Oulujoen reitti ry

Nettivieras

Na­pa­ret­kei­li­jä ja ka­la­tut­ki­ja Jermi Tertsunen: Poi­kas­tuo­tan­toa­luei­ta Ou­lu­joel­ta uskottua enemmän !

 

Pohjoisnavalle hiihtänyt Jermi Tertsunen on siviiliammatiltaan kalatutkija, vanhempi suunnittelija Pohjois-Pohjanmaan ym­pä­ris­tö­kes­kuk­ses­sa. Hän on mukana OuLo-projektissa, jossa tutkitaan mm. Oulujoen ja sivujokien vaelluskalojen poikastuotantoon soveltuvia alueita). Lohelle ja meritaimelle sopivia virta-alueita löytyi yllättävän paljon etenkin Utosjoesta mutta monien epäilyistä huolimatta varsin runsaasti myös Oulujoen pääuomasta Utasen voimalaitoksen yläpuolelta.

Tertsunen kertoo, että vaikka kesä oli kuiva ja virtaamat paljon keskimääräistä vähäisemmät, löytyi Utosjoen alaosalta jopa 40 hehtaaria poi­kas­tuo­tan­toa­lu­eek­si soveltuvaa virta-aluetta. Normaalivirtaamalla alueita olisi enemmän. Sentään vasta noin puolet jokialueesta ehdittiin tutkia. Ylempää löytyy epäilemättä reilusti lisäalueita. Muut sivujoet kartoitetaan ensi kesän aikana.

Oulujoen pääuoman parhaat ja laajimmat poi­kas­tuo­tan­toa­lueik­si soveltuvat virtakarikot, yli 20 hehtaaria, löytyivät Utasen ja Nuojuan voimalaitosten väliseltä jokiosuudelta. Tutkijoillekin tämä oli positiivinen yllätys. Soveltuvien poi­kas­tuo­tan­toa­luei­den määrä vähenee kuitenkin voimakkaasti virtaaman vähentyessä.

Kaikkiaan Oulujoen pää­uo­mas­ta ja si­vu­jois­ta löytyy tut­ki­joi­den mukaan va­ro­vai­ses­ti arvioiden toista sataa hehtaaria hyvää poi­kas­tuo­tan­toa­luet­ta. Määrä voi olla selvästi suu­rem­pi­kin. Ylä­ve­sil­lä Varis-Kon­gas­joel­ta alkaen Sotkamon ja Hy­ryn­sal­men reiteille näitä po­ten­ti­aa­li­sia alueita lienee vielä kenties pa­rin­ker­tai­nen määrä. Oulujoen maine täysin tuhottuna poi­kas­tuo­tan­to­jo­ke­na ei näin pidä paik­kaan­sa.

 

Voi­mayh­tiön ar­gu­men­teis­ta

 

Voi­mayh­tiö Fortumin edus­ta­jien ar­gu­ment­ti on ollut, että joen parhaat poi­kas­tuo­tan­toa­lu­eet ovat jo Me­ri­kos­ken kalatien ansiosta vael­lus­ka­lo­jen saa­vu­tet­ta­vis­sa. Tertsusen mielestä tämä näkemys on tar­koi­tuk­sen­ha­kui­nen ja osoitettu nyt vir­heel­li­sek­si. "Hatusta vedettyjä!" kuvaa hän voi­ma­mies­ten useimpia väitteitä ka­la­tei­den tar­peet­to­muu­des­ta ja riskeistä.

Voi­mayh­tiön toinen perustelu li­sä­ka­la­tei­den tar­peet­to­muu­del­le on ollut lohen vel­voi­teis­tutus­ten erin­omai­set tulokset. Tämä ar­gu­ment­ti on merilohen kohdalla myös joutunut enemmän kuin ky­see­na­lai­sek­si. Lohen lai­tos­poi­kas­ten sel­viy­ty­vyys meressä on hä­lyt­tä­väs­ti hei­ken­ty­nyt eri­tyi­ses­ti ver­rat­tu­na luon­non­poi­kas­ten sel­viy­ty­vyy­teen. Yhä sel­vem­mäk­si käy, ettei lohen elämää ei voida turvata lai­tos­kan­to­jen varassa.

Tähän on suh­teu­tet­ta­va myös puheet ka­la­tau­tien ka­lan­vil­je­lyl­le ai­heut­ta­mis­ta riskeistä, joka seuraisi, kun me­ri­ka­lo­jen pää­sisi­vät nousemaan kalateitä pitkin nykyisin tu­kit­tui­hin ve­sis­töi­hin. Tertsusen mielestä nämä ylävedet eivät ole "puhtaita alueita" ny­kyi­sin­kään. Mm. suuret joukot ka­la­mie­hiä veh­kei­neen ja veneineen kulkevat huoletta edes­ta­kai­sin ylä- ja ala­vir­taan mereltä ylä­ve­sil­le Yli voi­ma­loi­den lentävät ve­si­lin­nut, mm. suuret koskelo- ja lok­ki­par­vet. Riski ka­la­tau­deis­ta saattaa ka­la­tei­den mukana jonkin verran kasvaa, kukaan ei tarkkaan tiedä. Mutta esim. Paltamon ka­lan­vil­je­ly­lai­tok­sen ka­ta­stro­fi tapahtui tällä ns. puhtaalla alueella. Ka­lan­vil­je­lys­toi­min­ta on aina erittäin tau­ti­herk­kää puuhaa, ja siihen liittyvät aina suuret riskit.

Suurin riski on tällä hetkellä lai­tos­lo­hen nopeasti heik­ke­ne­vä sel­viy­ty­mi­nen merellä. Lohen luon­non­tuo­tan­non li­sää­mi­sen tarve on niin tärkeä ja kipeä asia, että pieni riski ka­la­tau­deis­ta ei voi painaa vaa­ka­ku­pis­sa rat­kai­se­va­na. Ja useiden asian­tun­ti­joi­den mielestä joka ta­pauk­ses­sa tuo lisäriski lienee hyvin pieni.

 

Joen vir­tauk­sen vähäisyys ongelmana

 

Jermi Tertsunen uskoo, että Ou­lu­joel­la ra­ken­ne­taan kalateitä ylöspäin. Voipa se olla joku päivä pa­kol­lis­ta­kin kuten esim. Skot­lan­nis­sa. Voi­mayh­tiön nihkeyttä asialle on vaikea ymmärtää. Yhtiö on tois­tai­sek­si il­moit­ta­nut, ettei se aio millään muotoa olla ak­tii­vi­nen toimija ka­la­tei­den ra­ken­ta­mi­ses­sa. Vettä on luvattu ka­la­tei­hin niukasti, vain ke­sä­ai­kaan 0,5 m3/s. Tertsusen mukaan toinen on tilanne Ruotsissa mm.Uu­ma­jan­joel­la. Stor­norr­for­sin voi­ma­lai­tok­sen ohi­juok­su­tus­vel­voi­te on lohen vael­luk­sen aikaan viikolla 20m3/s. Vii­kon­lop­pui­sin ohi­vir­taus on jopa 50 m3/s, kym­me­nes­osa joen vir­taa­mas­ta, jotta hou­ku­tus­vir­taa­maa riittäisi lohille joessa ja padon ohit­ta­val­la luon­no­nuo­mal­la ja ka­la­tiel­lä.

Ongelmana poi­kas­tuo­tan­nol­le Oulujoen pää­uo­mas­sa on virtaaman ajoit­tai­nen vähyys. Etenkin, kun ylä­juok­sul­la ei ole vä­him­mäis­juok­su­tus­vel­voi­tet­ta, saattaa joen virtaus pysähtyä kokonaan. Fortumin Oulujoen voi­ma­lai­tok­sis­ta ai­noas­taan Montassa on velvoite vä­him­mäis­juok­su­tuk­seen, 50 m3/s. Tämä on vähän suureen jo­kiu­o­maan. Vir­taus­muu­tok­set ja ve­den­pin­nan vaihtelu on rajua ja äkillistä ly­hy­tai­kais­sää­dön takia. Rantojen asukkaat etenkin Montan ala­puo­li­sel­la jo­kio­suu­del­la ovat tus­kas­tu­neet joen pin­nan­vaih­te­luis­ta ja luonn­ot­to­mien vir­taus­o­lo­suh­tei­den ai­heut­ta­mas­ta nopeasta rantojen liet­ty­mi­ses­tä. Monet ovat vaatineet voi­ma­kas­ta puut­tu­mis­ta joen sään­nös­te­lyyn vir­kis­tys­käy­tön hyväksi.

Myös lohikalat vaativat vir­ta­vet­tä. "Virtaamaa täytyisi joessa olla, jotta mätimunat ja poikaset sel­viy­tyi­si­vät. Sadan tai mie­luim­min 150 m3/s suu­rui­sel­la pysyvällä vir­taa­mal­la tilanne olisi jo hyvä ja hyvien poi­kas­tuo­tan­toa­luei­den määrä kasvaisi pää­uo­mas­sa selvästi ver­rat­tu­na ny­ky­ti­laan." toteaa ka­la­tut­ki­ja Tertsunen.

Joen ly­hy­tai­kais­sään­nös­te­lyyn Jermi Tertsunen törmäsi jo lap­suu­des­saan sään­nös­tel­lyl­lä Ka­la­joel­la. "Verkot ja katiskat katosivat ala­vir­taan, kenties merelle asti, kun virtaus pantiin äkkiä täysille."

Isän suku, Karjalan evakkoja, oli asettunut Paltamoon, jossa vaarojen tam­muk­ka­pu­rot tulivat Jermille tutuiksi. Ensin kävellen, sitten pyörällä ja mopolla tehdyt ka­la­reis­sut suun­tau­tui­vat purojen jälkeen Va­ris­joel­le sekä Ki­ves­jär­veen las­ke­val­le Kon­gas­joel­le, jonka yläjuoksu on säilynyt erä­mai­sem­pa­na. Harrit ja taimenet purivat perhoja. Hienoja ko­ke­muk­sia olivat mm. kevään huip­pu­het­ket su­mu­ko­ren­to­jen eli pot­na­pek­ko­jen lyhyenä kuo­riu­tu­mis­tuo­kio­na, jolloin taimenet ruo­kai­le­vat pinnassa. On vain oltava paikalla juuri tuona oikeana, nopeasti ohi­kii­tä­vä­nä tai­ka­het­ke­nä. Se vaatii myös onnea. Eräänä unoh­tu­mat­to­ma­na su­mu­ko­ren­to­päi­vä­nä Jermin perhoon iski Varisjoen-Ou­lu­jär­ven luusuasta hurja tai­men­jör­my, pun­ta­ris­sa 6,1 kg!

Myöhemmin ka­la­ret­ket veivät Oulujoen vesistön lat­va­joil­le Hossaan, Pe­ran­gan­joel­le ja So­mer­joel­le. Tutuksi on in­nok­kaal­le per­ho­ka­las­ta­jal­le tullut myös kaunis, sa­la­pe­räi­nen ja vaikeasti ta­voi­tet­ta­va Jauru Itä­kai­ras­sa, sen en­sim­mäi­set elokuun hämäräyöt. Retket jatkuivat yhä uusille poh­joi­sil­le joille.

Ka­la­vael­luk­sil­ta syntyi kaipuu myös ark­ti­sil­le alueille. Na­pa­ret­kei­li­jäk­si muun­tau­tu­nut Jermi Tertsunen hiihti aiemmin las­ku­var­jo­jää­kä­ri­kil­lan ret­ki­kun­nas­sa mag­neet­ti­sel­le Poh­jois­na­val­le. Viime keväänä ret­ki­kun­ta Tertsunen mukanaan ylsi pe­rus­teel­lis­ten, vuosia kes­tä­nei­den val­mis­te­lu­jen jälkeen viimein maan­tie­teel­li­sel­le poh­jois­na­val­le. Tuosta kuulemme epäi­le­mät­tä lisää myöhemmin ko­ti­si­vul­lam­me. Na­pa­ret­kes­tä löytyy tietoa www.poh­jois­na­pa.fi -sivulta.

Na­pa­ret­kei­li­jä Jermi Tertsunen työs­ken­te­lee arjessaan ka­la­tut­ki­ja­na, van­hem­pa­na suun­nit­te­li­ja­na. Aiemmin hän valmistui Turusta ik­ty­ono­mik­si ja jatkoi työnsä ohella ka­la­bio­lo­gian opintoja Jy­väs­ky­län yli­opis­tos­sa. Hänen gradu-työnsä valmistui tänä vuonna. Aiheena oli Muhos- ja San­gin­jo­ki lo­hi­ka­lo­jen eli­nym­pä­ris­töi­nä. Joten Oulujoen vesistön vedet ovat vain harvalle yhtä tuttuja kuin Tert­susel­le. Ki­tey­tet­ty­nä hänen tut­ki­muk­ses­saan lo­hi­ka­lo­jen esiin­ty­mi­nen joessa kävi hyvin yksiin eli­nym­pä­ris­tön laadun kanssa. Tär­keim­pä­nä edel­ly­tyk­se­nä täytyy löytyä sopivaa soraa sopivalla vir­taus­a­lu­eel­la ja lä­his­töl­lä on oltava pien­poi­ka­sa­lu­eek­si so­vel­tu­via kivikkoja. Harjuksen luon­non­tuo­tan­to Mu­hos­joel­la oli huo­mat­ta­vas­ti run­saam­paa niillä alueilla, missä laajempia so­raik­ko­ja esiintyi. San­gin­joel­la lo­hi­ka­lo­ja (mutta ei harjusta) esiintyi ai­noas­taan hap­pa­muu­des­ta vähemmän kär­si­väl­lä alaosalla.

