Oulujoen reitti ry

Nettivieras

Kävin nimittäin kir­jas­tos­sa ja käteeni osui Kansan Si­vis­tys­työn liiton jul­kai­se­ma kirja Huttu-Kalle: Tup­pi­lam­pi ja muita erä­ta­ri­noi­ta. Kalle Huttusen vaa­ti­mat­to­man näköinen kirja lojui yö­pöy­däl­lä, kunnes kirjaston kar­hu­kir­je herätti minut se­lai­le­maan sitä ja sitten jysähti. Kirjassa oli juttu Ou­lu­jär­vel­tä Jaa­lan­gas­ta pie­nen­län­näs­tä Ou­lu­jär­ven sou­ta­jas­ta Juntus-Kallesta. Ker­to­mus­ta ah­mies­sa­ni kiihkoni nousi, sillä tarina oli iso- isästäni Kalle Jun­tuses­ta, joka oli kuollut jo paljon ennen syn­ty­mää­ni, enkä siis tiennyt hänestä mitään. Ta­ri­nas­ta­han ne sitten sel­vi­si­vät mistä pe­riy­ty­vät luonteeni piirteet sekä kalojen ja hirvien perässä juok­sen­te­lut.

Tässäpä tarina teillekin……

 

Juntus-Kaima

 

Mikähän lieneekin, että saattaa sattua näinkin. Veneessä istuu kaksi ka­la­mies­tä on­ki­tou­huis­sa, vieheet ja pelit saattavat olla aivan sa­man­lai­set mo­lem­mil­la, mutta kala ei tykkää mo­lem­mis­ta. Toinen nostelee tuon tuostakin veneeseen saalista, mutta toinen saa istua aivan rauhassa, tai saa hyvin harvoin jonkun ereh­ty­mään onkeensa. Silloin tietysti sen tyhjän onkijan si­su­kun­nas­sa kiertelee mustia aatoksia, mieli ärtyy ja kaverikin alkaa näyt­tä­mään vähemmän reilulta. Mutta sen saa­ma­mie­hen silmistä alkaa hil­jal­leen lois­ta­maan ulos maailman vil­pit­tö­min tunne. Se on sitä va­hin­go­ni­loa. Tämä ilo seuraa meitä pienestä pahasta, ja loppuun asti. - Sellaisia me ihmiset olemme.

Sel­lais­ta­han on kaik­kial­la elämässä, toisella onnistuu, kun taasen joku ei saa luon­nis­tu­maan mitään. Jos missään nähdään ero ihmisten välillä, niin kyllä ka­la­mies­ten kes­kuu­des­sa. Saa sanoa, että pyyn­ti­mie­hiä on paljon, mutta saa­ma­mie­hiä vähän. Vai oli­si­ko­han niin, että ka­la­mie­hen­kin on käytävä läpi monien pet­ty­mys­ten täyttämä kii­ras­tu­li, ennen kuin Ahti huolii hänet lis­toil­leen, ja päästää kalan "Hannuksen verkkoon".

Jotkut osaavat päästä niinkin hyviin kirjoihin, että heittipä veteen min­kä­lai­sen lan­gan­pään hyvänsä, niin kohta siellä jo voi­mis­te­lee kala toisessa päässä, senkun vain vetävät kuiville. Mutta silloin, kun näin hyviin väleihin pääsee, on pyy­tä­jä­kin jo ehtinyt elämänsä eh­too­puo­lel­le, ja on hänen pitänyt siihen asti us­kol­li­ses­ti palvella ka­la­mie­hen kut­su­mus­taan, muuttaen ko­ke­muk­sen­sa ei ai­noas­taan taiteeksi, mutta myöskin tieteeksi. Tällainen suuri Ahdin ar­moi­tet­tu oli Juntus-Kalle. Hän ei ollut mikään ka­le­va­lai­nen "Ukko Utara", vain ta­val­li­nen pie­nen­län­tä Ou­lu­jär­ven soutaja.

Niinä harvoina kesinä, kun ker­to­jal­la oli ilo silloin tällöin ka­las­tel­la hänen kanssaan, oli hän aina sa­man­nä­köi­nen. Päässä ilmojen muo­vai­le­va huo­pa­hat­tu, suussa vää­rä­var­si­nen kes­sun­su­lat­ta­ja, sitten kovasti topattu vil­la­pai­ta tai lyyssin repale, sitten paik­ka­housut, ja alim­mai­se­na ku­mi­te­räi­set saa­pas­ro­sot. Kaiken tämän oli aika ja ilma vär­jän­neet omilla vä­reil­lään. Kaiken muun paitsi ei silmien kiloa, joista aina pilkisti hy­vän­tah­toi­nen veitikka. Ja suun ympärille kertyneet juonteet olivat aina valmiit ve­täy­ty­mään hymyyn, tai herkkään nauruun.

Jos olikin repale päältä, niin olipa eheä sisältä. Luonne sellainen, että niitä löytyy vain harvoin, ja sil­loin­kin vain täl­lais­ten luon­no­nih­mis­ten parista. Ihmisten jotka ovat kokeneet kaikki kovat elämänsä varrella ja sitten joutuneet jon­kin­lai­seen tyveneen. Tyveneen jossa ei enää elämältä toivota paljon, ei enää ojenna kättä parempaa palaa kohden, vaikka se heille kuu­lui­si­kin.

Hän se oli päässyt ve­te­his­ten kanssa niin hyviin väleihin, että vieraasta tuntui niin kuin hän saisi kalan käteensä ai­noas­taan ojen­ta­mal­la kätensä veden ylle. - Niin kuin se tarujen mies, joka halkoi meriäkin käden ojen­nuk­sel­la. - Tätä saan­ti­mie­hen taitoaan ei kaima kui­ten­kaan ollut saanut lahjaksi. Koko elämänsä ajan hän oli är­jän­tei­tä soutanut, soutanut joskus hen­ken­sä­kin kaupalla. Kärsinyt vilut ja nälät, tuntenut tuulet ja tuiskut. Joskus tosin oli hetken aikaa nähnyt päivänkin paistavan elämäänsä, mutta vain niin hetken, että oli oppinut ym­mär­tä­mään ettei tuol­lais­ta vir­va­tul­ta kannata ta­voi­tel­la. Eihän se kui­ten­kaan ole koskaan Kainuun maan Jun­tusil­le kovin pitkään paistanut.

Jos Juntus-Kaima oli pidättyväinen silloin kun puhuttiin suuren maailman touhuista, oli hän sitä puheliaampi silloin kun puhuttiin kalatouhuista. Pitkät rimpsut tulisi niistä tarinoista joita hän kertoili kaimalleen Oulujärven selkäsaarilla nuotiotulilla yön tunteja kuluttaessa. Tarinoita niiltä ajoilta, jolloin miehet saattoivat soutaa näille saarille heti keväällä jäiden lähdettyä, ja tulla mantereelle vasta seuraavia jäitä myöten. Taistelu olemassaolosta oli ollut ankaraa, nuottaa oli täytynyt vetää yön pimeässäkin, ja vaimot oli soutaa rehjanneet kalat mantereelle.

 

Me kun satuimme olemaan Juntus-Kallen kanssa alkupäästä samannimisiä, niin käytettiin toisistamme nimitystä kaima, eikä siinä sitten muita nimiä kaivattu.

Sekin oli yksi syksyinen iltapäivä kun jäin ainoana matkustajana pois junasta Jaalangan asemalla. Loikin kiireellä sen vajavan kilometrin mikä tästä oli järven rannalle, ja kaiman mökille.

