Oulujoen reitti ry
Ystäväni ja kalakaverini Sepon hautajaiset vietettiin äskettäin. Parikymmentä vuotta sain olla hänen ystävänään. Tutustuin häneen, kun muutin Vaalaan, mahdollisimman likelle kauneinta jokiosuutta, sukuni maisemaa muutamaksi vuodeksi. Hänessä toteutui ystävän tärkein ominaisuus: hän oli aina valmis auttamaan. Ei koskaan kieltäytynyt, kun minä tarvitsin jotain apua, oliko se veneen korjaus tai tervaus, kalaverkkojen selvittely – tai muuttoavun tarve palatessani sairaana ja uupuneena takaisin Ouluun.
Kuljimme kalareissuilla Vaalan seudun virroilla, Paljakassa ja Tenollakin. Hän oli kalastustaidoiltaan ylivertainen. Vähän outo violetti perholippansa oli vastustamaton Kongasjoen suurille harreille. Usein hän teki muutaman heiton ja kiteytti, ”ei tässä koskessa ole nyt harreja”. Vuosikymmeniä hän oli sitä violettia käyttänyt eikä ollut kadottanut pohjaan kuten parhaat vieheet yleensä jäävät.
Seppo ei koskaan irvaillut haaveilleni vaelluskalojen palaamisesta koko Oulujokeen. Ei naureskellut ajatukselleni Oulujoen vielä aikanaan tapahtuvasta vapauttamisesta. Hän piti näitä haaveita tärkeinä ja vakavina.
Hän oli tukijäsen Oulujoen reitissä mutta ei muutoin tehnyt itsestään numeroa eikä esiintynyt julkisuudessa. Ajatteli asioita vain omassa hiljaisessa mielessään.
Kalastusreissujen ohella parhaita hetkiämme olivat ajelut Oulujoen yläosan maisemissa ja lähiympäristön luonnossa. Tutkailimme virtauksia ja vedenkorkeuksia joella, voimalaitosten luona tai miltä Oulujärven aapa kulloinkin näytti. Milloin kala kenties olisi otillaan. Metsäteitä, pienten jokien varsia ajelimme tutkimusmatkoillamme.
Tärkein muisto noista ajeluista Sepon kanssa on ollut etenkin huhti- ja toukokuun iltoina, kevään violettina, hitaasti hämärtyvänä hetkenä, leppoisasti luontoa seuraillen. Kun muuttolintujen parvet laskeutuivat Neittävän tai Veneheiton pelloille. Rupatellen rauhallisesti, filosofoiden, myös haaveillen vapaista virroista, vaelluskaloista. Se on ollut ihanaa.
Vaikeat sairaudet seurasivat Sepolla toisiaan. Aivoinfarkti, toisen puolen halvaus ym. Enää hän ei kyennyt nousemaan veneeseeni. Ikääkin kertyi, ehti 81-vuotiaaksi. Vähitellen eri vaivojen myötä hiipuivat voimat, Tuula-puolison hoivatyö kävi yhä vain raskaammaksi. Varmaankin oli jo tullut Sepon aika lähteä. Jonnekin kauniimmille, vapaammille virroille.
Sepon hahmo valokuvassa Nuojuan voimalaitoksen sillalla taidelohi kädessään loi väkevän vaikutuksen. Pekka Homasen Vastaväri – vastavirtaan -lohi teki näin paluutaan Nuojuankoskeen. Taidelohikampanjamme vaelluskalojen puolesta sai tuossa erään huipentumansa.
En voinut olla laittamatta tuota kuvaa Fortumin vastaaville ihmisille. Kirjoitin: katsokaa tarkasti miehen katsetta! Tiedätte, ette voi pidemmän päälle estää vaelluskalojen paluuta Oulujokeen. Teidän kannattaisi lähteä itse siinä liikkeelle, ei vastustaa vaan alkaa palauttaa vaelluskalojen luonnonkiertoa. Näin voittaa ihmisten mielet puolellenne ja tuottaa oikeaa ekoenergiaa. Eihän toki vastausta tullut.
Päättäväinen Karhun katse. Viimeinen muisto, niin kovin elävä, Seposta säilyy mielessäni pysyvästi. Unelmat elävät. Yhä vahvemmin.
Sakari Matinlaurin Ylävesille -taidelohi suunnittelee Pyhäkosken voimalan ylitystä
Oulujoen pääuomassa ei ole tällä hetkellä merkittäviä lisääntymisalueita, joissa laajempi vaelluskalojen poikastuotanto voisi käynnistyä nykyisen säännöstelykäytännön puitteissa. On siis rakennettava aivan uusia poikastuotantoalueita tavoitteena Oulujoen vaelluskalojen uskottavan luonnonkierron käynnistäminen.
Merikosken mahdollisuuksista, sehän oli ylivoimainen ykkönen, olen puhunut toisissa kirjoituksissa alempana.
Voisi laatia kuvitteellisesti askelmerkkejä kauas vaikkapa vuoteen 2080 (20% virtaamasta vaelluskaloille, 80% voimatuotantoon, jota ajatusta olen varovasti hellinyt), Voidaan myös edetä paljon paljon nopeammin, jos tahtoa riittää ja/tai olosuhteet muuttuvat. Välitavoitteena voisi silti käyttää vuotta 2035, Arvovesivision vuotta.
Tässä voi siten olla paljon nopeampikin aikataulu, jos/kun voimayhtiö tajuaa joen ekologisen arvon ja ekosähkön merkityksen.
Rahoitus. Voimayhtiö aloittaa omalla rahoituksellaan. Oulun Energia Merikoskessa ja Fortum ylemmällä joella. Toki muita tahoja voi tulla mahdollisuuksien mukaan toimintaan. Lisärahoitusta toki järjestyy, mutta voimayhtiöillä on ratkaiseva vastuu.
Tavoitteena olisi 1% Fortumin hallinnoimasta Oulujoen virtaamasta vaelluskaloille. 5-10 vuoden vuoden aikana pyrkimys kohti 2% virtaamasta. Se on vähäinen määrä eikä aiheuta voimayhtiölle ”merkittäviä taloudellisia menetyksiä”.
Kysymyksen voi esittää, milloin lähtevät Fortumin ensimmäiset luonnonsmoltit vaeltamaan kohti merta?! Onhan yhtiön tunnustettava, että viivyttelyn sijaan se on kerta kaikkiaan tehtävä!
Fortum voisi täysin omin toimin, vähäisenä mutta tärkeänä hyvän tahdon eleenä – valmistuvalle Arvovesivisiolle - tehdä pienen aloitushankkeen: Poikajoki -projekti. Utasen yläpuolelta johdetaan matalan kynnyksen yli vettä kanavalla Poikajoen latvoille mieluimmin 2, vähintään 1m3/s. Poikajoen uomaa kunnostetaan ja levennetään ja saadaan varsin laaja poikastuotantoalue meritaimenelle ja jopa lohelle. Pienet nousuportaat Isterikoskeen. Fortumille nimetty lohikalojen luonnontuotannon käynnistyminen, ensimmäisten voimayhtiön tuottamien luonnonsmolttien saaminen vaellukselle mereen. Voisi olla valmis vuoteen 2026 mennessä. Fortum juhlistaisi näin hienolla tavalla Oulun Kulttuuripääkaupunkivuotta.
Myös Montan luonnonmukaisen ohitusuoman rakentamisen aloittaminen olisi voimayhtiölle pieni raha. Virtaama 1-2 m3/s, voi jakaa kahteen uomaan, toinen alemmaksi luonnon purouomaan, jolloin poikastuotantoaluetta löytyisi enemmän.. Tuo varsin onneton, massiivinen teräsbetonirakenne, kalansieppari ei ole lopullinen este, haitta kylläkin, mutta sen kautta vaelluskalat saattaisivat hyvinkin myös nousta ohitusuomaan. Muutamia kymmenia smoltteja voisi lähteä liikkeelle, joku äärimmäisen arvokas luonnonlohipari palata takaisin kutemaan. Voisi valmistua v. 2025-6.
Voimakkaat smoltti- pienpoikas-ja mätirasia -istutukset Sanginjokeen (jonne 1-2 kalkitusasemaa happamuushuippujen leikkaamiseksi), Muhosjokeen ja jo heti Poikajokeen. Näissä voi olla huonoja, vähän virtaaman tms.vuosia mutta tulee myös parempiakin, jolloin poikaset lähtevät smoltteina liikkeelle vaellukselleen. Voimakas kokeilu alkuun vähintään 5-10 vuotta. Mieluimmin jatkaa aina vuoteen 2035 asti. Tulosten seuraaminen mm. smolttipyynnillä. Voidaan aloittaa heti. Fortumin ja myös Oulun energian johtoisella rahoituksella.
Edetään muutaman vuoden seuranta-ajan jälkeen kunkin voimalaitoksen ensisijaisesti luonnonmukaiseen ohitusuomaan. Joudutaan toki menemään kolmen voimalaitoksen ohi, joiden alueella mahdollisuudet poikastuotantoalueiden rakentamiseen vanhaan uomaan ovat varsin vähäiset. Poikajoki voisi tosin toimia myös osittaisena nousuväylänäkin?