 

Viime kesän tut­ki­muk­sis­ta

 

Viime kesän Ou­lu­jo­keen liit­ty­vis­sä tut­ki­muk­sis­sa Tertsusen tehtävänä eli­nym­pä­ris­tö­kar­toi­tuk­sien lisäksi oli paljolti lohen ja taimenen jo­ki­poi­kas­ten säi­ly­vyy­teen ja lo­hi­ka­lo­jen luon­non­tuo­tan­toon liittyen säh­kö­ka­las­tus. Siinä tain­nu­te­taan ka­lan­poi­ka­set säh­kö­vir­ral­la ja haavitaan tut­kit­ta­vak­si. Poikaset eivät va­hin­goi­tu vaan tointuvat pian

 

Säh­kö­ka­las­tuk­sia tehtiin kaikilla si­vu­joil­la ja pää­uo­mas­sa. Vaikka tulokset vaih­te­li­vat kovin, kävi ilmi, että is­tu­tet­tu­jen merilohen ja taimenen poikasten säilyvyys oli paikoin hyvä. Utos­joel­ta löytyi jopa taimenen luon­non­poi­ka­sia ja harjuksen luon­non­tuo­tan­toa oli kaikilla muilla si­vu­joil­la paitsi San­gin­joel­la. Eri­tyi­ses­ti sa­mea­ve­ti­ses­sä Mu­hos­joes­sa on hyvä har­ri­kan­ta mutta eräissä koskissa myös lo­hen­poi­ka­set sel­vi­si­vät hyvin.

Suuri (tosin epävarma) uutinen oli se, että Mu­hos­joes­ta ja Oulujoen pää­uo­mas­ta löytyi jopa ns. nol­lik­kai­ta eli luonnossa syn­ty­nei­tä lo­hen­poi­ka­sia. Ab­so­luut­tis­ta varmuutta ei asian suhteen kui­ten­kaan vielä ole. Tarvitaan li­sä­tut­ki­muk­sia. Mutta jo viite lohen luon­non­tuo­tan­nos­ta on hyvin roh­kai­se­va

Si­vu­jo­kiin si­joi­tet­tiin syksyllä ns. kei­no­pe­siä, joissa mätimunat ke­hit­ty­vät poi­ka­sik­si muo­vi­kar­tion suojassa. Oulu-Lo­so­sin­ka­jo­kien yh­teis­työn muotona ve­nä­läis­tä in­no­vaa­tio­ta, vaalean vihreää, muovista kartiota, kei­no­pe­sää ko­keil­laan näin en­sim­mäis­tä kertaa Oulujoen ve­sis­tös­sä. (jos törmäät sel­lai­seen joella, älä missään nimessä potkaise sitä irti - ei ole jätettä!) . Mikäli tulokset osoit­tau­tu­vat hyviksi kuten Venäjän joilla on käynyt, voi­tai­siin näitä kei­no­pe­siä pe­ri­aat­tees­sa käyttää jopa suu­ri­mit­tai­seen, varsin koh­tuu­hin­tai­seen poi­kas­tuo­tan­toon.

 

Ojitusten ja tur­ve­tuo­tan­non haitat poi­kas­tuo­tan­nol­le

 

Jokien veden laadun heik­ke­ne­mi­nen mm. uusin­tao­ji­tuk­siin liittyen on Tertsusen huo­le­nai­he. Uusia oh­jeis­tuk­sia on tosin annettu mm. siitä, ettei ojia saa enää vetää suoraan puroon tai jokeen. Kiin­toai­net­ta kerääviä las­keu­tusal­tai­ta yms teknisiä rat­kai­su­ja suo­si­tel­laan. To­del­li­suu­des­sa ei ohjeiden mukaan useinkaan menetellä. Tert­susel­le kovin tuttu Kon­gas­jo­ki oli aiemmin ve­den­laa­dul­taan erin­omais­ta. Ei ole enää. Jokin pilaa vettä.

Kaikki maaperään kajoavat met­sän­hoi­totoi­men­pi­teet vai­kut­ta­vat ala­puo­li­seen vesistöön. Kun kiin­toai­neet ja humus lähtevät liik­keel­le ih­mis­toi­min­nan seu­rauk­se­na, kärsii ala­puo­li­nen virtavesi ja sen ka­la­po­pu­laa­tio. Erityinen aikapommi Ou­lu­joen­kin si­vu­jo­kien poi­kas­tuo­tan­toa­lu­eel­le ovat juuri ojitus- ja tur­ve­tuo­tan­toa­lu­eet ja niistä eri­tyi­ses­ti tulvissa liik­keel­le lähtevät hu­mus­mas­sat. Ar­vok­kai­ta poi­kas­tuo­tan­toa­luei­ta on vaarassa tuhoutua. Vä­häi­nen­kin pu­ro­tai­men- tai har­ri­kan­ta osit­tain­kin säi­ly­nees­sä purossa saattaa olla hyvin tärkeä gee­ni­pank­ki.

 

Poi­kas­tuo­tan­toa­lu­eet yhä kal­li­sar­voi­sem­pia

 

Itämeren merilohen tu­le­vai­suus ei ole lainkaan turvattu. Me­ri­tai­me­nen kohdalla puhutaan jo su­ku­puut­toon kuo­le­mi­sen vaarasta. Lohen luon­non­poi­kas­tuo­tan­non merkitys on nouse­mas­sa arvoon ar­vaa­mat­to­maan. Näin koska vil­jel­ty­jen lai­tos­lo­hen­poi­kas­ten sel­viy­ty­mi­nen meressä näyttää laskevan suo­ras­taan ro­mah­dus­mai­ses­ti ver­rat­tu­na luonnossa syn­ty­nei­siin lo­hen­poi­ka­siin. Itämeren lohikanta on yhä enemmän vain kahden suuren lo­hi­vir­ran Tor­nion­joen ja Kalix-joen luon­non­tuo­tan­non varassa. Toki vä­häi­sem­mäs­sä määrin mer­ki­tys­tä on pie­nem­pien jokien kuten Simojoen poi­kas­tuo­tan­nol­la.

Jermi Tertsusen mielestä on selvää, että mitä useam­mas­sa joessa on luon­non­poi­kas­tuo­tan­toa, sen tur­va­tum­pi on lohen tu­le­vai­suus. Yhä tär­keäm­mäk­si käyvät olemassa olevat vielä käyt­tä­mät­tö­mät poi­kas­tuo­tan­toa­lu­eet. Näitä löytyy erityisen runsaasti Kemi/Ou­nas­joel­ta ja Iijoelta. Ou­lu­joel­la tilanne on toki huonompi, tämä on Suomen ra­ken­ne­tuin joki. Silti ollaan oltu turhan pes­si­mis­ti­siä. Poi­kas­tuo­tan­toa­luei­ta löytyy vielä täältäkin. Kenties jonakin päivänä kymmenet tuhannet lohen vael­lus­poi­ka­set eli smoltit vaeltavat Ou­lu­joes­ta mereen.

"Utosjoen ja muiden Oulujoen si­vu­jo­kien mutta myös pääuoman olemassa olevat mah­dol­li­set poi­kas­tuo­tan­toa­lu­eet käyvät yhä tär­keäm­mik­si. Näitä kal­li­sar­voi­sia vir­ta­paik­ko­ja on tarkoin vaa­lit­ta­va!" kiteyttää Jermi Tertsunen.

Anne Laine : En­sim­mäi­set luon­non­lo­hen­poi­ka­set löydetty Ou­lu­joes­ta ?

 

Viikon vieras pro­jek­ti­pääl­lik­kö Anne Laine kertoo vielä hieman varoen ilo­uu­ti­sen: En­sim­mäi­sen vuoden lo­hen­poi­ka­sia on löydetty säh­kö­ka­las­tuk­ses­sa tänä kesänä Oulujoen pää­uo­mas­ta Montan ala­puo­lel­la. Lohen luon­non­poi­ka­sia tavattiin myös Mu­hos­joes­ta ja jopa San­gin­joes­ta. Poikasten alkuperää var­mis­te­taan vielä, ja mikäli poikaset todella osoit­tau­tu­vat luon­non­poi­ka­sik­si, on Me­ri­kos­ken kalatie tuottanut näin en­sim­mäi­set to­den­ne­tut tulokset luon­non­lo­hen pa­laut­ta­mi­ses­sa Ou­lu­jo­keen!

Anne Laineen mielestä tämä poikasten löy­tä­mi­nen on pe­ri­aat­teel­li­ses­ti hyvin tärkeää. Vaikka kyseessä ovat vasta en­sim­mäi­set askeleet pitkällä tiellä Oulujoen pa­laut­ta­mi­ses­sa lo­hi­joek­si, antaa tämä uskoa ka­la­tei­den ra­ken­ta­mi­sen mie­lek­kyy­teen. Laine toimii pro­jek­ti­pääl­lik­kö­nä Oulujoki-Lo­so­sin­ka­jo­ki -hank­kees­sa . Yh­teis­hank­keen ta­voit­tee­na on käyn­nis­tää lohen pa­laut­ta­mi­nen pieneen Pet­ros­koin halki vir­taa­vaan Lo­so­sin­ka­jo­keen ja selvittää edel­ly­tyk­siä ja keinoja saada lohi takaisin suureen virtaan, Ou­lu­jo­keen.

 

Lohen lai­tos­poi­ka­set eivät näytä me­nes­ty­vän

 

Lohen luon­non­poi­kas­tuo­tan­non merkitys käy yhä tär­keäm­mäk­si. Vil­jel­ty­jen lai­tos­poi­kas­kan­to­jen tuotto näyttää vähenevän jopa dra­maat­ti­ses­ti. Äskettäin Uumajassa pidetyssä lo­hi­se­mi­naa­ris­sa vie­rail­lut Anne Laine kertoo, että uusimmat ruot­sa­lai­set ka­las­tus­tut­ki­muk­set vah­vis­ta­vat aiemmat havainnot. Itä­me­rel­lä ka­las­te­tuis­ta lohista luon­non­ka­lo­jen osuus on noussut jopa dra­maat­ti­ses­ti. Vielä 2001 saa­lis­ka­lois­ta lai­tok­sis­sa vil­jel­ty­jen lohien osuus oli 90 %. V. 2004 luku oli pudonnut noin puoleen ja tänä vuonna lai­tos­ka­lo­jen osuus on vain 30%. Mitkä tekijät johtavat siihen, etteivät lai­tos­poi­ka­set näytä me­nes­ty­vän, on vielä tun­te­ma­ton­ta.

Se­mi­naa­ris­sa kävi ilmi, että Ah­ve­nan­me­ren saa­lis­ka­lois­ta Kalix- ja Tor­nion­joen luon­non­kan­to­jen osuus oli kumpikin n. 1/3. Vain 14 % oli ns. Iijoen kantaa eli käy­tän­nös­sä Kemi-, Ii- ja Oulujoen viljeltyä lohta.

Luon­non­poi­kas­ten sel­viy­ty­vyys näyttää olevan aivan omaa luok­kaan­sa lai­tos­poi­ka­siin ver­rat­tu­na. Kyseessä voi toki olla ti­la­päi­nen ilmiö mutta jos tämä suuntaus jatkuu, saattaa koko lohen lai­tos­vil­je­lyn mie­lek­kyys vaarantua.

Villin lohen arvo nousee näin yhä tär­keäm­mäk­si. Tor­nion­joen ja Simojoen lohen luon­non­kan­nat eivät ole vielä lainkaan riittäviä. Niitä ei saa vaarantaa lii­al­li­sel­la ka­las­tuk­sel­la. Pienikin vä­hi­tel­len ai­kaan­saa­tu poi­kas­tuo­tan­to Ou­lu­joel­la voisi olla hyvin mer­kit­tä­vää Itämeren lohen pe­las­ta­mi­ses­sa ja kannan mo­ni­muo­toi­suu­des­sa. Sama koskee luon­nol­li­ses­ti myös Kemi- ja Iijokea.

 

Erilainen historia Ruotsissa ja Suomessa

 

Anne Laine kertoo, että Uumajan lo­hi­se­mi­naa­ris­sa ruot­sa­lai­set olivat hyvin kiin­nos­tu­nei­ta Suomen puolen suurten jokien ka­la­tie­suun­ni­tel­mis­ta. Uutta tuntui heille olevan myös eri­lai­suus jokien ra­ken­ta­mi­sen his­to­rias­sa. Ruotsissa voitiin jokia rakentaa säh­kön­tuo­tan­toon vä­hi­tel­len ja ottaa ym­pä­ris­tö­nä­kö­koh­tia paremmin huomioon. Jo­kiyh­tiöi­den ja ka­la­tut­ki­joi­den yhteistyö on pe­rin­tei­ses­ti sujunut hyvin.