Siellä se isäntä näkyi olevan peltotilkullaan perunoita kaivamassa. - Ka, kaimahan se sieltä tulee. - Vartalo oikesi, hyvän tuulen juonteet alkoivat levitä kasvoilla kohden korvia. Oikea käsi sukelsi taskuun, siihen ilmestyi piippu, ja vasempaan käteen kessupussi. Niin kohta pöllähtelee ilmoille siniset hattarat. - Sattui taasen että mies meni, ja savu jäi. - Sinne jäi kuokka ja perunapussi, nyt oli kysymyksessä tärkeämmät asiat.

Kaima oli ollut edellisenkin yön vaimonsa kanssa selkäsaarilla lahnanpyynnissä, ja saanut kalaa. Niistä oli isoimmat jätetty kotiin, kalaeväiksi paistettavaksi. Väsymyksestä huolimatta hän oli heti valmis lähtemään sinne uudelleen.

Sillä aikaa kun isäntä latasi korvikepannua hellalle, halkoi emäntä lahnoja, ripotteli suolaa tuoreitten tuohien päälle, levitteli kalat tuohille, vielä suolaa vähäisen päälle, ja sitten kuumaan uuniin. Tällä tavalla paistettua lahnaa oli meillä useasti kalaeväänä, ja täytyy sanoa, ettei herkullisempaa syötävää ole missään maailmassa.

Niin taasen irtausi vene rannasta, lähtien kahden airoparin hoputtamana halkomaan Jaalangan lahtea, ja pian avarampiakin vesiä. Tuuli oli melkein vastainen ja merkeistä päättäen uhkasi vielä kiihtyä illaksi. Meillä oli hoppu päästä saareen syöttämään siimat ja saamaan ne pyyntiin ennen kuin tulee aivan pimeä. Täällähän on tapana heittää lahnasiimat pyyntiin juuri siinä pimeän alla, jos erehtyy heittämään ne valoisaan, niin pikkukalat hakkaavat syötit kelpaamattomiksi.

Katseet kiinnitettyinä taakse jäävällä rannikolla kasvavaan korkeaan kuuseen, kiskoimme oikein olan takaa keulassa pärskähteleviä aaltoja vastaan. Puolikymmentä kopallista ehti Kaima savustaa kessujaan, ennen kuin veneen keula otti Tähysaaren rantakiviin, jokaisen uuden kopallisen ensimmäisistä sauhuista näytti lähtevän sellainen voima, että tuntui niin kuin vene saisi siivet kylkiinsä.

Nyt taasen helmeili korvikevesi pakissa tutulla paikallaan, ja me täytimme siimoja. Minä tein työtäni huolellisesti, pistellen koukut täyteen, mutta mitäpä teki Juntus-Kaima. Oli taitellut kastemadon kappaleita kouran silmään, sieltä niitä pisteli koukkuihin niin, ettei tullut kuin pieni pala jokaiseen. En tietenkään malttanut olla huomauttamatta tällaisesta, mutta hän vain hymähti, ja sanoi niiden kelpaavan. Minä motkotin ajatuksissani ja vähän ääneenkin tuollaista huolimattomuutta, ei siitä kuitenkaan ollut apua, Kaima latasi vain piippunsa, ja teki niin kuin ennenkin.

Myrskyn takia päätimme heittää siimat saarien väliin, jossa myöskin on hyviä siiman paikkoja. Heitimme ensin minun siimat, ja sitten Kaiman siimat aivan jo pimeässä. Kun soutelimme takaisin tulille oli alkanut satamaan, tuo ohut sade näytti tulevan pitkäaikaiseksi. Saaressa ei ollut edes isoa puuta jonka alla olisi voinut hakea sateensuojaa, minulla oli kyllä öljyvaatteet, mutta Kaimalla ei mitään vedenpitävää. Myrskyn tuomaa puuta oli onneksi rannikolla niin paljon, että lämpöä piisaisi pitemmäksikin aikaa. Keitimme pakillisen aina silloin tällöin, Kaima istui aaltojen heittämän tukkipuun päällä loisteella, suuri kalakoppa oli heitetty pään yli selän puolelle sateensuojaksi, kopasta pöllähtelevät siniset savut sotkeutuvat nuotion mustempiin savuihin, ja tarinaa tuli. Ne liikkuivat etupäässä entisaikojen pyytäjissä, kala- ja metsämiehissä. Moni sellainen hirvitarinakin, jonka selvittämiseksi oli viranomaiset joskus uurastaneet, selvisi nyt. Kaimakin niitä oli joskus nälkäänsä nurinut. Olimme yhtä mieltä siitä, että minkä köyhä erämaan asukas puutteeseensa ottaa, niin saa ottaa siinä missä joku rintamaitten tirehtöörikin suuren rahan voimalla.

Niin meni sekin yö, puolen yön maissa laitoin pääni suojaksi tyhjän repun, ja pistin makaamaan, minulla ei ollut hätää. Kaima vain istui sateessa koko yön koppa päässä, en tiedä lieneekö nukkunut istuallaan, en kuitenkaan nähnyt hänessä mitään valvomisen merkkejä aamulla.

Aivan aamutunteina ohentuneet pilvet hajosivat, jopa päästivät näkyviin alhaalta paistavan auringonkin, mutta tuuli yhä, ja aalto ajeli toistaan tummansinisellä selällä. Aurinko kimalteli levottoman veden yllä, sen säteet kietoivat loistoonsa myrskyjen runtelemat väärät koivutkin, ja saivat pyyntimiehenkin uskomaan katoavan suven viimeisiin lämpimiin.

Nostimme ensin minun siimat, kalaa tuli, ei kuitenkaan oikein paljon, mutta kuitenkin. Joskus oli oikein iso lahnan kölli nostanut siiman aivan pintaan, siinä sai pitkän aikaa näyttää taitoaan ennen kuin tämä helläsuinen voimaksa kala oli veneessä. Pit­kä­sii­ma­ka­las­tuk­sen vaikuttavimpia hetkiä onkin juuri ison lahnan pyynti.

Kun minun siimat oli veneessä, olin hyvin tyytyväinen kopan sisältöön, taisinpa taasen huomauttaa Kaimallekin hänen huolimattomasta siiman syötöstään edellisenä iltana.

Kun näinä vuosina ei tahtonut saada mitään kalastajanlankoja, oli Kaima keräillyt siimansa jos minkälaisista langanpätkistä, nimittelinkin sitä aina ketunlippusiimaksi, mutta ei kalasiimaksi. - Ja sinä vielä sen ketun pelättimen syötit niin huonosti. - No niin, sitten soutelin minä, ja Kaima nosteli siimaansa. Jo toisessa koukussa surautteli siimaa iso leveä lahnan kölli. - Onpas yksi huolimaton eksynyt sinunkin koukkuihin - tulin sanoneeksi. Mutta ennen kuin siima oli ylhäällä, olisin syönyt nuo sanani, ja kaikki muutkin halventavat puheeni, jos niistä niin olisin päässyt. Kaiman iso kalakoppa oli jo puolillaan komeita tummapintaisia lahnoja, ja aina niitä vaan tuli, tuli joku haukikin. Ja kun viimeinkin siimat oli ylhäällä, minä olin lyöty mies. Soutelin hiljalleen kohden asuntosaarta, ja mielessä kaihersi mustia mujuja. Kaima istui tyytyväisenä perässä, kirkkaaseen ilmaan pöllähteli sinisiä sauhuja, hänen silmissään välkkyi nauru.

