Pohjoisnavalle hiihtänyt Jermi Tertsunen on siviiliammatiltaan kalatutkija, vanhempi suunnittelija Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskuksessa. Hän on mukana OuLo-projektissa, jossa tutkitaan mm. Oulujoen ja sivujokien vaelluskalojen poikastuotantoon soveltuvia alueita). Lohelle ja meritaimelle sopivia virta-alueita löytyi yllättävän paljon etenkin Utosjoesta mutta monien epäilyistä huolimatta varsin runsaasti myös Oulujoen pääuomasta Utasen voimalaitoksen yläpuolelta.
Tertsunen kertoo, että vaikka kesä oli kuiva ja virtaamat paljon keskimääräistä vähäisemmät, löytyi Utosjoen alaosalta jopa 40 hehtaaria poikastuotantoalueeksi soveltuvaa virta-aluetta. Normaalivirtaamalla alueita olisi enemmän. Sentään vasta noin puolet jokialueesta ehdittiin tutkia. Ylempää löytyy epäilemättä reilusti lisäalueita. Muut sivujoet kartoitetaan ensi kesän aikana.
Oulujoen pääuoman parhaat ja laajimmat poikastuotantoalueiksi soveltuvat virtakarikot, yli 20 hehtaaria, löytyivät Utasen ja Nuojuan voimalaitosten väliseltä jokiosuudelta. Tutkijoillekin tämä oli positiivinen yllätys. Soveltuvien poikastuotantoalueiden määrä vähenee kuitenkin voimakkaasti virtaaman vähentyessä.
Kaikkiaan Oulujoen pääuomasta ja sivujoista löytyy tutkijoiden mukaan varovaisesti arvioiden toista sataa hehtaaria hyvää poikastuotantoaluetta. Määrä voi olla selvästi suurempikin. Ylävesillä Varis-Kongasjoelta alkaen Sotkamon ja Hyrynsalmen reiteille näitä potentiaalisia alueita lienee vielä kenties parinkertainen määrä. Oulujoen maine täysin tuhottuna poikastuotantojokena ei näin pidä paikkaansa.
Voimayhtiö Fortumin edustajien argumentti on ollut, että joen parhaat poikastuotantoalueet ovat jo Merikosken kalatien ansiosta vaelluskalojen saavutettavissa. Tertsusen mielestä tämä näkemys on tarkoituksenhakuinen ja osoitettu nyt virheelliseksi. "Hatusta vedettyjä!" kuvaa hän voimamiesten useimpia väitteitä kalateiden tarpeettomuudesta ja riskeistä.
Voimayhtiön toinen perustelu lisäkalateiden tarpeettomuudelle on ollut lohen velvoiteistutusten erinomaiset tulokset. Tämä argumentti on merilohen kohdalla myös joutunut enemmän kuin kyseenalaiseksi. Lohen laitospoikasten selviytyvyys meressä on hälyttävästi heikentynyt erityisesti verrattuna luonnonpoikasten selviytyvyyteen. Yhä selvemmäksi käy, ettei lohen elämää ei voida turvata laitoskantojen varassa.
Tähän on suhteutettava myös puheet kalatautien kalanviljelylle aiheuttamista riskeistä, joka seuraisi, kun merikalojen pääsisivät nousemaan kalateitä pitkin nykyisin tukittuihin vesistöihin. Tertsusen mielestä nämä ylävedet eivät ole "puhtaita alueita" nykyisinkään. Mm. suuret joukot kalamiehiä vehkeineen ja veneineen kulkevat huoletta edestakaisin ylä- ja alavirtaan mereltä ylävesille Yli voimaloiden lentävät vesilinnut, mm. suuret koskelo- ja lokkiparvet. Riski kalataudeista saattaa kalateiden mukana jonkin verran kasvaa, kukaan ei tarkkaan tiedä. Mutta esim. Paltamon kalanviljelylaitoksen katastrofi tapahtui tällä ns. puhtaalla alueella. Kalanviljelystoiminta on aina erittäin tautiherkkää puuhaa, ja siihen liittyvät aina suuret riskit.
Suurin riski on tällä hetkellä laitoslohen nopeasti heikkenevä selviytyminen merellä. Lohen luonnontuotannon lisäämisen tarve on niin tärkeä ja kipeä asia, että pieni riski kalataudeista ei voi painaa vaakakupissa ratkaisevana. Ja useiden asiantuntijoiden mielestä joka tapauksessa tuo lisäriski lienee hyvin pieni.
Jermi Tertsunen uskoo, että Oulujoella rakennetaan kalateitä ylöspäin. Voipa se olla joku päivä pakollistakin kuten esim. Skotlannissa. Voimayhtiön nihkeyttä asialle on vaikea ymmärtää. Yhtiö on toistaiseksi ilmoittanut, ettei se aio millään muotoa olla aktiivinen toimija kalateiden rakentamisessa. Vettä on luvattu kalateihin niukasti, vain kesäaikaan 0,5 m3/s. Tertsusen mukaan toinen on tilanne Ruotsissa mm.Uumajanjoella. Stornorrforsin voimalaitoksen ohijuoksutusvelvoite on lohen vaelluksen aikaan viikolla 20m3/s. Viikonloppuisin ohivirtaus on jopa 50 m3/s, kymmenesosa joen virtaamasta, jotta houkutusvirtaamaa riittäisi lohille joessa ja padon ohittavalla luonnonuomalla ja kalatiellä.
Ongelmana poikastuotannolle Oulujoen pääuomassa on virtaaman ajoittainen vähyys. Etenkin, kun yläjuoksulla ei ole vähimmäisjuoksutusvelvoitetta, saattaa joen virtaus pysähtyä kokonaan. Fortumin Oulujoen voimalaitoksista ainoastaan Montassa on velvoite vähimmäisjuoksutukseen, 50 m3/s. Tämä on vähän suureen jokiuomaan. Virtausmuutokset ja vedenpinnan vaihtelu on rajua ja äkillistä lyhytaikaissäädön takia. Rantojen asukkaat etenkin Montan alapuolisella jokiosuudella ovat tuskastuneet joen pinnanvaihteluista ja luonnottomien virtausolosuhteiden aiheuttamasta nopeasta rantojen liettymisestä. Monet ovat vaatineet voimakasta puuttumista joen säännöstelyyn virkistyskäytön hyväksi.
Myös lohikalat vaativat virtavettä. "Virtaamaa täytyisi joessa olla, jotta mätimunat ja poikaset selviytyisivät. Sadan tai mieluimmin 150 m3/s suuruisella pysyvällä virtaamalla tilanne olisi jo hyvä ja hyvien poikastuotantoalueiden määrä kasvaisi pääuomassa selvästi verrattuna nykytilaan." toteaa kalatutkija Tertsunen.
Joen lyhytaikaissäännöstelyyn Jermi Tertsunen törmäsi jo lapsuudessaan säännöstellyllä Kalajoella. "Verkot ja katiskat katosivat alavirtaan, kenties merelle asti, kun virtaus pantiin äkkiä täysille."
Isän suku, Karjalan evakkoja, oli asettunut Paltamoon, jossa vaarojen tammukkapurot tulivat Jermille tutuiksi. Ensin kävellen, sitten pyörällä ja mopolla tehdyt kalareissut suuntautuivat purojen jälkeen Varisjoelle sekä Kivesjärveen laskevalle Kongasjoelle, jonka yläjuoksu on säilynyt erämaisempana. Harrit ja taimenet purivat perhoja. Hienoja kokemuksia olivat mm. kevään huippuhetket sumukorentojen eli potnapekkojen lyhyenä kuoriutumistuokiona, jolloin taimenet ruokailevat pinnassa. On vain oltava paikalla juuri tuona oikeana, nopeasti ohikiitävänä taikahetkenä. Se vaatii myös onnea. Eräänä unohtumattomana sumukorentopäivänä Jermin perhoon iski Varisjoen-Oulujärven luusuasta hurja taimenjörmy, puntarissa 6,1 kg!
Myöhemmin kalaretket veivät Oulujoen vesistön latvajoille Hossaan, Peranganjoelle ja Somerjoelle. Tutuksi on innokkaalle perhokalastajalle tullut myös kaunis, salaperäinen ja vaikeasti tavoitettava Jauru Itäkairassa, sen ensimmäiset elokuun hämäräyöt. Retket jatkuivat yhä uusille pohjoisille joille.
Kalavaelluksilta syntyi kaipuu myös arktisille alueille. Naparetkeilijäksi muuntautunut Jermi Tertsunen hiihti aiemmin laskuvarjojääkärikillan retkikunnassa magneettiselle Pohjoisnavalle. Viime keväänä retkikunta Tertsunen mukanaan ylsi perusteellisten, vuosia kestäneiden valmistelujen jälkeen viimein maantieteelliselle pohjoisnavalle. Tuosta kuulemme epäilemättä lisää myöhemmin kotisivullamme. Naparetkestä löytyy tietoa www.pohjoisnapa.fi -sivulta.
Naparetkeilijä Jermi Tertsunen työskentelee arjessaan kalatutkijana, vanhempana suunnittelijana. Aiemmin hän valmistui Turusta iktyonomiksi ja jatkoi työnsä ohella kalabiologian opintoja Jyväskylän yliopistossa. Hänen gradu-työnsä valmistui tänä vuonna. Aiheena oli Muhos- ja Sanginjoki lohikalojen elinympäristöinä. Joten Oulujoen vesistön vedet ovat vain harvalle yhtä tuttuja kuin Tertsuselle. Kiteytettynä hänen tutkimuksessaan lohikalojen esiintyminen joessa kävi hyvin yksiin elinympäristön laadun kanssa. Tärkeimpänä edellytyksenä täytyy löytyä sopivaa soraa sopivalla virtausalueella ja lähistöllä on oltava pienpoikasalueeksi soveltuvia kivikkoja. Harjuksen luonnontuotanto Muhosjoella oli huomattavasti runsaampaa niillä alueilla, missä laajempia soraikkoja esiintyi. Sanginjoella lohikaloja (mutta ei harjusta) esiintyi ainoastaan happamuudesta vähemmän kärsivällä alaosalla.
Viime kesän Oulujokeen liittyvissä tutkimuksissa Tertsusen tehtävänä elinympäristökartoituksien lisäksi oli paljolti lohen ja taimenen jokipoikasten säilyvyyteen ja lohikalojen luonnontuotantoon liittyen sähkökalastus. Siinä tainnutetaan kalanpoikaset sähkövirralla ja haavitaan tutkittavaksi. Poikaset eivät vahingoitu vaan tointuvat pian
Sähkökalastuksia tehtiin kaikilla sivujoilla ja pääuomassa. Vaikka tulokset vaihtelivat kovin, kävi ilmi, että istutettujen merilohen ja taimenen poikasten säilyvyys oli paikoin hyvä. Utosjoelta löytyi jopa taimenen luonnonpoikasia ja harjuksen luonnontuotantoa oli kaikilla muilla sivujoilla paitsi Sanginjoella. Erityisesti sameavetisessä Muhosjoessa on hyvä harrikanta mutta eräissä koskissa myös lohenpoikaset selvisivät hyvin.