Suomessa kaikki kävi sodan jälkeen rajusti ja nopeasti. Täällä oli pakko pyrkiä pikaiseen säh­kön­tuo­tan­non kas­vat­ta­mi­seen. Ke­mi­jo­ki­suul­le tar­vit­tiin silta tuhotun tilalle ja samaan yhteyteen pää­tet­tiin nopeasti rakentaa myös Isohaaran voi­ma­lai­tos. Lohen nousu pysähtyi aut­ta­mat­ta heti jo­ki­suul­le ra­ken­net­tuun patoon. Ou­lu­joel­la ra­ken­ta­mi­sen tahti oli kaikkein nopein. Jo v. 1956 mennessä koko pääuoma oli ra­ken­net­tu.

Voi­ma­lai­tos­ten ra­ken­ta­mi­sen yh­tey­des­sä ka­la­his­seil­le ra­ken­net­tiin paikat Py­hä­kos­kel­le ja Jylhämään, pian Me­ri­kos­ken voimalan ja ka­la­his­sin val­mis­tu­mi­sen jälkeen. Hissejä ei näihin koskaan ra­ken­net­tu, koska Me­ri­kos­ken ja Isohaaran, sinänsä heikosti suun­ni­tel­lut, ka­la­his­sit eivät toimineet riittävän hyvin. Toki Me­ri­kos­ken ka­la­his­sis­tä nousi lohta, en­sim­mäi­se­nä vuonna pari sataa yksilöä, mutta valtaosa kossia, pientä lohta. Kalojen siir­tä­mi­nen padon ylä­puo­lel­le ei myöskään tuottanut tuloksia.

Ka­la­tei­den ra­ken­ta­mis­vel­voit­tees­ta pää­tet­tiin luopua Suomessa toisin kuin monissa muissa maissa. Tuolloin ei katsottu tu­le­vai­suu­teen: Kemi- ja Oulujoen luonnossa li­sään­ty­vien lo­hi­kan­to­jen annettiin tuhoutua. Pää­dyt­tiin lai­tok­sis­sa tuo­tet­tu­jen poikasten vel­voi­teis­tutuk­siin.

 

Luon­non­loh­ta min­kin­re­huk­si

 

EU-maissa ei nykyisin saa myydä yli 2 -kiloisia lohia ih­mis­ra­vin­nok­si. Ruotsi ja Suomi saavat jatkaa poik­keus­lu­pien turvin suurten lohien kau­pal­lis­ta pyyntiä, tois­tai­sek­si. Dra­maat­tis­ta ti­lan­tees­sa on se, että Tor­nion­joen, Kalixjoen ja Simojoen (kenties kohta myös Oulujoen) luon­non­lo­hen emokaloja ka­las­te­taan - valtion sub­ven­tioi­den turvin eri­tyi­ses­ti Tanskassa - min­kin­re­huk­si! Pitäisikö vai­kut­ta­mi­seen EU:ssa todella kiin­nit­tää enemmän huomiota?

 

Lohen myöhäinen nousu Ou­lu­joel­la.

 

Anne Laine pohtii kuten varmasti kaikki muutkin jo­ki­var­res­sa sitä ikävää tosiasiaa, että lohen nousu Ou­lu­jo­keen käyn­nis­tyy kunnolla vasta syys­kuus­sa. Kalojen nousu venyisi tulevista ylempien voi­ma­lai­tos­ten ka­la­teis­tä kovin pitkälle syksyyn. Tärkeä syy myö­häi­seen ajan­koh­taan on varmasti kesäajan vähäiset juok­su­tuk­set sään­nös­tel­lys­sä joessa. Hiljainen virta ja lämpenevä vesi passivoi nousu­ka­laa. Taustalla on myös se, että nykyinen Oulujoen lohi on jo yli 50 vuotta ollut pelkkää lai­tos­kan­taa, mikä näkyy myöhäisen nousua­jan­koh­dan lisäksi myös nousu­vie­tis­sä. Luon­nol­li­ses­ti asiaan vaikuttaa myös se, että suuri osa vael­lus­poi­ka­sis­ta is­tu­te­taan ny­ky­ti­lan­tees­sa jo­ki­suul­le.

Mikäli lähdetään pa­laut­ta­maan lo­hi­kan­taa ra­ken­net­tuun jokeen, täytyy pyrkiä suu­rem­paan luon­non­mu­kai­suu­teen. Lo­hen­poi­ka­sia onkin alettu istuttaa ylemmäksi si­vu­jo­kiin ja pääuomaan, osin tut­ki­muk­sel­li­sis­ta syistä, osin tu­le­vai­suut­ta ajatellen. Myös on mietitty sitä, voi­tai­siin­ko kohdistaa emo­ka­lo­jen pyyntiä mah­dol­li­sim­man aikaisin nousevaan osaan lo­hi­po­pu­laa­tio­ta, jolloin vä­hi­tel­len saa­tai­siin tuo­te­tuk­si yhä ai­kai­sem­min nousevaa kalaa.

Anne Laineen mielestä Ou­lu­joel­la on pyrittävä luon­non­poi­kas­tuo­tan­toa kohti. Siksi lo­hen­poi­kas­ten syntymän to­den­ta­mi­nen joella on ilon aihe. Li­sään­ty­mis­viet­tiä Oulujoen lohella näyttää sentään vielä olevan. Poi­kas­löy­dön mer­ki­tys­tä korostaa vielä se, että Oulujoki suurena, syvänä ja ajoittain vuolaana jokena on paljon vaikeampi vesi säh­kö­ka­las­tuk­sel­le kuin pienemmät joet.

Mutta tärkeintä on tietenkin se, nouseeko lohta jo­ki­suul­le. Tällä hetkellä tilanne näyttää heikolta. Merellä ka­las­te­taan aivan liikaa, ja jopa ka­las­tus­ra­joi­tus­ten löy­sen­tä­mis­tä suun­ni­tel­laan lä­hi­vuo­sil­le Suomen ran­ni­koil­la. Ajo­verk­ko­kiel­to on tosin tulossa Itämeren lohen pyyntiin mutta muita te­hok­kai­ta pyyn­ti­ta­po­ja on olemassa.

 

Ko­ke­muk­sia maa­il­mal­ta

 

Anne Laine vieraili keväällä USA:n ja Kanadan alueella vir­taa­val­la Co­lum­bia­joel­la ja sen suurella Snake -si­vu­joel­la. Suuren vai­ku­tuk­sen tekivät ne valtavat sat­sauk­set, joita joella on tehty lohen vael­lus­ten tur­vaa­mi­sek­si. Kalateitä tutkitaan ja ke­hi­te­tään kaiken aikaa vaikka lohikala nousee niistä erin­omai­sen hyvin. Snake-joen ylä­juok­sul­le matkalla olevista ku­nin­gas­lo­his­ta 90-95 % ohittaa kaikki yhdeksän patoa ennen ku­tua­lueil­le saa­pu­mis­taan. Ongelmana on lähinnä alas vael­ta­vien jo­ki­poi­kas­ten, smolttien kuol­lei­suus pe­to­ka­lo­jen saaliina ja myös tur­bii­neis­sa. Poikasten alas vael­luk­sen tur­vaa­mi­seen onkin kiin­ni­tet­ty suurta huomiota. Vierailun aikana voi­ma­lai­tok­sis­sa oli voi­mak­kai­ta ohi­juok­su­tuk­sia, pel­käs­tään smolttien alas­vael­luk­sen tur­vaa­mi­sek­si voi­ma­lai­tok­sen ohi. Osa smol­teis­tä kerätään ja kier­rä­te­tään kunkin padon yh­tey­des­sä olevan tut­ki­mus­la­bo­ra­to­rion läpi, joissa ne merkitään yk­si­löl­li­ses­ti ennen va­paut­ta­mis­ta takaisin jokeen. Osa kul­je­te­taan jo­ki­suul­le proo­muil­la ja tank­ki­au­toil­la. Pel­käs­tään Snake-joen ylimmällä padolla työs­ken­te­li 60 henkilöä smolttien merk­kauk­sen parissa. Mer­kin­tö­jen avulla saadaan arvokasta tietoa, jota voidaan hyödyntää joella teh­tä­väs­sä tut­ki­muk­ses­sa.

Anne Laine on vie­rail­lut myös Japanissa, joka on myös yksi ka­la­tei­den ra­ken­ta­mi­sen pio­nee­ri­maa. Siellä saattoi saman padon yh­tey­des­sä olla peräti kolme tai neljä erilaista, eri ka­lala­jeil­le tar­koi­tet­tua kalatietä. Jopa sim­pu­koi­den ja rapujen nousu­mah­dol­li­suus oli pyritty tur­vaa­maan!

Muualla maa­il­mas­sa ja myös EU-maissa suuntaus on selvä. Ve­sis­töis­tä täytyy pitää parempaa huolta ja kalojen luon­tai­sen vael­luk­sen tur­vaa­mi­nen on voimakas trendi, epäi­le­mät­tä aikaa myöten myös velvoite. Skot­lan­nis­sa kalatiet ovat pa­kol­li­sia ja ne on ra­ken­net­ta­va patojen ra­ken­ta­mi­sen yh­tey­des­sä pie­niin­kin patoihin. Vaikka vesivoima on Kanadassa yhtä arvokasta kuin muualla, voi­ma­lai­tok­sis­sa pitää suorittaa suuria pysyviä ohi­juok­su­tuk­sia, joilla luodaan poi­kas­tuo­tan­toa­luei­ta tu­hot­tu­jen tilalle. USA:ssa on purettu viime vuosina pa­to­ra­ken­nel­mia pienissä joissa, mutta suun­nit­teil­la on suur­ten­kin patojen pur­ka­mis­ta uha­na­lais­ten lo­hi­ka­lo­jen poi­kas­tuo­tan­non tur­vaa­mi­sek­si.

Ylei­sö­ti­lai­suuk­sia jo­ki­var­res­sa

Anne Laine kutsuu ou­lu­jo­ki­var­ti­sia kuulemaan ka­la­tie­hank­keen ny­ky­vai­hees­ta ylei­sö­ti­lai­suuk­sis­sa, joita jär­jes­te­tään Uta­jär­vel­lä, Mu­hok­sel­la ja Vaalassa. Näissä ihmiset voivat esittää nä­ke­myk­si­ään ja purkaa tuntojaan joki - ja ka­la­tie­ky­sy­myk­sis­tä.

Juha Huikari : Mitä Oulujoki merkitsee

 

Erityisesti tänä vuonna, kun Oulu on viettänyt 400-vuotispäiviään, ovat oululaiset miettineet mitä Oulu on ollut, on parhaillaan ja mitä se tulee olemaan. Oulua kuulee kutsuttavan teknologia- ja tätä ennen tervakaupungiksi - mutta se, miten Oulusta tuli tervakaupunki, jää liian usein huomiotta. Veteen ja vesistöön rakentuu iso osa oululaisten identiteetistä; se, mitä Oulu edustaa muille kaupungeille ja myös oululaisille itselleen.

Itse olen syntynyt ja asunut suurimman osan elämästäni Oulussa ja vesi on ollut ja on minulle olennainen osa elinympäristöäni. Lapsuuteni asuin Toivoniemessä, jolloin vesi oli aina jossakin muotoa läsnä; ikkunasta avautuvana maisemana, leikkien pitopaikkana (joenpohja) tai vaikkapa Kuusisaaren uimarantana. Koulutieni ensiluokasta alkaen Tuiraan koululle meni pitkin Merikosken voimalan sivuun rakennettua kävelysiltaa ja turbiinien voimaa ja pyörteitä ihaillessa kului usein pitkät ajat. Siihen aikaan vielä tukkiniput laskettiin alas padon sivustalla olevalla hissillä ja uitettiin eteenpäin voimalan sivuun rakennettua kanavaa pitkin kohti Oulun tehtaita.

Lapsuuden syksyiset illat kuluivat salakalastajia "kytätessä", jotka kilpaa pitivät kuurupiiloa poliisien kanssa. Tulipa sitä itsekin iltoja vietettyä siltojen alla onkikalastusta harjoittaessa ja joitakin kertoja syöntikalat kotiin tulikin kuskattua. Myöhemmin varttuessani ja Raksilaan muutettuani kerrat merimaisemaa katselemaan vähitellen harvenivat, vaikka vielä Hupisaaret vetivätkin aika ajoin puoleensa. Tuiran uimala oli silloin Oulun suosituin uimapaikka.

Urheilu-urani aikana usein kävelin suiston saarten väliä - siellä oli rauhallista keskittyä illan matsia varten. Ja tennistä iskettiin kesät Raatin lisäalueella. Joki ja sen ranta-alueet merkitsivät kaupunkilaispojalle harrastus- ja ren­tou­tu­mis­mah­dol­li­suut­ta luonnon lähellä, mutta kuitenkin kaupungin sydämessä.

Mikäli joen merkitystä oululaisille pohditaan, tulee Oulujoesta puhuttaessa muistaa aina se fakta, että oululaiset juovat tätä vettä. Sen takia on hyvin tärkeää, että veden puhtaudesta pidetään hyvää huolta. Minulle - kuten niin monelle toisellekin oululaiselle - Oulujoki on ollut aina ja on suuri osa Oulua. Tämän olen usein saanut huomata patosillalla ja uusilla pyöräilyreiteillä pikisaarelta aina nallikariin asti kävellessäni, kun oululaiset keskellä päivää pysähtyvät katsomaan ja ihailemaan oululaista jokimaisemaa.

Oulujoen suisto on kuitenkin vain osa Oulujokea, eikä pitkää jokivartta tule unohtaa. Oulujoen varrella on hyvä elää ja asua !
 