Mutta voimayhtiö voisi alkaa rakentaa lähtien Montasta ja Pyhäköskesta ohitusuomia, joita hyvin suunnitellen voisi rakentaa kiertelemään Pyhäselän rinteitä. Kun ne laadittaisiin riittävän loiviksi, uomaa voitaisiin vuosien myötä laajentaa ja virtaamaa lisätä. Saataisiin upeita pieniä jokia, vaikka sähköntuotanto säilyy liki entisellään. Alkuun päästäisiin pienilläkin virtaamilla. Toki maa-alueiden lunastaminen on oma kysymyksensä. Todennäköisesti maanomistajat pääsääntöisesti olisivat valmiita uusien virtausuomien rakentamiseen maittensa läheisyyteen.
Gofkentän läheisyydessä virtaava uoma olisi voimakas vetovoimatekijä. Lieko sellaisia muualla? Golfaaja voisi nähdä lohen hyppäävän likellä seuraavaa reikää!
Tällaisen ohitusuoman Pyhäkosken ja vähitellen jopa Pällin yläpuolelta voisi rakentaa kohtuullisen pian, vaikkapa vv. 2027-8. Tai vv. 2029-30. Voimatuotannon merkittävästi kärsimättä.
Utasen laaja ohitusuoma riittävän suurella ympäristövirtaamalla sekä pohjois- että etelärannalla tarjoaa suuria mahdollisuuksia. Eteläpuolelle voisi muovata nykyisen pienen lasku-uoman ympärivuotisella riittävällä vesityksellä ja muodostaa Sotkakosken vanhan uoman poikastuotantoalueeksi. Alkuun vaikka 2 m3/s ympärivuotisesti mahdollistaisi vaelluskalojen lisääntymisen.
Pohjoispuolelle voisi rakentaa samantyyppisen uoman Sotkajärveen. Molemmat uomat suunniteltaisiin siten, että niiden virtaamia voitaisiin lisätä merkittävästi 5-10-20 m3/s. Näillä päästäisiin jo likelle vuotta 2035, Arvovesivision määräaikaa. Sieltä lähtisivät liikkeelle ylemmän Oulujoen lohismoltit. Aluksi pieniä, vähitelleen kasvavia määriä.
Ei tarvittaisi välttämättä pitkiä, raskaita oikeudenkäyntejä velvoitemuutoksiin liittyen vaan Fortum itse osoittaisi vuosittain 2-3 milj e vaelluskalojen palauttamiseen. Se on pieni raha rikkaalle yhtiölle. Ja siihen lisäksi muualta saatava raha. Tämä voi kuulostaa utopistiselta. Mutta se on aivan Fortumista kiinni. Haluaako se ympäristöimagonsa käyntikorttijoen?
Emme tiedä, millaisia tuloksia nämä hankkeet tuottaisivat vaeltavien luonnonsmolttien suhteen. Joudutaan eittämättä etenemään yrityksen ja erehdyksen tietä. Korjaamaan ratkaisuja paremmiksi. Mutta on aloitettava. Joku voi pitää näitä ajatuksia tyystin haihatteluna. Mutta mielestäni Arviovesivision tule olla nimensä mukainen – kunnianhimoinen.
Hyvin surullinen näky avautuu entisen lohestaan kuulun Oulun kaupungin sydämessä: Merikosken kuiva uoma loppusyksystä. Tämä jo tuttu kuva.
Mutta katsotaan aivan toisin: kuvan näkymä on täynnä uskomattomia mahdollisuuksia! Siinä voisi virrata taas pysyvästi vesi, toki pienempi mutta hieno koski. Tuollaista valtavaa velluskalojen erityisesti merilohen poikastuotantoaluetta ei monessakaan pohjalaisessa luonnonjoessa löydy.
Oulujoen luonnonlohi on käytännössä koskien hävittämisen myötä kadonnut luonnosta. Kaikki lohi, mikä nousee jokisuulle ja kalatiestä on laitoslohta. Vain joku yksittäinen luonnonlohi voi joukossa uida. 70 vuotta Oulujoen lohi on kasvanut laitoksessa.Se tarkoittaa sukupolvesta toiseen heikentyvää, kehnoutuvaa, lopulta elinkykynsä menettävää lohikantaa.
Oulujoen loheen tarvitaan välttämättä uutta, elvyttävää, luonnonkierron läpikäynyttä geneettistä materiaalia. Näin on mahdollista synnyttää lohen voimakkaampaa vaellus- ja lisääntymisviettiä, elinvoimaa. Merikosken vanha uoma on tarjolla siihen.
Oulussa on olemassa tahtotilaa, ihmiset kannattavat luonnonlohen paluuta, ja kaupunginvaltuusto on edellyttänyt ylivoimaisella enemmistöllä selvitystä Merikosken palauttamisesta riittävällä ympäristövirtaamalla lohen poikastuotantoalueeksi.
Täällä Oulussa on se erityinen mahdollisuus, että voimalaitoksen käyttäjä on kaupungin omistuksessa ja näin varmasti avoimempi tällaiselle uudelle innovaatiolle. Oulun Energia voi rakentaa uuden voimalaitoksen, jonka läpi riittävä ympäristövirtaama johdettaisiin. Näin suurin osa virtaamasta säilytettäisiin sähköntuotannossa ja myös todellista uutta sähköntuotantoa syntyisi, etenkin sähkön huippuhinnoilla.
EU:n vesipuitedirektiivit tiukkenevat kausi kaudelta. Syntyy yhä voimakkaampi vaatimus ympäristövirtaamistavoimalaitosten hävittämiín koskenuomiin. Oulun kannattaa mennä tässä ennakkoluulottomasti ja etupainotteisesti. Kyse on luonnon monimuotoisuudesta, se nousee yhä polttavammaksi. Kadonnut luonnonlohi on palautettavissa. Oulujoen pääuomasta puuttuvat kosket ja niiden hyvin monipuolinen eliö- ja kasviyhteisö. Merikoski voisi korvata merkittävästi tuota menetettyä monimuotoisuutta. Oulun kannattaa edetä tässä eturivissä, ei odotella muita.
Tämä olisi mainio hanke liittyneenä Kulttuuripääkaupunki-projektiin. Jotain todellista olisi valmiina jo v. 2026.
Merikosken uudelleen rakentaminen on tärkeä ennakkotapaus koko Suomen ja erityisesti toisten pohjoisten padottujen jokien vaelluskalojen kannalta. Täällä on mahdollista selvittää tutkimukseen pohjaten sitä, miten suuren joen vanha koskenpohja voidaan entistää, rakentaa poikastuotantoon. Se ei ole helppoa, se vaatii erittäin korkeatasoista osaamista ja tutkimusta – käsityötä. Mutta tänne on luotavissa arvaamattoman tärkeä edelläkävijä toisille joille.
Oulun kaupunki patosi joen ensimmäisenä, joten sillä on suurin vastuu luonnonlohen palauttamisen aloittamisessa Oulujoella. Kaupungilla on valtava kunniavelka lohelleen. Fortum voi siitä sitten jatkaa ylemmäksi joelle ja vesistöön. Alajuoksu lähimpänä merta oli tärkeää lisääntymis-aluetta, tuotti suuret poikasmäärät.
Vesipeileistä on keskusteltu. Koski on vesipeili, se Oulun vanhin ja tärkein. Suihkulähteitä voi olla koskessakin. Ne voivat olla syvänteissä, oikeissa peileissä, jotka ovat tarvittaessa suojapaikkoja lohenpoikasille. Alvar Aalto ei varmasti vastustaisi, jos Merikoski palautetaan taas elämään. Suihkulähteet olivat hänelle kosken korvikkeita.
Meillä on täällä tahtotilaa. Meillä on hieno koskenpohja poikastuotantoalueeksi huolella kunnostettavissa. Meillä on mahdollisuus palauttaa luonnonlohi Oulujokeen.
Kansainvälisestikin meillä voidaan luoda kiehtova kokonaisuus. Maailmassa ainutlaatuisen murtovetisen suuren merenlahden maannousema, saarien synty ja uuden elämän kehkeytyminen jokisuulla yhtyneenä palautettuun koskeen ja luonnonloheen. Unohtamatta Hupisaaria ja sen viehkeitä taimenpuroja. Näitä kelpaa esitellä vaativallekin matkailijalle.
Vaakunaeläimemme hyppää koskeen ja kutee siellä, jatkaa elämää ja vähitellen lohen elinvoima joella elpyy ja se taas luo elinvoimaa joen äärelle. Tässä on mahdollisuus luoda jotain poikkeuksellista, Oulun kaupungin todella aidosti kiinnostavaa imagoa!
Joskus on tuollaisen rituaalin hetki. Edellisen kerran se tapahtui Kymijoen niskalla Kalkkistenkoskella. Olin pari vuotta aiemmin jo vieraillut niissä maisemissa, mutta luulin, että sen rannat ovat jotain yksityisaluetta, kieltomerkkejä oli kaikkialla, joka suuntaan. Näin koski jäi näkemättä. Sitten tarkistin asian: kyllä sinne pääsee. Ja pari vuotta sitten palasin tuohon vehreään maisemaan, kuljin pientä tietä ja löysinkin Kymijoen, eihän siitä ohikaan voi kulkea.
Niin istahdin kuohujen äärelle. Ei ärsyttänyt – kuin hetken – jokea alas syöksyvien vihonviimeisten rakkineiden, vesijettien joukko. Sen ääni katosi pian joen mutkien taakse. Hiljaisuus palasi, vain kosken laulu soi. Kaivoin konjakin, sytytin sikarin ja lurautin pullosta reilun annoksen Kalkkisten kuohuihin. Se oli kiitos lahjasta, jonka olin saanut.
