< Takaisin

JOKIHELMIEN PYYNTIÄ KAINUUN KORPIMAILLA

26.5.2023

REIJO HEIKKINEN

 

Kainuun salomaiden joissa ja puroissa elää alkeellinen nilviäinen: jokihelmisimpukka, joka Itä- ja Pohjois-Suomessa tunnetaan raakkuna ja Satakunnassa maskaalina. Se on pitkäikäisin eläinlajimme ja voi suotuisissa oloissa saavuttaa jopa yli 200 vuoden iän. Raakku kuuluu myös eläinkuntamme alkeellisimpiin muotoihin. Sillä ei ole päätä, se hengittää lehtikiduksilla ja ravintonsa se suodattaa hengitysvetensä mukana. Sen verikin on väritöntä. Tämä erämaajokien pohjalla jököttävä nilviäinen on sulkeutunut kahden kalkkikuoren väliin. Kuoret ovat kiinnittyneet toisiinsa vahvan jännelukon avulla. Eläin pitää kuoret tiukasti yhteen puristuneina sulkulihasten avulla. Kuoren alla olevien vaippalehtien avulla se vaivalloisesti vaihtaa sijaansa joen pohjassa. Eläimen liikkumanopeus ei päätä huimaa, sillä matkanteko edistyy vuorokaudessa vajaan metrin verran. Vedenpohjaan jää vain ohut vana kertomaan hiljaisen vaeltajan kulusta. Joskus se voi tosin heittäytyä rämäpääksi ja jättäytyä vuolaan virran vietäväksi.

 

Muuten sen elämä on melko yksitotista. Se viihtyy parhaiten hiekka- ja karikkopohjaisissa, puhdasvetisissä joissa, missä se asettuu pystyasennossa jököttämään hiekkapohjaan. Raakkua onkin monessa yhteydessä puhtaan erämaaluonnon symbolina, sillä se ei menesty likaantuneissa vesissä. Voimakkaassa virrassa raakku kääntää selkäsaranansa päin vuolletta ja vähentää siten virran voimaa. Sopuisasti se jää siihen pitkäksikin aikaa ja siivilöi tarpeisiinsa ohitse kulkevia pieneliöitä ja planktonia. Entisaikoina raakkuja saattoi olla edullisissa paikoissa jopa satamäärin.

 

Sen lisääntymistapa on perin omalaatuinen. Munat kuoriutuvat emon sisällä ja kun sopiva kala ui sen ohitse, se sylkäisee kuoriutuneet toukat kalan perään. Osa toukista, joita kutsutaan glokidioiksi, onnistuu tarrautumaan ohitse lipuvan tammukan kiduksiin. Kalan kyydissä toukat ratsastavat sitten ylävesien kirkkaisiin puronuomiin. Sopivassa paikassa raakun toukat irrottavat otteensa tammukan kiduksista ja vajoavat, jos ovat kyllin onnekkaita, sopivalle hiekkapohjalle ja pääsevät varttumaan aikuisiksi raakuiksi. Suurin osa toukista päätyy kuitenkin kalojen ruoaksi tai mutapohjiin, missä niitä odottaa karu kohtalo.

 

Eräs luomakuntamme merkillisimpiä paradokseja on se, että tämä jokipohjien alkeellinen jököttäjä voi luoda erämaaluontomme harvinaisimman ja arvokkaimman antimen: jokihelmen. Helmen syntyminen ja kasvaminen on lukuisten suotuisten yhteensattumien summa. Vanhojen kainuulaisten raakustajien mukaan halpa helmi löytyi vain joka 300–500 raakun poimuista ja valiohelmen saamiseksi täytyi avata jopa 10 000 simpukkaa. Jokihelmi syntyy siten, että jokin vieras esine, tavallisimmin hiekan siru tunkeutuu kuoren sisälle. Sirusta tulee helmi kuitenkin vain jos sen ympärille muodostuu kudospussi, joka alkaa erittää helmiäistä sirun ympärille. Se peittyy hitaasti lukuisten helmiäiskerrosten alle.