Terveisin Juha Huikari Oulun Kau­pun­gin­val­tuu­tet­tu

Leena Kuha, Oulujoki

 

Olen syntynyt meren rannalla, Helsingissä. Olen kasvanut meren rannalla, Kemissä. Olen asunut koko aikuisikäni meren rannalla, Oulussa. Kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät voi kuvitella asuvansa sisämaassa. Voi olla, että tosi tiukan paikan tullen minut saisi raahatuksi Saimaan rannalle, Lappeenrantaan, mistä isäni on kotoisin. Luulen kuitenkin, että noin tiukkaa paikkaa ei tule. Johtuneeko sukunimestäni, Kuha, että vettä pitää olla lähellä, jotta voi elää.

Perämeren lisäksi meillä oululaisilla on upea Oulujoki. Olin asunut muutaman vuoden Oulussa, kun keksin Turkansaaren. Kun meillä ei ollut täällä kesämökkiä, niin oli ihana lähteä retkelle Turkansaareen. Lukemattomia kertoja olemme siellä käyneet. Toisinaan ajoimme sinne polkupyörällä, toisinaan menimme jokea pitkin laivalla tai omalla veneellämme, joskus toki autollakin. Olemme käyneet katsasta-
massa lähes kaikki kä­si­työ­pe­rin­ne­vii­kot ja muutama juhannusaattokin on siellä vierähtänyt. Turkansaaren syysmarkkinoilta olemme tehneet ainutkertaisia ostoksia. Ystävystyimme Turkansaaressa pelimanni Elias Kivilahden kanssa. Hän soitteli saaressa meille usein uusimpia sävellyksiään. Tämän äärettömän sympaattisen ja valoisan ihmisen poismeno muutama vuosi sitten oli suuri suru.

Veneillessä Oulujoella avautuu laajoja peltomaisemia, joita ei olisi uskonut näkevänsä. Oulujoen pinnan korkeutta nostettiin puoli metriä vuosia sitten. Olen surullinen, että kaupunginvaltuuston niukka enemmistö löytyi tuolle päätökselle. Jätin pöytäkirjaan päätökseen eriävän mielipiteeni. Väitettiin, että suppohaitat poistuvat, kun joen pintaa nostetaan. Minun mielestäni (ja monen muun mielestä) suppohaitat olisivat korjaantuneet siten, että joen pintaa ei olisi nostettu ja laskettu jatkuvasti jäätymisaikaan, vaan olisi annettu jääkannen rauhassa muodostua. Muistelen, että yli 30 miljoonalla markalla energialaitoksemme korjasi vaurioita, joita veden pinnan nosto aiheutti yksityisten omistamille rannoille eli rannat jouduttiin rakentamaan uudelleen. Näiden kustannusten lisäksi piti tietenkin rakentaa uudelleen myös Oulun kaupungin omistamat rannat, kuten esimerkiksi Tuiran uimaranta. Tuolloin rakkaan Oulujokemme rannat olivat pahasti murjotun näköisiä ja rannoilta katosivat monet kasvit, joista osa on tullut onneksi takaisin.

Jokeamme pitää vaalia ja Oulun kaupungin pitää tehdä periaatepäätös, että matonpesupaikat siirretään maalle, jolloin likaiset pesuvedet suodattuvat maahan eivätkä Oulujokeen, josta saamme juomavetemme. Iloksemme kaloille on rakennettu portaat, joten pitkästä aikaa lohetkin pääsee uiskentelemaan Oulujokeen.

 

Leena Kuha Kirjoittaja on Oulun kau­pun­gin­val­tuu­tet­tu ja Oulun seutuvaltuuston jäsen.

Veikko Ervasti, Oulujoen suiston "kasvatti"

 

Olen syntynyt, viettänyt kasvuvuoteni ja asunut pääosan elämästäni joen pohjoispuolella. Avioiduttuani asuimme kolme vuotta Torikadulla, jonne en koskaan kunnolla kotiutunut. Oulujoki on - näin asiaa tarkemmin ajateltuani - ollut minulle tietynlainen henkinen linkki ja jakaja. Joen pohjoispuolelle kuulun - en missään tapauksessa eteläpuolelle. Vaimoni mukaan tällainen osin alitajuinen ajattelu meni pisimmälle, kun kävimme Torikadun yksiön jälkeen katsomassa kaksiota Lintulasta. Olin kuulemma jäänyt istumaan autoon ja murahtanut, että tämä kaupunginosa ei kiinnosta ollenkaan. Vaimo kävi katsomassa kaksiota. Onneksi se ei miellyttänyt häntä. Niinpä päädyttiin joen pohjoispuolella Tuirassa sijaitsevaan kaksioon. Sittemmin ei ollakaan hairahduttu pois joen pohjoispuolelta. Voisikohan tällaista kutsua Oulujoki-syndroomaksi, joka on muunnelma turkulaisten huomattavasti tunnetummasta Aurajoki-oireyhdistelmästä.

Oulujoki on minulle oikeastaan lähes aina merkinnyt joen suistoa. Vietin 16 ensimmäistä vuottani Tuirassa Kangastiellä noin 300 metrin päässä suistosta. Ensimmäiset muistikuvat Oulujoen lohesta ovat 1940-luvun lopulta, jolloin elettiin todella niukkaa aikaa nykyiseen verrattuna. Tuiralaiset talolliset ja myös vuokralaiset harrastivat salakalastusta. Poliisit yrittivät saada salakalastajia kiinni. Mieleen on jäänyt elävänä tapaus, jolloin iltahämärässä poliisit huusivat useaan kertaan seisahtumiskäskyä ja uhkasivat ampua. Sitten pistoolilla ammuttiin ilmaan, ja kuului melkoista ryskettä salakalastajien juostessa pakoon pihojen läpi. Jotenkin minulle jäi sellainen käsitys, että poliisit eivät olleet aivan tosissaan jahdissaan. He tiesivät aivan hyvin vallitsevan ravitsemustilanteen.

Harrastinpa itsekin naapurin poikien kanssa "lohenpyyntiä". Lohi yritti epätoivoisesti nousta Oulujokeen. Isoja lohia jäi satimeen Merikosken padon alapuolelle pieniin lammikkoihin. Hupisaarten pusikoissa oli osa meistä vartioimassa ja hälyttämässä poliisien varalta. Toiset mottasivat jo väsyneitä lohia koivuhalolla päähän. Lohet pantiin äkkiä säkkiin ja sitten juostiin pois hippulat vinkuen. Lopulta äiti kielsi harrastuksen, kun lehdissä kerrottiin poliisin ottaneen kiinni nuoria salakalastajia. Joka tapauksessa lohi oli todellinen juhlaruoka työläisperheen suhteellisen nuivassa ruokavalikoimassa. Johtuneeko näistä lapsuuden herkkukokemuksista se, että lohi on aina maistunut minulle.

Lapsuuden kesät ovat muistikuvissa pitkiä ja lämpimiä. Tuiran pojat viettivät aikaansa uiden ja onkien suiston rannoilla. Joka ainoa kohta Merijalin rannalta aina Toppilan satamaan asti on monenmoiseen kertaan kokeiltu onkipaikkana. Naapurin kissat spesialisoituvat kalan syöjiksi. Joskus ne seurasivat rannalle odottamaan särkiä tai seipejä. Ahvenet vietiin aina kotiin paistettaviksi. Aika kului hyvin onkiessa, mutta välillä tietysti pelattiin jalkapalloa ja talvella totta kai jääpalloa. Lapsia oli perheissä paljon, ja niinpä Kisakenttä vilisi innokkaita pelaajapoikia. Tuiran pojista nousikin vaikka kuinka monta poikaa seurojen edustusjoukkueihin ja aina maajoukkueisiin saakka.

Suistossa vesi virtasi väkevästi ja voimakkaasti. Itse koin virran pelottavana ja sitä tietysti lisäsivät äidin jatkuvat varoitukset hukkumisvaarasta. Yhden kerran vaara sitten konkretisoitui jälkikäteenkin ajatellen dramaattisesti. "Lainasimme" rannasta huonokuntoisen veneen ja hinasimme sen hieman Merijalin rannan yläpuolelle. Sitten vaan virran vietäväksi. Virta kiihtyi keskellä, ja vene alkoi pikku hiljalleen täyttyä vedestä. Pari pienintä alkoi jo huutaa peloissaan. Silloin suurin meistä nousi pystyyn ja keikutti venettä sanoen, että eihän tässä ole mitään hätää. Vene ryyppäsi täyslaidallisen vettä ja kaatui. Onneksi kaikki osasivat uida. Ajelehdimme Hietasaaren matalaan rantaan, jossa puolisen tuntia todella peloissamme virvoittelimme yhtä meistä henkiin alkeellisella hen­gen­pe­las­tus­me­to­dil­la. Sitten vannoimme, että kodeissa ei kerrota seikkailusta mitään. Läpimärät vaatteet oli vaikea selittää, ja niinpä yksi meistä oli murtunut "ristikuulustelussa". Lopputulos oli se, että kaikki saivat kodeissaan oikein kunnon selkäsaunan. Opetus oli se, että Oulujoki opetti varovaiseksi uimariksi.

Tuirasta muutimme Koskenniskaan aivan joen partaalle. Aika meni lukio-opinnoissa ja jalkapallon ja erityisesti jääpallon peluussa Oulun Luistinseurassa mukavassa kaveriporukassa. Vaikka asuimme joen äyräällä, niin joki häipyi jonnekin taustalle. Muutamia joen rannalla otettuja valokuvia on muistona noista ajoista. Nuoremmille veljilleni joki merkitsi kuitenkin samaa kuin minulle suistoalue. He uivat, soutelivat ja onkivat joella.

Uusia näkökulmia Oulujokeen aukesi opiskeluvuosina maantieteen ja biologian opintojen kautta. Siitä ei sen enempää tässä yhteydessä. Opiskeluvuosina olin Nallikarin leirintäalueella vartijana (1962-67). Kaupungilla ei ollut oppaita eikä juuri tulkkejaan siihen aikaan. Muutaman kerran kaupungintalolta soitettiin ja komennettiin esittelemään kaupunkia ulkomaisille vieraille. Mieleeni on lähtemättömästi jäänyt yhdysvaltalainen ark­ki­teh­ti­pa­ris­kun­ta, jonka kanssa kiersimme taksilla kaupunkia ja erityisesti suistoaluetta. Sitten hän halusi moottoriveneretkeä pitkin Oulujokea ja kävimmekin Turkansaaressa saakka. Hän kehui vuolaasti ja käsittääkseni aidosti Oulujoen kulttuurimaisemaa. Hänen mielestään se vetää täysin vertoja monille kuuluisille Keski-Euroopan jokilaaksojen kulttuurimaisemille Moseljoesta lähtien. Lisäksi hänen mielestään Oulu sijaitsi ainutlaatuisella tavalla joen suistossa. Hän kysyi: "Miksi suiston luonnonmaisemaa ei ole paremmin hyödynnetty? Ymmärtävätkö oululaiset suiston ja joen ainutlaatuisuuden?" Hyviä kysymyksiä edelleen! Onhan näissä asioissa edetty 1960-luvulta aimo askelia eteenpäin, mutta paljon on vielä tehtävää. Ehkä monille joen ja suiston ainutlaatuisuutta on vaikea mieltää, koska nehän ovat aina olleet siinä.
 

Olen asunut jo kohta 30 vuotta Toppilassa muutaman sadan metrin päässä Toppilansalmesta. Suosituin kävelylenkkimme on suiston kiertäminen - niin kuin se näyttää olevan monen muunkin oululaisen. Suisto on todella ainutlaatuinen, ja se muuttuu niin ihmisen kuin luonnon- kin toimesta. Maannousemisen seurauksena lapsuuden uimapaikalta Huovisen rannasta Tukkisaareen pääsee nyt kahlaamalla.

Toivottavasti Oulun päättäjillä riittää malttia Merijalin rannan niin kuin koko muunkin suistoalueen mahdollisessa rakentamisessa. Suisto ei kaipaa mielestäni mitään ylimääräistä rakentamista. Sen on säilyttävä kaikkien oululaisten virkistysalueena.
 

Veikko Ervasti kirjoittaja on rehtori (eläk.), Oulun kaupungin valtuuston 2. varapuheenjohtaja

Kyösti Oikarinen : Mu­hos­joel­ta  Aurajoen, Elben ja Aaren kautta Oulujoen suistoon

 

Vanhin sisareni hukkui 1940-luvulla 100 metrin päässä virtaavaan Muhosjokeen. Katsoessani nyt pienenevää uomaa hämmästelen tapaturmaa, sillä vesi yltää hädin tuskin enää napaan saakka. Joesta muodostukin äidille ikuinen huolenaihe. Jos joku 10 lapsesta oli kadoksissa, oli ensimmäisenä pelkona joki, josta eksyneen haku aina käynnistyi. Joelle kiellettiin menemästä yksin ja ne harvinaiset selkäsaunat tulivat nimenomaan tämän säännön rikkomisesta.

Pelottelu näkillä tai hukkumisella ei tietenkään estänyt kylän lapsia uimasta. Suosituimmat uimapaikat olivat Hautapaltossa ja kaupan kohdalla olevassa joen mutkassa. Vesi oli puhdasta mutta ruskeaa, johtuen soisesta alkuperästä. Joen puhtaus tuli todistettua sillä, että avannossa virutettu pyykki hohti vitivalkoisena jäälevynä kuivatusnarulla.

