< Takaisin

OMAT, VIERAAt - VIHOLLISET?

291123

 

Sauvoja Hossanjoella (kuva Tapio Mylly)

 

Itse koen olleeni jollain tapaa neljännesvuosisadan ajan palauttamassa vaelluskaloja. Etenkin kotijokeeni Oulujokeen. Soudin vesistöä ylhäältä alas ja takaisin vastavirtaan joen ylimmille latvoille. Yritin eläytyä lohen sielunmaisemaan, etenkin sen noustessa ylävirtaan – tai sitten smoltteina, vaelluspoikasina vaeltaessa alavirtaan kohti merta. Kirjoitin tuosta teoksen Vaiettu joki. Toinen se Vastavirtaan -teos, haaveilemani, sen käsikirjoitusta vuosikymmenien ajan puurtaneena, sairauden vuosien uuvuttamana, taitaa jäädä keskeneräiseksi.

 

Mutta tuolla polullani, alusta lähtien, kun kenties ensimmäisenä julkisuudessa esitin, että vaelluskalat tulevat palaamaan Oulujokeen – ja joki tullaan aikanaan vapauttamaan, kohtasin monenlaista asennoitumista, paljon vastakaikuakin.

 

Lämpimimmän vastaanoton koin saavani vaelluskalatutkijoilta. Eivät he voineet julkisuudessa esittää tukeaan minun varsin ”utopistisille” ajatuksilleni. Mutta yksityishenkilöinä he tuntuivat arvostavan näkyjäni ja visioitani. Meillä oli Oulujoen ”salainen” lohklubi, yhdessä tutkijoiden kanssa, jossa hahmottelimme lohen palaamista tähän raiskatuimpaan virtaamme.

 

Olin itse varmaan kovin idealistinen, mutta minua ei koskaan tyrmätty vaelluskalatutkijoiden toimesta. Muistutettiin kyllä projektin vaativuudesta, joka itselleni tuli vähitellen kipeästi selväksi kasvavina pettymyksinä ja vaikeuksina. Kun tutkijat tuottivat uusia tutkimuksia Oulujoen mahdollisuuksista lohijokena, pettymys oli usein suurta. Aikaa myöten kävi ilmi, ettei se todellakaan tule millään tavalla helppoa olemaan. Turpaan tuli suoraan sanoen, useastikin, vaikka sitä tutkijat saattoivat vähän pehmennelläkin.

 

Mutta se ehdoton näkemys, että että vaelluskalatutkijat ovat ”omia”, kasvoi silti yhä voimakkaammaksi. Tajusin, että ihminen, joka on vaelluskalatutkijan uralle antautunut, rakastaa tutkimuskohdettaan ja haluaa palauttaa vaelluskalat mahdollisimman moneen jokeen. Heidän sydämensä sykkii vaelluskaloille. Vaikka heidän on työnsä takia välillä oltava realisteja, ”inhorealistejakin”.

 

Siksi minuun itseeni sattuu, kun näen, että vaelluskalapalstoilla tunnutaan tutkijoita ja tutkimustuloksia lyötävän välillä kuin vierasta sikaa. Tutkimustulokset palvelisivat vain jokiyhtiöiden ”Jokirosvon” etua. Tutkijat myötäilisivät haitanaiheuttajaa ja kenties petaisivat hyvätuloisia pestejä tämän palveluksessa. Voihan näinkin olla, mutta koen sen olevan hyvin marginaalista. Yhteisellä asialla tässä ollaan: vaelluskalojen palauttaminen. Tutkijat eivat todellakaan ole joitakin ”vieraita”, joita vastaan ”omien puolustamisen” nimissä pitäisi hyökätä.

 

Kun joku vaelluskala-aktivisti tai ”aktivisti” murjoo silmittömästi tutkimusta ja tutkijoita, en voi oikein kokea tällaista omakseni, en olla tässä ”omien” puolella. Kritisoin heitä ääneen, ehkä jokus yliampuavastikin.