Suuri (tosin epävarma) uutinen oli se, että Muhosjoesta ja Oulujoen pääuomasta löytyi jopa ns. nollikkaita eli luonnossa syntyneitä lohenpoikasia. Absoluuttista varmuutta ei asian suhteen kuitenkaan vielä ole. Tarvitaan lisätutkimuksia. Mutta jo viite lohen luonnontuotannosta on hyvin rohkaiseva
Sivujokiin sijoitettiin syksyllä ns. keinopesiä, joissa mätimunat kehittyvät poikasiksi muovikartion suojassa. Oulu-Lososinkajokien yhteistyön muotona venäläistä innovaatiota, vaalean vihreää, muovista kartiota, keinopesää kokeillaan näin ensimmäistä kertaa Oulujoen vesistössä. (jos törmäät sellaiseen joella, älä missään nimessä potkaise sitä irti - ei ole jätettä!) . Mikäli tulokset osoittautuvat hyviksi kuten Venäjän joilla on käynyt, voitaisiin näitä keinopesiä periaatteessa käyttää jopa suurimittaiseen, varsin kohtuuhintaiseen poikastuotantoon.
Jokien veden laadun heikkeneminen mm. uusintaojituksiin liittyen on Tertsusen huolenaihe. Uusia ohjeistuksia on tosin annettu mm. siitä, ettei ojia saa enää vetää suoraan puroon tai jokeen. Kiintoainetta kerääviä laskeutusaltaita yms teknisiä ratkaisuja suositellaan. Todellisuudessa ei ohjeiden mukaan useinkaan menetellä. Tertsuselle kovin tuttu Kongasjoki oli aiemmin vedenlaadultaan erinomaista. Ei ole enää. Jokin pilaa vettä.
Kaikki maaperään kajoavat metsänhoitotoimenpiteet vaikuttavat alapuoliseen vesistöön. Kun kiintoaineet ja humus lähtevät liikkeelle ihmistoiminnan seurauksena, kärsii alapuolinen virtavesi ja sen kalapopulaatio. Erityinen aikapommi Oulujoenkin sivujokien poikastuotantoalueelle ovat juuri ojitus- ja turvetuotantoalueet ja niistä erityisesti tulvissa liikkeelle lähtevät humusmassat. Arvokkaita poikastuotantoalueita on vaarassa tuhoutua. Vähäinenkin purotaimen- tai harrikanta osittainkin säilyneessä purossa saattaa olla hyvin tärkeä geenipankki.
Itämeren merilohen tulevaisuus ei ole lainkaan turvattu. Meritaimenen kohdalla puhutaan jo sukupuuttoon kuolemisen vaarasta. Lohen luonnonpoikastuotannon merkitys on nousemassa arvoon arvaamattomaan. Näin koska viljeltyjen laitoslohenpoikasten selviytyminen meressä näyttää laskevan suorastaan romahdusmaisesti verrattuna luonnossa syntyneisiin lohenpoikasiin. Itämeren lohikanta on yhä enemmän vain kahden suuren lohivirran Tornionjoen ja Kalix-joen luonnontuotannon varassa. Toki vähäisemmässä määrin merkitystä on pienempien jokien kuten Simojoen poikastuotannolla.
Jermi Tertsusen mielestä on selvää, että mitä useammassa joessa on luonnonpoikastuotantoa, sen turvatumpi on lohen tulevaisuus. Yhä tärkeämmäksi käyvät olemassa olevat vielä käyttämättömät poikastuotantoalueet. Näitä löytyy erityisen runsaasti Kemi/Ounasjoelta ja Iijoelta. Oulujoella tilanne on toki huonompi, tämä on Suomen rakennetuin joki. Silti ollaan oltu turhan pessimistisiä. Poikastuotantoalueita löytyy vielä täältäkin. Kenties jonakin päivänä kymmenet tuhannet lohen vaelluspoikaset eli smoltit vaeltavat Oulujoesta mereen.
"Utosjoen ja muiden Oulujoen sivujokien mutta myös pääuoman olemassa olevat mahdolliset poikastuotantoalueet käyvät yhä tärkeämmiksi. Näitä kallisarvoisia virtapaikkoja on tarkoin vaalittava!" kiteyttää Jermi Tertsunen.
Viikon vieras projektipäällikkö Anne Laine kertoo vielä hieman varoen ilouutisen: Ensimmäisen vuoden lohenpoikasia on löydetty sähkökalastuksessa tänä kesänä Oulujoen pääuomasta Montan alapuolella. Lohen luonnonpoikasia tavattiin myös Muhosjoesta ja jopa Sanginjoesta. Poikasten alkuperää varmistetaan vielä, ja mikäli poikaset todella osoittautuvat luonnonpoikasiksi, on Merikosken kalatie tuottanut näin ensimmäiset todennetut tulokset luonnonlohen palauttamisessa Oulujokeen!
Anne Laineen mielestä tämä poikasten löytäminen on periaatteellisesti hyvin tärkeää. Vaikka kyseessä ovat vasta ensimmäiset askeleet pitkällä tiellä Oulujoen palauttamisessa lohijoeksi, antaa tämä uskoa kalateiden rakentamisen mielekkyyteen. Laine toimii projektipäällikkönä Oulujoki-Lososinkajoki -hankkeessa . Yhteishankkeen tavoitteena on käynnistää lohen palauttaminen pieneen Petroskoin halki virtaavaan Lososinkajokeen ja selvittää edellytyksiä ja keinoja saada lohi takaisin suureen virtaan, Oulujokeen.
Lohen luonnonpoikastuotannon merkitys käy yhä tärkeämmäksi. Viljeltyjen laitospoikaskantojen tuotto näyttää vähenevän jopa dramaattisesti. Äskettäin Uumajassa pidetyssä lohiseminaarissa vieraillut Anne Laine kertoo, että uusimmat ruotsalaiset kalastustutkimukset vahvistavat aiemmat havainnot. Itämerellä kalastetuista lohista luonnonkalojen osuus on noussut jopa dramaattisesti. Vielä 2001 saaliskaloista laitoksissa viljeltyjen lohien osuus oli 90 %. V. 2004 luku oli pudonnut noin puoleen ja tänä vuonna laitoskalojen osuus on vain 30%. Mitkä tekijät johtavat siihen, etteivät laitospoikaset näytä menestyvän, on vielä tuntematonta.
Seminaarissa kävi ilmi, että Ahvenanmeren saaliskaloista Kalix- ja Tornionjoen luonnonkantojen osuus oli kumpikin n. 1/3. Vain 14 % oli ns. Iijoen kantaa eli käytännössä Kemi-, Ii- ja Oulujoen viljeltyä lohta.
Luonnonpoikasten selviytyvyys näyttää olevan aivan omaa luokkaansa laitospoikasiin verrattuna. Kyseessä voi toki olla tilapäinen ilmiö mutta jos tämä suuntaus jatkuu, saattaa koko lohen laitosviljelyn mielekkyys vaarantua.
Villin lohen arvo nousee näin yhä tärkeämmäksi. Tornionjoen ja Simojoen lohen luonnonkannat eivät ole vielä lainkaan riittäviä. Niitä ei saa vaarantaa liiallisella kalastuksella. Pienikin vähitellen aikaansaatu poikastuotanto Oulujoella voisi olla hyvin merkittävää Itämeren lohen pelastamisessa ja kannan monimuotoisuudessa. Sama koskee luonnollisesti myös Kemi- ja Iijokea.
Anne Laine kertoo, että Uumajan lohiseminaarissa ruotsalaiset olivat hyvin kiinnostuneita Suomen puolen suurten jokien kalatiesuunnitelmista. Uutta tuntui heille olevan myös erilaisuus jokien rakentamisen historiassa. Ruotsissa voitiin jokia rakentaa sähköntuotantoon vähitellen ja ottaa ympäristönäkökohtia paremmin huomioon. Jokiyhtiöiden ja kalatutkijoiden yhteistyö on perinteisesti sujunut hyvin.
Suomessa kaikki kävi sodan jälkeen rajusti ja nopeasti. Täällä oli pakko pyrkiä pikaiseen sähköntuotannon kasvattamiseen. Kemijokisuulle tarvittiin silta tuhotun tilalle ja samaan yhteyteen päätettiin nopeasti rakentaa myös Isohaaran voimalaitos. Lohen nousu pysähtyi auttamatta heti jokisuulle rakennettuun patoon. Oulujoella rakentamisen tahti oli kaikkein nopein. Jo v. 1956 mennessä koko pääuoma oli rakennettu.
Voimalaitosten rakentamisen yhteydessä kalahisseille rakennettiin paikat Pyhäkoskelle ja Jylhämään, pian Merikosken voimalan ja kalahissin valmistumisen jälkeen. Hissejä ei näihin koskaan rakennettu, koska Merikosken ja Isohaaran, sinänsä heikosti suunnitellut, kalahissit eivät toimineet riittävän hyvin. Toki Merikosken kalahissistä nousi lohta, ensimmäisenä vuonna pari sataa yksilöä, mutta valtaosa kossia, pientä lohta. Kalojen siirtäminen padon yläpuolelle ei myöskään tuottanut tuloksia.
Kalateiden rakentamisvelvoitteesta päätettiin luopua Suomessa toisin kuin monissa muissa maissa. Tuolloin ei katsottu tulevaisuuteen: Kemi- ja Oulujoen luonnossa lisääntyvien lohikantojen annettiin tuhoutua. Päädyttiin laitoksissa tuotettujen poikasten velvoiteistutuksiin.
EU-maissa ei nykyisin saa myydä yli 2 -kiloisia lohia ihmisravinnoksi. Ruotsi ja Suomi saavat jatkaa poikkeuslupien turvin suurten lohien kaupallista pyyntiä, toistaiseksi. Dramaattista tilanteessa on se, että Tornionjoen, Kalixjoen ja Simojoen (kenties kohta myös Oulujoen) luonnonlohen emokaloja kalastetaan - valtion subventioiden turvin erityisesti Tanskassa - minkinrehuksi! Pitäisikö vaikuttamiseen EU:ssa todella kiinnittää enemmän huomiota?
Anne Laine pohtii kuten varmasti kaikki muutkin jokivarressa sitä ikävää tosiasiaa, että lohen nousu Oulujokeen käynnistyy kunnolla vasta syyskuussa. Kalojen nousu venyisi tulevista ylempien voimalaitosten kalateistä kovin pitkälle syksyyn. Tärkeä syy myöhäiseen ajankohtaan on varmasti kesäajan vähäiset juoksutukset säännöstellyssä joessa. Hiljainen virta ja lämpenevä vesi passivoi nousukalaa. Taustalla on myös se, että nykyinen Oulujoen lohi on jo yli 50 vuotta ollut pelkkää laitoskantaa, mikä näkyy myöhäisen nousuajankohdan lisäksi myös nousuvietissä. Luonnollisesti asiaan vaikuttaa myös se, että suuri osa vaelluspoikasista istutetaan nykytilanteessa jokisuulle.