Isoisäni Vihtori Piippo oli kylän kuuluisin metsästä ja kalastaja. Vuodenajasta riippuen made ja haukisaalit vuorottelivat meidänkin ruokapöydässä. Kotonamme ei kalastettu, mutta kalaa toki syötiin. Joko vanhaisän pyytämää tai karvapääksi nimittämämme kiertävän kalakauppiaan myymää. Isäni ei myöskään metsästänyt ja siksi meistä kuudesta veljeksestä kukaan ei harrasta hirven tai jäniksen metsästystä. Joku sentään kalastaa ja osa innokkaastikin. Mataloitumisesta huolimatta Muhosjoesta saa edelleen ainakin harjusta. Muhosjoki on yksi Oulujoen sivujoki ja nimenomaan se, johon lohi voisi nousta, jos selviää eteenpäin Merikosken lohiportaasta. Ainakaan vielä ei ole voitu markkinoida lohijokeamme. Ehkä sekin aika tulee ja kylästä tulee kalastajien suosikki.

Kävin keskikoulun ja lukion Muhoksen yhteiskoulussa. Olin jo ennen koulun vaihtumista kirkonkylälle tiennyt, että Muhos on voimalaitospitäjä. Meillekin sähkö tuli Pällin voimalasta. Koulussa en voinut olla tutustumatta Leppiniemen kylän koulukavereihin. Kävin Leppiniemissä vasta monta vuotta Muhokselta muuttamisen jälkeen. Pyhäkosken voimalaitoksen ympärille arkkitehti Aarne Ervin piirtämä kaupunkimainen kylä poikkesi täysin muusta pitäjästä. Ei kait ollut kumma, jos siellä asuvat nuoret tunsivat itsensä hieman erilaisiksi meidän maalaistalon poikien ja tyttöjen seassa.

Kylmälänkylä on asutettu nauhamaisesti pitkin Muhosjokea. Kylä on epävirallisesti nimetty maamme pisimmäksi kyläksi. Asia varmistui minullekin kun kauan sitten pääsin kirkkaalla säällä ihailemaan koko pitkän asutuksen Kajaani-Oulu välillä lentokoneen ikkunasta. Vaikuttavinta oli kuitenkin se erämaan laajuus, joka kylää ympäröi.

Muhosjoen latva on suolla, jota Kylmälänkylän ympärillä riittää. Turpeen käyttö energiana on tuonut soillemme aivan uuden merkityksen. Sen seurauksena tosin hillasuot on melkein menetetty. Aika tavaran kaupittelee pitää tässäkin hyvin paikkansa. Minun lapsuudessani kylällämme oli pajun rehevöittämiä joen rantoja, suota ja sääskiä. Suon arvo on jo löydetty ja hyödynnetty. Pajusta tehdään koriste- ja käyttöesineitä ja varmaan vielä keksitään käyttöä sääskillekin. Pari viime kesää tosin ovat olleet poikkeuksellisin vähäsääskisiä. Ettei vain olisi osa kasvihuoneilmiötä?

Lapsuuden kotimme sijaitsee noin 30 kilometrin päässä Muhoksen kirkonkylästä. Satunnainen kävijä saattaisi sanoa, että luontoäiti ei ole jakanut lahjojaan luodessaan kyläämme. ´Karua mutta kotoista´ on ollut mottomme ja kesäkotimme on nyt jo uuden sukupolven juurtumispaikka. Joskus kateellisena katselen Savon, Kainuun, Lapin tai Keski-Suomen maisemia. Vaikka kylästämme puuttuvat järvet, vaarat ja saaret, on lapsuuden ympäristö jokaiselle tärkein sielun maisema. Kylä on kokenut aivan uuden nousun. Kylätoimikunta on jopa ruoppaamassa suojärveä uimapaikaksi ja retkeilyä varten. Uusia asukkaita muuttaisi enemmänkin jos olisi sopivia taloja tai tontteja myynnissä.

Valmistuin hammaslääkäriksi Turun yliopistosta. Jo kansakoulussa opin, että Aurajoki on maamme äitijoki. Pettymykseni oli melkoinen kuin näin ruoppaamattoman kapean uoman. Muistutti kovasti kotijokeani. Oulussa olen asunut jo yli 25 vuotta, josta ison osan Oulujoen rannalla Värtössä. Muita kotijokiani ovat olleet Elbe ja Aare.

Vuosi Hampurissa näytti miten joen suisto vaikuttaa kaupungin kehittymiseen niin hyvässä kuin pahassa. Euroopan toiseksi suurin satama ja Reeperbahn ovat muokanneet voimakkaasti hansakaupungin katukuvaa. Aare-joen varrella Sveitsin Bernissä asuin pari kuukautta. Joki virtasi vaalean turkoosina ja voimakkaana pienen pääkaupungin läpi. Vauhti tuli vuorilta ja berniläisten - kuten minunkin - huvittelu oli jättäytyä virran vietäväksi yläjuoksulla ja nousta pois vasta usean kilometrin uimisen jälkeen.

Oulu on aina ollut enemmän joensuisto- kuin merikaupunki. Vasta viime vuosikymmeninä on merenrantaa ryhdytty kaavoittamaan ja kunnolla hyödyntämään. Itse ymmärrän enemmän joen päälle. En purjehdi, mutta saatan soudella, uida - joskus jopa avannossakin - ja ennen kaikkea hiihdellä kevätjäillä. Värtön kaupunginosaa pidän edelleenkin oululaisena kotiseutunani ja sinne palannen, kunhan ensin rakennan talon tontille, joka sijaitsee lähellä entistä rivitalokotiani.

Viime eduskuntavaalien aikana sain osallistua muutamiin Oulujokea käsitteleviin tilaisuuksiin. Puolueaktivistimme Pertti Ervasti ei sallinut yhdenkään ehdokkaan unohtaa valjastettua jokea. Pertti, joka on syntynyt ja kasvanut Oulujoen varrella Vaalassa, olikin oikea henkilö jokea puolustamaan.

Vapaa Oulujoki tuntui aluksi utopialta. Kuin katteettomalta vaalilupaukselta. Seuratessani asian ympärillä käytyä keskustelua ja tutustuessani asialle omistautuneisiin henkilöihin, en pidä hanketta enää ollenkaan mahdottomalta. Luonnonmukaisen joen palautus voisi alkaa kalaportailla, joilla lohi saadaan nousemaan aina Oulujärvelle saakka. Kaikki "hullut" ideat tarvitsevat mielikuvitusrikkaat, mutta sitkeät puolestapuhujat. Oulujoen ystäviä ja ymmärtäjiä on onneksi jo melko monta.

 

Kirjoittaja on suu- ja leukakirurgian professori Oulun yliopistossa, Oulun kaupunginvaltuuston jäsen ja kult­tuu­ri­lau­ta­kun­nan puheenjohtaja

Piia-Noora Kauppi :
Muistoja Oulujoen rannoilta

 

Perheelläni on kesänviettopaikka Sotkajärven rannalla, Utajärven kunnassa. Vanhempani ostivat Oulujoen Uittoyhdistykseltä tämän uittomiesten tukikohdan jo muutama vuosi ennen syntymääni ja nimesivät talon Reviiriksi - biologeja kun ovat. Talo sijaitsee pienellä niemellä ja siihen kuuluu myös oma pieni saari, joka ristittiin Kylkiäiseksi. Ensimmäisiä kesiäni vietin siis jo sylivauvana Oulujoen maastoissa, mutta tuolta ajalta minulla ei juurikaan muistikuvia ole.

Vanhasta uittokämpästä löytyi paljon jänniä esineitä ja tavaroita, jotka liittyvät uiton ja sitä kautta Oulujoen historiaan. Aitassa oli jos jonkinlaista rautaista tappia ja pulttia, joilla tukkipuomeja oli kiinnitetty toisiinsa ja rantakiviin. Ensimmäiset soittimenikin olivat jotain ruostuneita uittotyökaluja. Kun myöhemmin opiskelin konservatoriossa lyömäsoitinten soittoa, vanhempani nauroivat, että kyllä se lyömäsoittajan ura lähti jo varhain liikkeelle näillä uittoyhdistykseltä jääneillä rautaromuilla. Reviirin tuvassa oli valtava 20 litran kahvipannu, jolla uittoemäntä oli keittänyt kahvia koko uittoporukalle ja vanhempien makuuhuoneessa, joka sijaitsee uittopäällikön entisessä toimistohuoneessa, on edelleenkin tuolta ajalta perintönä vanhanaikainen työpöytä ja tuoli, jotka ovat prikulleen samanlaiset kuin Pohjois-Pohjanmaan maakuntamuseossa uitosta kertovassa näyttelyssä. Myös rantasauna on todella tilava - pitihän uittoporukan mahtua lauteille samaan aikaan saunomaan.

Ensimmäiset muistoni varsinaisesta liikkumisesta Oulujoen vesistöissä liittyvät retkiin, joita vanhempieni ja sukulaislasten kanssa teimme, kun olin jo vähän vanhempi. Erityisen suosittuja olivat lähisaaret, joista osa oli syntynyt aikoinaan uittoväylän ruoppauksen aikana ylöskaivetusta maa-aineksesta. Nämä ns. vallisaaret olivat todella kapeita ja pitkiä, vain muutaman metrin levyisiä, eikä niillä vielä tuohon aikaan 1970-80-lukujen taitteessa ollut juurikaan kasvustoa. Enimmäkseen ne olivat siis paljaita, kivisia saaria ja niissä pystyi vaivattomasti juoksemaan saaren päästä toiseen ja ottamaan kavereiden kanssa sekuntikellolla aikaa, kuinka kauan yhden vallisaaren päästä päähän juokseminen kestää.

Vallisaaret olivat siis syntyneet koneellisesti. Yksi vaelluspaikkamme oli joen rannalla oleva aukio, jolla valtava Marion-niminen ruoppauskone oli aikanaan ollut passissa. Vanhempani kertoivat tarinoita siitä, kuinka ihmeellinen vempain tämä Marion oli. Tuhansien tonnien painoinen vehje oli väylän ruoppauksen aikaan todellinen sensaatio, siitä kirjoitettiin lehdissä ja ihmiset tulivat kauempaakin ihastelemaan valtavaa konejättiläistä. Vaikken itse ole koskaan Marionia nähnyt enkä tiedä onko sitä enää edes olemassa, minulle tulee edelleenkin mieleen nämä tarinat, kun näen oikein ison kaivinkoneen.

Vallisaaret olivat täydellinen kontrasti Reviirin toisella puolella sijaitseville saarille, Järvelän saarelle ja Rikkolan saarelle, jotka olivat yhtä "viidakkoa". Me lapset ristimmekin Rikkolan saaren Tarzanin viidakoksi, koska saaren keskiosa on isojen, täydessä lehdessä olevien puiden juurella ihan pimeää myös päivisin ja paikka oli lapselle ehkä vähän pelottavakin. Järvelän saari, jota myös Lammassaareksi kutsuttiin, on vähän helppokulkuisempi ja siellä kävimme äidin ja isän kanssa mesimarjassa ja joka syksy sieniretkillä.

Silloin tällöin soudimme myös Oulujokivartta ja uittoväylää pitkin ylöspäin kohti Utajärveä. Vanhassa jokiuomassa oli patoja ja kivikoita, joten joskus veneen joutui kantamaan matalan paikan yli, jotta pääsi etenemään. Esimerkiksi Sotkan vanhalle hautausmaalle, jonka ympäristössä oli paljon mielenkiintoista näkemistä, ei päässyt kuin niinä päivinä, jolloin joen uomassa oli voimalaitosten vedensäännöstelyn ansiosta riittävästi vettä. Ja koko ajan joko minun tai veljeni Sampsan piti istua veneen nokassa ja toimia "kivientähystäjänä", ettei vene karahtanut kivisessä lahdessa karille.

Erityisen salaperäisiä meistä lapsista olivat uppotukit, joita löytyi mökkirannan läheisyydestä useita. En tiedä, mikä niissä lahonneissa tukeissa oli niin kiinnostavaa ja pelottavaa. Jotenkin ne vaikuttivat etenkin illalla niin aavemaisilta sojottaessaan tummina aaltojen keskellä. Ehkä ne näyttivät vähän"järvihirviöiltä" tai lohikäärmeiltä tai jotain, mutta yksin emme uskaltaneet mennä kovin lähelle niitä, vaan omilla soutureissuillamme pyrimme kiertämään tukit kaukaa. Muutama vuosi sitten Utajärven kunta sai projektirahaa EU:lta, jolla vanhat lahonneet tukit nostettiin ylös ja poistettiin, joten niitä ei enää ole. Samalla Sotkajärven saariin rakennettiin hienoja kotia ja laavuja, joilla nykyiset retkeilijät voivat rentoutua. Oulujoen virkistyskäyttö on kyllä varmasti hyötynyt tästä työstä.