 

Meillä Oulujoella ei olla käyty niin raskaita taisteluita vijme vuosikymmeninä kuin vaikkapa Kemi-Ounasjoella tai Iijoella. Meiden jokemme rakennettiin ensimmäisenä. Ei silloin ollut tilaa juurikaan esittää vastalauseita, kun sodan jäljitä yritettiin ponnistaa jaloilleen. Toki Lentua-seura latvavesillä kavi aikoinaan ansiokkaan ja tuloksia tuottavan taistelun, jonka seurauksena vapaan kosket edelleen kuohuvat Kuhmon alueella, taimenten kotivirroissa.

 

Ymmärrän kyllä, että Ounasjokikamppailu, Vuotos- ja muut allastaistelut Kemijoen vesistössä ja Iijoen monikymmenvuotisen sodan vääjäämättä altaita puskevien voimayhtiöiden tavoitteita vastaan ovat olleet tavattoman raskaita ja katkeria. Jotka ovat synnyttäneet hirveitä sieluntiloja jopa syvää vihaa.

 

Siltikään en osa kokea jokiyhtiöitä ja ennen kaikkea niiden puitteissa toimivia ihmisiä, siellä leipäänsä ansaitsevia ”vihollisina”. Eivät nämä ihmiset ole ”jokirosvoja.” He työskentelevät yhtiöissä, joiden tarkoituksena on maksimoida joista saatava taloudellinen tuotto. Sen puristuksessa he työtään tekevät. Näiden voimayhtiöiden ihmisten joukossa on paljon heitä, jotka ymmärtävät vaelluskalojen palauttamisen tarpeen ja jokivarsien ihmisten vaatimuksen. He vain ovat pahassa puristuksessa maksimaalisen voitontuotannon pakkoraossa. Mutta heille syntyy koko ajan selvästi uutta tilaa visioida asioita, vaikkakin vitkaan, monien mielestä.

 

En minä osaa oikein nähdä myöskään näitä jokiyhtiöitä tyystin vihollisina. He pyrkivät tuottamaan maallemme tuiki tarpeellista sähköä ja toki mahdollisimman paljon voittoa sillä. Niissä puitteissa he toimivat. Mutta eivät he ole vihollisia, joita vastaan pitäisi käydä sotaa kaikin keinoin. He voisivat parhaimmillaan olla yhteistyökumppaneita jopa liittolaisia. Ajat kypsyvät vähitellen, vuosikymmenten myötä. Itse olen koettanut kaikin tavoin, myös Vaiettu joki -kirjassani olla syyllistämästä ihmisiä työssään jokiyhtiöissä.

 

Ymmärrän toki myös vaelluskalojen palauttajien kiihkeyden. Vuosikymmenten vääryyksiä pyritään korjamaan, oikaisemaan. Siihen on täysi oikeus.

 

Mutta olen vain täysin vakuuttunut, että tutkimuksen mitätöinnillä, tutkijoiden perusteettomalla leimauksella jokiyhtiöiden etujen ajajaksi tehdään tavattoman suurta hallaa. Tutkimusta, tutkijoita täytyy kritisoida, toki siellä on löyhääkin juttua. Mutta jokin outo periaatteellinen vastustus tutkijoita vastaan ei kerta kaikkiaan mene minun pirtaani.

 

Voin toki ymmärtää sitä, että jonkinmoisia, lopulta aika huteroita kannuksia somekeskustelussa hankitaan lyömällä tutkimusta ja tutkijoita. Räyhäämällä. Mutta se johtaa surulliseen lopputulemaan: eristämme itsemme lähimmistä yhteistyökumppaneistamme ja liittolaisistamme vaelluskalojen palauttamisessa. Menetetään uskottavuus ja luottamus. Se on jatkuessaan korvaamaton tappio. Vieroitetaan meistä näin oikeasti ne ”omimmat”, vaelluskalojen rakastajat, niiden asialle elämänsä omistaneet. Se on hyvin surullista. On löydettävä uusi polku tässä asiassa.