Päivällä kiertelimme eri saarissa, ja paukuttelimme haulikolla teeriä. Rannan puissa istuivat linnut päästivät veneen helposti ampumamatkalle. Iltasella taasen laiteltiin matoja siimoihin, keiteltiin sörriä, ja pureskeltiin niitä mureita eväslahnoja.

Kaima, joka oli arvannut minun aamuiset mustat ajatukseni, ehdotti nyt että heitettäisiin siimat rinnakkain, ja vastarannalta kohden selkävesiä. Arvioinnin jälkeen päätettiin tehdä tällä tavalla.

Tuuli oli taasen kiihtynyt illaksi, ja pimeni joutuin. Kaima halusi soutaa, koska arveli minun nuorempana ehtivän heittää pikemmin siimat järveen. Jo ensimmäisen siiman puolivälissä Kaima pyöriskeli istuimellaan levottomana ja syljeskeli yli reunan aaltoihin. Tiesin mistä tämä johtui. Piippu oli tukkeutunut, se oli nyt virattomana taskussa. Näin pahan tapauksen varalta oli kuitenkin tupakkapussissa sanomalehden kappale. Sät­kän­te­ko­mah­dol­li­suus se kiusasi. Pimeni joutuin, isot aallot nostelivat venettä korkealle, ja tuuli painoi aivan vasten. Vielä hetken aikaa Kaima kiskoi voimainsa takaa, ja sitten. - Ei, kyllä se täytyy kääriä sätkä. - Elä hyvä mies, myrskyhän meidät vie mennessään, - koetin hädissäni estellä. Rauhallisesti hän kuitenkin veti airot veneeseen, ja alkoi soutamisesta jäykin sormin keinottelemaan itselleen sätkää. Monesti tuuli vei valmiit rouheet paperilta mennessään, mutta viimeinkin se onnistui. Sätkä nuolaistiin kiinni tällättiin suuhun pystyasentoon, ettei karikkeet varisisi veneenpohjalle. Se tulenteko vasta taitoa kysyi, monen kummallisen asennon jälkeen sanomalehtitruutti kuitenkin päästeli ilmoille säkeniä ja savuja, tuulen vietäväksi. Koko tämän ajan painelin kaikin voimin melalla perästä, ja koetin pitää venettä päin mustina vyöryviä aaltoja, aina joskus heitin toisella kädellä siimaa järveen, kun alkoi kiristämään. Kun Kaima sai jälleen airot ulos, niin tuntui vene taasen nousevan keveästi suurenkin aallon harjalle. Kaiman siima oli taasen syötetty huolimattomasti, jokaisen koukun kärki oli näkyvissä. Katselin näitä koukkuja epämääräisin tuntein. Sinne jäi siimat rinnakkain pimeän veden vellottavaksi. Ilma oli kohtalaisen lauha ja tuuli oikean lahnanpyytäjän toivetuuli.

Jälleen loisteli tulet saaressa komeasti, jo täysin pimenneeseen ympäristöön, keiteltiin kalaa ja perunoita, syötiin lujasti, ja hörpittiin korviketta särpimeksi. Tunnelma oli sellainen niin kuin se aina on, kun vietetään näitä eräelämän parhaimpia hetkiä. Ja taasen Juntus-Kaima tarinoi. Mielikuvitus loihti tähän tulille kaikenlaisia entisten aikojen erämiehiä. Koskaan eivät tarinat eksyneet pois omasta piiristään, ei muistettu että ympäri maailmaa vuotaa veri ja kyyneleet, kun eräät remonttimiehet yrittävät pakottaa maailmaa omaan kaavaansa.

 

Niinhän siinä taasen kävi aamulla, että Kaiman siimassa oli puolta runsaammin kalaa kuin minun, vaikka kalaa oli kummallakin. Sieltä ne löytyivät hänen kopastaan oikeat lahnojen suurimukset, oikeat käsnäpääköllisköt, joilla alkoi jo olla painoa useampia kiloja.

Näin me viimein jouduimme soutelemaan takaisin kohden Jaalangan lahtea, ja savusaunaa, jonka emäntä oli luvannut tulemaksi lämmittää. sen saunan sisällä oli monet maailman parhaat löylyt otettu kalaretkiltä palattua, ja sen nokisten seinien suojassa oli Kaiman touhukas emäntä saattanut maailmaan ison joukon pieniä Juntusia.

Muistan silläkin kertaa ajatelleeni kun katselin kaiman kalakasaa, että jo nyt sai "martaat" Juntus-Kaima. Mutta eikö mitä, vasta vuosien päästä kulkeusi tieto kertojalle, että Juntus-Kaima ei soutele enää Oulujärven aapoja. Minkälaisen saaliin lie sitten viimeiseksi Ahti väärtilleen antanut. Lähde: Huttu-Kalle: Tuppilampi ja muita erätarinoita, s. 73-79, Helsinki 1985. Waskipaino Oy.

Kari Juntunen
Kuntayhtymän johtaja
Oulun seudun ammatillisen koulutuksen kuntayhtymä

Eero Merilä : Mietteitä Ou­lu­joes­ta Uta­jär­vel­lä Ou­lu­jo­ki­var­res­sa syntyneen ja eläneen nä­kö­kul­mas­ta

 

Oulujoki on elämässäni ollut keskeisellä sijalla syntymästäni saakka. Olen syntynyt Utajärvellä, Alakylässä Merilän koskenlaskusukuun. Isäni, koskenlaskija Yrjö Merilä oli Oulujoen viimeisimpiä laskijoita. Oulujoen koskenlaskuhan loppui elokuun 2. päivänä 1944 Pyhänkoskella sattuneeseen onnettomuuteen. Onnettomuudesta kertoo hyvin yksityiskohtaisesti elokuun 4. päivän Kaleva. Koskenlaskija Iikka Vähäojan vene osui voimalaitoksen rakennustyömaan harusvaijeriin, särkyi, kaatui ja siinä olleet ihmiset (kaikkiaan 20 henkilöä) joutuivat veden varaan ja kuusi ihmistä hukkui. Isäni ohjaama vene oli tullut jäljempänä, onnistui välttämään vaijerin ja pystyi väistämään onnettomuuden. Se on surullista historiaa, joka sävyttää osaltaan niin kunniakasta Oulujoen kos­ken­las­ku­his­to­ri­aa. Päättyi yksi historiaan jäänyt vaikuttava kausi Oulujoen mat­kai­li­ja­lii­ken­net­tä ja tervansoutua.

Ensimmäiset muistikuvani Oulujoesta ovat 1950-luvun alusta. Olin äitini kanssa käymässä Utajärven Sotkan hautausmaalla, joka sijaitsi ennen niin kauniin Sotkakosken kuohujen äärellä. Kosken rannalla oli ja on vieläkin paikoin näkyvissä uitto- ja koskenlaskumiesten käyttämä kivinen "möljäksi" kutsuttu rakennelma. Sen äärellä olin kuulemma todennut, että "kylläpä vesi kiehuu äänekkäästi". Kosken kohina oli vaikuttavaa kuultavaa ja nähtävää.

Lapsuudesta jäivät erityisen voimakkaina muistoina mieleen kotirannassa, Sotkakosken niskalla vietetyt lukuisat kesäiset hetket. Oulujoen irtouitto oli voimissaan vielä silloin. Oli mielenkiintoista tutkiskella uittopuiden käyttäytymistä vuolaassa virrassa, niiden törmäilyä toisiinsa, tarttumista kiviin ja kertymistä rannoille kasoiksi. Kotirannassani oli karikko, johon syntyi jatkuvasti puiden "suma". Sen alapuolella oli loistava kalapaikka. Silloin en vielä ymmärtänyt, miten arvokasta kalaa pyysin. Harjuksia oli muutaman tunnin onkimisen jälkeen saavillinen. Suurimmat ahvenet olivat yli "kiloisia" köriläitä. Hauki saattoi tarttua pieneen kalaan, ja joskus onnistikin näin saada kaksi kalaa kerralla. Siinä ne kesähetket kuluivat aina vuoteen 1956 saakka, jolloin rantamme muuttui vähävetiseksi, rumaksi ja miltei käyttökelvottomaksi kivikoksi.