Eräänä varhaiskesän aamuna, punaisena nousevan auringon värjäämän, kevyenä leijuvan usvan hetkenä perhooni iski lohi – ja iso. Villin taistelun jälkeen joki luovutti senminulle: suurin Simojoelta saamani lohi. Kalkkisten Vaalea – perhoon se otti ja tarjosi minulle hulvakkaan juhlan ja ystävilleni kulinaarisia nautintoja. Syvästä kiitollisuudesta minun oli kaadettava konjakkia Kalkkistenkoskeen, kuuluisalla taimenvirralla ja perhoklassikon syntymäsijoilla.
Hiitolanjoelta kantautui hurjia uutisia. Edellisenä vuonna entisöity Kangaskoski olikin tuottanut kauniin, yllätyksellisen sadon. Laatokasta oli noussut sen harvinaista järvilohta arvaamattoman suuri joukko kututansseihin uuteen koskeen tai oikeastaan lohen vanhoihin, sata vuotta kahlittuihin kotikuohuihin.Ja poikastiheys oli ennenkuulumaton: jopa 200 kesänvanhaa Laatokan järvilohen ja erittäin uhanalaisen järvitaimenen poikasta aarilla. Tavaton määrä. Oliko jokeen kaatamallani konjakilla ja poikasten runsaudella jokin syy-seuraussuhde, jää arvattavaksi? Ihme oli kuitenkin tapahtunut!
Uljuan allas Siikajoen Pulkkilassa
Vaikuttavaa oli pistäytyä naapurivirralla, Siikajoella Pulkkilassa. Onnistuin pääsemään Hukutetut muistot -musiikkinäytelmän loppuunmyytyyn, ylimääräiseen esitykseen. Tarina kertoi Uljuan tekoaltaasta, sen alle hukuteista taloista, kylästä, kotiseutunsa veden alle menettämien ihmisten muistoista ja tunteista. Näytelmä on ollut varsinainen suurponnistus erityisesti Pulkkila-seuralta.
Olen tavannut pysähtyä etelään ajellessa Uljuan altaan kohdalla, nauttia kahvin sen kioskilla. On täytynyt aina kiivetä korkealle patovallille katselemaan laajaa yli 14 km pitkää allasta. Kun aikaa on kulunut, turvelautat ja roskapuut ovat rannoilta kadonneet tai huuhtoutuneet jonnekin näkymättömiin.
Tyynenä kesäiltana järvinäkymä on upea saarineen, vähitellen sinertyvine niemineen, aivan kuin jokin Järvi-Suomen maisema. Ensimmäisillä kerroilla se hämmästytti, edelleen se on vain ihastuttanut parhaaseen kuosiinsa pukeutuneena. Joskus pilvien varjoissa ja tuulen tuivertaessa jotain sen eittämättömästä ankeudesta myös myös paljastuu.
Mutta Uljualla vieraillessani, allasta katsellessani en ole tiennyt jotain aivan olennaista. Mistään en ollut lukenut, ei siitä kerrota jossain wikissäkään, että altaan veden alle oli Uljuanojan varteen hukutettu kylä ja yksinäisten sydänmaan peltotilkkujen äärelle iso joukko taloja. Ihmiset oli pakotettu muuttamaan pois, ja talot tuhottiin. Laskeskelin itse vanhasta kartasta reilu kaksikymmentä taloa.
Näistä taloistaan, kotimaisemistaan häädettyjen ihmisten tunnoista kertoi tuo näytelmä. Esitys oli erinomaisen hieno, näyttelijät etenkin muutamat keskeiset hahmot esiintyivät aivan mieltä kouristavan upeasti. Teoksen runsaat lauluesitykset olivat kaikin koskettavia, osa liikutti kyyneliin. Täällä Pohjan tähden alla, se uudempi versio, Hectorin Nostalgia, Valssi menneiltä ajoilta... Näyttelijät, laulajat heittivät sydämensä peliin. Vanha, laajat pellot raivannut talonpoika oli katkeruudessaan kovin uskottava hahmo. Erityisen viehättävä oli kolmen nuoren tytön laulaja- tanssija- ja voimistelijaryhmä. Käsikirjoittaja ja ohjaaja Ritva Ikola oli saanut näyttelijätiimistään irti todella paljon hehkuvaa tunnetta.
Tarina nauratti ja itketti. Joku lähti evakkoon mielellään, kaupunkiin, paremman elämän pariin. Mutta joku jouduttiin viemään liki väkisin. Eräs mies junttautui yläkertaan, ja vasta vedennousu pakotti hänet lähtemään.
Olisihan suuri 70-luvun rakennemuutos tyhjentänyt monet taloistaja ehkä kyläkin kuihtunut. Asutuskeskuksiin, etelään ja Ruotsiin oltaisiin lähdetty. Niinpä. Mutta kun ihmisiltä revitään juuret, katoavat kotipiirit ja -maisema. Ei ole enää paikkaa, jonne palata muistelemaan lapsuuden tanhuvia tai omien käsien ja edellisten sukupolvien työn tulosta. Sitten ehkä vanhemmalla iällä. Ennen kuolemaa. Muistotkin on hukutettu.
Niinhän se meni. Ensin ei uskottu huhuja altaan tulosta. Sitten se alkoi varmistua, ilmestyi outoja mittamiehiä punapäisine tikkuineen – ja lopulta koneet. Metsistä kaadettiin parhaat puut, vähempiarvoiset jätettiin paikoilleen roskapuiksi, turvemaa nousemaan pintaan ja lautoiksi ajelehtimaan. Romuiset rannat. Mutainen vesi.
Ihmiset revittiin irti kotimaisemasta, muistoista, pakkolunastuksella uhattiin, silloin ei saisi juuri mitään korvausta. Kovin tuttua muista jokivarsista. Osa koki saaneensa aivan kunnon korvauksen, osa taas ei oikeastaan juuri mitään. Se sydäntäsärkevä pakko, jolle ei voinut mitään, oli varmaan pahinta.
Näytelmä muistutti myös altaan padon lähes sortumisesta. Padon harja alkoi painua, romahtaa. Oltiin aivan likellä suurta katastrofia. Jos pidäteltyjen vesimassojen alkaessa syöksyä sortumaa laajentaen järisyttävän nopeasti, olisi revennyt millään pidätelemätön valtaisa aukko. Painajainen! 400 ihmistä taloissaan alapuolella olisi joutunut välittömään suureen vaaraan, kenties ihmishenkiäkin olisi menetetty. Koneiden voimalla, kymmenillä sora,- kivi-ja sementtikuormilla onnistuttiin murtumaa aivanviime tipassa tukkimaan riittävästi ja vettä näin pidäteltyä, kunnes allas hätätyhjennettiin.
Näytelmän lopun laulu kertoi, kuinka elämästä on silti nautittava, rakastettava, ei jäädä kiinni suruun, juuttua liikaa muistoihin. Mutta tuon surun käsittely on äärimmäisen tärkeää, ja siinä näytelmä eittämättä onnistui. Saattoi aistia, miten väkevä kokemus tuo oli pääosin paikallisesta väestä muodostuneelle yleisölle. Näytelmä oli hieno taiteellinen kunnianosoitus ihmisille, joiden kodit jäivät veden alle ja muullekin Siikajokivarren kansalle, jota tuo tragedia on koskettanut.
Laukan virtakarikoita Muhoksella
Toive oli vahva aikanaan joskus 2000-luvun alkuvuosina jokiväen keskuudessa, että Oulujoen pääuomassa ja sivujoissa löytyisi vaelluskalojen poikastuotantoaloja, kunhan vain niitä kunnostettaisiin. Merikosken kalatie oli aukaissut pään, ja lohta nousi Muhokselle ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Viriteltiin jopa matkailukalastustoimintaa. Ja ei kun kalatiet saadaan muihinkin voimaloihin, niin siitä se luonnonkierto elpyy !
Ei se ollutkaan niin yksinkertaista. Käynnistettiin tutkimustoimintaa. Tulokset olivat useinkin märkä rätti vasten lohesta haaveilevien kasvoja. Itse koin nuo pettymykset suorastaan henkilökohtaisina.
Tutkimus osoitti, että joen pääuomassa on jäljellä vain hyvin vähän poikastuotantoalueiksi kelpaavaa virta-aluetta. Etenkin pienemmillä virtaamilla ja Montan yläpuolisella joella virtaus saattaa pysähtyä kokonaan, ja nuo kelvolliset virta-alueet pienenevät – ja loppuvat pahimmillaan kokonaan.
Odotin itse, että Montan ja Merikosken välisellä alueella erityisesti Laukan virroissa, jonne oli asiantuntevasti kunnostettu poikasalueita, löytyisi lohen luonnonpoikasia. Merikosken kalatien nousijamäärät olivat kuitenkin kohtuullisen suuria. Toki naaraskaloja oli vähän.
Siksikin tulos kerrallisella sähkökalastuslautalla, joka on ainoa mahdollisuus ison ja syvän joen tutkimiseen, oli todella heikko. Lohenpoikaset eivät vain näyttäneet selviytyvän parhaimmillakaan virta-alueilla.
Nykyisen säännöstelykäytännön puitteissa pääuoman mahdollisuudet vaelluskalakiertoon näyttävät erittäin heikoilta. Etenkin tuo talvinen virtaamavaihtelu, veden humpaus, rasittaa liikaa lohenpoikasia. Ne joutuvat virtauksen muuttuessa vaihtamaan paikkaa, kuluttamaan kallisarvoista talvienergiaa ja päätyvät pedoille alttiiksi. Tulos on näin surkea.