Joskus isäni souteli Oulujokivartta alaspäin Määtän saareen ja kävimme saaren nokassa nuotiopaikalla paistamassa makkaroita ja syömässä eväsleipiä. Tuohon aikaan Määtän saaressa oli paljon mustikoita, joten useimmiten syksymmällä meillä oli tuoreita mustikoita mukana takaisin Reviirille palatessamme. Tätä pidemmällä emme yleensä ihan lapsuudessa käyneet, koska soutumatkaa oli jo jonkin verran. Vasta kun hankimme moottoriveneen 80-luvun lopussa, saatoimme tehdä pitempiä retkiä. Nykyään jokaiseen kesää kuuluu ainakin yksi koko perheen veneretki Pällin voimalaitokselle saakka. Viime kesänä myös vajaa puolivuotias esikoispoikani Otso-Antero pääsi eka kertaa mukaan.

Mieleen on jäänyt elävästi myös jokavuotiset autolla tehdyt reissut ns. Kielolaaksoon, joka sijaitsi Oulujokeen laskevan Muhosjoen kanjonissa. Kun kielot kukkivat, koko laakso oli valkoisenaan ja tuoksu oli sanoinkuvaamaton. Vanhempani olivat aikoinaan olleet häämatkalla Muhosjokikanjonin maastoissa ja he tykkäsivät viedä meitä lapsiakin näihin upeisiin, jylhiin maisemiin.

Yleensä ajelimme mökille Oulujoen pohjoispuolen tietä autolla, mutta silloin tällöin hulluttelimme vähän ja käytimme eteläpuolen tietä ja Sanginjoen lossia. Myöhemmin kun olin jo murrosikäinen, teimme koulukavereideni kanssa tyttöjen reissuja Reviirille polkupyörillä ja myös silloin lossi tuntui eksoottiselta vaihtoehdolta. Matkaa kertyi sellainen viitisenkymmentä kilometriä, joka oli ala-asteikäisille, hivenen toisella kymmenellä oleville tytöille ihan kelpo pyöräilysuoritus. Etenkin Päivärinteen mäki vaati aina kovaa tsemppausta.

Oulujoki näytteli tietenkin roolia myös kaupunkielämässä. Lapsuuden suosituin uintipaikkamme oli Myllyojan julkinen uimaranta ja myöhemmin teimme retkiä sekä Saarelan rannalle että Tuiraan. Ensimmäiset uimakoulut tuli siis käytyä Oulujoessa. Muistan, että tuohon aikaan rantalaitureilla näki kau­pun­ki­ran­noil­la­kin vielä usein matonpesijöitä. Mäntysuovan tuoksusta tuleekin aina mieleen nämä kesäpäivät julkisilla uimarannoilla.

Kaiken kaikkiaan Oulujokeen liittyvät muistot ovat myönteisiä. Haluankin kiittää Oulujoen reitti ry:tä siitä työstä, mitä yhdistys tekee Oulujoen vesistöjen virkistyskäytön eteen ja alueen kulttuurihistorian säilyttämiseksi.

 

Piia-Noora Kauppi

Kari Sallamaa : Elämäni joet Ebrosta Obiin

 

Puhun tässä Euroopan mer­kit­tä­vis­tä kult­tuu­ri­jois­ta lännestä itään. Mutta otan esiin vain sellaiset, joihin minulla on jon­kin­lais­ta oma­koh­tais­ta tuntumaa. Olen ainakin nähnyt ne, jollen kos­ket­ta­nut. Tämä on ta­hal­li­nen ilmaus: joki on elävä olento, joten sen kos­ket­ta­mi­nen on yhtä tärkeätä kuin siitä puhuminen tai siitä lukeminen. Rakastaa voi kaukaakin, mutta vasta kosketus tuo tunteelle ravintoa.

 

Suomen joet jätän tällä kertaa kos­ket­te­le­mat­ta. En­sim­mäi­nen eu­roop­pa­lai­nen kult­tuu­ri­jo­ki lännessä on oi­keas­taan Por­tu­ga­lin Douro, mutta sitä en tunne. Sen sijaan Espanjan koil­li­so­sien valtajoen Ebron rannoilla olen ollut, tosin yli nel­jän­nes­vuo­si­sa­ta sitten, vuonna 1978. Joki on lat­vao­sal­laan nimeltään Ebro, suu­puo­le­lal­taan ka­ta­lo­nian kielellä Ebre.

 

Nyt joki on nouse­mas­sa huomion kes­ki­pis­tee­seen, kun sen rannalla oleva Aragonian maakunnan pää­kau­pun­ki Saragossa on tulossa maa­il­man­näyt­te­lyn 2008 pi­to­pai­kak­si. Se voitti kilpailun Italian Triesteä ja Kreikan Thes­sa­lo­ni­kia vastaan. Joki saa maa­il­man­näyt­te­lys­sä keskeisen aseman. Expo-2008 ta­pah­tu­man johtajan Jerónimo Blascon mukaan Ebrosta tehdään Sa­ra­gos­san "pääkatu". Juha Pekka Helmisen mukaan (Kaleva 4.1.2005) "yli sadan hehtaarin laajuinen näyt­te­ly­alue tulee si­jait­se­maan (huonoa suomea es­pan­jan­suo­ma­lai­sel­ta) noin kahden ki­lo­met­rin päässä kaupungin kes­kus­tas­ta Pilarin aukiolta Ebro-joen mai­se­mis­sa". Maa­il­man­näyt­te­ly­pro­jek­tin suun­ni­tel­miin liittyy myös Ebron ja sen ran­ta­vii­van ehos­ta­mi­nen 25 ki­lo­met­rin matkalta.

Tämä on hyvä. Jokea uhkasi jokin aika sitten joidenkin by­ro­kraat­tien ai­vo­sol­muis­sa syntynyt ajatus johtaa melkoinen osa vedestä etelään kas­te­le­maan Valencian alueen ap­pel­sii­ni­vil­jel­miä. Tätä mie­le­tön­tä hanketta vas­tus­ta­maan nousivat joen rannan ta­lon­po­jat Aragonian ja Ka­ta­lo­nian puolella sekä jokisuun me­ri­ka­las­ta­jat. Ra­vin­teik­kai­den jo­ki­ve­sien valuminen etelään olisi haitannut meren kala- ja äy­riäis­tuo­tan­toa. Myös jo­ki­var­ren teol­li­suus­jä­te­ve­sien puh­dis­ta­mi­nen nousi taistelun agendaan. Ym­mär­tääk­se­ni vesien kään­tä­mis­suun­ni­tel­ma on ainakin tois­tai­sek­si hau­tau­tu­nut pöy­tä­laa­ti­koi­hin. Se oli pie­nem­mäs­sä mit­ta­kaa­vas­sa yhtä typerä kuin kuuluisa neu­vos­toai­kai­nen suun­ni­tel­ma kääntää Poh­joi­seen Jäämereen virtaavat Siperian joet etelään kas­te­le­maan Kazaks­ta­nin ja Uz­be­kis­ta­nin puu­vil­la­pel­to­ja. Oulujoen val­jas­ta­mi­nen oli sentään aikanaan ym­mär­ret­tä­vä, joskin va­li­tet­ta­va hanke. Jokien huono kohtelu ei ole maa­il­mas­sa har­vi­nais­ta.

Espanjan vii­den­nek­si suurin kaupunki Saragossa on tähän mennessä ollut tunnettu Pilar-kultin kes­kuk­se­na. Nais­py­hi­mys­tä juhlitaan vuo­sit­tain lo­ka­kuus­sa kolmen viikon ajan. Samalla Saragossa on pitkään ollut Espanjan van­hoil­li­sin kaupunki, to­del­li­nen taan­tu­muk­sen pesä. Maan pit­kä­ai­kai­nen dik­taat­to­ri, kenraali Francisco Franco toimi siellä aikanaan kuuluisan maa­voi­mien ka­det­ti­kou­lun en­sim­mäi­se­nä johtajana. Sinä aikana hän solmi ne yhteydet so­ti­la­se­liit­tiin ja kirkkoon, jotka olivat keskeinen tekijä hänen nous­tes­saan Espanjan si­säl­lis­so­dan oi­keis­to­lai­sen puolen joh­ta­jak­si 1930-luvulla.

Minun ko­ke­muk­se­ni Sa­ra­gos­sas­ta vuonna 1978 vah­vis­ta­vat tätä. Mat­kus­tim­me (kerron kohta ketkä me) Ebron vartta ylöspäin Ka­ta­lo­nias­ta, Barce­lo­nas­ta ja viivyimme vuo­ro­kau­den verran Sa­ra­gos­sas­sa. Oli pää­siäis­viik­ko, "pyhä viikko", ka­to­lis­ten ja eri­tyi­ses­ti es­pan­ja­lais­ten ka­to­lis­ten suurin vuotuinen juhla. Mus­ta­pu­kui­set ja hup­pu­päi­set kulkueet pitkin ristein va­rus­tet­tui­na ja soihduin va­las­tui­na laa­hus­ti­vat su­ru­musii­kin räikyessä pitkin kaupungin pimeitä katuja.

Franco oli kuollut pari vuotta aiemmin, mutta Espanjan de­mo­kra­ti­soi­tu­mis­ke­hi­tys oli vasta alussa. Sa­ra­gos­sas­sa sitä ei tuntunut lainkaan, toisin kuin kai­ken­kir­ja­vien puo­lue­ju­lis­tei­den kyl­läs­tä­mil­lä Barce­lo­nan seinillä ja muureilla. Tunnelma oli uhkaava, ikään kuin Saragossa, vanha Francon kaupunki aikoisi vielä näyttää kyntensä de­mo­kra­tia­haa­hui­li­joil­le. Näy­tel­mä­kir­jai­li­ja Henri Ka­pu­lai­nen tuijotti he­la­tors­tai-iltana baarissa kuumeisin silmin: "Täällä ahdistaa!"

Pian ta­pah­tui­kin Madri­dis­sa kan­sal­lis­kaar­tin val­lan­kaap­paus­yri­tys, jonka kuningas Juan Carlos torjui käskien yli­pääl­lik­kö­nä kaar­ti­lais­ten palata ka­sar­mei­hin­sa. Franco oli nimen omaan kas­vat­ta­nut hänet yk­sin­val­ti­aa­tik­si, mutta nuoren monarkin pinnan alla oli kasvanut de­mo­kraat­ti. Juan Carlos on ainoa nyt vallassa oleva eu­roop­pa­lai­nen monarkki, jonka mie­len­laa­tua todella on koeteltu. Ja hän kesti tu­li­ko­keen.

Oli va­paut­ta­vaa pit­kä­nä­per­jan­tai­na ke­väi­ses­sä au­rin­gon­pais­tees­sa matkustaa taas bussilla Ebron äyräitä takaisin iloiseen vapaaseen Ka­ta­lo­ni­aan ja sen pää­kau­pun­kiin Barce­lo­naan.

 

Ebron taistelut

 

Ebron varsi tuli joillekin suo­ma­lai­sil­le tutuksi jo tätä ajan­koh­taa nel­jä­kym­men­tä vuotta aiemmin. Siellä kulki Espanjan si­säl­lis­so­dan Aragonian rintaman rin­ta­ma­lin­ja, jossa sotaan osal­lis­tui koko joukko suo­ma­lai­sia va­paa­eh­toi­sia palvellen laillisen ta­sa­val­lan joukoissa, kuu­lui­sis­sa kan­sain­vä­li­sis­sä pri­kaa­teis­sa. Ebron varrella käytiin ase­ma­so­taa ja muutamia raskaita tais­te­lu­ja vuosien 1936 ja 39 välillä. Se joka on tästä kiin­nos­tu­nut, voi parhaiten tutustua pari vuotta sitten il­mes­ty­nee­seen Jyrki Juuselan tut­ki­muk­seen Suo­ma­lai­set Espanjan si­säl­lis­so­das­sa (Atena 2003).

Ebron mutkasssa käytiin rajuja tais­te­lu­ja fasistien pyrkiessä Vä­li­me­rel­le. Suo­ma­lai­sia ja eri­tyi­ses­ti ame­ri­kan­suo­ma­lai­sia oli runsaasti varsinkin ame­rik­ka­lai­ses­sa Lincoln-Was­hing­ton -pa­tal­joo­nas­sa ja ka­na­da­lai­ses­sa Mackenzie-Papineau -pa­tal­joo­nas­sa. Kesällä 1938 ta­sa­val­ta­lai­set, jotka oli jo työnnetty Ebron itä­puo­lel­le, tekivät san­ka­ril­li­sen vas­tais­kun ja ylittivät joen venein ja pont­too­ni­sil­to­ja myöten tehden län­si­puo­lel­le sil­lan­pää­ase­man. Ebron yli­tyk­ses­sä kuoli Pentti Haanpään sanoin monta hyvempää ja huonompaa Suomen miestä, kuten tietysti muitakin. Ebron vastaisku oli vain vä­kiai­kai­nen menestys. Sota oli jo kään­ty­mäs­sä ta­sa­val­lal­le tap­piol­li­sek­si. Pää­kau­pun­git Madrid, Barcelona ja Valencia vielä tais­te­li­vat, mutta loppu häämötti.