Vuonna 1956 valmistui Utasen voimalaitos ja siihen liittyvä 12 kilometriä pitkä alakanava. Rakennustyön jäljet olivat sillon ja on näin jälkikäteenkin ve­si­ra­ken­nusin­si­nöö­rin­kin näkökulmasta katsottuna surkeaa katseltavaa. Tänä päivänä sellainen toteutus ei tulisi missään sivistysvaltiossa kysymykseen. Oulujoki halkaistiin kalliokanavalla, joka rakennettiin suurelta osin keskelle Oulujokea. Utajärvi halkesi kahtia silloin ja kaihoisa proomuliikenne "Roomarin" rannassa loppui. Tosin tilalle tuli Oulujoen ylittävä silta, joka on nykyisin hyvin tarpeellinen ja itsestäänselvyys.

Ehkä jo noihin aikoihin sain kipinän vesiasioiden hoitoon. Kokemusmaailmassani silloinen Oulujoen rakentaminen on näytellyt merkittävää osaa näihin päiviin saakka. Valtava oli se kallion ja maa-aineksen siirtourakka Utajärvellä, mikä toteutettiin vuosina 1954-1956. Maailman suurimmat silloiset kaivinkoneet, dumperit, kuorma-autot, pora- ja puskukoneet jylisivät yötäpäivää. Kallion räjäytykset olivat miltei jokapäiväisiä. Väestön oli oltava pakosalla räjäytyksiä jopa lähes kilometrin päässä. Lukuisa joukko kiviä lävisti rakennusten katot ja tärinä särki uuneja ja rakenteita. Se oli silloista "ryskätyötä". Mittava Oulujoen rakentaminen jouduttiin tekemään kiireellä, jotta Suomi selviytyisi sotakorvauksista ja elinkenoelämän el­vyt­tä­mis­haas­teis­ta. Luonto ja alueen ihmiset joutuivat alistumaan ja kärsivät seurauksista hamaan tulevaisuuteen. Nyt näitä vaurioita korjataan pikkuhiljaa erilaisilla yhteistyöhankkeilla ja hyvä niin.

Omaan vesirakentajan historiaan palatakseni pääsin silloisen Utajärven keskikoulun käytyäni Muhoksen lukioon. Isäni vastusti kouluttautumistani, koska halusi minusta pienen tilan "maajussin" eikä missään nimessä insinööriä, jollaiset olivat vieneet leivän mm. koskenlaskijoilta. Sain kuitenkin apuja su­ku­lai­so­pet­ta­jil­ta­ni, jotka käännyttivät isäni pään. Ja niin minä pääsin lukion käytyäni opiskelemaan Oulun yliopistoon yh­dys­kun­ta­tek­niik­kaa ja vesitaloutta. Virkauraa vesistöjen ja ympäristön parissa on kestänyt vuodesta 1972 lähtien, eli pian 33 vuotta.

Oulujoki on ollut sen rakentamisesta lähtien monenlaisten paineiden kohteena. Oikeusprosesseja on käyty aina 1990-luvulle saakka. Oikeusprosessit eivät tuoneet ratkaisua kaikkiin ongelmiin. Vesistöjen hoidosta osa on Fortumin ja muiden tahojen velvoitteita, osa vapaaehtoista hanketyötä vesien käytön kehittämisen hyväksi. Vesistöjen hoitovelvoitteista suurimpia ovat ka­lan­hoi­to­vel­voit­teet ja rantojen suojausvelvoitteet.

Oulujoella on tehty yhteistyötä monella tavalla oikeusprosessien päättymisen jälkeen. Vesienhoidon suunnitelma valmistui vuonna 1991. EU-ohjelmarahoitteiset kehittämis- ja kunnostushankkeet alkoivat vuonna 1996, joiden puitteita ja sisältöä täsmennettiin vuodesta 2000 alkaen toteutetulla Oulujoki-strategialla. Voimatalous- ja säännöstelyhaittoja on pyritty vähentämään erilaisilla voimayhtiön, kuntien ja ym­pä­ris­tö­vi­ran­omais­ten toteuttamilla kunnostushankkeilla. Monia välttämättömiä kunnostuksia onkin toteutettu. Suurimpana yksittäisenä entisöintinä on valmistunut uittosäännön kumoamiseen liittyvät entisöinti- ja kunnostustyöt. Vuodesta 1998 alkaen kunnostuksia on tehty Oulujoen pääuoman alueella Oulujoen kunnostus- ja mo­ni­nais­käyt­tö­oh­jel­man 1998-2005 perusteella, johon on käytetty yhteistyötahojen rahoitusta yhteensä yli kahden miljoonan euron edestä. Ohjelman jatkosta käydään sopimusneuvotteluja.

Oulujoen kunnostusta on kova tarve jatkaa. Vuonna 2004 valmistunut Oulujoen Merikosken kalaporras on saanut aikaan sen, että nyt selvitetään vaelluskalan nousuesteiden poistamista ja vesistön kalataloudellista kunnostusta Oulu-Kainuu- kehittämishankkeen (OUKA) yhteydessä. Oulujoen alaosalla selvitykset ovat käynnissä mm. EU-rahoitteisen Kala-Alma- hankkeen ja Muhoksella Lohta- Leivälle-hankkeella. Vesistön jätevesikuormitusta voidaan ratkaisevasti pienentää mm. rakennetun Oulujokivarren siirtoviemärin ja haja-asutusalueiden jätevesien viemäröinnin avulla.

Puhutaan myös "esteettömästä kulusta Perämereltä Kainuun merelle". Veneliikenteen kehittämiseksi onkin tehty monia rakenteellisia parannuksia. Voimalaitosten ohitus on edelleenkin työlästä. OUKA-hankkeeseen liittyvät selvitykset myös Oulujokivarren mat­kai­li­ja­lii­ken­teen kehittämisen ja virkistyskäytön vaatimista rakenteista. Suunnitteilla on terva- ja lohiperinteisiin ja entiseen mat­kai­li­ja­lii­ken­tee­seen liittyvä "tervareitistö". Yhtenä tavoitteena on saada elvytettyä perinne-tervahiihto Vaalasta Rokuan kautta Ouluun, ehkä myöhemmin jopa "Kostamus-Oulu"-hiihtona, joka kestäisi useita päiviä ja jossa hyödynnettäisiin kuljetuksissa valmiina olevaa tiestöä ja rautatietä.

Oulujoki koetaan edelleenkin monimuotoisena vaellusreittinä "idän ja lännen kohtauspaikkana". Se on ollut kautta aikojen myös "sotaväylä". Se tunnetaan Kalevalaisena virtana - runon virtana, lohen, tervan, puun ja matkailun virtana ja rikkaana, monimuotoisena kansallismaisemana. Oulu-, Oulujoen lapsi, viettää tänä vuonna 400-vuotisjuhliaan. Ilman Oulujokea tuskin näin voitaisiin tehdä?