No entä sivujoet, kyllähän niistä löytyy poikasalueita!? Kutujoki on paras, virtaamaolosuhteet tasaisimmat suuren Otermanjärven ansiosta, mutta sen poikastuotantoalueet ovat pienmmät kuin muissa sivujoissa. Ja laaja turvetuotantoalue heikentää vedenlaatua. Sieltä saatiin kuitenkin lähtemään aivan merkittäviä määriä smoltteja istutetuista poikasista Se on kuitenkin kuuden voimalan takana, etäällä merestä.
Kun vielä tutkimuksissa kävi ilmi, etteivät alas vaeltavat poikaset, smoltit kykene tai halua hakeutumaan läpi useampien voimalaitospatojen. Ensimmäisestä mentiin kyllä kohtuullisen hyvin, mutta seuraavissa poikaset vain katosivat. Merkittävä osa jäi pyörimäänvoimalaitospadon yläpuolelle aivan kuin ei olisi enää uskaltanut kokea liian rajua elämystä turbiinikanavassa. Jäivät varmaan petokalojen saaliiksi. Merelle asti ei päästy.
Sanginjoki, Muhosjoki, vaikka vaellusyhteys on nyt olemassa ja ylempi Utosjoki ovat liki järvettömiä, ja ne saattavat kuivua sateettomina jaksoina aivan liruiksi. Sanginjärvi on liian latvoilla, että se kykenisi merkittävästi säätelemään virtaamaa alapuolisessa joessa. Vedenlaatukaan ei ole sivujoissa järin häävi. Etenkin Sanginjoella on vaikea happamuusongelma. Sameavetisen Muhosjoen virroissa eleli kuitenkin aivan kohtuullisen hyvä harrikanta.
Tulokset mätirasiakokeissa olivat lopulta huonoja mm. Muhosjoessa. Mäti tuhoutui suurimmaksi osaksi, eivätkä pienpoikasistutukset eivät tuottaneet tuloksia. Emokalojen siirrot sivujokiin eivät nekään oikein synnyttäneet ns. nollikkaita, yhden kesän vanhoja luonnossa syntyneitä poikasia.
Tutkijat, jotka näitä ikäviä tuloksia tuottivat, tekivät varmasti aivan hyvää työtä ja tuottivat tärkeää tietoa. Ei heitä pidä syyllistää, vaikka melkoisessa osassa tutkimuksista voimayhtiöt olivat tärkeässä rahoittajan roolissa. Toki näin pääsivät vaikuttamaan tutkimusasetelmiin ja kysymyksenasetteluihin. Mutta tutkijat tekivät eittämättä rehellisesti ja eettisesti kestävästi työtään. Suomalainen vaelluskalatutkimus etenkin lohen osalta on kansainvälistä huipputasoa.
Oulujoki-Lososinka-joki -projektin yhteydessä tehtiin pääuoman voimalaitoksiin ohitusuomasuunnitelmat. Myöhemmin niitä täydennettiin. Ne vain painuivat sitten hyllyyn, Oulujokea markkinoitiin toivottomana lohijokena eikä se päässyt priorisoitujen vaelluskalajokien joukkoon. Tilanne näytti pahalta ja tuntui ahdistavalta.
Yli kaksikymmentä vuotta sitten yritin ensimmäisen kerran tulla julkisuuteen Oulujoki-asiassa. Silloin oli suunnitteilla jyrätä Merikosken vanhan uoman pohja lopullisesti tasaisen vesipeilin luomiseksi. Uoma oli ainakin osin silloin vielä varsin luonnotilassa. Kirjoitin Kalevaan mielipiteeni, että vesipeilin toki voi rakentaa, mutta vanhaan koskenpohjaan sikäli, kun sitä oli jäljellä, ei saisi koskea, ei ainakaan jyrätä suunitelmien mukaan: ”Taimenten ja lohien lepokivet ja montut sekä tervaveneiden ja lohensoutajien tähystyksen merkkikivet tulee säästää.”
Kaleva ei koskaan julkaissut kirjoitustani. Se tuli toki kovin myöhään, suunnitelmat olivat jo pitkällä, koneet valmiina lähtemään liikkeelle. Mutta miksi ei julkaista? Näytin kirjotustani myöhemmin toiseen lehteen siirtyneelle Kalevan silloiselle toimitussihteerille. Hän piti kirjoitusta aivan erinomaisena ja täysin käsittämättömänä, ettei sitä oltu julkaistu. Ei käynyt hänen työpöydällään. Ehkä kuitenkin päätoimittajan edessä? Oliko aihe liian arka?
Ensimmäinen yritykseni tulla julkisuuteen Oulujoen asiassa meni näin mönkään. Pohja jyrättiin pahoin liki täydellisesti tasaiseksi. Alaosassa uomaa eorttuu yksittäisiä kivenjärkäleitä.
Muutama vuosi sitten, kun kampanjoitiin Oulua kulttuuripää-kaupungiksi, järjestettiin suistovisiokampanja. Koottiin visioita, millainen kulttuukaupungin jokisuisto voisi olla. Osana sitä kirjiotin oman versioni. Ajatuksen olin kyllä nostanut jo kertaalleen aiemminkin.
Suistokaupunkivisio: Lohen koti Merikosken uomaan.
Hupisaarten puroja on kunnostettu taimenen poikastuotantoalueiksi. Tämän mainion hankkeen jälkeen on aika kääntää katse itse Merikosken vanhaan uomaan. Oulujoen lohen (Montan sekakannan) tilanne on käynyt erittäin huonoksi. Se kituu laitoskierrossa ja edelleen laitostuu ja käy yhä vain kehnommaksi vailla mitään luonnonkierron elvyttävää mahdollisuutta, sen tuomaa parhaiden ominaisuuksien valintaa. Osoituksena tästä on mm. se, ettei mereltä juurikaan palaa naaraslohia.
Pielisjoen Kuurnan voimalaitoksella on käynnissä hyvä hanke. Vanhaan uomaan lasketaan vettä 35 m3/s pysyvästi ja siihen rakennetaan käytännössä luonnosta hävinneen Saimaan järvilohen poikastuotantoalueita. Yläpuolelle tehdään pienvoimala, joka ottaa käyttöön ”virtaushäviön”.
Tehdään sama Merikosken uomassa. Oulujoen lohi on myös käytännössä luonnosta hävinnyt. Parhaimmat kutualueet ovat ylisellä joella monen voimalaitoksen takana. Vanha uoma on selvästi laajempi alue kuin Kuurnassa. Uoman pohja kunnostetaan mäti- ja poikasalueeksi. Juoksutetaan esim. 50 m3/s, Simojoen kokoluokkaa oleva virtaama pysyvästi vanhaan uomaan. Ja vaikka rakennetaan sitten pienempi voimala hyödyntämään padon suoraa putousta. Näin saadaan Oulujoen lohen äärimmäisen tärkeä luonnonkierto nopeasti käyntiin ja uutta geneettistä ainesta laitoslohen elvyttämiseksi. Tuon voisi toteuttaa muutamassa vuodessa. Tämän Oulu on velkaa lohelle, vaakunaeläimelleen.
Samalla kaupungin keskustaan saadaan varsin näyttävä koski. Merikosken kohina, tuo runoilijoita innoittanut ääni, palaa. Ilman koskeaan Oulu on tynkä, vähemmän kelpo kulttuuripääkaupungik-sikin.
Merikosken voimalan purkamisen selvittämisestä on tehty esitys. Se kannattaa toki selvittää. Tällä hetkellä, lyhyellä tähtäimellä se ei liene aivan realistinen ajatus. Se on toki pidemmän aikavälin näky.
Tämän Kaleva julkaisi. Se oli osaltaan aloittamassa keskustelua aiheesta.
Kaija Kiurun ja Timo Helteen Viiankiaapa ikuisesti -kirja on tärkeä, klassikko. Viiankiaavan vedet laskevat Kitiseen, Kemijokeen ja Perämereen. Luonnosuojelualueelle uunnitellun jättikaivoksen riskit ovat järkälemäiset. Suoluonnon ohella myös joki- ja meriluonto on uhattuna. Saasteet uhkaavat vesistöä, johon yritetään sitkeästi palauttaa vaelluskaloja. Kirjoitin teoksesta arvio Kaltioon. Lue koko arvio.
Vaiettu joki -kirjani täytti keväällä 20 vuotta. Ote siitä, kuvaus Merikoskesta on taas ajankohtainen:
Oulujoki, tervan reitti, loi aikanaan Oulun kaupungin vaurauden, kansainvälisten yhteyksien, ajattelun ja luovuuden perustan. Voimalliset kuohut jylisivät tässä alla. Aalto yltyi hengenvaaralliseksi Lassinkalliossa, Merikosken kovimmassa korvassa. Oulu oli lähes ainutlaatuinen valkea kaupunki, jonka keskellä suuri joki syöksyi vaahtoväylänä mereen. Virta oli muovannut suistoonsa ihmeellisen, alati muuttuvan ja kasvavan uomien, saarten ja salmien kudelman.
Koski lauloi vuosituhantista lauluaan ja innoitti rannan runoilijoita ja haaveilijoita: Sakari Topeliusta, Sara Wacklinia, Kaarlo Kramsua, Juhani Siljoa, V.A.Koskenniemeä, varmaan myös Yrjö Kallista. Sen äärelle vaellettiin, kuohujen ääni kuultiin, kun synnyttiin, haettiin lohtua, surtiin surut ja rakastuttiin. Lapset ja lapsenlapset vietiin kosken rannalle, sen äärellä ikäännyttiin ja kuoltiin.