Mikäli lähdetään palauttamaan lohikantaa rakennettuun jokeen, täytyy pyrkiä suurempaan luonnonmukaisuuteen. Lohenpoikasia onkin alettu istuttaa ylemmäksi sivujokiin ja pääuomaan, osin tutkimuksellisista syistä, osin tulevaisuutta ajatellen. Myös on mietitty sitä, voitaisiinko kohdistaa emokalojen pyyntiä mahdollisimman aikaisin nousevaan osaan lohipopulaatiota, jolloin vähitellen saataisiin tuotetuksi yhä aikaisemmin nousevaa kalaa.
Anne Laineen mielestä Oulujoella on pyrittävä luonnonpoikastuotantoa kohti. Siksi lohenpoikasten syntymän todentaminen joella on ilon aihe. Lisääntymisviettiä Oulujoen lohella näyttää sentään vielä olevan. Poikaslöydön merkitystä korostaa vielä se, että Oulujoki suurena, syvänä ja ajoittain vuolaana jokena on paljon vaikeampi vesi sähkökalastukselle kuin pienemmät joet.
Mutta tärkeintä on tietenkin se, nouseeko lohta jokisuulle. Tällä hetkellä tilanne näyttää heikolta. Merellä kalastetaan aivan liikaa, ja jopa kalastusrajoitusten löysentämistä suunnitellaan lähivuosille Suomen rannikoilla. Ajoverkkokielto on tosin tulossa Itämeren lohen pyyntiin mutta muita tehokkaita pyyntitapoja on olemassa.
Anne Laine vieraili keväällä USA:n ja Kanadan alueella virtaavalla Columbiajoella ja sen suurella Snake -sivujoella. Suuren vaikutuksen tekivät ne valtavat satsaukset, joita joella on tehty lohen vaellusten turvaamiseksi. Kalateitä tutkitaan ja kehitetään kaiken aikaa vaikka lohikala nousee niistä erinomaisen hyvin. Snake-joen yläjuoksulle matkalla olevista kuningaslohista 90-95 % ohittaa kaikki yhdeksän patoa ennen kutualueille saapumistaan. Ongelmana on lähinnä alas vaeltavien jokipoikasten, smolttien kuolleisuus petokalojen saaliina ja myös turbiineissa. Poikasten alas vaelluksen turvaamiseen onkin kiinnitetty suurta huomiota. Vierailun aikana voimalaitoksissa oli voimakkaita ohijuoksutuksia, pelkästään smolttien alasvaelluksen turvaamiseksi voimalaitoksen ohi. Osa smolteistä kerätään ja kierrätetään kunkin padon yhteydessä olevan tutkimuslaboratorion läpi, joissa ne merkitään yksilöllisesti ennen vapauttamista takaisin jokeen. Osa kuljetetaan jokisuulle proomuilla ja tankkiautoilla. Pelkästään Snake-joen ylimmällä padolla työskenteli 60 henkilöä smolttien merkkauksen parissa. Merkintöjen avulla saadaan arvokasta tietoa, jota voidaan hyödyntää joella tehtävässä tutkimuksessa.
Anne Laine on vieraillut myös Japanissa, joka on myös yksi kalateiden rakentamisen pioneerimaa. Siellä saattoi saman padon yhteydessä olla peräti kolme tai neljä erilaista, eri kalalajeille tarkoitettua kalatietä. Jopa simpukoiden ja rapujen nousumahdollisuus oli pyritty turvaamaan!
Muualla maailmassa ja myös EU-maissa suuntaus on selvä. Vesistöistä täytyy pitää parempaa huolta ja kalojen luontaisen vaelluksen turvaaminen on voimakas trendi, epäilemättä aikaa myöten myös velvoite. Skotlannissa kalatiet ovat pakollisia ja ne on rakennettava patojen rakentamisen yhteydessä pieniinkin patoihin. Vaikka vesivoima on Kanadassa yhtä arvokasta kuin muualla, voimalaitoksissa pitää suorittaa suuria pysyviä ohijuoksutuksia, joilla luodaan poikastuotantoalueita tuhottujen tilalle. USA:ssa on purettu viime vuosina patorakennelmia pienissä joissa, mutta suunnitteilla on suurtenkin patojen purkamista uhanalaisten lohikalojen poikastuotannon turvaamiseksi.
Yleisötilaisuuksia jokivarressa
Anne Laine kutsuu oulujokivartisia kuulemaan kalatiehankkeen nykyvaiheesta yleisötilaisuuksissa, joita järjestetään Utajärvellä, Muhoksella ja Vaalassa. Näissä ihmiset voivat esittää näkemyksiään ja purkaa tuntojaan joki - ja kalatiekysymyksistä.
Erityisesti tänä vuonna, kun Oulu on viettänyt 400-vuotispäiviään, ovat oululaiset miettineet mitä Oulu on ollut, on parhaillaan ja mitä se tulee olemaan. Oulua kuulee kutsuttavan teknologia- ja tätä ennen tervakaupungiksi - mutta se, miten Oulusta tuli tervakaupunki, jää liian usein huomiotta. Veteen ja vesistöön rakentuu iso osa oululaisten identiteetistä; se, mitä Oulu edustaa muille kaupungeille ja myös oululaisille itselleen.
Itse olen syntynyt ja asunut suurimman osan elämästäni Oulussa ja vesi on ollut ja on minulle olennainen osa elinympäristöäni. Lapsuuteni asuin Toivoniemessä, jolloin vesi oli aina jossakin muotoa läsnä; ikkunasta avautuvana maisemana, leikkien pitopaikkana (joenpohja) tai vaikkapa Kuusisaaren uimarantana. Koulutieni ensiluokasta alkaen Tuiraan koululle meni pitkin Merikosken voimalan sivuun rakennettua kävelysiltaa ja turbiinien voimaa ja pyörteitä ihaillessa kului usein pitkät ajat. Siihen aikaan vielä tukkiniput laskettiin alas padon sivustalla olevalla hissillä ja uitettiin eteenpäin voimalan sivuun rakennettua kanavaa pitkin kohti Oulun tehtaita.
Lapsuuden syksyiset illat kuluivat salakalastajia "kytätessä", jotka kilpaa pitivät kuurupiiloa poliisien kanssa. Tulipa sitä itsekin iltoja vietettyä siltojen alla onkikalastusta harjoittaessa ja joitakin kertoja syöntikalat kotiin tulikin kuskattua. Myöhemmin varttuessani ja Raksilaan muutettuani kerrat merimaisemaa katselemaan vähitellen harvenivat, vaikka vielä Hupisaaret vetivätkin aika ajoin puoleensa. Tuiran uimala oli silloin Oulun suosituin uimapaikka.
Urheilu-urani aikana usein kävelin suiston saarten väliä - siellä oli rauhallista keskittyä illan matsia varten. Ja tennistä iskettiin kesät Raatin lisäalueella. Joki ja sen ranta-alueet merkitsivät kaupunkilaispojalle harrastus- ja rentoutumismahdollisuutta luonnon lähellä, mutta kuitenkin kaupungin sydämessä.
Mikäli joen merkitystä oululaisille pohditaan, tulee Oulujoesta puhuttaessa muistaa aina se fakta, että oululaiset juovat tätä vettä. Sen takia on hyvin tärkeää, että veden puhtaudesta pidetään hyvää huolta. Minulle - kuten niin monelle toisellekin oululaiselle - Oulujoki on ollut aina ja on suuri osa Oulua. Tämän olen usein saanut huomata patosillalla ja uusilla pyöräilyreiteillä pikisaarelta aina nallikariin asti kävellessäni, kun oululaiset keskellä päivää pysähtyvät katsomaan ja ihailemaan oululaista jokimaisemaa.
Oulujoen suisto on kuitenkin vain osa Oulujokea, eikä pitkää jokivartta tule unohtaa. Oulujoen varrella on hyvä elää ja asua !
Terveisin Juha Huikari Oulun Kaupunginvaltuutettu
Olen syntynyt meren rannalla, Helsingissä. Olen kasvanut meren rannalla, Kemissä. Olen asunut koko aikuisikäni meren rannalla, Oulussa. Kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät voi kuvitella asuvansa sisämaassa. Voi olla, että tosi tiukan paikan tullen minut saisi raahatuksi Saimaan rannalle, Lappeenrantaan, mistä isäni on kotoisin. Luulen kuitenkin, että noin tiukkaa paikkaa ei tule. Johtuneeko sukunimestäni, Kuha, että vettä pitää olla lähellä, jotta voi elää.
Perämeren lisäksi meillä oululaisilla on upea Oulujoki. Olin asunut muutaman vuoden Oulussa, kun keksin Turkansaaren. Kun meillä ei ollut täällä kesämökkiä, niin oli ihana lähteä retkelle Turkansaareen. Lukemattomia kertoja olemme siellä käyneet. Toisinaan ajoimme sinne polkupyörällä, toisinaan menimme jokea pitkin laivalla tai omalla veneellämme, joskus toki autollakin. Olemme käyneet katsasta-
massa lähes kaikki käsityöperinneviikot ja muutama juhannusaattokin on siellä vierähtänyt. Turkansaaren syysmarkkinoilta olemme tehneet ainutkertaisia ostoksia. Ystävystyimme Turkansaaressa pelimanni Elias Kivilahden kanssa. Hän soitteli saaressa meille usein uusimpia sävellyksiään. Tämän äärettömän sympaattisen ja valoisan ihmisen poismeno muutama vuosi sitten oli suuri suru.
Veneillessä Oulujoella avautuu laajoja peltomaisemia, joita ei olisi uskonut näkevänsä. Oulujoen pinnan korkeutta nostettiin puoli metriä vuosia sitten. Olen surullinen, että kaupunginvaltuuston niukka enemmistö löytyi tuolle päätökselle. Jätin pöytäkirjaan päätökseen eriävän mielipiteeni. Väitettiin, että suppohaitat poistuvat, kun joen pintaa nostetaan. Minun mielestäni (ja monen muun mielestä) suppohaitat olisivat korjaantuneet siten, että joen pintaa ei olisi nostettu ja laskettu jatkuvasti jäätymisaikaan, vaan olisi annettu jääkannen rauhassa muodostua. Muistelen, että yli 30 miljoonalla markalla energialaitoksemme korjasi vaurioita, joita veden pinnan nosto aiheutti yksityisten omistamille rannoille eli rannat jouduttiin rakentamaan uudelleen. Näiden kustannusten lisäksi piti tietenkin rakentaa uudelleen myös Oulun kaupungin omistamat rannat, kuten esimerkiksi Tuiran uimaranta. Tuolloin rakkaan Oulujokemme rannat olivat pahasti murjotun näköisiä ja rannoilta katosivat monet kasvit, joista osa on tullut onneksi takaisin.
Jokeamme pitää vaalia ja Oulun kaupungin pitää tehdä periaatepäätös, että matonpesupaikat siirretään maalle, jolloin likaiset pesuvedet suodattuvat maahan eivätkä Oulujokeen, josta saamme juomavetemme. Iloksemme kaloille on rakennettu portaat, joten pitkästä aikaa lohetkin pääsee uiskentelemaan Oulujokeen.