 

Kajaanin läänissä harjoitti vuonna 1733 ammattimaisesti helmenkalastusta kolme miestä, jotka aloittivat pyynnin Laurin messun aikaan. Seuraavalla vuosisadalla pyytäjien määrä kasvoi huomattavasti, sillä itärajan takaa maahamme levisivät monet uudet pyyntitavat vienankarjalaisten laukkukauppiaiden mukana. Ajan myötä jokihelmien pyynnistä kehittyi Kainuussa, erityisesti Hyrynsalmella ja Paltamossa merkittävä tulolähde.

 

Kansakouluntarkastaja O.A.F. Mustonen, Eino Leinon vanhempi veli, on monipuolisessa Paltamon pitäjän vaiheita käsittelevässä teoksessaan kuvannut 1885 kainuulaista raakustamista näin:

 

“Simpukan pyynti tapahtuu näin: kolmesta noin 4 kyynärää pitkästä hirrestä on tehty yhdistämällä lautta, jonka toisessa päässä on reiäkkäällä tyynyllä päällystetty reikä, lautansilmä. Mies maata rotjottaa mahallaan lautalla, kasvot lautan silmässä - täten ei auringon valo huikaise hänen silmiään ja hän voi nähdä jokseenkin syvälle joen pohjaan. Kun hän näkee raakun, nostaa hän sen sitä varten tehdyllä useampihaaraisella keksillä (kouralla, se onkin ihan kouran muotoinen) asettaa sen, käteensä ottamatta jalkojensa luokse.  Levähdysajalla (ehtonetta ottaessa) avaa hän ne ja hakee helmet pois. Naurettava on se luulo, että raakku kiinniotettaessa muka pudottaa helmen pois sisältään. Hyväonninen voi ansaita satoja markkoja päivässä.”

 

Kainuussa helmenpyynti keskittyi erityisesti Hyrynsalmelle ja siellä Heinijoelle ja Tuomijoelle sekä Emäjoelle. Helmiraakkujen pyynnissä oli kesäkaudet runsaasti miehiä. Hyrynsalmella nuorta simpukkaa nimitettiin lepikoksi ja vanhaa raakuksi. Koska helmi oli vain raakussa, siksi puhuttiin vain raakunpyynnistä.

 

Vienankarjalaisen vaikutuksen vuoksi helmillä oli Kainuussa erikoiset, karjalan kieleen viittaavat nimet. Ne annettiin helmen muodon ja värin perusteella. Arvokkain helmi oli jyvänen. Se oli tasaisen pyöreä, jokaisen raakustajan toiveuni. Jos se oli väriltään ja hohteeltaan puhdas, pyytäjä tiesi saavan siitä kelpo hinnan. Puolipyöreää helmeä pyytäjät kutsuivat taukaksi. Sen eri muunnoksilla oli myös erikoisnimensä. Jos siinä oli pieniä uria, helmeä kutsuttiin ruuvitaukaksi. Soikeaa helmeä kutsuttiin puolestaan usniekaksi (myös uusniekaksi). Sen alaryhmiä olivat mm. sokeritoppauusniekka ja ruuviuusniekka, jotka kuvasivat helmen muotoa tai sen pintakuvioita.

 

Raakustamisen tekniikka tuli myös rajan takaa. Tavallisin tapa oli lautalta pyynti. Lautta koottiin kuivista hongista ja se oli sen kokoinen, että juuri kantoi sillä makaavan pyytäjän. Sen yhteen kulmaan tehtiin reikä, josta pyytäjä saattoi nähdä joen pohjaan. Reiän ympärille koottiin heinistä kehä, jottei valo päässyt estämään näkyvyyttä. Pyytäjä saattoi survoa heinät myös vanhoihin housuihin, joista sai oivallisen pehmikkeen reiän ympärille.  Myöhemmin pyytäjät käyttivät myös lasipohjaista laatikkoa, jonka avulla voitiin hyvin tarkasti tiirailla kirkasvetisen joen pohjahiekkaa.