Mutta se koetaan myös eräänä maailman rakennetummista joista. Vapaan joen puolesta puhujia riittää vielä ja siitä jotkut haluavat tehdä joskus tulevaisuudessa "helminauhan Suomi-neidon vyötärölle". Siinä tarvitaan yhteistä tahtotilaa ja erittäin paljon yhteistyötä ja kehittämistoimia.

 

Eero Merilä
Yli-insinööri, osastopäällikkö
Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus

Sivun alkuun

Vaikka joki kuului Parkkisenperän kakaralauman maailmaan hyvin läheisesti, tunsimme siitä vain Parkkisenrannasta Merijalin rantaan ulottuvan osuuden. Mistä asti se vetensä keräsi, ei ollut vielä tiedossamme eikä se meitä tainnut juuri kiinnostaa. Ensimmäisen kerran törmäsin joen arvoitukselliseen ja kaukaiseen yläjuoksuun, kun kajaanilaiset serkkupoikani tulivat käymään Oulussa. Ölövinä kehuskelin Oulua ja sen ominaisuuksia ylämaiden kasvateille. Nuorin serkuista kuunteli jonkin aikaa retosteluani ja tokaisi sitten, kun muutakaan ei keksinyt: "Voipihan se Oulu olla hyvä, mutta tepä juotte meijän vessan vesiä!" Tokaisu tukki hetkessä suuni, sillä tajusin, että sieltä Kainuustahan ne Oulujoen vedet olivat lähtöisin, ja minä olin mahdollisesti hörpännyt uimarannalla pärskiessäni serkkuni muinaiset lorottelut kurkkuuni!

Tämä tieto ei kuitenkaan kauan vaivannut mieltäni, sillä myöhemmin joesta ja sen rantamista tuli minun ja kavereitteni lähes jokapäiväistä toimintaympäristöä kesäisin. Tuiran uimalaitoksen vedet ja rantamat tulivat noihin aikoihin hyvinkin tutuiksi. Vaikka uimataitomme oli vielä melko olematon, kilpailimme usein kuka uskaltaa hypätä Rautatiesillan korkeimmalta kohdalta alapuolella lipuvaan virtaan. Meitä eivät tuolloin joessa lipuneet tukkiniputkaan pelottaneet vaan kapusimme sukelluksen jälkeen tukkinippujen kyytiin. Nippuja tuli silloin tällöin Värtön rannasta, jossa uittoyhdistys laski ne irti kohti Merikoskea.

Muuan kerta joku neropatti keksi hypätä muoviämpärin kanssa sillalta ja huomasi, että ämpärin kanssa oli mukava lasketella virtaa alas. Me muut tietysti hankimme samanlaisen kellukkeen ja pian jokirannan kulkijat saattoivat nähdä, kuinka Oulujoessa lipui puolenkymmentä muoviämpäriä ylösalaisin. Pidimme ämpäriä päämme päällä ja roikuimme sen alla. Välillä kiepautimme ilmassa, jotta olisimme saaneet hengitettäväksi puhdasta ilmaa! Saatoimme myös huudella ämpärin sisältä, sillä vedessä äänet kantoivat hyvin. Tuiran uimalaitoksen kohdalla piti olla kuitenkin tarkkana ja pärskiä nopeasti turvaan uittopuomeille, jottei joutunut väkevän virran mukana pelottavan Merikosken voimalaitoksen turbiineihin. Koiraa polskuttaen pääsimme viimein rantaan kylmästä hytisten ja hampaat kalisten.

Oulujoen vedet tulivat tutuiksi myös Hupisaarilla, jossa kevätkesällä kymmenet pikku purot täyttyivät ylämaiden tulvavesistä. Purot lirisivät ja lorisivat kilpaa puiston peipposten kanssa. Siellä täällä nuoret parit etsiytyivät lehdon siimekseen. Me koltiaiset kyttäsimme tietenkin salaa heidän kuherteluaan. Kun sitten hihittelymme paljasti meidät, saimme kivikuuron niskaamme ja loikimme kipin kapin pakoon yli purojen. Välistä joku onneton liukastui liukkailla kivillä ja suistui suin päin veteen. Monet kerrat kuivattelimme kastuneita vaatteitamme lepikkorannassa ja katselimme, kuinka tulvajuoksutukset kuohahtelivat voimissaan voimalaitospatojen alapuolella.

Murrosikäisenä opin tuntemaan myös Oulujoen yläjuoksua kesätöiden lomassa. Ensimmäisen kerran pääsin 1960-luvun puolivälissä uittoyhdistyksen kesätöihin Madekoskelle, jossa korjailimme rikkoutuneita uittopuomeja. Myöhemmin kesätyöpaikka löytyi Muhoksen Montasta, jossa koottiin Kainuusta lipuneita tukkinippuja suuriksi lautoiksi. Pääsin apupojaksi hinaajaan, joka veti tukkilauttoja kohti Oulua. Kiinnitin hinausvaijerin lauttaan ja loikin keksi kourassani nipulta toiselle. Kun hinaaja viimein jyskytti matkaan, hommat helpponivat. Tehtävänäni oli matalan veden aikana antaa käsimerkkejä lautan peräpäästä hinaajan kuskille, jotta niput eivät olisi kapeikoissa ja kaarteissa hipaisseet matalaa. Virheisiin ei ollut varaa. Vähäinenkin väärä ohjausliike saattoi aiheuttaa sen, että tukkilautta karahti rantaan ja siitä sen irrottaminen saattoi kestää monta tuntia.

Suorilla jokiosuuksilla minun ei tarvinnut muuta kuin istua nipulla, varoa pihkaisia tukkeja ja silmäillä ohitse lipuvia rantamaisemia. Jos aurinko porotti liian kuumasti, kuten se silloin usein teki, hyppäsin virtaan ja sukeltelin nippujen seassa. Tämä oli sitä entisajan kunnon kesätyötä, josta nykypäivän lukiolaiset voivat vain haaveilla. Palkkaakin tuli niin paljon, että lompakko ei tahtonut takataskuun mahtua. Vaikka uittotyö oli ajoittain raskastakin, keksimiehen homma oli kuitenkin kuin lomaa. Värtön kohdalla lautat hajotettiin ja niput lipuivat kohti Rautatiesiltaa.

Uitto oli 1960-luvun lopulla vielä vilkasta ja Montassa nippuja kasattiin urakalla. Aherruksen lomassa opin tuntemaan erikoista Oulujoen uittosanastoa ja velmuilevien muhoslaisten uittojätkien ajattelutapaa. Tukkilaisten valakin tuli tehtyä ja monta muuta älyvapaata temppua. Vetoa lyötiin mm. vaijerilla kävelystä. Tämän vedon kuitenkin hävisin, sillä vaijeri alkoi tuulessa yllättäen heijata ja rojahdin keksini kanssa virtaan.

Eräs temppu oli kuitenkin päättyä kohtalokkaasti. Löin uittolaisten kanssa vetoa siitä, että uskallan hypätä Montan noin viiden metrin korkuisesta valomastosta jokeen vaatteet päällä. Nuorta rämäpäätä ei tarvinnut kauan yllyttää, kun jo kiipesin huojuvaan valomastoon ja loikkaisin rempseästi kumisaappaat jalassa jokeen. Voimakas virrankehitin työnsi minut kuitenkin koltsan alle, jonne oli kasautunut sankasti vaijereita. Myös raskaat kumisaappaat vetivät minua vaijerien sekaan ja hetken näytti jo siltä, että joutuisin maksamaan kovan veron huimapäisyydestäni. Viimeisillä voimillani pääsin kuitenkin pinnalle ja ponnistin läähättäen koltsalle, jossa uittojätkät jo hätäilivät, kun poikaa ei vain näkynyt nousevaksi. Makasin paikallani jonkin aikaa kuin uitettu koira, mutta sitten kaadoin saappaissani olleen veden pois ja ryhdyin keräilemään uittojätkiltä ve­don­lyön­ti­voit­to­ja­ni. Ansaitsin tuolla kaistapäisellä sukelluksellani liki viikon palkkaa vastaavan summan. Jokiuitto hiipui sittemmin, ja viimein tämä upea elinkeino ja siihen liittynyt värikäs ja rempseä uittolaiskulttuuri painuivat mailleen, kun puu­ta­va­ra­kul­je­tuk­set siirtyivät maanteille. Tukkinippuja ja tukkijätkiä kuhissut Monttakin hiljeni. Vain Montan apea voimalaitos hyrisee enää tienoolla.

