopäisinä rantavesissä ja niitä sai verkoilla ennennäkemättömästi. Sitten ne katosivat.

 

Pentti oli voi­ma­lai­tos­ra­ken­ta­ja, ei kovinkaan innokas siihen mutta elanto oli ansaittava, kun lapsijoukko kasvoi. Auto- ja konehommissa työura sitten kului. Nyt on aikaa tehdä niitä asioita, joita ei työelämässä ehtinyt vaikka Ruijan matkoja - ja minun opastamistani. Salli hoiteli ennen talon karjaa, nykyisin angorakanejaan ja maalaa maisematauluja. Lapset tekivät heistä lauluja juhlahääpäivän kunniaksi ja kuuntelemme niitä illalla.

 

On Autioniemeä asuttu ennenkin. Pentin isä löysi aikanaan karhunpäisen kulttiesineen, joka on kuuluisimpia esihistoriallisia löytöjä maassamme.

Tiistai 27.7.2004,  Iijärvi
Onni Karhu sekä Anja ja Heikki Järvelä

 

Iijärvellä, kahden suuren vaaran välisellä, sokkeloisella ja pitkänhuiskealla vedellä. Länsipäässä sivuutin jo Iivaaran, jonka laella, ylhäällä oli joskus koulu. Idässä hahmottuu sinisenä laaja Saukkovaaran selänne. Keli on muuttunut sateiseksi, yöllä nukkuma-aitan kattoon rymisi rankkoja kuuroja. Aamulla tyhjensin veneestä 150 litraa vettä.

Ehdin piipahtaa edellisenä päivänä Onni Karhun luona Uuranjärven eteläpuolella. Hän on Kiehimänjoen senioreita, syntynyt 1921. Jo seitsemänvuotiaana hän karautti tukkikeksin suureen pölliin, joka kiskaisi pojan koskeen. Aikuiset miehet pelastivat hänet kuiville. Siitä alkoi Onnin tukkilaisura, joka vei ensin äidin mukana lähijoille, sitten vieraillekin virroille. Vuosia kului sodassa, jossa hän haavoittui kahdesti. Komppanianpäällikkö antoi Onnille kameransa ja hänestä tuli vakinainen valokuvaaja rintamalla. Myöhemminkin hän kuvasi paljon. Kiehimän kuvat ovat vain valitettavasti Helsingissä. Hän viljeli kotitilaa oli mukana Leppikosken voimalatyömaalla ja teki muitakin rakennushommia, kunnes leivän haku vei perheen etelään.

 

Joka kesä on hänen tultava vaimonsa kanssa etelästä Kiehimänjoelle, ei täältä osaa olla pois. Vielä on terveys sen sallinut mutta veneeseen nousu ei enää oikein käytä. Tuohustamalla, jota melkein jokainen jokivarren mies näyttää harrastaneen, hän nosti harreja ja jonkun merilohenkin ylimmäisestä Iikoskesta. Entistä jokea hän ei sano kaipaavansa, niin paljon muuttuu maailmassa, ja siihen on yritettävä sopeutua.

 

Yövyin edellisen yön Anja ja Heikki Järvelän luona aivan Iijärven länsipäässä Anjan kotipaikalla. Heillä oli ollut juuri 50-vuotishääjuhlat ja 35 vierasta. Vieläkin nuorisoa oli paikalla, lapsenlapsia, monikulttuurisia. Anjan isä oli veneentekijä, ja kalastus antoi tärkeän osan elantoa. Sota-aikana venäläiset koneet tyhjensivät pommilastinsa järveen, kun olivat Kontiomäellä törmänneet lujaan ilmapuolustukseen. 10-vuotiaana Anja muutti tätinsä luokse sota-ajan Helsinkiin. Suurpommitukset keväällä 1944 näyttäytyivät enemmän suurina ilotulituksina, ei niitä oikein osannut edes pelätä. Etelässä kului opiskeluaika ja työura, sieltä löytyi elämänkumppani Heikki, urheilumies.

 

Likeinen Iikosken niska oli mainio kalapaikka, josta sai harreja, ja perhomiehiä oli siellä väliin joukoittain. Kosken keskellä oli saari, joka oli nuorisolle hupaisan ajan viettopaikka. Järkyttävä näky avautui kotirannasta, kun he kerran palasivat vuosien työrupeaman jälkeen tänne: kosken ja saaren paikalla oli vain ankeita hiekkapenkkoja. Iijärven pinta nousi metrillä ja söi tilan rantoja. Vedenpinnan luonnoton vaihtelu vaatisi Anjan mielestä muutoksia säännöstelyyn. Heikki kaipaisi kalateitä mereltä asti - ja olisihan se mahtavaa, jos jonain päivänä voimalaitoksen tilalla olisi koski.