 

Nähtyään simpukan raakustaja nosti sen ylös monipiikkisellä kahtomaraudalla eli simpsalla ja asetti raakun jalkojensa taakse. Jos simpukoita oli jossain paikassa runsaamminkin, pyytäjä saattoi ankkuroida lauttansa ja nostaa pivon ylös. Syviltä ja tummilta vesiltä pisteltiin simpukoita monipiikkisellä, varpuluudan tynkää muistuttavalla summaraudalla. Kun raakkuja oli riittävästi, pyytäjä siirtyi rannalle ja ryhtyi jännittyneenä availemaan saalista. Simpukan avaamisessa käytettiin useimmiten puukkoa, joskus toista simpukan kuorta tai koukkupäistä avausrautaa. Kymmeniä ja satoja raakkuja olikin avattava ennen kuin joki luovutti hohtavia aarteitaan.

 

Lautalta pyydettäessä kokenut raakustaja saattoi jo simpukan muodosta päätellä, oliko sen sisällä helmeä. Niinpä hän pyrki välttämään tarpeettomien raakkujen nostamista ja poimi joen pohjasta vain sellaiset suurikokoiset raakut, joissa helmi saattoi olla. Suurin osa simpukoista oli tietenkin helmettömiä, mutta onnettaren hymyillessä saattoi välistä löytää todella arvokkaan helmen simpukan kätköistä.

 

Huomattavasti sattumanvaraisempi pyyntimenetelmä oli saahkun veto. Siinä joen pohjaa pitkin vedettiin eräänlaista laahusnuottaa, johon raakut kerääntyivät, mutta hiekka valui pois. Saahkua käytettiin vain syvissä tai sameissa vesissä, missä pohjaa ei näkynyt. Kolmas pyyntitapa oli kahlaaminen eli kaalaaminen, jossa pyytäjä etsi käsikopelolla raakkuja koskipaikoista ja jokirannoilta. Sitä voitiin tehostaa patoamalla vesi hetkeksi yläjuoksulle, jolloin alajuoksu jäi tilapäisesti kuiville. Vähävetisissä joissa raakut oli sitten helppo korjata parempaan talteen.

 

Arvohelmistä tuskin monikaan jäi Kainuuseen.  Ne myytiin yleensä muualle. Niinpä kun vuonna 1879 Hyrynsalmen pitäjästä löytyi tavanomaista enemmän helmiä, itse Oulun läänin maaherra innostui asiasta ja lähetytti muutamia niistä seuraavana vuonna Berliinin messuille. Tavallisesti arvokkaimmat jokihelmet myytiin Pietariin, jossa taitavat kultasepät liittivät ne arvokoruihin. Hyvistä helmistä Pietarissa maksettiin 1800-luvun lopulla 15–20 ruplaa.

 

Raakkujen pyyntitulokset heikkenivät kovan pyynnin vuoksi ja 1800-luvun alussa mainitaan helmenpyynnin tuottaneen jo aikaisempaa huonomman tuloksen. Raakustaminen jatkui kuitenkin entiseen tahtiin ja 1800-luvun lopulla kerrotaan hyväonnisten hankkineen sievoiset tulot. Toiminta keskittyi tuolloin entistä enemmän Emäjoelle, jossa muutamat harrastelijat jatkoivat pyyntiä vielä tämän vuosisadan alkuvuosikymmeninäkin. Parhaita apajapaikkoja olivat Vasikkavirta joen itärannalla Lietejoen suusta Paimenkariin, Siitinkon niska, Vääräkosken niska, Alakarin niska, Seitenoikean niska, Nilkan saaren alus, Lokkivirta ja Seitenoikean alussuvanto. Vastaavasti Ristijärven puolella hyviä paikkoja olivat Junkkosen kosken niska, Siltapuron suu, Sikovirran alus ja Länkikaarre.