Jouduin 1970-luvun lopulla muuttamaan työn perässä Kainuuseen, jossa monien retkien aikana opin tuntemaan Oulujoen reitin yläpuolista vesistöä jokineen, koskineen, saarineen, lahdelmineen ja suurine selkineen. Erityisen mielenkiinnon kohteeksi tuli avara Oulujärvi, jonka selkiä ja rantamia olen jo yli 20 vuoden ajan kolunnut, ja siitä monta kirjaakin kirjoittanut. Satojen tutkimusretkien ja valokuvausmatkojen aikana olen oppinut tuntemaan mm. Ärjänsaaren kilometriset heleät hietakaarrot, myyttisen Manamansalon laajat jäkäläkankaat ja vyöryvät törmät, järven utuiset lintukarit ja kaukaisuuteen kaartuvat jääkentät. Olen oppinut tuntemaan myös sen monia salakareja ja antoisia kalapaikkoja.

Vuosien saatossa olen tutustunut myös moniin Sotkamon reitin salaisiin salmiin ja seljänteisiin ja nauttinut Vuokatin vaaroilta Nuasjärvelle avautuvista näyttävistä vesiaavoista ja Kuhmon Lammasjärven värikylläisistä auringonlaskuista. Myös Hyrynsalmen reitin kirkkaat ja väkevät vedet ovat tulleet tutuiksi aina Hossan helmeileviä purosia myöten. Monista ponnisteluistani huolimatta en ole kuitenkaan oppinut tuntemaan vielä kaikkia valtavan, liki 400-kilometrisen Oulujoen vesireitin yksityiskohtia. Nykyisin minusta tuntuukin, ettei edes ihmisen elinikä riitä reitin kaikkien järvien, lampien, virtojen ja purojen, saarien ja luotojen sekä rantakylien yksityiskohtaiseen koluamiseen.

Vuosien saatossa olen tutustunut myös moniin Sotkamon reitin salaisiin salmiin ja seljänteisiin ja nauttinut Vuokatin vaaroilta Nuasjärvelle avautuvista näyttävistä vesiaavoista ja Kuhmon Lammasjärven värikylläisistä auringonlaskuista. Myös Hyrynsalmen reitin kirkkaat ja väkevät vedet ovat tulleet tutuiksi aina Hossan helmeileviä purosia myöten. Monista ponnisteluistani huolimatta en ole kuitenkaan oppinut tuntemaan vielä kaikkia valtavan, liki 400-kilometrisen Oulujoen vesireitin yksityiskohtia. Nykyisin minusta tuntuukin, ettei edes ihmisen elinikä riitä reitin kaikkien järvien, lampien, virtojen ja purojen, saarien ja luotojen sekä rantakylien yksityiskohtaiseen koluamiseen.

Sen sijaan mieltäni lapsuudesta asti askarruttanut arvoitus on ratkennut: Tänään tiedän, kuinka kauan suunnilleen kestää vesipisaran matka Oulujärven Kiehimästä aina Oulun Tuiran uimalaitoksen tietämille. Jos tänään lorottelen Paltamon Meteliniemessä Paltaselkään, makuelämys on oululaisten ystävieni juomalasissa runsaan puolentoista vuoden kuluttua.

Reijo Heikkinen
Dos.

Erkki Pul­liai­nen: Suhteeni Oulujoen vesistöön

 

Se yhdistää Karjalan tasavallan Perämereen. Se jakaa Suomen kahteen osaan, Pohjois- ja Etelä-Suomeen. Se antaa identiteetin Oulun läänille. Näin tehdessään se kokoaa yhdeksi sen kaksi maakuntaa, Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan. "Se" on Oulujoen vesistö, jonka latvoilla sataa talvella enemmän lunta kuin missään muualla Suomessa. Kaksi vesireittiä, Hyrynsalmi ja Sotkamo, kerää sulamisvesiä juuri näiltä alueilta ja kuljettaa ne Oulujärveen, alueemme valtaveteen. Pinta-alaa sillä on lähes tuhat neliökilometriä. Perämeri siintää luoteessa. Yhteys sinne on syöpynyt maaperään 107 kilometrin matkalla. Tämän yhteyden, Oulujoen, suulla on kotikaupunkini Oulu, puolen Suomen pääkaupunki.

Oulujoen vesistö, Oulujärvi, Oulujoki, Oulun kaupunki. Olipa vuoteen 1965 saakka joen rannoilla Oulujoen kuntakin. Hengissä ja voimissaan on vielä Oulujoen seurakunta, joka vuonna 2009 viettää 100-vuotisjuhlia. Tämän seurakunnan ruustinnana vaikutti aikanaan voimakastahtoinen sisareni Dagmar Sutinen. Tämä on hitunen historiaa. Tätä yksityiskohtaa merkittävämpää historiaa liittyy valtavasti Oulujoen koko vesistöalueeseen. Terva huilasi jokea pitkin myötävirtaan, merilohet nousivat vastavirtaan. Kummallakin oli alueen väestön kannalta suuri merkitys. Niin terva- kuin me­ri­lo­hi­ta­lou­des­sa­kin Oulu oli satama, joka keräsi ja välitti, ja piti näin omia asukkaitaan leivän syrjässä kiinni.

Aikanaan loppui tervakausi. Nyt sille lopullista niittiä junailee Euroopan unionin komissio. Loppu tuli me­ri­lo­hi­ta­lou­del­le­kin. Oulujoki valjastettiin voimatalouden tarpeisiin. Oulujoen pääuomassa voimalaitoksia on seitsemän, vesistöalueella kaikkiaan kahdeksantoista. Nyt voimalaitoksista läntisintä, Merikoskea, tarjotaan kalatien välityksellä merilohelle ja muille nousukaloille ohitettavaksi. Häivähdys menneisyydestä, auttamatta taaksejääneestä kulttuurista voi näin palata.

Historiaa ei voi muuttaa. Jokainen aika tekee omista lähtökohdistaan omat valintansa. Virtaava vesi on uusiutuva luonnonvara. Jos ratkaisut joen tulevaisuudesta tehtäisiin nyt, niin pelkään, että ratkaisut eivät olisi tapahtuneista poikkeavia. Yhä edelleen vellova Vuotos-keskustelu on siitä näyttävä osoitus. Surullista.

Luonnonvarojen käyttöön liittyvää on muutoinkin tapahtunut reilun puolen vuosisadan aikana. Metsätalous on ojittanut soita, samoin turvetalous, maatalous on tehoaikakauteen siirryttyään osoittanut vaurauttaan päästämällä kalliita ravinteitaan Oulujoen vesistöalueen vesiin. Veden laatu on heikentynyt, ei kuitenkaan niin, etteikö Oulu tohtisi ottaa siitä juomavettään. Kuulun heihin, jotka seuraavat tarkoin sitä, mitä Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus Oulujoen vesistöalueella tekee. Se on nyt paljon vartijana.