Kes­ki­viik­ko 28.7.2004, Iijärvi
Matti ja Lea Heikkinen

 

Iijärvellä tuuli on käynyt vastaiseksi ja lähes myrskyiseksi. Vettä on ropissut taas koko yön. Iivaara näkyy murkuisen hämäränä järven takaa. Taisin hieman vähätellä mielessäni tuulten vaikutusta Iijärvellä, joka Oulujärveä pienempänä ja saarisena tarjoaa suojaa eikä olisi este soutajalle. On Iijärvellä suuria selkiä, joilla vastainen tuuli pysäyttää liikkeen. Kuinka toisenlainen olikaan sää ja maisema edellisellä soudullani Perankajärveltä Hyrynsalmen reittiä alas merelle vuonna 2000. Sekin retki sujui kesäkuun alussa kovin viileissä ja sateisissa säissä. En pitänyt lepopäiviä. 420 km taival sujui kahdessa viikossa, ja päivämatkat venyivät melkoisiksi. Samat 11 voimalaitosta piti ylittää.

Mutta silloin Iijärvellä aurinko hehkui, oli retken lämpimin päivä, ja sivumyötäinen tuuli vei vauhdilla länteen. Saukkovaara jäi nopeasti taakse, sinertyi, ja Iivaaran hahmo lähestyi ripeästi. Aittoniemessä savustelin edellisenä päivänä Lietejokisuulta saamani taimenen. Torkahdin veneessä lämpimässä ilta-auringossa Kiehimänjoen niskassa. Nyt ei ole järvellä tuota lempeää ilmettä. On odotettava.

 

Isäntäväkeni Matti ja Lea Heikkinen ovat pitäneet minusta hyvää huolta. On syöty, saunottu ja uitu. Aittoniemen tila on Matin lapsuuden maisema. Iijärvi on vuosikymmenten myötä tullut erinomaisen tutuksi. Sota-aikana isän ollessa rintamalla ja heti sen jälkeen Matti joutui ottamaan vastuuta perheen elannosta alle kymmenvuotiaana. Hänellä oli taipumusta ja innostusta kalastukseen, ja isä antoikin hänen vastuulleen kalastuksen talossa. Verkkoja ja rysiä hän asetteli järveen jo pikkunassikkana. Ja kalaa on tullut. Muikkua ja kuhaa, keväällä haukia, kaikki kalat ovat olleet talouskaloja.

 

Tuulastusta Matti kokeili poikasena kaverinsa kanssa Iikosken niskalla. Tuohusta ei enää tarvittu, kun oli lyhty, Petromax. Kiukkuinen ja pahamaineinen naapurimies täräytti kiväärillä lyhdyn pirstaleiksi. Siinä tuli kiire! Ei jääty odottelemaan toista laukausta. Tyttöjen aitasta samainen mies ajoi Matin ja kaverin pois kirveellä. Laudan läpi mentiin. Onneksi vene ei ollut tiukasti kiinni rannassa vaan vesille ehdittiin. Mies oli kirveineen julman tosissaan.

 

Inkeriläiset siirtolaiset kokeilivat ensimmäistä kertaa järvellä talvista verkkokalastusta. Saalista ei tullut, verkot olivat liian tiheät. Sittemmin on talvikalastus yleistynyt, Matti on itse toiminut pioneerina. Kerran laski hän verkon jään railoon, ja jättisiikoja tuli vaikka millä mitalla. Tuuralla oli jäätä särjettävä, jotta siiat mahtuivat ylös. Värikäs hahmo lapsuudessa oli kiertävä suutari Iivari Mikkonen, joka oli nähnyt paljon. Hän oli kalastanut lohta Lenajoella, jossa joen jäinen pohja peittyi keväällä lohien paljoudesta. Norjassa tuli valtavasti ankeriasta pelkällä atraimella. Matti harmittelee, kun kukaan ei ollut nauhoittamassa Iivarin tarinoita.

 

Matin kalavaja on kuin ammattilaisen välinevarasto. Runsaat määrät verkkoja roikkuu hyvässä järjestyksessä, on erilaisia rapumertoja, verkonmerkkejä ja vapoja. Pojanpojan pikkuverkko on muistona kalastusuran aloittamisesta. Satoja kaloja saattoi päivässä saada matalassa vedessä tuolla pikkuruisella verkolla. Sittemmin on toisella kymmenellä olevasta Anssista kehittynyt taitava kalamies, jonka vieheisiin kalat ovat viehättyneet.

 

Lea on kotoisin Kivesjärveltä. Hän on Karppisia, Patju-Heikin, kuuluisan Kiveksen järvirosvokoplan päällikön jälkeläisiä. Sukulaiset ovat suhtautuneet kovin ristiriitaisesti esi-isän maineeseen. Nykyisin ollaan kuitenkin enemmän ylpeitä värikkäästä sukulaishahmosta. Kongasjokivarressa Lea asui myös, ja harrin pyynti tuli tutuksi. Ja on Kongasjoessa isoja nousutaimeniakin…

 

Iijärvi myrskyää. Hyvä puoli asiassa on se, että saan parannella olkapäätä.

