< Takaisin

Oulujoen ihme – Kadotettu lasimaalaus Oulun lohista löytyi!

20.4.2023  (Teksti julkaistu Kalevan yleisönosastossa)

 

Moni hieraisi silmiään uutista lukiessaan, ei kai tuollaista voi tapahtua. Joku piti aprillipilana kunnes tajusi, että olekaan huhtikuun ensimmäinen. Uutinen kadotetun lasimaalauksen löytymisestä: suuri kuva lohista nousemassa Oulujoen Merikoskessa. Teos kaivautui esille Oulun kaupungintalon uumenien unohduksesta.

 

Kuva: Sami Hyvärinen 

 

Lasimaalaus on upea: veikeiden lohien parvi ui ylöspäin kosken aallokossa. Joku ponkaisee komeaan hyppyyn. Eräs niistä löytää kutusijansa jo Merikoskesta. Mutta muut vaeltavat ylöspäin, Pyhäkoskeen, Niskakoskeen, joku jopa Kainuun meren yli Emäjoen koskiin, Seitenoikealle. Tervehdys sadan vuoden takaa!

 

Lasimaalauksen tekijää ei tiedetä. Teoksen henki on vähän naivistinen mutta ehdottomasti iloinen ja toiveikas. Ehkä tekijä ei ollut mikään suuri taiteilija, vaikka mene ja tiedä. Voisihan se olla vaikkapa joku orastavan taidekoulun oppilaiden riemastuttava ryhmätyö. Miten onkaan, mutta kenties sadan vuoden takaa se puhuttelee erinomaisen ajankohtaisena.

 

Tuon taideteoksen löytyminen juuri nyt on huikeaa. Me valmistaudumme kulttuuripääkaupunkivuoteen 2026. Välillä tuntuu, että sen vuoden innostavien teemojen kanssa on oltu vähän hukassa. On väen väkisin yritetty löytää jotain kelvollista aihetta, aidosti sytyttävää kulttuurin kipinää.

 

Tässähän se on: Lohi, vaelluskalat, Merikosken virtaaman palauttaminen edes osittaisena poikasalueeksi! Se olisi todellisinta oululaista kulttuuria, tekoja, joiden vaikutus ulottuisi satojen ja tuhansien vuosien päähän.

Vain villillä Oulujoen lohella on tulevaisuus. Nykyinen laitoskanta näivettyy sukupolvi sukupolvelta keinotekoisessa elinkierrossaan, varhaisvaihe kalanviljelylaitoksessa. Jossain vaiheessa tuo laitostunut kanta eittämättä tuhoutuu täysin.

 

Villi lohi syntyy joen virtapaikoissa, koskissa, sorakoissa villien lohiemojen kututanssista, mädin ja maidin yhtymisestä. Poikaset kuoriutuvat seuraavana keväänä mätimunista, taistelevat parin kolmen vuoden ajan olemassaolossaan. Parhaat ja vahvimmat selviytyvät vaellukselle alavirtaan merelle. Sieltä pieni osa niistä palaa takaisin kotijokeensa luonnonlohen emokaloina.

 

Villin lohen palauttaminen Merikoskeen on mielestäni aivan ensisijainen kulttuuripääkaupunkivuoden hanke. Sillä on todellista uskottavuutta. Hanke ehditään hyvin käynnistää valmistautuen juhlavuoteen, vaikkeivat ensimmäiset villit lohet vielä ehtisikään nousta koskeen juhlimaan kanssamme. Mutta selkeä näkymä lohen palauttamiseen mahdollistaisi todellisen juhlan Merikosken rannoilla, uuden vaikka pienemmän kosken äärellä.

 

Jollei Oulu ja oululaiset osaa ottaa vaarin tästä kohtalon sormen kosketuksesta, salaperäisen lohi-lasimaalauksen ilmaantumisesta juuri nyt ja ryhdy toimeen, ei kai oikein pölijempää asennetta voisi olla. Meillä on näky. Toteutetaan se. Virtamaa Merikosken uomaan: kosken ääni ja lohen hyppy sen aalloissa ovat jotain ikuisinta, mitä me voisimme saada aikaan - meidän sukupolvemme elämässä.