Prinsessa Ebba oli viettänyt lapsuutensa Oulussa ja hän ikävöi kuolemansa hetkellä Italiassa kaikkein eniten koskensa ääntä.
”La doce della mia rapida”.
Samuli Paulaharju kirjoitti muistopuheen vaikenevalle koskelleen: ”Merikoski on elämänikäinen tuttu, kohta kuin elävä olento, joka alituisesti tulee ja menee sekä yöt ja päivät, kesät ja talvet äänen sortumatta laulaa ikuista virttänsä, milloin surullisena huokaillen, milloin iloisena kohisten, aivan kuin tuntien rantakansansa mielialan.”
Merikoski oli elävää, todellista ja villiä luontoa. Joki oli valkean kaupungin rakastaja. Oulu kajosi väkivaltaisesti koskeensa, sai voimaa ja mammonaa – mutta sammutti intohimonsa liekin.
Päivi Pussilan Pohjavirta -lohi Kutujoen Autiokoskella
Sadan vuoden päästä ihmiset katselevat menneisyyttä ja kauhistelevat aikaa, jolloin padoilla saattoi tukkia joen, niin ettei ollut minkäänlaista vaellusyhteyttä. Lohet, meritaimenet ja siiat eivät päässet nousemaan ylös virtaan. Ja kaikki se luonnonjoessa tapahtuva elämänliike ylöspäin ja alaspäin oli tyystin tukittu.
Voimayhtiöt olivat ottaneeet omakseen koko joen virtaaman. Sitä tul-laan ihmettelemään. Millainen ahneus! Edes 1-2 %:in joen virtaamasta ei sallittu joen omalle eliökunnnalle. Kaikki olisi pois rikkaitten pöy-dästä. Tuollaiset virtaaman menetykset olivat erinomaisen olennaisia ja ”merkityksellisiä”. Yhtiöille kelpasi vain täysi 100% virtauksesta.
Jokiyhtiöt alkoivat varhain 2000-luvun alussa jo puhua ekologisista arvoistaan. Vakavin kasvoin esitettiin, että vaikkapa 2% joen virtaa-masta olisi pois äärimmäisen tärkeästä ilmastonmuutoksen torjun-nasta. Silloin sadan vuoden kuluttua tiedetään paremmin, miten kävi, mutta nähdään myös selvästi, ettei jokien täydellisellä sulkemisella padoin saavutettu järjellistä hyötyä verrattuna ekologisiin haittoihin ja tuhoihin, eliökunnan monimuotoisuuden kannalta.
Jokiyhtiöt Fortum erityisesti väittävät, että he tekevät osansa vaellus-kalojen viljelyllä laitoksissa, joka on niiden kantojen, vähittäisen laitostumisen, kehnoutumisen ja tuhon tie. Tuota ei tulla ymmärtämään tulevaisuudessa.
Niin, vaelluskalojen luonnonkierron palauttaminen olisi hieno asia! Sen kaikki myöntävät. Mutta kun Oulujoella ei ole vaelluskalojen lisääntymisalueita. Ja niiden uudelleen rakentaminen tulee niin kalliiksi, söisi yhtiön voittoa aivan liikaa.
Niin, mistä rahat vaelluskalojen palauttamiseen?
RKTL, nykyinen Luonnonvarakeskus Luke, teki täydellisen uraauurta-van ja voimallisen tutkimuksen pohjoisten jokien nykyisistä ja uuden tiedon mukaisista tarvittavista vaelluskalojen poikasten istutusvelvol-lisuudesta. Taustalla oli uudet havainnot, tutkimustulokset ja muut-tuneet olosuhteet.
Tornionjoen arveltiin jossain vaiheessa kykenevän tuottamaan enim-millään 300 000 vaelluspoikasta. Kalastusrajoitusten myötä Väylän lohen nousu on moninkertaistunut ja arviota on jouduttu tarkas-tamaan ylöspäin yhä uudelleen. Vaelluspoikastuotanto onkin noussut ennalta-aavistamattomasti: jopa 2 miljoonaa lohismolttia eli vaellus-poikasta on lähtenyt ”Väylästä” merivaellukselleen. Tarkoittaa, että myös muiden jokien kohdalla niiden ollessa vapaina poikasmäärä on ollut suurempi kuin on arvioitu.
Tutkimuksen eettisesti lujat ja rohkeat tekijät tallasivat työllään varmasti monien isojen etutahojen ja voimahahmojen varpaille. Eittämättä saattoivat vaarantaa tulevia rahoitusmahdollisuuksiaan. Silti tekivät tuon välttämättömän tutkimuksen.
Ankaran luonnonvalinnnan läpikäyneet joessa syntyneet vaellus-poikaset selviytyvät merivaelluksen vaaroista paljon paremmin kuin pullaantuneet, vieteiltään ja selviytymiskyvyltään rappeutuneet laitospoikaset. Ero on jopa 2,5-3-kertainen.
Oulujoen lohivelvoitteen tulisi olla nykyisen 250 000 laitossmoltin sijasta 880 000 – 1 500 000 poikasta! Eli siinä on ajateltu olevan 1-1,5 milj euron vaje. Lohismoltin hinta ei ole julkista tietoa, joten tuo vaje saattaa todellisuudessa olla jopa 1,6 – 3,5 miljoonaa euroa vuodessa. Myönnän liikkuvani arvioissani epämääräisellä alueella mutta suuruusluokissa en liene järin harhateillä.
50 vuodessa tuo istutusten vajaus olisi arvoltaan 75 – 175 miljonaa euroa. Se ei ole pikkuraha. ”Puuhasteluun” eli vaelluskalojen poikastutantoaluiden jälleenrakentemiseen siinä on verraten iso potti. Lapin ELY-keskus on vaatinut lohenpoikasten velvoitemuutosta Kemijoella ja Iijoella. Sama tulee aikanaan myös Oulujoelle. Täällä Fortum voisi jo ennakoida tulevaa muutosta.
70 vuoden patoamisaikana, joki tyhjänä vaelluskaloista, on syntynyt vähintään 100 mutta mahdollisesti jopa 200 miljoonan euron kunnia-velka joen vaelluskaloille. Se on vaikeasti juridisesti perittävissä, mutta jos voimayhtiöt alkavat tosissaan muuttua aidon ja uskottavan eko-logisen toimijan suuntaan, on tuo velka vähitellen hoidettava vaikka sitten 100 vuoden aikana.
Tuhotut poikastuotantoalueet voidaan rakentaa uudelleen, vanhoja koskenpohjia vesittämällä ja synnyttää uusia aluksi pienempiä, vähitellen kasvavia joenuomia ohi voimaloiden. Nuo poikasalueet hyvin huolellisesti muovailtuna voitaisiin kenties saada jopa joissakin suhteissa paremmiksi, tuottoisimmaksi kuin luonnonjoessa.
Joki ei ole joki, ellei siinä ole vaelluskalojen elävää luonnonkiertoa, ellei kaloilla ja muilla eliöillä ole vaellusyhteyttä joen läpi.
Hupisaarten puro, taimenen uusi, toivoa herättävä koti.
Kuva Pekka Jurvelin
Ajattelin kirjoittaa jotain siitä kaikesta mitä on tapahtunut tämän reilun kymmenen vuoden ja vähän pidemmänkin ajan kuluessa Suomen jokien kohdalla, kun sairastin eikä kirjoituksia jokiblogiin syntynyt.
Minulle jonkinlaista käännekohtaa jokien ja vaelluskalojen maailmassa merkitsi kaksi erillistä tapahtumaa. Tajusin jo silloin, että nyt on jotain uutta oikeasti alkamassa. Muutoksen tuulet puhaltavat. Toinen oli Siikajoen Uljuan altaan ja voimalan lyhytaikaissäännöstelyn voimakas rajoittaminen rajujen ympäristöhaittojen takia. Se oli uutta Suomessa.
Tämä oli mahdollista, kun ”ei ollut kyse merkittävistä kansantalou-dellisista arvoista”. Kotona Oulujoella niistä toki on kyse. Mutta aika muuttuu. Kotikuntani Utajärvi saa mahdollisesti kohta tuulivoimaa. Sangille, turhankin likelle eräkämppääni on suunnitteilla tuulivoima-puisto, joka tuottaisi maksimissaan enemmän sähköä kuin kaikki Oulujoen voimalat!
Joskus rakentamisen jälkeen ja vielä pitkään Oulujoen sähkövoima oli hyvin suuri osa Suomen koko sähköntuotantoa. Sen merkitys on vähentynyt. Säätövoimana se on edelleen tärkeää mutta suurin merkitys on siinä, että etenkin kalleimman sähkönhinnan aikaan se toki tuo huikeita voittoja yhtiöille. Mutta tulee aika, kun tuhoisaa lyhytaikaissäätöä tullaan täälläkin rajoittamaan.