Leena Kuha Kirjoittaja on Oulun kaupunginvaltuutettu ja Oulun seutuvaltuuston jäsen.
Olen syntynyt, viettänyt kasvuvuoteni ja asunut pääosan elämästäni joen pohjoispuolella. Avioiduttuani asuimme kolme vuotta Torikadulla, jonne en koskaan kunnolla kotiutunut. Oulujoki on - näin asiaa tarkemmin ajateltuani - ollut minulle tietynlainen henkinen linkki ja jakaja. Joen pohjoispuolelle kuulun - en missään tapauksessa eteläpuolelle. Vaimoni mukaan tällainen osin alitajuinen ajattelu meni pisimmälle, kun kävimme Torikadun yksiön jälkeen katsomassa kaksiota Lintulasta. Olin kuulemma jäänyt istumaan autoon ja murahtanut, että tämä kaupunginosa ei kiinnosta ollenkaan. Vaimo kävi katsomassa kaksiota. Onneksi se ei miellyttänyt häntä. Niinpä päädyttiin joen pohjoispuolella Tuirassa sijaitsevaan kaksioon. Sittemmin ei ollakaan hairahduttu pois joen pohjoispuolelta. Voisikohan tällaista kutsua Oulujoki-syndroomaksi, joka on muunnelma turkulaisten huomattavasti tunnetummasta Aurajoki-oireyhdistelmästä.
Oulujoki on minulle oikeastaan lähes aina merkinnyt joen suistoa. Vietin 16 ensimmäistä vuottani Tuirassa Kangastiellä noin 300 metrin päässä suistosta. Ensimmäiset muistikuvat Oulujoen lohesta ovat 1940-luvun lopulta, jolloin elettiin todella niukkaa aikaa nykyiseen verrattuna. Tuiralaiset talolliset ja myös vuokralaiset harrastivat salakalastusta. Poliisit yrittivät saada salakalastajia kiinni. Mieleen on jäänyt elävänä tapaus, jolloin iltahämärässä poliisit huusivat useaan kertaan seisahtumiskäskyä ja uhkasivat ampua. Sitten pistoolilla ammuttiin ilmaan, ja kuului melkoista ryskettä salakalastajien juostessa pakoon pihojen läpi. Jotenkin minulle jäi sellainen käsitys, että poliisit eivät olleet aivan tosissaan jahdissaan. He tiesivät aivan hyvin vallitsevan ravitsemustilanteen.
Harrastinpa itsekin naapurin poikien kanssa "lohenpyyntiä". Lohi yritti epätoivoisesti nousta Oulujokeen. Isoja lohia jäi satimeen Merikosken padon alapuolelle pieniin lammikkoihin. Hupisaarten pusikoissa oli osa meistä vartioimassa ja hälyttämässä poliisien varalta. Toiset mottasivat jo väsyneitä lohia koivuhalolla päähän. Lohet pantiin äkkiä säkkiin ja sitten juostiin pois hippulat vinkuen. Lopulta äiti kielsi harrastuksen, kun lehdissä kerrottiin poliisin ottaneen kiinni nuoria salakalastajia. Joka tapauksessa lohi oli todellinen juhlaruoka työläisperheen suhteellisen nuivassa ruokavalikoimassa. Johtuneeko näistä lapsuuden herkkukokemuksista se, että lohi on aina maistunut minulle.
Lapsuuden kesät ovat muistikuvissa pitkiä ja lämpimiä. Tuiran pojat viettivät aikaansa uiden ja onkien suiston rannoilla. Joka ainoa kohta Merijalin rannalta aina Toppilan satamaan asti on monenmoiseen kertaan kokeiltu onkipaikkana. Naapurin kissat spesialisoituvat kalan syöjiksi. Joskus ne seurasivat rannalle odottamaan särkiä tai seipejä. Ahvenet vietiin aina kotiin paistettaviksi. Aika kului hyvin onkiessa, mutta välillä tietysti pelattiin jalkapalloa ja talvella totta kai jääpalloa. Lapsia oli perheissä paljon, ja niinpä Kisakenttä vilisi innokkaita pelaajapoikia. Tuiran pojista nousikin vaikka kuinka monta poikaa seurojen edustusjoukkueihin ja aina maajoukkueisiin saakka.
Suistossa vesi virtasi väkevästi ja voimakkaasti. Itse koin virran pelottavana ja sitä tietysti lisäsivät äidin jatkuvat varoitukset hukkumisvaarasta. Yhden kerran vaara sitten konkretisoitui jälkikäteenkin ajatellen dramaattisesti. "Lainasimme" rannasta huonokuntoisen veneen ja hinasimme sen hieman Merijalin rannan yläpuolelle. Sitten vaan virran vietäväksi. Virta kiihtyi keskellä, ja vene alkoi pikku hiljalleen täyttyä vedestä. Pari pienintä alkoi jo huutaa peloissaan. Silloin suurin meistä nousi pystyyn ja keikutti venettä sanoen, että eihän tässä ole mitään hätää. Vene ryyppäsi täyslaidallisen vettä ja kaatui. Onneksi kaikki osasivat uida. Ajelehdimme Hietasaaren matalaan rantaan, jossa puolisen tuntia todella peloissamme virvoittelimme yhtä meistä henkiin alkeellisella hengenpelastusmetodilla. Sitten vannoimme, että kodeissa ei kerrota seikkailusta mitään. Läpimärät vaatteet oli vaikea selittää, ja niinpä yksi meistä oli murtunut "ristikuulustelussa". Lopputulos oli se, että kaikki saivat kodeissaan oikein kunnon selkäsaunan. Opetus oli se, että Oulujoki opetti varovaiseksi uimariksi.
Tuirasta muutimme Koskenniskaan aivan joen partaalle. Aika meni lukio-opinnoissa ja jalkapallon ja erityisesti jääpallon peluussa Oulun Luistinseurassa mukavassa kaveriporukassa. Vaikka asuimme joen äyräällä, niin joki häipyi jonnekin taustalle. Muutamia joen rannalla otettuja valokuvia on muistona noista ajoista. Nuoremmille veljilleni joki merkitsi kuitenkin samaa kuin minulle suistoalue. He uivat, soutelivat ja onkivat joella.
Uusia näkökulmia Oulujokeen aukesi opiskeluvuosina maantieteen ja biologian opintojen kautta. Siitä ei sen enempää tässä yhteydessä. Opiskeluvuosina olin Nallikarin leirintäalueella vartijana (1962-67). Kaupungilla ei ollut oppaita eikä juuri tulkkejaan siihen aikaan. Muutaman kerran kaupungintalolta soitettiin ja komennettiin esittelemään kaupunkia ulkomaisille vieraille. Mieleeni on lähtemättömästi jäänyt yhdysvaltalainen arkkitehtipariskunta, jonka kanssa kiersimme taksilla kaupunkia ja erityisesti suistoaluetta. Sitten hän halusi moottoriveneretkeä pitkin Oulujokea ja kävimmekin Turkansaaressa saakka. Hän kehui vuolaasti ja käsittääkseni aidosti Oulujoen kulttuurimaisemaa. Hänen mielestään se vetää täysin vertoja monille kuuluisille Keski-Euroopan jokilaaksojen kulttuurimaisemille Moseljoesta lähtien. Lisäksi hänen mielestään Oulu sijaitsi ainutlaatuisella tavalla joen suistossa. Hän kysyi: "Miksi suiston luonnonmaisemaa ei ole paremmin hyödynnetty? Ymmärtävätkö oululaiset suiston ja joen ainutlaatuisuuden?" Hyviä kysymyksiä edelleen! Onhan näissä asioissa edetty 1960-luvulta aimo askelia eteenpäin, mutta paljon on vielä tehtävää. Ehkä monille joen ja suiston ainutlaatuisuutta on vaikea mieltää, koska nehän ovat aina olleet siinä.
Olen asunut jo kohta 30 vuotta Toppilassa muutaman sadan metrin päässä Toppilansalmesta. Suosituin kävelylenkkimme on suiston kiertäminen - niin kuin se näyttää olevan monen muunkin oululaisen. Suisto on todella ainutlaatuinen, ja se muuttuu niin ihmisen kuin luonnon- kin toimesta. Maannousemisen seurauksena lapsuuden uimapaikalta Huovisen rannasta Tukkisaareen pääsee nyt kahlaamalla.
Toivottavasti Oulun päättäjillä riittää malttia Merijalin rannan niin kuin koko muunkin suistoalueen mahdollisessa rakentamisessa. Suisto ei kaipaa mielestäni mitään ylimääräistä rakentamista. Sen on säilyttävä kaikkien oululaisten virkistysalueena.
Veikko Ervasti kirjoittaja on rehtori (eläk.), Oulun kaupungin valtuuston 2. varapuheenjohtaja
Vanhin sisareni hukkui 1940-luvulla 100 metrin päässä virtaavaan Muhosjokeen. Katsoessani nyt pienenevää uomaa hämmästelen tapaturmaa, sillä vesi yltää hädin tuskin enää napaan saakka. Joesta muodostukin äidille ikuinen huolenaihe. Jos joku 10 lapsesta oli kadoksissa, oli ensimmäisenä pelkona joki, josta eksyneen haku aina käynnistyi. Joelle kiellettiin menemästä yksin ja ne harvinaiset selkäsaunat tulivat nimenomaan tämän säännön rikkomisesta.
Pelottelu näkillä tai hukkumisella ei tietenkään estänyt kylän lapsia uimasta. Suosituimmat uimapaikat olivat Hautapaltossa ja kaupan kohdalla olevassa joen mutkassa. Vesi oli puhdasta mutta ruskeaa, johtuen soisesta alkuperästä. Joen puhtaus tuli todistettua sillä, että avannossa virutettu pyykki hohti vitivalkoisena jäälevynä kuivatusnarulla.
Isoisäni Vihtori Piippo oli kylän kuuluisin metsästä ja kalastaja. Vuodenajasta riippuen made ja haukisaalit vuorottelivat meidänkin ruokapöydässä. Kotonamme ei kalastettu, mutta kalaa toki syötiin. Joko vanhaisän pyytämää tai karvapääksi nimittämämme kiertävän kalakauppiaan myymää. Isäni ei myöskään metsästänyt ja siksi meistä kuudesta veljeksestä kukaan ei harrasta hirven tai jäniksen metsästystä. Joku sentään kalastaa ja osa innokkaastikin. Mataloitumisesta huolimatta Muhosjoesta saa edelleen ainakin harjusta. Muhosjoki on yksi Oulujoen sivujoki ja nimenomaan se, johon lohi voisi nousta, jos selviää eteenpäin Merikosken lohiportaasta. Ainakaan vielä ei ole voitu markkinoida lohijokeamme. Ehkä sekin aika tulee ja kylästä tulee kalastajien suosikki.