Se miksi minä olin Ebron varrella, liittyi juuri tähän. Kir­jai­li­ja- ja tai­tei­li­ja­ryh­mä Kiila järjesti opin­to­mat­kan tutus­tu­maan va­pau­tu­nee­seen Espanjaan, eri­tyi­ses­ti Barce­lo­nan kult­tuu­rie­lä­mään. Samalla matkalla oli mukana fil­mi­ryh­mä, joka kuvasi do­ku­ment­ti­fil­miä si­säl­li­so­dan suo­ma­lai­sis­ta, luon­nol­li­ses­ti ta­sa­val­lan puolen va­paa­eh­toi­sis­ta. Francon puo­lel­la­kin oli muutamia seik­kai­li­joi­ta. Mukanamme oli neljä ve­te­raa­nia Suomen suo­ma­lai­sis­ta kor­keim­man up­see­ri­nar­von saaneen kapteeni Paavo Koskisen johdolla. Poh­jois­suo­ma­lai­sis­ta oli matkassa tor­nio­lai­nen Sulo Paaso. Sa­ra­gos­saan tulimme siksi, että fil­mi­ryh­mä kävi ve­te­raa­nien kanssa sieltä käsin juuri Ebron varren tais­te­lu­pai­koil­la.

Oli lii­kut­ta­vaa nähdä, miten sy­dä­mel­li­ses­ti aikanaan henkensä ja ter­vey­ten­sä va­paa­eh­toi­ses­ti vaa­ran­ta­neet vanhat miehet otettiin vastaan entisten ase­to­ve­rien luona, jotka nel­jän­kym­me­nen vuoden tauon jälkeen saat­toi­vat avoimesti tulla esiin. Tuli tunne, että vaikka Franco oli aikanaan voittanut, pitkällä täh­täyk­sel­lä de­mo­kra­tia silti perii voiton.

 

Seinen ihanuudet

 

Ranskan Rhône-jokea en tunne, mutta Pariisin Seinen olen tavannut kahdesti, vuosina 1962 ja 2002. Pariisi oli toki muuttunut näiden nel­jän­kym­me­nen vuoden välillä, mutta joki ei. Tuo sinänsä varsin lyhyt joki kantaa pi­tuut­taan enemmän kult­tuu­riar­voa, sen kult­tuu­ri­mai­ne on maailman mah­ta­vim­pia. Sitä ovat kuvanneet ja ylis­tä­neet lu­ke­mat­to­mat tai­tei­li­jat kaikin mah­dol­li­sin tai­de­muo­doin. Kuten mer­kit­tä­vä joki aina, Seine ei merkitse vain fyysistä vesiuomaa, vaan se on symboli, mer­ki­tys­ten suma. Omassa runossani "Seine seit­se­män­kym­men­tä" aiheena on 1900-luvun mer­kit­tä­vim­män eu­roop­pa­lai­sen ru­noi­li­jan, saksaksi kir­joit­ta­neen, Ro­ma­nias­sa syntyneen ja Pa­rii­sis­sa asuneen juu­ta­lai­sen ru­noi­li­jan Paul Celanin muisto, hän kun monien muiden ru­noi­li­joi­den tavoin päätyi epä­toi­vois­saan hu­kut­tau­tu­maan jokeen huh­ti­kuus­sa 1970. Näin teki myös 20-luvun lopussa nouseva suo­ma­lai­nen runoilija ja kriitikko Yrjö Gus­tafs­son, Uuno Kailaan ystävä. Runoni:

 

Joet, milloin, joet
virtaavat latvoille

 

Paljastuu muuan päivä yön kiviltä
Uiva runoilija pelkää elämää
enemmän kuin tam­mi­kuu­ta
Huhtikuu ei-kenenkään-kuu

 

Akvaa­rio­rin­ta täynnä ka­la­suo­laa
Jurasuota
Bukowinan ääntä

 

Ei tämä profeetta kestä par­rat­ta­kaan
ui päivän yöksi
Miksi sak­sa­lai­nen ei voi tulla rans­ka­lai­sek­si juu­ta­lai­sek­si
Miksi Czer­nowitzis­sa ei ole synagogaa
Seinessä kaloja

 

Milloin, lopulta Cité-laiva lipuu mereen
kun kärjessä al­ge­ria­lais­ten sa­vi­rum­mut pitävät ääntä
Milloin hassidim-profeetta kähertää partansa
Minkä värinen on ru­noi­li­jan lippu

 

Kuva Cité-saaren kärjessä darbuka-rumpujaan soit­ta­vis­ta al­ge­ria­lai­sis­ta liittyy oma­koh­tai­siin muis­toi­hin. Vuonna 1962, yli­op­pi­las­ke­sä­nä­ni, olin Pa­rii­sis­sa kolme viikkoa kir­jai­li­ja­pa­ris­kun­ta Pentti Holapan ja Olli-Matti Ro­ni­muk­sen vieraana. Näin silloin myös suuren fil­mi­näyt­te­li­jän Jeanne Moreaun ajelevan avoau­tos­sa nuoren ra­kas­ta­jan­sa kanssa Seinen ran­ta­ka­tua, oikealla rannalla.

Kolme vuotta sitten liikuin Seinen ete­lä­ran­nal­la, kuu­lui­sal­la va­sem­mal­la rannalla (rive gauche) ja taas Citén saarella, jossa on Notre Damen ka­te­draa­li. Mutta nyt saaren kärjen oli vallannut maa­lis­kui­nen ke­vät­tul­va. Kärkeen ei ollut menemistä. Olen ottanut näkymän no­vel­lii­ni, nimeltään juuri "Seinen tulva", tähän tapaan:

Alkoi sataa, ensin sääs­te­li­ääs­ti. Michel [Kittilän poika Mikko Pel­to­vuo­ma] käveli kiireisin askelin Pont Neufin yli Citélle. Vihreän WC:n kyljessä oli graf­fiit­ti: TIGRIS ULTRAS PARIS SG. Todella, Seinen vesi oli kor­keam­mal­la kuin vuosiin. Sitä riitti Alppien rinteiltä kuin kak­sois­vir­tain maasta. Citén ympärillä vedet eivät olleet enää neit­seel­li­siä vuo­ris­to­pu­ro­ja, vaan saaren kärki oli ruskeassa vedessä, niin että arabit eivät voineet siellä ku­mi­sut­taa illan tullen sa­vi­rum­pu­jaan. Vesi nousi porras portaalta ja nuo­len­pää­leh­tis­ten ho­pea­sa­la­vien runkoja ylös. Ve­si­bus­sit eivät päässeet lähtemään ja ran­ta­ra­vin­to­la oli sulkenut ovensa. Vain Henrik IV kohotteli korkealta ratsunsa selästä miek­kaan­sa kohti Ivryn taistelua eikä piitannut vedestä vähääkään. Näin voi tehdä vain historian suurmies. Pariisi on messun arvoinen, eikä tuhotulva saa sitä estää.

Tämän vierailun, joka oli vain lyhyt se­mi­naa­ri­mat­ka, suurin elämys oli va­sem­mal­la rannalla oleva an­ti­kvaa­ri­nen kir­ja­kaup­pa Sha­kes­pea­re and Company. Se on pe­rin­tei­käs divari, to­del­li­nen kult­tuu­ri­kei­das, jossa aikanaan jo ir­lan­ti­lai­nen suur­kir­jai­li­ja James Joyce ja muut mer­kit­tä­vät kir­jai­li­jat ovat roik­ku­neet. Se oli auki yömyöhään. Yhdessä la­si­sei­näi­ses­sä kir­ja­kaa­pis­sa loikoili kaikessa rauhassa lihava kissa. Se oli varmaan syönyt kaappien kir­jal­lis­ta antia. Todella kir­jal­li­nen katti!

 

Anna Livia Plu­ra­bel­len rinnoilla

 

Seu­raa­vak­si harppaan yli kanaalin ja Irlannin merenkin Joycen ko­ti­kau­pun­kiin Dubliniin, Irlannin pää­kau­pun­kiin. Sen halki virtailee hitaasti Liffey-joki. Sekään ei ole pitkä eikä mahtava, niin kuin eivät mitkään Irlannin joista. Mutta Liffey on saanut kuo­le­mat­to­man ikuis­tuk­sen­sa Joycen vii­mei­ses­sä ja epäi­le­mät­tä suu­rim­mas­sa, mer­kil­li­sim­mäs­sä ro­maa­nis­sa Finnegans Wake (1939). Siinä joki on elävä nais­puo­li­nen olento, jolla on kaunis nimi Anna Livia Plu­ra­bel­le eli "Mo­ni­kau­nis". Suur­teok­sen idea perustuu veden kier­to­liik­kee­seen, ikuisen paluun aja­tuk­seen. Alussa Liffey virtaa Irlannin mereen. Siellä vesi höyrystyy pilviksi, palaa joen lähteille ja sataa alas alkaen uuden kier­rok­sen. Teos alkaa pienellä al­ku­kir­jai­mel­la: "riverrun" ja päättyy ilman pistettä, eli lukijan pitää lukea lause loppuun alusta; joen ja virk­kei­den liike ei koskaan lakkaa.

Kun Dubli­nis­sa kulkee seuraten Joycen tun­ne­tuim­man teoksen, Odysseus-romaanin (1922) pää­hen­ki­lön Leopold Bloomin päivää, sen kar­toi­tet­tua ja tu­ris­ti­kier­rok­sek­si tehtyä reittiä, Ormond-hotellin ra­vin­to­las­sa on nau­tit­ta­va pieni aamiainen. Sen jälkeen Liffeyn voi ylittää kaarevaa kä­ve­ly­sil­taa myöten ja tähystää veteen, tuntuuko tuo likainen ruskea vesi erityisen kul­ti­voi­dul­ta. Ainakaan muis­tois­sa­ni vuodelta 1986 se ei ole erityisen hoh­do­kas­ta. Enemmän on jäänyt mieleeni vielä tummemman ruskea, melkeinpä pikimusta Guinnesin panimon stout-olut ker­mai­si­ne vaah­toi­neen.

Soca-joen kuis­kauk­sia Lähden nyt Anna Livia Plu­ra­bel­len rannoilta lentoon kaakkoon Aer Linguksen koneella pää­mää­rä­nä Italian ja Slovenian raja. Siellä virtaa pieni Soca-joki, joka laskee Adrian mereen ita­lia­lai­se­na, nimenään Isonzo. Tutustuin siihen viime kesänä osal­lis­tues­sa­ni slo­ve­nia­lai­ses­sa pik­ku­kau­pun­gis­sa Tol­mi­nis­sa eu­roop­pa­lai­seen äi­din­kie­len ja kir­jal­li­suu­den kou­luo­pe­tus­ta kä­si­tel­lee­seen ke­sä­kou­luun. Kaupunki on joen rannalla. Kerroin asiasta kol­mio­sai­ses­sa mat­ka­jut­tusar­jas­sa­ni Soca-joen tarinoita Kalevassa 30.8.-3.9.2004.

Jokeen liittyy ame­rik­ka­lai­sen Nobel-kir­jai­li­jan Ernest He­mingwayn en­sim­mäi­nen me­nes­tys­teos, romaani Jää­hy­väi­set aseille (1929). Teoksen avaus alkaa juuri Isonzon rannalla. Teos on sikäli do­ku­ment­ti­poh­jai­nen, että Hemingway toimi en­sim­mäi­sen maa­il­man­so­dan aikana Isonzon rin­ta­mal­la va­paa­eh­toi­se­na am­bu­lans­sin kul­jet­ta­ja­na ita­lia­lais­ten puolella. Koska ame­rik­ka­lai­nen kir­jai­li­ja rakasti sotaa, vaaraa ja jän­ni­tys­tä, hän seurasi re­port­te­ri­na myös Ebron mutkan viimeisiä tais­te­lu­ja mar­ras­kuus­sa 1938. - Isonzo-Socaan liittyy runoni "Was­sergrün", jonka olen omistanut Pekka Jur­ve­li­nil­le, "san­ka­ri­sou­ta­jal­le, jokien miehelle":

 

Nimi vaihtuu, vesi pysyy
välkkävä, juokseva
väri tur­koo­sis­ta mutaan kääntyy

 

Joki silmänsä avaa, vihreä se on
Lethen katse
sinulle sa­lai­suu­ten­sa kertoo
kun jäät lähti, haudat avautui

 

Joki: taimenen, nieriän koti
lohen talo
vain vuoret, ei pato tien rajaa

 

Kun kaksi jokea yhtyy
syntyy vielä väkevämpi
Ei sitä saa kasvattaa
kuin lasta vaikeasti, hitaasti

 

Joki kasvaa kuin ajatus
liejua vieden, kaloja tuoden

 

Lohen portti on nyt avoin:
tu­le­vai­suus odottaa

 

Tonavan aallot

 

Italian kaak­kois­nur­kan Tries­tes­sä, joka siis kat­ke­ruu­dek­seen menetti Sa­ra­gos­sal­le maa­il­man­näyt­te­lyn, tapasin mer­kit­tä­vän eu­roop­pa­lai­sen kir­jai­li­jan ja kir­jal­li­suu­den­tut­ki­jan Claudio Magrisin. Hän on meillä tunnetuin teok­ses­taan, joka kertoo pientä Socaa paljon suu­rem­mas­ta virrasta, Tonavasta. Hänen vuonna 2000 suo­men­net­tu teoksensa Tonava (alun perin 1986) on ollut kaik­kial­la menestys ja tehnyt tun­ne­tuk­si paitsi kir­jai­li­jaa itseään ennen kaikkea tätä Euroopan mer­kit­tä­vin­tä jokea.