Toinen merkittävä käänne oli korkeimman hallinto-oikeuden päätös Ala-Koitajoen virtauksen, myös talviaikaisen, olennaisesta lisäämisestä. Vaikka uomaan tarvittaisiin huomattavasti enemmän vettä ja virtaa, tämä kuitenkin mahdollisti edes pienimuotoisen Saimaan järvilohen luonnonpoikastuotannon. Se antoi sentään jotain toivoa geneettisestä elpymisestä tuolle jo käytännössä luonnosta kadonneelle vaeltajalle. Laitoskalojahan toki ui suurissa järvissä ja niitä myös Ala-Koitajoelle näin siirretään emoiksi, mutta aikaa myöten ne vain rutsaantuvat ja kehnoutuvat vailla elinvoimaa luovaa luonnonkiertoa. Saimaan järvilohi on eittämättä uhatumpi kuin Saimaannorppa.
Minulla oli suuri onni saada olla Ala-Koitajoella kirjailija ja dokumen-taristi, ystäväni Juha Taskisen kanssa, kun hän yritti saada kuvatuksi järvilohen kutuaktia. Näimme aivan läheltä kenties peräti ensimmäi-sinä ihmisinä tuon lohien väristyttelytanssin, molemmat suu ammol-laan suurimman kiihkon hetkellä. Iso kojamo vain potkaisi siinä leikkien aluksi kameran nurin, eikä akti tallentunut filmille. Mutta me katselimme ihastuksissamme sikarit palaen lohien loiskintaa virrassa illan ja yön hämärtyessä.
Nuo kaksi asiaa nousivat kyllä mielessäni olennaisiksi käännekohdiksi Suomen rakennettujen vesistöjen luonnon ja vaelluskalojen kierron uudelleen elvyttämistessä. Askelia kohti uutta ajattelua.
Sitten Pielisjoella luotiin Laurinvirta, ja sen uusi konsepti, Kuurnan vanhan koskenuoman vesittäminen uuden pienemmän voimalan virtaamalla Saimaan järvilohen poikastuotantoalueeksi, Vaikka nuo tarjoavatkin vain pienimuotoista helpotusta elinkelpoisen järvilohta uhanneeseen tyystin tuhoutumiseen, on niillä tärkeä merkitys. Olen silti vakuuttunut, että kun ensimmäiset suuremmat vesivoimaloiden padot Suomessa aikanaan puretaan, ovat ne juuri Kuurnan ja Kaltimon voimalat Pielisjoessa. Saimaan järvilohi tarvitsee laajoja virta- ja koskialueita, jotta luonnollisesti lisääntyvä kanta oikeasti kukoistaisi sekä pääuomassa että sivujoessa Koitajoessa.
Tuo Kuurnan ja Laurinvirran ratkaisu on täysin toteutettavissa myös Oulujoen Merikoskessa. Tarvitaan vain enemmän vettä suureen uomaan. Se mullistaisi Oulujoella lohen laitoskannan tilanteen: luonnonkiertoa ja sen läpikäynyttä geneettistä materiaalia saataisin jokemme loheen.
Toki taustalla on kulkenut Se Suuri Virta, todellinen hehkuva menestys-tarina: Tornionjoen luonnonlohen paluu. Miljoonat vaelluspoikaset vaeltavat sieltä mereen. Joen todellista potentiaalia poikastuotan-nossa ei todennäköisesti olla vielä koettu. Se voitaisiin nähdä, riittävin tiukoilla, pitkäkestoisilla merikalastuksen, toki myös joen rajoituksilla.
On syytä tavoitella sitä, täytyyhän selvittää, voisiko poikastuotanto olla vielä suurempi. Myös Simojoen, minun lohijokeni, lohen paluu on menestystarina, jota himmentää joen ekologisen tilan rankat ongelmat. Voimakkaasti kasvaneet emokalamäärät eivät tästä johtuen näytä nostavan vaelluspoikasten määrää samassa suhteessa.
Hiitolanjoen voimaloiden purkaminen on käynnissä. Vierailin siellä aikanaan Hiitolan jokisoturien Mikko Europaeuksen ja Veijo Vilskan vieraana, mutta kalateiden ja etenkin purkamisen ajatus tuntui silloin vielä kovin kaukaiselta haaveelta. Se nyt vain tapahtuu!
Kirakkaköngäs Inarissa ja Kuusinkijoen voimalan kuivattamat kosket ollaan palauttamassa. Kymijoen Korkeakoskelle saatiin kalatie, mutta ei vielä järin toimiva. Merikosken kalatiestä nousevien vaelluskalojen määrä on viime vuosina kasvanut peräti huikeasti sadoista jopa tuhansiin. Hupisaarten puroja unohtamatta, siellä syntyvät taimenen poikaset ja luonnonkierto vähitellen käynnistyy Oulujoella!
Hurjan tärkeää on kaikki se työ, jota on tehty mm. Virho on etelärannikon taimenvesillä. Kovia poikastiheyksiä ja nousukalojen määriä nähdään ennen liki kuolleilla Suomenlahteen laskevilla virroilla ja puroilla. Imatran kaupunkipuro kuhisee taimenia.
Tässä ei suinkaan ole kaikki, mutta paljon merkittävää jopa odottamatonta on tapahtunut kymmenessä vuodessa. Hirmuisen pitkä on vielä matka Suomen muuttamiseksi todelliseksi vaelluskalojen luonnonkierron maaksi, mutta voimakkaita toivon väreitä liikkuu kuin kevään ensimmäisissä vihjeissä.
Miksi Oulujoen vaelluskalojen luonnonkierron palauttaminen on välttämätöntä? Merilohen ja meritaimenen elämä joella on nyt täysin laitosviljelyn varassa. Tämä on vähittäin etenevän tuhon tie. Ajan myötä joen lohi ja taimen muuttuvat myös geneettisesti tyystin laitoskalaksi. Laitospoikasissa valikoituvat vääränlaiset ominaisuudet sukupolvi sukupolvelta, ja niiden vaellus- ja lisääntymisvietti heikkenee.
On elintärkeää antaa kalojen luonnonkierron elpyä. Siten on mahdollista pelastaa laitostuvat ja näin tätä menoa vähitellen rappeutuvat merilohi- ja taimenkannat Oulujoessa.
Tarvitaan Oulujoen virroissa ja sorakoissa emokalojen kudusta syntyneitä luonnonpoikasia. Nämä uivat aikanaan 2-3-vuotiana vaelluspoikasina eli smoltteina merelle ja palaavat sieltä jokeen emokaloina, yksivuotiaina pienempinä kosseina tai sitten suurempina 2-3 (-5) vuoden kuluttua. Jahka näille emoille on ensin luonnonmukaisin kalatein luotu mahdollisuus nousta kutualueille. Mutta jopa vielä tärkeämpää jos vaikeampaakin on turvata vaelluspoikasten alasvaellus mereen. Näin luonnonkierto vähitellen käynnistyy, ja sen myötä saaadan elinvoimaa ja uutta perimää, terveempää geneettista materiaalia lohi- ja taimenkantoihin.
Vastoin kuin on niin monesti väitetty, ei Oulujoki ole lainkaan toivoton vaelluskalajoki. Täältä löytyy monenlaisia mahdollisuuksia, joita ei aiemmin olla tultu edes ajatelleeksi.
Oulussa Hupisaarten puroissa, joihin äskettäin annettiin elämä, ympärivuotinen virtaama, syntyy luonnonpoikasia. Tämä on sykähdyttävä muutos alemmalla Oulujoella. Merikosken vesittämistä riittävällä virtaamalla suunnitellaan, samaan tapaan kuin Pielisjoella Kuurnan voimalan Laurinvirran alueella jo liki luonnosta kadonneen Saimaan järvilohen pelastamiseksi. Merikosken patoon voitaisiin samoin rakentaa uusi pienempi voimala padon vapaan putouskorkeuden hyödyntämiseksi.
Merikosken vanhan uoman kunnostaminen ja vesittäminen koskeksi tuottaisi hyvin laajan poikastuotantoalueen. Näin syntyisi Oulujoella aivan fantastinen muutos nykyiseen vaelluskalojen poikasten yksinomaisen laitostuotannon synkkään tilanteeseen. Näin saataisin nopeasti uutta luonnonkierron täysin läpikäynyttä, terveempää geeniperimää nykyisiin kurjistuviin laitoskantoihin. Tie merelle olisi auki ilman voimalaitosesteitä.
Mutta ei riitä, että luonnonpoikasia saataisiin syntymään vain Merikoskessa Oulussa. Näitä elinvoimaisia vaelluskala-selviytyjiä tarvitaan tulevaisuudessa koko Oulujoen matkalta ja ylempääkin vesistöstä. Eri jokiosuuksien kannat kehittyvät vähitellen erilaisiksi, ja monimuotoisuus turvaa vaelluskalojen tulevaisuutta myös monenlaisia uhkia vastaan.
Oulujoella tarvitaan Sotkakosken ja Utosjoen vaelluspoikasia, Nuojuan smoltteja, Raappananputaan ja Kutujoen luonnonpoikasia. Sitten Varisjoen ja Kongasjoen vaeltajia. Tarvitaan luonnonmukaisia kalateitä väyliksi vaeltajille nousta ja mereen vaeltaville poikasille laskeutua mahdollisimman helposti ja turvallisesti. Merikosken tapaan ylempiä entisiä koskenuomia tulee vesittää, palauttaa kuohujen alueiksi. Täytyy luoda vaelluskalojen monimuotoisuutta koko Oulujoella.