Kävin keskikoulun ja lukion Muhoksen yhteiskoulussa. Olin jo ennen koulun vaihtumista kirkonkylälle tiennyt, että Muhos on voimalaitospitäjä. Meillekin sähkö tuli Pällin voimalasta. Koulussa en voinut olla tutustumatta Leppiniemen kylän koulukavereihin. Kävin Leppiniemissä vasta monta vuotta Muhokselta muuttamisen jälkeen. Pyhäkosken voimalaitoksen ympärille arkkitehti Aarne Ervin piirtämä kaupunkimainen kylä poikkesi täysin muusta pitäjästä. Ei kait ollut kumma, jos siellä asuvat nuoret tunsivat itsensä hieman erilaisiksi meidän maalaistalon poikien ja tyttöjen seassa.
Kylmälänkylä on asutettu nauhamaisesti pitkin Muhosjokea. Kylä on epävirallisesti nimetty maamme pisimmäksi kyläksi. Asia varmistui minullekin kun kauan sitten pääsin kirkkaalla säällä ihailemaan koko pitkän asutuksen Kajaani-Oulu välillä lentokoneen ikkunasta. Vaikuttavinta oli kuitenkin se erämaan laajuus, joka kylää ympäröi.
Muhosjoen latva on suolla, jota Kylmälänkylän ympärillä riittää. Turpeen käyttö energiana on tuonut soillemme aivan uuden merkityksen. Sen seurauksena tosin hillasuot on melkein menetetty. Aika tavaran kaupittelee pitää tässäkin hyvin paikkansa. Minun lapsuudessani kylällämme oli pajun rehevöittämiä joen rantoja, suota ja sääskiä. Suon arvo on jo löydetty ja hyödynnetty. Pajusta tehdään koriste- ja käyttöesineitä ja varmaan vielä keksitään käyttöä sääskillekin. Pari viime kesää tosin ovat olleet poikkeuksellisin vähäsääskisiä. Ettei vain olisi osa kasvihuoneilmiötä?
Lapsuuden kotimme sijaitsee noin 30 kilometrin päässä Muhoksen kirkonkylästä. Satunnainen kävijä saattaisi sanoa, että luontoäiti ei ole jakanut lahjojaan luodessaan kyläämme. ´Karua mutta kotoista´ on ollut mottomme ja kesäkotimme on nyt jo uuden sukupolven juurtumispaikka. Joskus kateellisena katselen Savon, Kainuun, Lapin tai Keski-Suomen maisemia. Vaikka kylästämme puuttuvat järvet, vaarat ja saaret, on lapsuuden ympäristö jokaiselle tärkein sielun maisema. Kylä on kokenut aivan uuden nousun. Kylätoimikunta on jopa ruoppaamassa suojärveä uimapaikaksi ja retkeilyä varten. Uusia asukkaita muuttaisi enemmänkin jos olisi sopivia taloja tai tontteja myynnissä.
Valmistuin hammaslääkäriksi Turun yliopistosta. Jo kansakoulussa opin, että Aurajoki on maamme äitijoki. Pettymykseni oli melkoinen kuin näin ruoppaamattoman kapean uoman. Muistutti kovasti kotijokeani. Oulussa olen asunut jo yli 25 vuotta, josta ison osan Oulujoen rannalla Värtössä. Muita kotijokiani ovat olleet Elbe ja Aare.
Vuosi Hampurissa näytti miten joen suisto vaikuttaa kaupungin kehittymiseen niin hyvässä kuin pahassa. Euroopan toiseksi suurin satama ja Reeperbahn ovat muokanneet voimakkaasti hansakaupungin katukuvaa. Aare-joen varrella Sveitsin Bernissä asuin pari kuukautta. Joki virtasi vaalean turkoosina ja voimakkaana pienen pääkaupungin läpi. Vauhti tuli vuorilta ja berniläisten - kuten minunkin - huvittelu oli jättäytyä virran vietäväksi yläjuoksulla ja nousta pois vasta usean kilometrin uimisen jälkeen.
Oulu on aina ollut enemmän joensuisto- kuin merikaupunki. Vasta viime vuosikymmeninä on merenrantaa ryhdytty kaavoittamaan ja kunnolla hyödyntämään. Itse ymmärrän enemmän joen päälle. En purjehdi, mutta saatan soudella, uida - joskus jopa avannossakin - ja ennen kaikkea hiihdellä kevätjäillä. Värtön kaupunginosaa pidän edelleenkin oululaisena kotiseutunani ja sinne palannen, kunhan ensin rakennan talon tontille, joka sijaitsee lähellä entistä rivitalokotiani.
Viime eduskuntavaalien aikana sain osallistua muutamiin Oulujokea käsitteleviin tilaisuuksiin. Puolueaktivistimme Pertti Ervasti ei sallinut yhdenkään ehdokkaan unohtaa valjastettua jokea. Pertti, joka on syntynyt ja kasvanut Oulujoen varrella Vaalassa, olikin oikea henkilö jokea puolustamaan.
Vapaa Oulujoki tuntui aluksi utopialta. Kuin katteettomalta vaalilupaukselta. Seuratessani asian ympärillä käytyä keskustelua ja tutustuessani asialle omistautuneisiin henkilöihin, en pidä hanketta enää ollenkaan mahdottomalta. Luonnonmukaisen joen palautus voisi alkaa kalaportailla, joilla lohi saadaan nousemaan aina Oulujärvelle saakka. Kaikki "hullut" ideat tarvitsevat mielikuvitusrikkaat, mutta sitkeät puolestapuhujat. Oulujoen ystäviä ja ymmärtäjiä on onneksi jo melko monta.
Kirjoittaja on suu- ja leukakirurgian professori Oulun yliopistossa, Oulun kaupunginvaltuuston jäsen ja kulttuurilautakunnan puheenjohtaja
Perheelläni on kesänviettopaikka Sotkajärven rannalla, Utajärven kunnassa. Vanhempani ostivat Oulujoen Uittoyhdistykseltä tämän uittomiesten tukikohdan jo muutama vuosi ennen syntymääni ja nimesivät talon Reviiriksi - biologeja kun ovat. Talo sijaitsee pienellä niemellä ja siihen kuuluu myös oma pieni saari, joka ristittiin Kylkiäiseksi. Ensimmäisiä kesiäni vietin siis jo sylivauvana Oulujoen maastoissa, mutta tuolta ajalta minulla ei juurikaan muistikuvia ole.
Vanhasta uittokämpästä löytyi paljon jänniä esineitä ja tavaroita, jotka liittyvät uiton ja sitä kautta Oulujoen historiaan. Aitassa oli jos jonkinlaista rautaista tappia ja pulttia, joilla tukkipuomeja oli kiinnitetty toisiinsa ja rantakiviin. Ensimmäiset soittimenikin olivat jotain ruostuneita uittotyökaluja. Kun myöhemmin opiskelin konservatoriossa lyömäsoitinten soittoa, vanhempani nauroivat, että kyllä se lyömäsoittajan ura lähti jo varhain liikkeelle näillä uittoyhdistykseltä jääneillä rautaromuilla. Reviirin tuvassa oli valtava 20 litran kahvipannu, jolla uittoemäntä oli keittänyt kahvia koko uittoporukalle ja vanhempien makuuhuoneessa, joka sijaitsee uittopäällikön entisessä toimistohuoneessa, on edelleenkin tuolta ajalta perintönä vanhanaikainen työpöytä ja tuoli, jotka ovat prikulleen samanlaiset kuin Pohjois-Pohjanmaan maakuntamuseossa uitosta kertovassa näyttelyssä. Myös rantasauna on todella tilava - pitihän uittoporukan mahtua lauteille samaan aikaan saunomaan.
Ensimmäiset muistoni varsinaisesta liikkumisesta Oulujoen vesistöissä liittyvät retkiin, joita vanhempieni ja sukulaislasten kanssa teimme, kun olin jo vähän vanhempi. Erityisen suosittuja olivat lähisaaret, joista osa oli syntynyt aikoinaan uittoväylän ruoppauksen aikana ylöskaivetusta maa-aineksesta. Nämä ns. vallisaaret olivat todella kapeita ja pitkiä, vain muutaman metrin levyisiä, eikä niillä vielä tuohon aikaan 1970-80-lukujen taitteessa ollut juurikaan kasvustoa. Enimmäkseen ne olivat siis paljaita, kivisia saaria ja niissä pystyi vaivattomasti juoksemaan saaren päästä toiseen ja ottamaan kavereiden kanssa sekuntikellolla aikaa, kuinka kauan yhden vallisaaren päästä päähän juokseminen kestää.
Vallisaaret olivat siis syntyneet koneellisesti. Yksi vaelluspaikkamme oli joen rannalla oleva aukio, jolla valtava Marion-niminen ruoppauskone oli aikanaan ollut passissa. Vanhempani kertoivat tarinoita siitä, kuinka ihmeellinen vempain tämä Marion oli. Tuhansien tonnien painoinen vehje oli väylän ruoppauksen aikaan todellinen sensaatio, siitä kirjoitettiin lehdissä ja ihmiset tulivat kauempaakin ihastelemaan valtavaa konejättiläistä. Vaikken itse ole koskaan Marionia nähnyt enkä tiedä onko sitä enää edes olemassa, minulle tulee edelleenkin mieleen nämä tarinat, kun näen oikein ison kaivinkoneen.
Vallisaaret olivat täydellinen kontrasti Reviirin toisella puolella sijaitseville saarille, Järvelän saarelle ja Rikkolan saarelle, jotka olivat yhtä "viidakkoa". Me lapset ristimmekin Rikkolan saaren Tarzanin viidakoksi, koska saaren keskiosa on isojen, täydessä lehdessä olevien puiden juurella ihan pimeää myös päivisin ja paikka oli lapselle ehkä vähän pelottavakin. Järvelän saari, jota myös Lammassaareksi kutsuttiin, on vähän helppokulkuisempi ja siellä kävimme äidin ja isän kanssa mesimarjassa ja joka syksy sieniretkillä.
Silloin tällöin soudimme myös Oulujokivartta ja uittoväylää pitkin ylöspäin kohti Utajärveä. Vanhassa jokiuomassa oli patoja ja kivikoita, joten joskus veneen joutui kantamaan matalan paikan yli, jotta pääsi etenemään. Esimerkiksi Sotkan vanhalle hautausmaalle, jonka ympäristössä oli paljon mielenkiintoista näkemistä, ei päässyt kuin niinä päivinä, jolloin joen uomassa oli voimalaitosten vedensäännöstelyn ansiosta riittävästi vettä. Ja koko ajan joko minun tai veljeni Sampsan piti istua veneen nokassa ja toimia "kivientähystäjänä", ettei vene karahtanut kivisessä lahdessa karille.