Oulujoen rannoilla on maaseudun väestökadosta huolimatta säilynyt jokimaiseman luonnon- ja kulttuuriympäristön ominaiset piirteet. Tämä on paljon. Se on arvo sinänsä. Se tarkoittaa myös, että Oulujoesta ja siihen liittyvästä vesistöalueesta voidaan tehdä nykyistä merkittävämpi matkailukohde.

Kauan eläköön Oulujoki ja sen kulttuurit!

Erkki Pulliainen
kansanedustaja, Oulu

Sivun alkuun

Markus H. Korhonen
Joen rannalla, Pällin ylä­puo­lel­la - minäkin

 

Olen toisen polven oululainen ja havaitsin, että vesi on minulle tärkeä elementti, vaikken erityisemmin rakastakaan uimista, purjehtimista, laivamatkoja tai rannalla oloa. En voisi silti asua kaupungissa, joka ei ole veden äärellä - olipa sitten kyse merestä, järvestä tai joesta. Oulussa asuneena voin sanoa kummastellen, että meri on yllättävän kaukainen asia. Kantakaupungin lapsi ei ole mieltänyt merta omakseen.... niin kai se on sanottava. Eikä Oulussa merta oikein tiedostakaan ja Oulujoki puolestaan - se vain 'jotenkin on siinä sivussa'.

Kesäisiin muistoihin ja mielikuviin Oulujoki kylläkin liittyy mitä keskeisimpänä tekijänä. Varhaisimmat lapsuuden pari kesää perheemme vietti 'Ynnin' tuntumassa Kivelässä, muutaman kilometrin päässä keskustasta, joen etelärannalla. Niistä ajoista minä en muista mitään. Laiturilla kontatessani olen aiheuttanut kuitenkin sen, että eräs musikaalinen oikeuspormestari putosi jokeen. Silloinkin meiltä paloi sauna. Toisen kerran se paloi Muhoksen Pyhänsivulla, jossa kesämökkimme oli vuodesta 1965 vuoteen 1986. Saunapalot sammutettiin Oulujoen vedellä. Mökkimme sijaitsi noin 700 metriä Pällin voimalaitoksen tiehaarasta yläjuoksulle päin, joen pohjoispuolella. Pällin voimalaitoksen patoallas on tuolla kohdalla todella leveä. Itse asiassa jähmeästi virrannut joki muistutti mökkimme kohdalla enemmän järveä kuin jokea.

Vastapäätä oli Kassisen saari ja siellä Jonne ja Annikki. Kokon Ailin ja hänen perheensä talo oli meistä seuraava yläjuoksulle päin. Kesäharrastuksena raivasimme rantaniityn tolkuttoman vesaikon alta ja näkymä avartui sen jälkeen jossakin määrin 'eeppiseksi'. Ainakin näin jälkiesteettisesti ajatellen. Soutelimme jokea edestakaisin. Isä ja äiti taas käyttivät mieluusti pientä optimisti-jollaa. Juristien huvittelua; äiti luki Agatha Christietä englanniksi ja Isä ohjaili purtiloa aurinkoa ottaen. Matkaradio oli tietysti mukana.

Joskus soudettiin mahdollisimman pitkälle yläjuoksulle päin ja mentiin 'puomien aukosta' tukkinipulle, kahvi ja eväät mukana. Sitten pidettiin picnic tukkinipulla istuen ja virta vieri verkalleen seurue muassaan. Hassua, ettei rannoilla tuntunut koskaan näkyvän ketään. Taisimme olla ainoita, jotka kihlakunnantuomari Lindgrénin sukukunnan lisäksi kävivät uimassa... tai sitten se tuntui vain siltä. Lindgrénien kesäpaikka oli toisella puolella jokea, parin kilometrin päässä yläjuoksulla. Heidän kanssaan me söimme syksyn tullen rapuja. Ja niitäkään ei varmasti syönyt niillä main kukaan muu, kuin nämä kaksi perhekuntaa. Sama oli juttu sienien kohdalla; niitä syödäkseen täytyy Oulujokivarressa olla joko siirtokarjalainen tai kaupunkilainen. Oulujokivartiset ihmiset taisivat kaiken lisäksi istua aina sisällä, paitsi heinäntekoaikaan?

Kerra isotätini Anna tuli meille kesävierailulle ja aikansa istuskeltuaan huomasi, että Kokon niityillä tehtiin heinää. Anna-tädin olikin sitten pakko päästä heinätöihin. Kokon Aili päivitteli vielä vuosia myöhemmin, ettei ollut moisen riuskaa työihmistä monesti nähnyt. Anna-täti oli ollut elementissään kun sai paiskoa töitä - jokaisella on tapansa lomailla. Oulujokivartiset eivät muuten tainneet uidakaan? Eivät edes heinäpoudalla. Söivät maitopottuja kuumissa taloissaan, joissa oli harmaiksi maalatut lattiat.

Oulujokivarressa oli kohtuukuivakkaa kangasmetsää, jossa kasvoi keskikokoisia ja yllätyksettömiä mäntyjä. Jokea myötäilevän tien pohjoispuolella oli loputon suo. Siksi itikoita oli aina, joka paikassa ja paljon. Onneksi oli myös muurahaisia, sillä koskaan en nähnyt yhtään kyykäärmettä. Joen vettä pumpattiin kasvihuoneeseen ja saunaan, Kaivon vettä juotiin. Kunnon hiekkapohjaa ei ollut; rannassa vain pari metriä, sitten pohja muuttui iljettäväksi liejuksi. Oli pakko oppia uimaan, kun ei viitsinyt kahlata. Meillä ei muutenkaan varsinaisesti harrastettu rantaleikkejä, vaan uitiin edestakaisin kurinalaisesti. Uimataito täytyy olla jokaisella oi­keus­toi­mi­kel­poi­sel­la ihmisellä. Sellaisen ihmisen täytyy myös osata soutaa ja huovata sekä tuntea kotoiset, puut ja kasvit nimeltä. Samoin heinät ja kalat, peruskivilajit ja linnutkin äänestä. Ihminen, joka ei osaa soutaa, on laiska tai ainakin sangen typerä. Tämän mielipiteen olen oppinut jo lapsena, eikä Pekka Jurvelinilla ole asenteessa osaa eikä arpaa. Luistellakin täytyy ihmisen osata, sytyttää uuni, ajaa pyörällä ja hiihtää. Suksiin en ole koskenut 24:een vuoteen. Silti osaan hiihtää.

Joskus - tai oikeastaan lähes aina - Oulujoki vaikutti tylsältä ja jämähtäneeltä. Lapsen silmissä se virtasi hiljaa kuin se neu­vos­to­kir­jal­li­suu­den puuduttava 'helmi'... se perhanan Don siinä Sholohovin kolmiosaisessa hyllyntäytteessä, joka tietysti pitää olla jokaisessa kulttuurikodissa, vaikkei sitä perkelettä kukaan lukisikaan. Loputtomalta tuntuva Oulujokivarren kesä jatkui muistini mukaan viikosta toiseen, Joki oli niityltä katsoen mallikkaan sininen ja lähempää tarkastellen kuin lantrattua viskiä. Ei sillä, että olisin silloin viskiä juonut - enkä juo nytkään - mutta viskin värin tunteminen kuuluu niinikään yleissivistykseen.