 

Vaikka Eu­roo­pas­sa on monia mer­kit­tä­viä jokia, Tonava on mo­ni­kan­sal­li­suu­des­saan ja kult­tuu­rien­sa kirjossa epäi­le­mät­tä tärkein. Se syntyy sak­sa­lai­se­na Schwarzwal­din rinteiltä, sitten siitä tulee vuo­rol­laan itä­val­ta­lai­nen, slo­va­kia­lai­nen, un­ka­ri­lai­nen, ser­bia­lai­nen, bul­ga­ria­lai­nen, ja lopulta se hukkuu ro­ma­nia­lai­se­na Mustaan mereen. Sen varrella on sellaisia his­to­rial­li­sia kau­pun­ke­ja kuin Ulm, Wien, Bra­tis­la­va, Budapest, Novi Sad ja Belgrad.

 

Magris matkustaa teok­ses­saan pitkin Tonavan rantoja lähteiltä suistoon saakka. Kyse ei ole maan- tai luon­non­tie­tees­tä, vaan kult­tuu­ri­his­to­rial­li­ses­ta retkestä, po­rau­tu­mi­ses­ta ennen kaikkea vanhan Austrian, Habs­bur­gien laajan val­ta­kun­nan kes­kus­her­moon.

 

Idea ei sinänsä ole uusi. Suo­ma­lai­sen on hyvä muistaa, että nuori Jörn Donner julkaisi vuonna 1962 teoksensa Rapport från Donau (suom. Raportti Tonavalta 1963). Sekin liikkuu joen tun­tu­mas­sa vanhan kak­sois­mo­nar­kian maissa. Se on kuitenkin enemmän po­liit­ti­nen selonteko kuin kult­tuu­ri­his­to­rial­li­nen matka.

 

Magrisin teoksen juonen muodostaa joen kulku, mutta kir­jai­li­ja tekee si­vu­hyp­py­jä ja pysähtyy pit­käs­ti­kin kertomaan jostakin edel­tä­jäs­tään, vanhasta Tonavan mat­ka­kir­jas­ta, kir­jai­li­jois­ta ja po­lii­ti­kois­ta kes­kia­jal­ta ny­ky­päi­viin. Näin teos on kult­tuu­ri­nen aar­reark­ku, mutta suuren veden virta takaa sen, että ker­ron­nas­ta ei tule pit­kä­pii­mäis­tä.

Tonavan olen kohdannut elämäni varrella (elämääkin muuten verrataan virtaan) neljästä kohtaa: Etelä-Saksan Ulmissa, Itävallan Wienissä, Slovakian Bra­tis­la­vas­sa ja Unkarin Bu­da­pes­tis­sa. En­si­kos­ke­tuk­se­ni tapahtui kesällä 1961, Berliinin muurin ra­ken­ta­mis­vuon­na. Silloin katselin jokea Ulmin tuo­mio­kir­kon tornista, joka on tai ainakin silloin oli maailman korkein kir­kon­tor­ni. Kaupunki oli sodan aikana pom­mi­tet­ty rau­nioik­si, vain Jumalan suuri huone oli säästynyt. Mutta keskusta oli ra­ken­net­tu tarkasti uudelleen.

Kaik­kial­la Tonava on sama ja eri ja kantaa selässään historiaa, kansojen koh­ta­loi­ta, surua ja iloa, kult­tuu­ria ja sotia. Juuri siksi Magrisin teos on niin kiehtova. Kaikista suu­ris­ta­kaan joista ei ole tehty ni­mik­ko­kap­pa­lei­ta, mutta tanssin, ilon ja lemmen säveltäjä Johann Strauss sävelsi sen kunniaksi tuon suo­ras­taan ero­tiik­kaa tihkuvan valssin "An der schönen blauen Donau", "Tonava kaunoinen". Virta ei suinkaan aina ole kauniin sininen, yleensä pi­kem­min­kin mutainen; mutta kauneuden väri kuuluu sille eh­dot­to­mas­ti mie­li­ku­vis­sa.

 

Emajoen linnut

 

Harppaan sitten su­ku­kan­sam­me vi­ro­lais­ten mer­kit­tä­vim­pään jokeen, Emajokeen, joka laiskasti virtaa halki yli­opis­to­kau­pun­ki Tarton. Se on puhtaasti vi­ro­lai­nen joki, joka syntyy siellä ja raukenee suureen Peip­si­jär­veen. Emajoki on Tarton aseman takia mer­kit­tä­vä kult­tuu­ri­vir­ta. Kan­sal­lis­ru­noi­li­jan asemassa olevaa Lydia Koidulaa kut­sut­tiin kun­nia­ni­mel­lä Emajoen satakieli. Lukuisat muutkin ru­noi­li­jat ovat jokea ylis­tä­neet tai muuten sitä tuo­tan­nos­saan kä­si­tel­leet. Haus­kim­mal­la tavalla sen on tehnyt nuori tart­to­lai­nen runoilija Veiko Märka, jolla on sarja "Jumala, Lenin ja Emajoki". Sen on Mika Keränen suo­men­ta­nut an­to­lo­gi­aan Tal­lin­nas­ta pois. Groteskia vi­ro­lais­ta proosaa (Absurdia 2003). Nämä kolme ystävystä, kaksi tosikkoa ja nau­ra­vai­nen äitijoki seik­kai­le­vat Märkan lyhyissä jutuissa. Hupaisin niistä on viimeinen, jossa Jumala ja Lenin pa­kot­ta­vat Emajoen liit­ty­mään Euroopan unioniin.

 

Märka ja muut nuoret tart­to­lai­set kir­jai­li­jat ovat vas­ta­ve­dok­si Lydia Koidulan hartaalle pal­von­nal­le nimenneet yhden teks­ti­kokoel­man­sa Emajoen kon­do­ri­kot­kak­si (2002). Korp­pi­kot­ka on tietysti muuta kuin suloinen satakieli.

 

Nevan öiset sillat

 

Lopuksi Venäjän jokiin. Niistä olen tavannut niinkin monta, että ne on si­vuu­tet­ta­va mai­nin­nal­la. Oulun ys­tä­vyys­kau­pun­gin Ar­kan­ge­lin halki virtaava pohjoinen Vienajoki on itse asiassa his­to­rial­li­ses­ti suomalais-ugri­lai­nen, muinaisen Bjarmian kaup­pa­val­tion val­ta­väy­lä etelään aina idän silk­ki­tiel­le asti, samoin Komin ta­sa­val­lan joet.

 

Lyhyt Neva Laa­to­kas­ta Suo­men­lah­den poh­juk­kaan on yksi tär­keim­piä kult­tuu­ri­vir­to­ja, ja siksikin ve­nä­läis­ten ru­noi­li­joi­den eniten ylistämiä jokia Volgan ohella. Kun näkee yöllä Nevan siltojen ka­rah­ta­van pystyyn pääs­tääk­seen jo­ki­lai­vat ja proomut lipumaan jompaan kumpaan suuntaan, juohtuu kysymään: "Näinkö historia sa­ra­noil­laan kääntyy?" Ei tarvitse edes katsoa museo­lai­vaa, kevyttä ris­tei­li­jää Auroraa, joka ampui bol­se­vik­kien val­lan­ku­mouk­sen al­ku­pau­kun syksyllä 1917.

 

Ugrien äitijoki

 

Lopuksi joki, joka ei enää ole Eu­roo­pas­sa, mutta joka on suomalais-ugri­lai­suu­den kannalta mer­kit­tä­vim­piä: Ob ja sen suuri sivujoki Irtyš. Ob virtaa Jäämereen Ural-vuoriston takana Länsi-Si­pe­rias­sa. Osal­lis­tuin viime syys­kuus­sa kau­kais­ten su­ku­lais­tem­me hantien ja mansien, entisiltä nimiltään ost­jak­kien ja vogulien yhteisen au­to­no­mi­sen alueen pää­kau­pun­gis­sa Hanti-Man­siis­kis­sa jär­jes­tet­tyyn suomalais-ugri­lai­seen kir­jai­li­ja­kokouk­seen. Kaupunki on Irtyšin rannalla. Julkaisin mat­ka­jut­tusar­jan "Ob-joen ran­ta­mil­la" Kalevassa 4.-6.10.2004. Kon­fe­rens­sis­ta ei muuta, mutta en­sim­mäi­sen päivän lai­va­mat­ka näillä joilla oli elämys: ensin Irtyšiä ala­vir­taan, sitten sen yhtyessä Obiin tätä suurempaa jokea ylä­vir­taan tun­ti­kausia aina Njalinon kylän orpokoti-si­sä­op­pi­lai­tok­seen asti. Njalinon rannassa kosketin Obia, kerroin sille terveiset Ou­lu­joel­ta.

Obia ja sen ja si­vu­jo­kien äyräillä asuvia su­ku­kan­so­jam­me kar­hun­pei­jais­me­noi­neen ovat kuvanneet suo­ma­lai­set kie­li­mie­het, kan­sa­tie­tei­li­jät ja muut tut­ki­mus­mat­kai­li­jat M.A. Castrén, Artturi Kannisto, J.F. Kar­ja­lai­nen ja Kai Donner. Myöhemmin suurta virtaa ovat ylis­tä­neet hantien ja mansien omat kir­jai­li­jat, kuten Juvan Šestalov ja muut. Myös hantien ja mansien kan­san­ru­nou­des­sa Obilla on sijansa, ennen kaikkea heidän ta­vat­to­man pitkissä ja upeissa ker­to­vis­sa ru­nois­saan, meidän ka­le­va­lais­ten runojemme ver­tai­sis­sa ellei upeam­mis­sa lauluissa. Helsingin yli­opis­ton suomalais-ugri­lais­ten kielten pro­fes­so­ri Raija Bartens on niitä suo­men­ta­nut va­li­koi­mas­saan Sii­vek­käil­le jumalille, ja­lal­li­sil­le jumalille (SKS 1986): "Ruokaisan Obin monista mutkista/ monta ohitamme, kalaisan Obin monista mutkista monta kaarramme/ Kah­den­kym­me­nen hirvaan juokseman/ ruokaisan Obin monet mutkat/ reu­na­lau­doil­taan vah­vis­te­tus­sa veneessä/ keikumme, [--]" (235).

 

FT Kari Sallamaa professori, Oulun yliopisto

Anne Huotari :
Kainuusta Ouluun kautta aavojen selkien ja sopivan jokiuoman

 

Minun rakkaat rantani reunustavat Manamansalon saarta, Oulujärven helmeä, synnyinseutujani. Vesi on aina kiehtonut minua, ympäröihän se kaikkea maisemaa ja kulkureittejä. Vesi kuuluu myös mielenmaisemaani pitkin maailmaa kulkiessani.

Jo lapsena kuulin vanhempien ihmisten kiehtovia tarinoita tervansoutajista, jotka uhmasivat suuret selät, ensin ärjän selän ja Manamansalossa huokaistuaan vielä toisen Niskan selän. Sen jälkeen reitti olikin sopivan leveää jokea, mutta kuohuvia koskia pitkin kohti Oulua. Tervansoutajat toivat elantoa kotisaarelleni pysähtyessään levähtämään.

Seuraavat tarinat liittyivätkin sitten Oulujoen valjastamiseen ja niihin kiemuroihin. Voimalatyömaat toivat paljon työtä ja myös työväkeä niin Jylhämään kuin Nuojuallekin ja heidän lapsensa kulkivat koulua kanssani. Niinpä opin jo nuorena, että kaikki sukunimet eivät ole Kainuussa tyypillisiä Leinosia, Korhosia tai Karppisia, vaan voimalaitosten työntekijöiden lapsilla oli mitä kummallisimpia nimiä.

Reipas 50 vuotta sitten rakennetut voimalat jauhoivat vedestä rahaa niin työntekijöille kuin kunnillekin. Mutta ne toivat samalla säännöstelyn, mikä tarkoitti, että vesi oli kesäisin Oulujärvessä matalilla hiekkarannoilla milloin 50, milloin 10 metrin päässä rannasta. Teimme hiekkalinnoja, pelasimme lentopalloa ja leikimme rantahietikolla, jota riitti ja paljon. Syksyllä vesi nousi niin, että rannat vyöryivät ja useita metrejä maata hävisi järveen... Luonto näytti voimansa. Nuorena luonnonsuojelijana se kyllä kummastutti kovasti ja pisti miettimään ihmisen käden jälkien oikeutusta. Ne maat hävisivät, eivätkä koskaan tule takaisin, samalla menivät lapsuuden polut aaltojen mukana.

Aikuisena Oulujärvi on tullut koko ajan vain rakkaammaksi. Nyt voimalat jauhavat rahaa ilman työntekijöitä yhtiölle, jonka nimi vaihtuu globalisaation kiemuroissa tuon tuostakin. Korvaukset rantojen vuörymistä tulivat betonipaaluina. Kaipa ne oli joku asiantuntija valinnut, mutta ei niistä mitään hyötyä ollut. Niinpä jokainen ranta-asukas on ne ajan kanssa ottanut pois. Maksoivat varmaan paljon...!

Oulujoen näen nykyisin lähinnä auton ikkunasta, kun työmatkoilla ajan autolla Kajaanista Ouluun tai matkustan junalla. Lentokoneestakin seuraan joskus sen reittiä, kun Kajaanin kone pistäytyy välilaskulla Oulussa.

Minulle Oulujoki on entisaikojen valtatie, joka toi kotisaarelleni paljon hyvää. Se on myös osa maisemaa, josta nautin.

 

Anne Huotari kansanedustaja kotoisin Manamansalosta, nykyisin asun Kajaanissa