Erityisen salaperäisiä meistä lapsista olivat uppotukit, joita löytyi mökkirannan läheisyydestä useita. En tiedä, mikä niissä lahonneissa tukeissa oli niin kiinnostavaa ja pelottavaa. Jotenkin ne vaikuttivat etenkin illalla niin aavemaisilta sojottaessaan tummina aaltojen keskellä. Ehkä ne näyttivät vähän"järvihirviöiltä" tai lohikäärmeiltä tai jotain, mutta yksin emme uskaltaneet mennä kovin lähelle niitä, vaan omilla soutureissuillamme pyrimme kiertämään tukit kaukaa. Muutama vuosi sitten Utajärven kunta sai projektirahaa EU:lta, jolla vanhat lahonneet tukit nostettiin ylös ja poistettiin, joten niitä ei enää ole. Samalla Sotkajärven saariin rakennettiin hienoja kotia ja laavuja, joilla nykyiset retkeilijät voivat rentoutua. Oulujoen virkistyskäyttö on kyllä varmasti hyötynyt tästä työstä.
Joskus isäni souteli Oulujokivartta alaspäin Määtän saareen ja kävimme saaren nokassa nuotiopaikalla paistamassa makkaroita ja syömässä eväsleipiä. Tuohon aikaan Määtän saaressa oli paljon mustikoita, joten useimmiten syksymmällä meillä oli tuoreita mustikoita mukana takaisin Reviirille palatessamme. Tätä pidemmällä emme yleensä ihan lapsuudessa käyneet, koska soutumatkaa oli jo jonkin verran. Vasta kun hankimme moottoriveneen 80-luvun lopussa, saatoimme tehdä pitempiä retkiä. Nykyään jokaiseen kesää kuuluu ainakin yksi koko perheen veneretki Pällin voimalaitokselle saakka. Viime kesänä myös vajaa puolivuotias esikoispoikani Otso-Antero pääsi eka kertaa mukaan.
Mieleen on jäänyt elävästi myös jokavuotiset autolla tehdyt reissut ns. Kielolaaksoon, joka sijaitsi Oulujokeen laskevan Muhosjoen kanjonissa. Kun kielot kukkivat, koko laakso oli valkoisenaan ja tuoksu oli sanoinkuvaamaton. Vanhempani olivat aikoinaan olleet häämatkalla Muhosjokikanjonin maastoissa ja he tykkäsivät viedä meitä lapsiakin näihin upeisiin, jylhiin maisemiin.
Yleensä ajelimme mökille Oulujoen pohjoispuolen tietä autolla, mutta silloin tällöin hulluttelimme vähän ja käytimme eteläpuolen tietä ja Sanginjoen lossia. Myöhemmin kun olin jo murrosikäinen, teimme koulukavereideni kanssa tyttöjen reissuja Reviirille polkupyörillä ja myös silloin lossi tuntui eksoottiselta vaihtoehdolta. Matkaa kertyi sellainen viitisenkymmentä kilometriä, joka oli ala-asteikäisille, hivenen toisella kymmenellä oleville tytöille ihan kelpo pyöräilysuoritus. Etenkin Päivärinteen mäki vaati aina kovaa tsemppausta.
Oulujoki näytteli tietenkin roolia myös kaupunkielämässä. Lapsuuden suosituin uintipaikkamme oli Myllyojan julkinen uimaranta ja myöhemmin teimme retkiä sekä Saarelan rannalle että Tuiraan. Ensimmäiset uimakoulut tuli siis käytyä Oulujoessa. Muistan, että tuohon aikaan rantalaitureilla näki kaupunkirannoillakin vielä usein matonpesijöitä. Mäntysuovan tuoksusta tuleekin aina mieleen nämä kesäpäivät julkisilla uimarannoilla.
Kaiken kaikkiaan Oulujokeen liittyvät muistot ovat myönteisiä. Haluankin kiittää Oulujoen reitti ry:tä siitä työstä, mitä yhdistys tekee Oulujoen vesistöjen virkistyskäytön eteen ja alueen kulttuurihistorian säilyttämiseksi.
Piia-Noora Kauppi
Puhun tässä Euroopan merkittävistä kulttuurijoista lännestä itään. Mutta otan esiin vain sellaiset, joihin minulla on jonkinlaista omakohtaista tuntumaa. Olen ainakin nähnyt ne, jollen koskettanut. Tämä on tahallinen ilmaus: joki on elävä olento, joten sen koskettaminen on yhtä tärkeätä kuin siitä puhuminen tai siitä lukeminen. Rakastaa voi kaukaakin, mutta vasta kosketus tuo tunteelle ravintoa.
Suomen joet jätän tällä kertaa koskettelematta. Ensimmäinen eurooppalainen kulttuurijoki lännessä on oikeastaan Portugalin Douro, mutta sitä en tunne. Sen sijaan Espanjan koillisosien valtajoen Ebron rannoilla olen ollut, tosin yli neljännesvuosisata sitten, vuonna 1978. Joki on latvaosallaan nimeltään Ebro, suupuolelaltaan katalonian kielellä Ebre.
Nyt joki on nousemassa huomion keskipisteeseen, kun sen rannalla oleva Aragonian maakunnan pääkaupunki Saragossa on tulossa maailmannäyttelyn 2008 pitopaikaksi. Se voitti kilpailun Italian Triesteä ja Kreikan Thessalonikia vastaan. Joki saa maailmannäyttelyssä keskeisen aseman. Expo-2008 tapahtuman johtajan Jerónimo Blascon mukaan Ebrosta tehdään Saragossan "pääkatu". Juha Pekka Helmisen mukaan (Kaleva 4.1.2005) "yli sadan hehtaarin laajuinen näyttelyalue tulee sijaitsemaan (huonoa suomea espanjansuomalaiselta) noin kahden kilometrin päässä kaupungin keskustasta Pilarin aukiolta Ebro-joen maisemissa". Maailmannäyttelyprojektin suunnitelmiin liittyy myös Ebron ja sen rantaviivan ehostaminen 25 kilometrin matkalta.
Tämä on hyvä. Jokea uhkasi jokin aika sitten joidenkin byrokraattien aivosolmuissa syntynyt ajatus johtaa melkoinen osa vedestä etelään kastelemaan Valencian alueen appelsiiniviljelmiä. Tätä mieletöntä hanketta vastustamaan nousivat joen rannan talonpojat Aragonian ja Katalonian puolella sekä jokisuun merikalastajat. Ravinteikkaiden jokivesien valuminen etelään olisi haitannut meren kala- ja äyriäistuotantoa. Myös jokivarren teollisuusjätevesien puhdistaminen nousi taistelun agendaan. Ymmärtääkseni vesien kääntämissuunnitelma on ainakin toistaiseksi hautautunut pöytälaatikoihin. Se oli pienemmässä mittakaavassa yhtä typerä kuin kuuluisa neuvostoaikainen suunnitelma kääntää Pohjoiseen Jäämereen virtaavat Siperian joet etelään kastelemaan Kazakstanin ja Uzbekistanin puuvillapeltoja. Oulujoen valjastaminen oli sentään aikanaan ymmärrettävä, joskin valitettava hanke. Jokien huono kohtelu ei ole maailmassa harvinaista.
Espanjan viidenneksi suurin kaupunki Saragossa on tähän mennessä ollut tunnettu Pilar-kultin keskuksena. Naispyhimystä juhlitaan vuosittain lokakuussa kolmen viikon ajan. Samalla Saragossa on pitkään ollut Espanjan vanhoillisin kaupunki, todellinen taantumuksen pesä. Maan pitkäaikainen diktaattori, kenraali Francisco Franco toimi siellä aikanaan kuuluisan maavoimien kadettikoulun ensimmäisenä johtajana. Sinä aikana hän solmi ne yhteydet sotilaseliittiin ja kirkkoon, jotka olivat keskeinen tekijä hänen noustessaan Espanjan sisällissodan oikeistolaisen puolen johtajaksi 1930-luvulla.
Minun kokemukseni Saragossasta vuonna 1978 vahvistavat tätä. Matkustimme (kerron kohta ketkä me) Ebron vartta ylöspäin Kataloniasta, Barcelonasta ja viivyimme vuorokauden verran Saragossassa. Oli pääsiäisviikko, "pyhä viikko", katolisten ja erityisesti espanjalaisten katolisten suurin vuotuinen juhla. Mustapukuiset ja huppupäiset kulkueet pitkin ristein varustettuina ja soihduin valastuina laahustivat surumusiikin räikyessä pitkin kaupungin pimeitä katuja.
Franco oli kuollut pari vuotta aiemmin, mutta Espanjan demokratisoitumiskehitys oli vasta alussa. Saragossassa sitä ei tuntunut lainkaan, toisin kuin kaikenkirjavien puoluejulisteiden kyllästämillä Barcelonan seinillä ja muureilla. Tunnelma oli uhkaava, ikään kuin Saragossa, vanha Francon kaupunki aikoisi vielä näyttää kyntensä demokratiahaahuilijoille. Näytelmäkirjailija Henri Kapulainen tuijotti helatorstai-iltana baarissa kuumeisin silmin: "Täällä ahdistaa!"
Pian tapahtuikin Madridissa kansalliskaartin vallankaappausyritys, jonka kuningas Juan Carlos torjui käskien ylipäällikkönä kaartilaisten palata kasarmeihinsa. Franco oli nimen omaan kasvattanut hänet yksinvaltiaatiksi, mutta nuoren monarkin pinnan alla oli kasvanut demokraatti. Juan Carlos on ainoa nyt vallassa oleva eurooppalainen monarkki, jonka mielenlaatua todella on koeteltu. Ja hän kesti tulikokeen.
Oli vapauttavaa pitkänäperjantaina keväisessä auringonpaisteessa matkustaa taas bussilla Ebron äyräitä takaisin iloiseen vapaaseen Kataloniaan ja sen pääkaupunkiin Barcelonaan.
Ebron varsi tuli joillekin suomalaisille tutuksi jo tätä ajankohtaa neljäkymmentä vuotta aiemmin. Siellä kulki Espanjan sisällissodan Aragonian rintaman rintamalinja, jossa sotaan osallistui koko joukko suomalaisia vapaaehtoisia palvellen laillisen tasavallan joukoissa, kuuluisissa kansainvälisissä prikaateissa. Ebron varrella käytiin asemasotaa ja muutamia raskaita taisteluja vuosien 1936 ja 39 välillä. Se joka on tästä kiinnostunut, voi parhaiten tutustua pari vuotta sitten ilmestyneeseen Jyrki Juuselan tutkimukseen Suomalaiset Espanjan sisällissodassa (Atena 2003).
Ebron mutkasssa käytiin rajuja taisteluja fasistien pyrkiessä Välimerelle. Suomalaisia ja erityisesti amerikansuomalaisia oli runsaasti varsinkin amerikkalaisessa Lincoln-Washington -pataljoonassa ja kanadalaisessa Mackenzie-Papineau -pataljoonassa. Kesällä 1938 tasavaltalaiset, jotka oli jo työnnetty Ebron itäpuolelle, tekivät sankarillisen vastaiskun ja ylittivät joen venein ja ponttoonisiltoja myöten tehden länsipuolelle sillanpääaseman. Ebron ylityksessä kuoli Pentti Haanpään sanoin monta hyvempää ja huonompaa Suomen miestä, kuten tietysti muitakin. Ebron vastaisku oli vain väkiaikainen menestys. Sota oli jo kääntymässä tasavallalle tappiolliseksi. Pääkaupungit Madrid, Barcelona ja Valencia vielä taistelivat, mutta loppu häämötti.