Oulujokeen ei sopinut sukeltaa suin päin. Veden alla oli usein uppotukkeja, joihin saattoi lyödä päänsä tai potkaista uidessa jalkansa. Joen keskellä tukkiniput kulkivat itse asiassa aika kovaa vauhtia. Pällin voimalaitoksella Kaiposen Martti ohjasi suurta 'nostokouraa', joka siirsi niput itsestään liikkuviin vaunuihin. Vaunut sukelsivat vuorotahdissa veteen lasteineen voimalaitoksen alapuolelle kulkevaa rataa myöten. Tätä pysähdyttiin katsomaan pitkiksi ajoiksi kun käveltiin Tolosen Ainon kauppaan ja takaisin tullessa katsottiin taas. Muistan vieläkin 'kouran' avautuvien 'sormien' jylhän metallisen kuminan, vaunun kolahdukset ja huumaavan veden kohinan kun se valui ryöpyten ilmaan kohotetusta tukkinipusta. Tolosen kaupan pihassa oli tietysti katsottu linnun pesää ja kaupassa sitä kun Aune jakoi juhlallisesti postit vaiteliaille Pyhänsivun asukkaille.

Tukkinippujen kulkua joen keskellä rajaavat puomit - syvyyteen kulkevine kiin­ni­tys­ket­tin­kei­neen ja soutaessa tuntuvine virtapaikkoineen - tuntuvat vieläkin pelottavilta; mustaa vettä, joka kaikessa jähmeydessään liikkuu voimallisesti, eikä pohjaa näy. Veneestä nähtynä se oli ahdistavaa, rannalta katsottuna mukavan sinistä ja isonpuoleista. Majesteettisuudesta en tiedä, mutta vettä on hyvä olla niin asunnon kuin kaupunginkin tuntumassa. Siltä se vain tuntuu, vaikken halua sitä läträtäkään. Vesaikko, jonka rantaniityiltä raivasimme, on varmasti jo kasvanut umpeen, eikä näkymä ole niin avara kuin meidän aikanamme. Kukahan talot omistaa? Vai, joko ne on purettu?

Virratkoon siellä kohti Pällin harmaata voimalaitosta ja lopulta kohti Pohjanlahtea, Oulujoki, mutaisine pohjineen ja aina niin oudon hiljaisine rantoineen.

Nyt kun tarkemmin ajattelen, niin sitä taivasta taisi riittää enemmän kuin jokea. Ohessa minun ottamani kuva 1970-luvun keskivaiheilta. Meidän rannastamme yläjuoksulle päin.

Markus H. Korhonen
FM, Oulu.

Jari Manninen Oulujoen lohimies

 

Ensimmäisenä viikon vieraanamme esittäytyy Jari Manninen. Miksi tämä kempeleläinen nuorimies pääsee avaamaan uuden osastomme selviää tämän jutun edetessä. Jari on kalamies. Ennen kaikkea hän on Oulujoen lohimies. Niinpä tietenkin, niinhän me kaikki. Perinteisessä kalamiesten jaossa pyytömiehiin ja saamamiehiin, Jari kuuluu saamamiehiin. Ehdottomasti. 72 lohta vuonna 1997 Oulujoen Hartaanselältä. Omatekoisilla vaapuilla. Taisi poika ruokkia sinä kesänä lohikalalla melkoisen osan silloisen kotipaikkansa, Tyrnävän väestä.

Mutta annetaanpa Jarin kertoa.

Parikymmentä vuotta sitten, nuorena pojankloppina aloitin lohiharrastukseni Oulujoen suistossa. Viisi vuotta vierähti välillä Rovaniemellä, ja tuona aikana kalastelin myös Tornionjoella ja Tenolla, ihan hyvällä menestyksellä. Oulujoki on kuitenkin minun lohijokeni, ja Merikosken kalatien ansiosta Muhoksen jokiosuus uusi mielipaikkani. Onnistuin narraamaan tämän alueen suurimman lohenkin tänä vuonna, 14,5 kiloa.

Oulujoella koekalastin noin 15 vuotta sitten myös ensimmäiset itse tekemäni vaaput, jotka osoittautuivatkin ottipeleiksi. Maine on levinnyt kalamiesten keskuudessa ja nykyään kaikki Iikka-vaaput, jotka ehdin tekemään viedäänkin suorastaan käsistä.

On todella hienoa, että Merikosken kalatie rakennettiin ja lohi pääsee nyt nousemaan jokeen. Nyt kun on selvä näyttö siitä, että lohet todella käyttävät nousumahdollisuuden hyväkseen, pitäisi kalatiet rakentaa muihinkin Oulujoen voimaloihin. Näin lohi pääsisi myös Oulujoen yläjuoksun ja sen sivuhaarojen kutupaikoille. Uusia poikasia syntyisi, ne vaeltaisivat smoltteina mereen ja nousisivat täysikasvuisina syntymäpaikoilleen jatkamaan sukua. Tässä olisi todellisia mahdollisuuksia jokivarren kalastusmatkailun kehittämiseen.

Lohenkalastus ja sen sääntely hakee Oulujoella vielä uomiaan. Mielestäni lohen rauhoitus alkaa täällä liian aikaisin, 11.9. Parhaaseen lohen nousuaikaan. Kuitenkaan parhaalla ottipaikalla, Hartaanselällä ei ole rauhoitusta, vaan siellä kalastetaan lohta koko syksyn ajan. Toinen harmittava seikka on moottoriuistelu. Millään muulla Suomen lohijoella ei lohenuistelussa saa käyttää moottoria. Näyttävät valitettavasti vielä olevan aika epäurheilijamaista porukkaa, eivät ota huomioon soutu-uistelijoita. Onpa käynyt niinkin, että moottorilla on ajettu veneen ja siiman päässä väsytettävänä olevan lohen väliin.

Yksi asia tässä muuten lupaavasti alkaneessa lohiasiassa hiertää pahasti, vedenpinnan nopeat ja rajut vaihtelut. Esimerkiksi tänä syksynä vettä on ollut uomassa todella runsaasti. Sitten voimayhtiö onkin yhtäkkiä laittanut luukut kiinni, virtaus on pysähtynyt tyystin ja vesi laskenut metritolkulla. Näin tapahtui esimerkiksi viikonloppuna, jolloin lohen rauhoitus alkoi, vesi laski lähes kaksi metriä. Matalille sorapohjille kuteneiden lohien mäti jää kuiville ja tuhoutuu. Tai sitten luukut avataan äkkiä täysille jolloin mäti huuhtoutuu syvänteisiin, joissa se ei voi kehittyä. Mitä järkeä on ensin saada suurella vaivalla lohi jokeen ja sitten tehdä sen lisääntyminen mahdottomaksi? Tässä asiassa täytyy tapahtua muutos, muuten koko hommalta on pohja pois.

Tässäpä mielipiteitä mieheltä, joka tietää mistä puhuu. Eikä Jari pihtaa tietojaan. Häneltä voi käydä hakemassa hyviä kalastusvinkkejä Nuoret Kalakaverit -liikkeessä Muhoksella. Samalla voi tehdä edullisia välinehankintoja. Jarin tekemiä Iikka-vaappuja ei ole valitettavasti tällä hetkellä myynnissä, ne kun tahtoo mennä saman tien kuin ehtii tekemään. Nuoret Kalakaverit on Muhoslaisen Pirttikosken perhekodin suojissa toimiva kala- ja erätarvikeliike. Toiminnan tarkoituksena on nuorten työllistäminen, ei voiton tekeminen. Liikkeessä nuoret pääsevät kokeilemaan työelämää ja saamaan onnistumisen elämyksiä.

Sivun alkuun