Torstai 29.7.2004 Kie­hi­mä­jo­ki

 

Myrsky jatkui, ja soutaminen sai jäädä. Eteneminen on sujunut väliin vitkaan. Olen viikon jäljessä aikataulusta, jota edeltä käsin hahmottelin. Matkani on tavallaan kamppailua aikataulua ja kiirettä vastaan. Aina on voitto pysähtyä päiväksi pariksi. Kuulla tarinoita kaikessa rauhassa, katsella ja kuuhkailla. Mutta mieli tekee vesille. Päivämatkat ovat nyt jääneet lyhyiksi kiitos Kiehimänjoen ja Iijärven mainioiden majapaikkojen. Hyvä näin, mutta matkaa on vielä paljon jäljellä.

Kiehimänjoen niska tai Iijärven luusua on vielä lähellä. Suuri kuusi seisoo merkkinä paikassa, josta joki alkaa. Ennen siinä kuohui Iikoski. Sen keskellä oli saari, joka jakoi kosken kahtia; pohjoispuolinen oli pääuoma.

 

Nyt joen niskaa on vaikea hahmottaa. Saari on kasvanut suuremmaksi, kaivettu hiekkavalliksi, joka hiljalleen metsittyy.

 

Kiehimänjoki virtaa Oulujärveen reilun kymmenen kilometrin matkalla. Keskijuoksulla sijaitsee Leppikosken voimalaitos. Pato jakaa joen kahteen hyvin erilaiseen osuuteen. Jokea voi kutsua myös Emäjoeksi, jonka loppuosa se oikeastaan on. Emäjoki ammentaa virtansa ylhäältä Suomussalmen suuresta Kiantajärvestä.

 

On satanut runsaasti, ja järvet taitavat olla piripinnassa. Säännöstelyn ylärajoja ei saisi ylittää, joten luvassa on voimakasta vastavirtaa etenkin patojen alapuolisilla jokiosuuksilla. Ylävedet ovat kuulemma tulvassa. Latvajoilla se tietää toisaalta hyvää: vettä on kivien sijasta veneen alla. Mutta myös virta on vahvempi ja kosket rajumpia.

Perjantai 20.7.2004, aa­pa­suol­la

 

Suolla. Eihän minun tänne pitänyt joutua mutta en kai niin väärässä paikassa ollut. Oulujoen vesistön joet alkavat paljolti soilta. Vastatuuli on hankala järvellä, ihana hillasuolla, puhaltaa ötökät koloihinsa.

Suoaapa, samaa avaruutta kuin järven selällä. Kaikkein lyhyin on kesän hetki suolla. Hehkeä vihreys käväisee sen yllä kuin tuulen henkäys. Nyt jo suoheinien latvat kellastuvat, ja aavistus kullan sävyä leijuu suomaan yllä.

 

Keskellä suota löytyy lähde. Puhtaan vihreän sammaleen keskellä päilyy kirkas silmä, josta lähtee virta, elämän vesi. Se kasvaa puroksi, joka katoaa kohta suorahkaan. Näkymättömissä se vaeltaa kohti jokea, antaa sille puhtainta vettään. Suo on niin tärkeä joelle.

 

Eräs tuhoisimpia asioita joille ja kaloille on ollut soiden ojitus. Kenties kaikkein pahinta turvetuotanto. Ne ovat tuhonneet vesistöjä kaukana saastuttavista tehtaista, asutuskeskusten fosforikuormista tai jopa rehevöittävistä maatiloista. Ja kuinka paljon soita on ojitettu turhaan! Laajoilla aloilla metsä ei vain ala kasvaa tai kituu sen verran hitaasti, että ojituksiin ja niiden uudistuksiin heitetyt rahasummat menevät lopulta hukkaan. Ja kaikki tuhotut puronvarret, tammukoiden asuinvedet!

 

Matkallani olen alkanut suhtautua yhä nurjemmin turvetuotantoon. Olen yrittänyt löytää näkökulmaa, tunnetta lohien ja kalanpoikasten maailmaan. Ehkä olen hieman onnistunutkin. Kauheinta jalokalan pienokaisille on tur­ve­tuo­tan­toa­lueil­ta purkautuva höttö. Se tukkii sorakot ja kivenkolot, piilopaikat ja kalojen keittiöt kuin liima. Vaikka uusimpien turvesoiden puh­dis­tus­jär­jes­tel­mät toimisivat normaalivuosina tai vähän sateisempina kesinä, eivät ne riitä, kun suuret tulvakesät vääjäämättä saapuvat. Kun tulvassa höttömassat lähtevät liikkeelle, valuvat samalla hukkaan purojen ja jokien kunnostuksiin, kutusorakkojen luomiseen käytetyt miljoonat.

 

Suuria, satojen hehtaarien turvesoita aiotaan käynnistää tuotantoon Oulujoen likellä. Kun ajattelen tutun Kivisuon tuhoamista, iskee kipu. Jääköön turve, fossiili polttamatta!

 

Kiukun purkaus lauhtui hitaasti, kun rauhoituin istumaan suoaavalla. Hilloja tuskin sain, mutta kuuntelin iltayön ääniä. Vaikka laululinnut olivat jo vaienneet, erottui sentään korppiperheen etäinen torailu, harmaalokkien kohu suojärveltä ja kapustarinnan alakuloinen vihellys. Komeasti kiljahtivat kurjet. Ja parasta: kosken kohina ikimuistoisena taustaäänenä.