Se miksi minä olin Ebron varrella, liittyi juuri tähän. Kirjailija- ja taiteilijaryhmä Kiila järjesti opintomatkan tutustumaan vapautuneeseen Espanjaan, erityisesti Barcelonan kulttuurielämään. Samalla matkalla oli mukana filmiryhmä, joka kuvasi dokumenttifilmiä sisällisodan suomalaisista, luonnollisesti tasavallan puolen vapaaehtoisista. Francon puolellakin oli muutamia seikkailijoita. Mukanamme oli neljä veteraania Suomen suomalaisista korkeimman upseerinarvon saaneen kapteeni Paavo Koskisen johdolla. Pohjoissuomalaisista oli matkassa torniolainen Sulo Paaso. Saragossaan tulimme siksi, että filmiryhmä kävi veteraanien kanssa sieltä käsin juuri Ebron varren taistelupaikoilla.
Oli liikuttavaa nähdä, miten sydämellisesti aikanaan henkensä ja terveytensä vapaaehtoisesti vaarantaneet vanhat miehet otettiin vastaan entisten asetoverien luona, jotka neljänkymmenen vuoden tauon jälkeen saattoivat avoimesti tulla esiin. Tuli tunne, että vaikka Franco oli aikanaan voittanut, pitkällä tähtäyksellä demokratia silti perii voiton.
Ranskan Rhône-jokea en tunne, mutta Pariisin Seinen olen tavannut kahdesti, vuosina 1962 ja 2002. Pariisi oli toki muuttunut näiden neljänkymmenen vuoden välillä, mutta joki ei. Tuo sinänsä varsin lyhyt joki kantaa pituuttaan enemmän kulttuuriarvoa, sen kulttuurimaine on maailman mahtavimpia. Sitä ovat kuvanneet ja ylistäneet lukemattomat taiteilijat kaikin mahdollisin taidemuodoin. Kuten merkittävä joki aina, Seine ei merkitse vain fyysistä vesiuomaa, vaan se on symboli, merkitysten suma. Omassa runossani "Seine seitsemänkymmentä" aiheena on 1900-luvun merkittävimmän eurooppalaisen runoilijan, saksaksi kirjoittaneen, Romaniassa syntyneen ja Pariisissa asuneen juutalaisen runoilijan Paul Celanin muisto, hän kun monien muiden runoilijoiden tavoin päätyi epätoivoissaan hukuttautumaan jokeen huhtikuussa 1970. Näin teki myös 20-luvun lopussa nouseva suomalainen runoilija ja kriitikko Yrjö Gustafsson, Uuno Kailaan ystävä. Runoni:
Joet, milloin, joet
virtaavat latvoille
Paljastuu muuan päivä yön kiviltä
Uiva runoilija pelkää elämää
enemmän kuin tammikuuta
Huhtikuu ei-kenenkään-kuu
Akvaariorinta täynnä kalasuolaa
Jurasuota
Bukowinan ääntä
Ei tämä profeetta kestä parrattakaan
ui päivän yöksi
Miksi saksalainen ei voi tulla ranskalaiseksi juutalaiseksi
Miksi Czernowitzissa ei ole synagogaa
Seinessä kaloja
Milloin, lopulta Cité-laiva lipuu mereen
kun kärjessä algerialaisten savirummut pitävät ääntä
Milloin hassidim-profeetta kähertää partansa
Minkä värinen on runoilijan lippu
Kuva Cité-saaren kärjessä darbuka-rumpujaan soittavista algerialaisista liittyy omakohtaisiin muistoihin. Vuonna 1962, ylioppilaskesänäni, olin Pariisissa kolme viikkoa kirjailijapariskunta Pentti Holapan ja Olli-Matti Ronimuksen vieraana. Näin silloin myös suuren filminäyttelijän Jeanne Moreaun ajelevan avoautossa nuoren rakastajansa kanssa Seinen rantakatua, oikealla rannalla.
Kolme vuotta sitten liikuin Seinen etelärannalla, kuuluisalla vasemmalla rannalla (rive gauche) ja taas Citén saarella, jossa on Notre Damen katedraali. Mutta nyt saaren kärjen oli vallannut maaliskuinen kevättulva. Kärkeen ei ollut menemistä. Olen ottanut näkymän novelliini, nimeltään juuri "Seinen tulva", tähän tapaan:
Alkoi sataa, ensin säästeliäästi. Michel [Kittilän poika Mikko Peltovuoma] käveli kiireisin askelin Pont Neufin yli Citélle. Vihreän WC:n kyljessä oli graffiitti: TIGRIS ULTRAS PARIS SG. Todella, Seinen vesi oli korkeammalla kuin vuosiin. Sitä riitti Alppien rinteiltä kuin kaksoisvirtain maasta. Citén ympärillä vedet eivät olleet enää neitseellisiä vuoristopuroja, vaan saaren kärki oli ruskeassa vedessä, niin että arabit eivät voineet siellä kumisuttaa illan tullen savirumpujaan. Vesi nousi porras portaalta ja nuolenpäälehtisten hopeasalavien runkoja ylös. Vesibussit eivät päässeet lähtemään ja rantaravintola oli sulkenut ovensa. Vain Henrik IV kohotteli korkealta ratsunsa selästä miekkaansa kohti Ivryn taistelua eikä piitannut vedestä vähääkään. Näin voi tehdä vain historian suurmies. Pariisi on messun arvoinen, eikä tuhotulva saa sitä estää.
Tämän vierailun, joka oli vain lyhyt seminaarimatka, suurin elämys oli vasemmalla rannalla oleva antikvaarinen kirjakauppa Shakespeare and Company. Se on perinteikäs divari, todellinen kulttuurikeidas, jossa aikanaan jo irlantilainen suurkirjailija James Joyce ja muut merkittävät kirjailijat ovat roikkuneet. Se oli auki yömyöhään. Yhdessä lasiseinäisessä kirjakaapissa loikoili kaikessa rauhassa lihava kissa. Se oli varmaan syönyt kaappien kirjallista antia. Todella kirjallinen katti!
Seuraavaksi harppaan yli kanaalin ja Irlannin merenkin Joycen kotikaupunkiin Dubliniin, Irlannin pääkaupunkiin. Sen halki virtailee hitaasti Liffey-joki. Sekään ei ole pitkä eikä mahtava, niin kuin eivät mitkään Irlannin joista. Mutta Liffey on saanut kuolemattoman ikuistuksensa Joycen viimeisessä ja epäilemättä suurimmassa, merkillisimmässä romaanissa Finnegans Wake (1939). Siinä joki on elävä naispuolinen olento, jolla on kaunis nimi Anna Livia Plurabelle eli "Monikaunis". Suurteoksen idea perustuu veden kiertoliikkeeseen, ikuisen paluun ajatukseen. Alussa Liffey virtaa Irlannin mereen. Siellä vesi höyrystyy pilviksi, palaa joen lähteille ja sataa alas alkaen uuden kierroksen. Teos alkaa pienellä alkukirjaimella: "riverrun" ja päättyy ilman pistettä, eli lukijan pitää lukea lause loppuun alusta; joen ja virkkeiden liike ei koskaan lakkaa.
Kun Dublinissa kulkee seuraten Joycen tunnetuimman teoksen, Odysseus-romaanin (1922) päähenkilön Leopold Bloomin päivää, sen kartoitettua ja turistikierrokseksi tehtyä reittiä, Ormond-hotellin ravintolassa on nautittava pieni aamiainen. Sen jälkeen Liffeyn voi ylittää kaarevaa kävelysiltaa myöten ja tähystää veteen, tuntuuko tuo likainen ruskea vesi erityisen kultivoidulta. Ainakaan muistoissani vuodelta 1986 se ei ole erityisen hohdokasta. Enemmän on jäänyt mieleeni vielä tummemman ruskea, melkeinpä pikimusta Guinnesin panimon stout-olut kermaisine vaahtoineen.
Soca-joen kuiskauksia Lähden nyt Anna Livia Plurabellen rannoilta lentoon kaakkoon Aer Linguksen koneella päämääränä Italian ja Slovenian raja. Siellä virtaa pieni Soca-joki, joka laskee Adrian mereen italialaisena, nimenään Isonzo. Tutustuin siihen viime kesänä osallistuessani slovenialaisessa pikkukaupungissa Tolminissa eurooppalaiseen äidinkielen ja kirjallisuuden kouluopetusta käsitelleeseen kesäkouluun. Kaupunki on joen rannalla. Kerroin asiasta kolmiosaisessa matkajuttusarjassani Soca-joen tarinoita Kalevassa 30.8.-3.9.2004.
Jokeen liittyy amerikkalaisen Nobel-kirjailijan Ernest Hemingwayn ensimmäinen menestysteos, romaani Jäähyväiset aseille (1929). Teoksen avaus alkaa juuri Isonzon rannalla. Teos on sikäli dokumenttipohjainen, että Hemingway toimi ensimmäisen maailmansodan aikana Isonzon rintamalla vapaaehtoisena ambulanssin kuljettajana italialaisten puolella. Koska amerikkalainen kirjailija rakasti sotaa, vaaraa ja jännitystä, hän seurasi reportterina myös Ebron mutkan viimeisiä taisteluja marraskuussa 1938. - Isonzo-Socaan liittyy runoni "Wassergrün", jonka olen omistanut Pekka Jurvelinille, "sankarisoutajalle, jokien miehelle":
Nimi vaihtuu, vesi pysyy
välkkävä, juokseva
väri turkoosista mutaan kääntyy
Joki silmänsä avaa, vihreä se on
Lethen katse
sinulle salaisuutensa kertoo
kun jäät lähti, haudat avautui
Joki: taimenen, nieriän koti
lohen talo
vain vuoret, ei pato tien rajaa
Kun kaksi jokea yhtyy
syntyy vielä väkevämpi
Ei sitä saa kasvattaa
kuin lasta vaikeasti, hitaasti
Joki kasvaa kuin ajatus
liejua vieden, kaloja tuoden
Lohen portti on nyt avoin:
tulevaisuus odottaa
Italian kaakkoisnurkan Triestessä, joka siis katkeruudekseen menetti Saragossalle maailmannäyttelyn, tapasin merkittävän eurooppalaisen kirjailijan ja kirjallisuudentutkijan Claudio Magrisin. Hän on meillä tunnetuin teoksestaan, joka kertoo pientä Socaa paljon suuremmasta virrasta, Tonavasta. Hänen vuonna 2000 suomennettu teoksensa Tonava (alun perin 1986) on ollut kaikkialla menestys ja tehnyt tunnetuksi paitsi kirjailijaa itseään ennen kaikkea tätä Euroopan merkittävintä jokea.