 

Raakustamisen korkeasuhdanne Kainuussa sattui 1920- ja 1930-luvuille, jolloin Kainuuseen tuli monia lamakauden jalkoihin jääneitä miehiä onneaan etsimään. Muutamia onnistikin, mutta suurin osa sai turhaan uurastaa kohmeisessa puuhassaan. Helmiaarteita ei löytynyt ja ainoana tuliaisena monella oli keuhkotauti tai muu ankarista oloista alkunsa saanut vaiva tai sairaus. Parhaiten pyynnissä onnistuivat perukoiden kasvatit, hiljaiset raavaat erakkotyypit, jotka eivät juuri löydöillään kerskuneet.

 

Kuuluisimpia tuon ajan pyytäjiä oli hyrynsalmelainen Konrad Hollo, joka oli alkuperäiseltä ammatiltaan valokuvaaja. Hän oli lähtöisin Yläneeltä, mutta tuli Hyrynsalmelle jo itsenäisyytemme alkuvuosina. Ammattinsa vuoksi hän joutui kiertelemään eri puolilla Kainuuta ja tallensi sen elämää taitavasti kuviinsa. Samalla hän tutustui helmenpyynnin menetelmiin. Helmiä hän pyynti Hyrynsalmen Emäjoella ja Seitenoikeankoskella sekä Taivalkosken Korvuanjoella. Hollo löysi vuonna 1925 tiettävästi maamme tähän asti suurimman ja arvokkaimman jokihelmen Taivalkosken Korvuanjoesta. Helmen läpimitta oli kokonaista 10.5 millimetriä ja graaniluku mittauksissa 36,6. Hollo sai helmestään omakotitalon hintaa vastaavan summan. 

 

Lähes samanlaisia helmenpyytäjiä olivat hyrynsalmelaiset Matti Keränen ja Veikko Moilanen Emäjoelta. Matti Keränen sai vuonna 1911 löytämästään suurhelmestä kajaanilaiselta kultasepältä nykyhintatason mukaan yli 8000 euroa.  Useimpien helmien arvoa ja tarkkoja mittoja ei juuri tunneta, sillä erakkomaiset pyytäjät eivät juuri löydöillään kerskuneet. Todellisista arvolöydöistä ei kukaan halunnut hiiskua, sillä erämaiden miehet pelkäsivät muiden pyytäjien ryntäävän saaliinhimossaan raakkuapajille. Raakunpyytäjät tunnettiinkin yleensä vaitonaisina miehinä, jotka eivät saaliistaan juuri pukahtaneet.

 

Sodan jälkeen raakustaminen sai Kainuussa ryöstöpyynnin luonteen, kun pyytäjät tyhjensivät lähes kaikki raakkuapajat. Innokkaimpien päiväsaaliit kohosivat jopa 4000 raakkuun. Etelän miehet käyttivät etsinnöissään jopa sukellusvarusteita.

 

Pohjoisen arvokas luonnonvara kasattiin saaliinhimossa jokivarsille suuriksi, löyhkääviksi raakkukeoiksi. Pyytäjät nostivat joista jokaisen löytämänsä jokihelmisimpukan.  Raakkukannan tuhoa Hyrynsalmen Emäjoessa lisäsivät sodan jälkeen alkaneet voimalaitostyöt ja joen ruoppaaminen. Jokihelmisimpukan säilyttämiseksi myös tuleville sukupolville raakustaminen kiellettiin lailla koko maassa vuonna 1955.

 

Teksti ja kuvat Reijo Heikkinen, toukokuu 2023

 

              

 

Kuva 1. Ressan Lassi eli Lauri Keränen oli kansanmuusikko, joka harrasti myös helmestystä Emäjoella. Kuva Reijo H. 

Kuva 2. Akseli Mulari helmestää Emäjoella 1928. Kuva Konrad Hollo. Suomen Kuvalehti 9.6.1928. 

Kuva 3. Jokihelmi helmestäjän sormissa. Reijo Heikkisen kuvakokoelma.