Tarvitaan mahdollisuuksia lisääntymiseen myös sivujoissa, joka ei toki ole helppoa. Ne ovat pieniä virtoja, ja tulee kuivia, vaikeita vuosia. Mutta siellä on paljon tehtävissä jokin virtaama-alueiden kunnosta-miseksi ekologisesti kestävimmiksi ja rajuja virtaamavaihteluita tasaaviksi. Veden laatua voidaan parantaa monin toimin. Sitten tulee taas parempia virtaamavuosia ja aina joku joukko vaelluspoikasia suuntautuu niistä kohti meren antimia ja emokaloiksi kasvamista.
Luonnonmukaisissa kalateissä, joissa virtaa vesi ympäri vuoden syntyy myös poikastuotantoalueita ja vaelluspoikaset lähtevät liikkeelle niistä kohti merta. Vaikka kyse olisi varsin pienistä määristä, voivat ne olla äärimmäisen tärkeitä luonnonkierron ja geneettisen monimuotoi-suuden kannalta. Eikä näiden vaellusyhteyksien tarvitse olla välttä-mättä purosia. Voitaisiin rakentaa ajan myötä uusia pieniä jokia vaikka kiertelemään alas Pyhänselkää tai Utasen voimalaitoksen sivuitse. Tai Pällissä.
Kuinka tämä toteutetaan? Vaelluskalojen palauttaminen tulee olemaan pitkäkestoinen projekti, joka myös maksaa hyvin paljon mutta ei sitä hetkessä tarvitse tehdä, vaan vähitellen monien vuosikymmenten mittaan. Se tulee eittämättä olemaan vaikeaa Oulujoen kaltaisessa, raskaasti rakennetussa joessa; yrityksen ja erehdyksen kautta joudutaan etenemään. Mutta patoajalla, sähköntuotannolla hirmuisia omaisuuksia hankkineilla yhtiöillä, on ensisijainen vastuu vaelluskalojen palauttamisesta – ei vahingon kärsijöillä, jokivarren ihmisillä, vähävaraisilla kunnilla – vaelluskaloista puhumattakaan.
Tämä vain täytyy hoitaa. Aika muuttuu, sen myötä vaatimukset mutta myös mahdollisuudet. Vaelluskalat palaavat Oulujoelle – vääjäämättä. Vanhat koskenuomat voivat taas kuohua koskina ja elää poikastuotantoalueina. Aivan uusia joenuomia voidaan rakentaa. Kauniiksi, houkutteleviksi virroksi. Jos vain haluamme.
Pia Hentusen Anarkistimummo haaveilee Nuojuankosken kuivassa uomassa Vaalassa, siellä aikanaan taas virtaavasta vedestä, lohenmädistä ja poikasista. Kuva:Pekka Jurvelin
Elokuun Kaltio -lehdessä julkaistiin kirjoitukseni otsikolla "Lohigraffiteista ankara rangaistus" jossa kerrottiin pohjoisen taiteilijoiden liikkeestä vaelluskalojen puolesta. Koko kirjoituksen pääset lukemaan suoraan Kaltion nettisivulta
Sieriläsoutu. Kuva Vesa Puuronen
Omistajaohjausministeri Tytti Tuppuraisen, Oulujoen kasvatin, vastaus kirjoitukseeni julkaistiin Kalevassa (maksumuurin takana). Se oli pitkä, selittelevä, voisi sanoa poliitikon kehnoa liirumlaarumia. Vailla todellista substraattia, jämäkkää sisältöä. Yhteistyötä, yhteistyötä, tasapainoa luonnon ja voimatalouden välillä, ei ”poliittista painostusta”, hän höpötti. Pienissä puitteissa yhteistyö kyllä toimii kuten Kuusinkijoen Myllykosken padon purkamisessa. Täällä suurilla padotuilla pohjoisilla joilla on toisin. ”Yhteistyön” nimissä ovat suuret voimayhtiöt vain jarruttaneet ja vesittäneet pääkysymystä, vaelluskalojen luonnonkierron mahdollisimman laajaa palauttamista. Alla on vastineeni.
Sierilä. Kuva Vesa Puuronen
Tämä aika on vaelluskalojen palauttamisen aikaa.
Ministeri Tuppuraiselle Sierilästä
”Omistajaohjaus tarkoittaa valtion yhtiöomistusten vastuullista ja ammattimaista hoitamista” (valtioneuvoston kanslia). Omistajaohjausministeri Tytti Tuppurainen kirjoitti vastineessaan minun esittämiini ajauksiin, että ”vesivoiman ja luonnon monimuotoisuuden välillä on löydettävissä tasapaino.” Vasuullisuus? Tämä aika on vaelluskalojen palauttamisen aikaa. EU edellyttää Suomelta kaikkien vesivoimalaitosten lupien uudelleentarkastelua ja ympäristövirtaaman käyttöönottoa. Vesipuitedirektiivi edellyttää kaloille vapaata liikkumista vesistöissä eli voimaloiden yhteyteen kulkureittejä. Sähköntuotannon kannalta vähämerkityksellisiä voimalapatoja puretaan eri joissa poikastuontoalueiden jälleen luomiseksi. Ministerinkin mainitseman Kuusinkijoen Myllykosken mutta myös Hiitolanjoen ym. jokien patoja avataan uhanalaisten vaelluskalojen tieltä.
Kemijoki Oy ja Fortum jarruttavat kaiken aikaa parhaiden ratkaisujen toteuttamista Kemi- ja Oulujoella vaelluskalojen palauttamiseksi. Ne pyrkivät maksattamaan vaellusväylät ja ympäristövirtaamat muilla tahoilla, vaikka tässä aiheuttajan vastuu on selvä. Mitä merkitystä on omistajaohjauksella tai hallintoneuvostoilla, joilleivat ne lainkaan pyri ohjaamaan yhtiöitä parhaisiin vaihtoehtoihin, myös ympäristön ja jokivarsien ihmisten kannalta. On ohjattava, vaikutettava – sen voi tehdä ilman ”poliittista painostusta”. Sierilässä ei millään tavalla toteutuisi tuo ”voimatuotannon ja luonnon monimuotoisuuden tasapaino”. Todelliselta uudelta sähköntuotannoltaan peräti merkityksetön voimala tuhoaisi Kemijoen pääuoman viimeiset vapaat kosket, laajat poikastuotantoalueet ja loisi taas yhden uuden esteen lohen nousulle. Se olisi tuhoa, ei tasapainoa. Se on vastoin tämän uuden ajan henkeä. Se ei ole vastuullista eikä edes nykyhetken edellyttämää ammattimaista yhtiön edun hoitamista.
Vapaiden Sierilän koskien ja jokien vaelluskalojen puolesta kannattaa sosialidemokraattien ja kaikkien muiden ympäristövastuullisten voimien ehdottomasti taistella.
(julkaistu vähän muunnettuna Kalevassa)
Pohjoisen poika Matti Ahde aloitti toiminnan ympäristöasioiden puolesta jo varhain. Paljolti sosialidemokraattien ja Ahteen toiminnan myötä perustettiin vuonna 1983 ympäristöministeriö, ja hänet valittiin Suomen ensimmäiseksi ympäristöministeriksi. Pian hän allekirjoitti Ounasjokilain, jota oli ollut valmistelemassa ja jolla suojeltiin Kemijoen suuri sivujoki, tuleva lohen koti. Ahteen kaudella laadittiin erinomaisen tärkeä koskiensuojelulaki, jolla hyvin suuri joukko Suomen viimeisiä vapaita koskia eri joissa ympäri maata suojeltiin, mm. keskisen Iijoen kosket. Jokien puolustamisessa Matti Ahdetta voidaan pitää historiamme merkittävimpänä ministerinä.
Pohjoisen poika Matti Ahde aloitti toiminnan ympäristöasioiden puolesta jo varhain. Paljolti sosialidemokraattien ja Ahteen toiminnan myötä perustettiin vuonna 1983 ympäristöministeriö, ja hänet valittiin Suomen ensimmäiseksi ympäristöministeriksi. Pian hän allekirjoitti Ounasjokilain, jota oli ollut valmistelemassa ja jolla suojeltiin Kemijoen suuri sivujoki, tuleva lohen koti. Ahteen kaudella laadittiin erinomaisen tärkeä koskiensuojelulaki, jolla hyvin suuri joukko Suomen viimeisiä vapaita koskia eri joissa ympäri maata suojeltiin, mm. keskisen Iijoen kosket. Jokien puolustamisessa Matti Ahdetta voidaan pitää historiamme merkittävimpänä ministerinä.
Mitä tekevät sosialidemokraatit tänään jokien puolesta? Kemijoki Oy:n hallintoneuvoston puheenjohtaja on kansanedustaja Johanna Ojala-Niemelä (SDP). Kemijoki Oy vastustaa kalaviranomaisen, Lapin ELY-keskuksen, velvoitemuutoshakemusta vaelluskalojen palauttamiseksi Kemijokeen. Kemijoki Oy jyrää jääräpäisesti Sierilän voimalaitoksen rakentamista Rovaniemen yläpuolelle, Kemijoen pääuoman viimeisten vapiden koskien kahlitsemiseksi.
Sierilä olisi isossa joessa mitätön voimala eikä toisi merkittävästi lisää uutta sähköä. Koskijakson todellinen putouskorkeus on vain pari-kolme metriä. Olen itse laskenut nuo kosket veneellä, ei siinä ole isoja putouksia. Laskennallinen teho on saatu ylemmästä Vanttauskosken voimalasta sen alavettä nostamalla. Se menettäisi näin tuotannostaan vastaavan määrän eli uutta todellista sähköä syntyisi paljon vähemmän kuin on propagoitu. Eikö tuo ole peräti huijausta? Sierilä on menneen maailman projekti.