Vaikka Euroopassa on monia merkittäviä jokia, Tonava on monikansallisuudessaan ja kulttuuriensa kirjossa epäilemättä tärkein. Se syntyy saksalaisena Schwarzwaldin rinteiltä, sitten siitä tulee vuorollaan itävaltalainen, slovakialainen, unkarilainen, serbialainen, bulgarialainen, ja lopulta se hukkuu romanialaisena Mustaan mereen. Sen varrella on sellaisia historiallisia kaupunkeja kuin Ulm, Wien, Bratislava, Budapest, Novi Sad ja Belgrad.
Magris matkustaa teoksessaan pitkin Tonavan rantoja lähteiltä suistoon saakka. Kyse ei ole maan- tai luonnontieteestä, vaan kulttuurihistoriallisesta retkestä, porautumisesta ennen kaikkea vanhan Austrian, Habsburgien laajan valtakunnan keskushermoon.
Idea ei sinänsä ole uusi. Suomalaisen on hyvä muistaa, että nuori Jörn Donner julkaisi vuonna 1962 teoksensa Rapport från Donau (suom. Raportti Tonavalta 1963). Sekin liikkuu joen tuntumassa vanhan kaksoismonarkian maissa. Se on kuitenkin enemmän poliittinen selonteko kuin kulttuurihistoriallinen matka.
Magrisin teoksen juonen muodostaa joen kulku, mutta kirjailija tekee sivuhyppyjä ja pysähtyy pitkästikin kertomaan jostakin edeltäjästään, vanhasta Tonavan matkakirjasta, kirjailijoista ja poliitikoista keskiajalta nykypäiviin. Näin teos on kulttuurinen aarrearkku, mutta suuren veden virta takaa sen, että kerronnasta ei tule pitkäpiimäistä.
Tonavan olen kohdannut elämäni varrella (elämääkin muuten verrataan virtaan) neljästä kohtaa: Etelä-Saksan Ulmissa, Itävallan Wienissä, Slovakian Bratislavassa ja Unkarin Budapestissa. Ensikosketukseni tapahtui kesällä 1961, Berliinin muurin rakentamisvuonna. Silloin katselin jokea Ulmin tuomiokirkon tornista, joka on tai ainakin silloin oli maailman korkein kirkontorni. Kaupunki oli sodan aikana pommitetty raunioiksi, vain Jumalan suuri huone oli säästynyt. Mutta keskusta oli rakennettu tarkasti uudelleen.
Kaikkialla Tonava on sama ja eri ja kantaa selässään historiaa, kansojen kohtaloita, surua ja iloa, kulttuuria ja sotia. Juuri siksi Magrisin teos on niin kiehtova. Kaikista suuristakaan joista ei ole tehty nimikkokappaleita, mutta tanssin, ilon ja lemmen säveltäjä Johann Strauss sävelsi sen kunniaksi tuon suorastaan erotiikkaa tihkuvan valssin "An der schönen blauen Donau", "Tonava kaunoinen". Virta ei suinkaan aina ole kauniin sininen, yleensä pikemminkin mutainen; mutta kauneuden väri kuuluu sille ehdottomasti mielikuvissa.
Harppaan sitten sukukansamme virolaisten merkittävimpään jokeen, Emajokeen, joka laiskasti virtaa halki yliopistokaupunki Tarton. Se on puhtaasti virolainen joki, joka syntyy siellä ja raukenee suureen Peipsijärveen. Emajoki on Tarton aseman takia merkittävä kulttuurivirta. Kansallisrunoilijan asemassa olevaa Lydia Koidulaa kutsuttiin kunnianimellä Emajoen satakieli. Lukuisat muutkin runoilijat ovat jokea ylistäneet tai muuten sitä tuotannossaan käsitelleet. Hauskimmalla tavalla sen on tehnyt nuori tarttolainen runoilija Veiko Märka, jolla on sarja "Jumala, Lenin ja Emajoki". Sen on Mika Keränen suomentanut antologiaan Tallinnasta pois. Groteskia virolaista proosaa (Absurdia 2003). Nämä kolme ystävystä, kaksi tosikkoa ja nauravainen äitijoki seikkailevat Märkan lyhyissä jutuissa. Hupaisin niistä on viimeinen, jossa Jumala ja Lenin pakottavat Emajoen liittymään Euroopan unioniin.
Märka ja muut nuoret tarttolaiset kirjailijat ovat vastavedoksi Lydia Koidulan hartaalle palvonnalle nimenneet yhden tekstikokoelmansa Emajoen kondorikotkaksi (2002). Korppikotka on tietysti muuta kuin suloinen satakieli.
Lopuksi Venäjän jokiin. Niistä olen tavannut niinkin monta, että ne on sivuutettava maininnalla. Oulun ystävyyskaupungin Arkangelin halki virtaava pohjoinen Vienajoki on itse asiassa historiallisesti suomalais-ugrilainen, muinaisen Bjarmian kauppavaltion valtaväylä etelään aina idän silkkitielle asti, samoin Komin tasavallan joet.
Lyhyt Neva Laatokasta Suomenlahden pohjukkaan on yksi tärkeimpiä kulttuurivirtoja, ja siksikin venäläisten runoilijoiden eniten ylistämiä jokia Volgan ohella. Kun näkee yöllä Nevan siltojen karahtavan pystyyn päästääkseen jokilaivat ja proomut lipumaan jompaan kumpaan suuntaan, juohtuu kysymään: "Näinkö historia saranoillaan kääntyy?" Ei tarvitse edes katsoa museolaivaa, kevyttä risteilijää Auroraa, joka ampui bolsevikkien vallankumouksen alkupaukun syksyllä 1917.
Lopuksi joki, joka ei enää ole Euroopassa, mutta joka on suomalais-ugrilaisuuden kannalta merkittävimpiä: Ob ja sen suuri sivujoki Irtyš. Ob virtaa Jäämereen Ural-vuoriston takana Länsi-Siperiassa. Osallistuin viime syyskuussa kaukaisten sukulaistemme hantien ja mansien, entisiltä nimiltään ostjakkien ja vogulien yhteisen autonomisen alueen pääkaupungissa Hanti-Mansiiskissa järjestettyyn suomalais-ugrilaiseen kirjailijakokoukseen. Kaupunki on Irtyšin rannalla. Julkaisin matkajuttusarjan "Ob-joen rantamilla" Kalevassa 4.-6.10.2004. Konferenssista ei muuta, mutta ensimmäisen päivän laivamatka näillä joilla oli elämys: ensin Irtyšiä alavirtaan, sitten sen yhtyessä Obiin tätä suurempaa jokea ylävirtaan tuntikausia aina Njalinon kylän orpokoti-sisäoppilaitokseen asti. Njalinon rannassa kosketin Obia, kerroin sille terveiset Oulujoelta.
Obia ja sen ja sivujokien äyräillä asuvia sukukansojamme karhunpeijaismenoineen ovat kuvanneet suomalaiset kielimiehet, kansatieteilijät ja muut tutkimusmatkailijat M.A. Castrén, Artturi Kannisto, J.F. Karjalainen ja Kai Donner. Myöhemmin suurta virtaa ovat ylistäneet hantien ja mansien omat kirjailijat, kuten Juvan Šestalov ja muut. Myös hantien ja mansien kansanrunoudessa Obilla on sijansa, ennen kaikkea heidän tavattoman pitkissä ja upeissa kertovissa runoissaan, meidän kalevalaisten runojemme vertaisissa ellei upeammissa lauluissa. Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten professori Raija Bartens on niitä suomentanut valikoimassaan Siivekkäille jumalille, jalallisille jumalille (SKS 1986): "Ruokaisan Obin monista mutkista/ monta ohitamme, kalaisan Obin monista mutkista monta kaarramme/ Kahdenkymmenen hirvaan juokseman/ ruokaisan Obin monet mutkat/ reunalaudoiltaan vahvistetussa veneessä/ keikumme, [--]" (235).
FT Kari Sallamaa professori, Oulun yliopisto
Minun rakkaat rantani reunustavat Manamansalon saarta, Oulujärven helmeä, synnyinseutujani. Vesi on aina kiehtonut minua, ympäröihän se kaikkea maisemaa ja kulkureittejä. Vesi kuuluu myös mielenmaisemaani pitkin maailmaa kulkiessani.
Jo lapsena kuulin vanhempien ihmisten kiehtovia tarinoita tervansoutajista, jotka uhmasivat suuret selät, ensin ärjän selän ja Manamansalossa huokaistuaan vielä toisen Niskan selän. Sen jälkeen reitti olikin sopivan leveää jokea, mutta kuohuvia koskia pitkin kohti Oulua. Tervansoutajat toivat elantoa kotisaarelleni pysähtyessään levähtämään.
Seuraavat tarinat liittyivätkin sitten Oulujoen valjastamiseen ja niihin kiemuroihin. Voimalatyömaat toivat paljon työtä ja myös työväkeä niin Jylhämään kuin Nuojuallekin ja heidän lapsensa kulkivat koulua kanssani. Niinpä opin jo nuorena, että kaikki sukunimet eivät ole Kainuussa tyypillisiä Leinosia, Korhosia tai Karppisia, vaan voimalaitosten työntekijöiden lapsilla oli mitä kummallisimpia nimiä.
Reipas 50 vuotta sitten rakennetut voimalat jauhoivat vedestä rahaa niin työntekijöille kuin kunnillekin. Mutta ne toivat samalla säännöstelyn, mikä tarkoitti, että vesi oli kesäisin Oulujärvessä matalilla hiekkarannoilla milloin 50, milloin 10 metrin päässä rannasta. Teimme hiekkalinnoja, pelasimme lentopalloa ja leikimme rantahietikolla, jota riitti ja paljon. Syksyllä vesi nousi niin, että rannat vyöryivät ja useita metrejä maata hävisi järveen... Luonto näytti voimansa. Nuorena luonnonsuojelijana se kyllä kummastutti kovasti ja pisti miettimään ihmisen käden jälkien oikeutusta. Ne maat hävisivät, eivätkä koskaan tule takaisin, samalla menivät lapsuuden polut aaltojen mukana.
Aikuisena Oulujärvi on tullut koko ajan vain rakkaammaksi. Nyt voimalat jauhavat rahaa ilman työntekijöitä yhtiölle, jonka nimi vaihtuu globalisaation kiemuroissa tuon tuostakin. Korvaukset rantojen vuörymistä tulivat betonipaaluina. Kaipa ne oli joku asiantuntija valinnut, mutta ei niistä mitään hyötyä ollut. Niinpä jokainen ranta-asukas on ne ajan kanssa ottanut pois. Maksoivat varmaan paljon...!
Oulujoen näen nykyisin lähinnä auton ikkunasta, kun työmatkoilla ajan autolla Kajaanista Ouluun tai matkustan junalla. Lentokoneestakin seuraan joskus sen reittiä, kun Kajaanin kone pistäytyy välilaskulla Oulussa.
Minulle Oulujoki on entisaikojen valtatie, joka toi kotisaarelleni paljon hyvää. Se on myös osa maisemaa, josta nautin.
Anne Huotari kansanedustaja kotoisin Manamansalosta, nykyisin asun Kajaanissa