Kemijoki Oy kurmootti ympäristöaktivisti Vesa Puurosta viimeisen päälle raskailla rikosyytteillä ja oikeudessa kovilla rangaistuksilla. Puuronen maalasi kahden voimalan seinään hienoja hyppäävien lohien kuvia ja runoriimejä vaelluskalojen ja Sierilän koskien puolesta. Häntä lyötiin lujaa. Yhtiö olisi voinut sen sijaan sovitella tai jopa ostaa nuo ympäristötaideteokset kuten maailmalla on tapahtunut.
Kemijoen viimeiset vapaat kosket Sierilässä, laajat vaelluskalojen poikastuotantoalueet, monien harvinaisten eliölajien elinsijat ja Suomen kenties upeimmat, huikean korkeat rantahiekkatörmät tuhottaisiin täysin jonninjoutavan voimalan takia!
Valtionyritysten omistajaohjauksesta vastaava ministeri Tytti Tuppurainen (SDP), pohjoisesta hänkin, ei ole tarttunut asiaan millään tavalla. Toki keskustan pimeimmät voimat ovat näissä asioissa peräti merkittäviä, mutta ei älähdä myöskään sosialidemokraattinen, kunniakkaita ympäristö- ja jokiperinteitä omaava puolue. Annetaanko Kemijoen jäädä ilman lohiaan – ja Sierilän koskien tuhoutua tuosta vain? Onko Matti Ahteen perintö kadonnut?
(Julkaistu Kalevassa ja Lapin Kansassa muutettuna)
Jälkikirjoitus Vähän suhteestani Matti Ahteeseen. Vuoden 1970 vaaleissa Matti oli ennen kaikkea sosialidemokraattisten nuorten ehdokas. Hänellä oli kuitenkin vahva ja asiantunteva tukijoukko. Aivan viimeisillä viikoilla he laskivat, että nyt on vielä kenties muutaman kymmenen äänen vajaus. Siis kohteeksi valkoinen läiskä: Utajärvi. Isäni oli SDP:n kunnallisjärjestön puheenjohtaja ja kunnanvaltuutettu. Matti saapuikin meille kahvittelemaan – ja isä vakuuttui nuoresta ehdokkasta, tässä on ainesta! Hän aloittikin lujan vaalityön ja -kyyditykset, ja Matti sai yli 100 ääntä kunnasta. Osa, aika pieni varmaan, olisi tietenkin voinut tulla muutenkin, mutta eräänlaisen ratkaisijan rooliin isäni pääsi.
Vaalien jälkeen Matti ilmaantui piipahtamaan reissullaan meille kotiin erittäin pettyneenä, kallella kypärin. Oli jäänyt muutaman äänen vajaaksi, Ville Tikkanen oli Kainuusta mennyt edelle. Isä ei ollut kotona. Matti päätti ottaa soiton, kun tarkistuslaskenta oli vielä käynnissä. Luuri korvalla hänen naamansa muuttui punertavaksi auringoksi ja hän hyppäsi ainakin 30 senttiä ilmaan! Tulos oli muuttunut, hän pääsi muutamalla kymmenellä äänellä Tikkasen edelle – ja kansanedustajaksi. Ensimmäinen kädestä pitäen onnittelija oli isosiskoni, ja minä toinen.
Isä oli pitkään Matin tukimies. Kortteja saapui matkoilta ympäri maailmaa. Myöhemmin taisi siirtyä kannattamaan nuorempia ehdokkaita.
Kirjani Vaiettu joki oli ilmestynyt, ja isäni kaupannut sitä jo uskomattoman määrän, yli 300 kappaletta utajärvisille. Matti ilmaantui kylään ja näki kirjan. ”Eihän Pekka ole lyönyt voimayhtiötä liian lujaa?” hän kysyi. Nappasi sitten kirjan – maksamatta – mukaansa. Ovelta sanoi, että toimittaa vasta ilmestyneen Hilkan kirjan vastineeksi. Isäni, silloin henkeen ja vereen kirjakauppias tuohtui tuosta täydellisesti. ”Meinasin, saatana, tempaista sitä turpaan!” hän ärisi vielä paljon myöhemmin.
Hilkan kirjaa ei koskaan meille ilmaantunut. Mutta Matti, jokien kannalta historiamme kannalta parhaana ministerinä – ansaitsi ehdottomasti kirjansa. Omistuskirjoitus jäi valitettavasti laittamatta.
Vuosia on kulunut, liki täsmälleen kymmenen, edellisestä Jokiblogi-kirjoituksestani. Oulujoki virtaa edelleenkin nytkähdellen, syöksähdellen. Välillä virtaus ylemmässä joessa pysähtyy kokonaan. Olen nähnyt, katsellut perhonheittokarikoistani, kun ylempänä voimala sulkee turbiiniluukkunsa nopeasti voimakkaan virtausryöpynn jälkeen, jolloin joen pinta on noussut myös alempana. Äkkiä joki seisahtuu – ja alkaa virrata taaksepäin.
Näky, jota Oulujoessa tai muussakaan virrassa ei kenenkään pitäisi koskaan nähdä.
Joessa veden pitää virrata, kun se on joki. Olen tavannut eri tilaisuuksissa puhua siitä, että taistelen sen puolesta, että Oulujoki on joki, ei sarja patoaltaita. Kieltäydyn puhumasta Utasen altaasta. Minulle se on aina Nuojuankosken ja Utakosken välinen jokiosuus.
Näin on ollut eikä tilanne vuosien aikana ole joella muuttunut. Kalateitä ei ole ilmaantunut vaikka kohta kaksikymmentä vuotta sitten ne tuntuivat olevan tulossa tuota pikaa. V. 2008 julkistettiin selkeä suunnitelma kalateistä. Se haudattiin. Kuulemma Oulujoki on ”mahdoton palauttaa vaelluskalajoeksi”. Voimayhtiö sai tavoitteensa läpi, ja suunnitelmat jäivät pölyttymään. Sen sijaan rakennettiin Montan voimalaitoksen alle kummallinen hirvitys, teräsbetoninen möykky, lohen sieppaushäkki – juuri luonnonmukaisen kalatien parhaan lähtöpaikan kohdalle. Aivan kuin voimayhtiö Fortum olisi halunnut betonoida sen, ettei joelle tulisi koskaan kalateitä. Sieltä häkistä sitten lohia lastattaisiin autoon ja kumipyörillä ylös sivujokiin. Ei sieltä koskaan tule yhtään vaelluspoikasta mereen asti. Täyttä pelleilyä!
Oulujoki ja sen latvavesistöt tarvitsevat lohen ja muiden vaelluskalojensa aidon luonnonkierron. On rakenettava jokaiseen voimalaan luonnomukaiset kalatiet, joissa vesi virtaa ympärivuotisesti ja ne toimivat näin myös erittäin kipeästi tarvittavina poikastuotantoalueina. Kalatiessä olevat lohenpoikaset todennäköisesti lähettämillään feromoneilla, hajusignaaleillaan houkuttavat paremmin emokaloja nousemaan kuin pelkät tekniset kalatiet. Niissä ole talvella virtausta eikä näin poikasiakaan. Äskettäin on laadittu mainioita suunnitelmia Oulujoen vanhojen koskenuomien vesittämisestä ympäristövirtaamalla poikastuotantoalueiksi. Vanhan vapaan Oulujoen lohen paljouteen ei tietenkään päästä, mutta jopa neljännes vapaan joen aikaisesta lohen poikastuotannosta voitaisiin palauttaa. Oulujoki olisi jälleen elävä lohijoki, vaelluskalajoki.
Pitkäaikainen sairaus uuvutti voimani. Oli vetäydyttävä lepäämään. Myös yhdistyksemme Oulujoen reitti laittautui nukkumaan Ruususen unta vuosiksi. Reitin elvytysyritys keskeytyi pahan kerran, kun meitä kohtasi suuri menetys: pitkäaikainen puheenjohtajamme Heikki Haverinen menehtyi. Heikki oli yhdistyksessä ja jokiasioissa kuin kallio. Kaikki tapahtui varmuudella, joskus ehkä hitaammin kuin minä nopeamman temperamenttini myötä olisin toivonut, mutta tapahtui lopulta vääjäämättä. Heikki hersyvine nauruineen loi ympärilleen hyvää auraa, ja hänen ansiostaan Oulujoen reitti sinnitteli niinkin pitkään. Heikin sydämen asia oli Utajärven jokielokuvatapahtuma, joka eli sekin aikansa. Menetimme Heikin aivan liian varhain. Menetyksen suuruuden tajuaa vasta vähitellen.
Mutta nyt meidän on jatkettava elämää, viriteltävä Oulujoen reittiä uudelleen toimimaan, etenkin tätä kotisivua, joka myös on uinunut. Itse tunnen päässeeni kiinni toipumiseen, ja voimia on karttunut. Lähdemme liikkeelle pienimuotoisesti, mutta kutsumme ihmisiä yhteen ja toimimaan Oulujoen vesistön asioissa ja sen puolesta. Kuten sääntöjemme ensimmäisessä pykälässä määritellään, yhdistyksen tarkoitus on herättää ihmisten kiinnostusta ja rakkautta Oulujoen vesistöä kohtaan. Olet tervetullut mukaan toimimaan, jäseneksi yhdistykseen, kirjoittamaan tälle kotisivulle, välittämään uutisia vesistön vaiheilta tai keskustelemaan vesistön tulevaisuudesta!