Oulujoen reitti ry

Nettivieras

Ve­neen­te­ki­jä kuuntelee puun ker­to­mus­ta

 

Utosjoen rannalla kasvanut Martti Koivumäki arvostaa kotijokeaan ja sen määränpäätä, Oulujokea. Mies on silminnähden tyytyväinen siihen, että kotitalon vieressä kohiseva 60 kilometriä pitkä joki on vastikään kunnostettu: koskipaikkoihin on palautettu niistä 50-luvulla nostetut kivet, samoin on tehty soraikkoja lohikalojen kutemista varten. "Nyt pitäisi vielä seurata tarkasti, onko kunnostustyöllä vaikutusta", Koivumäki odottaa.

Res­tau­roin­ti­mes­ta­ri ja ve­neen­te­ki­jä Martti Koivumäki ko­ti­pi­halla, Utosjoen syk­syi­ses­sä mai­se­mas­sa

Martti Koivumäki sai Oulujoen reitin vuoden 2003 Ve­sis­tö­te­ko­pal­kin­non val­mis­ta­mien­sa pe­rin­teis­ten Oulujoen mat­kai­lu­ve­nei­den ansiosta. Mat­kai­lu­ve­neet ovat nykyisin lähinnä museo­kä­vi­jöi­den ihail­ta­vi­na, toisin kuin ennen, jolloin niillä kul­je­tet­tiin mat­kus­ta­jia kos­ken­las­kuun ja lo­hen­pyyn­tiin. Ou­lu­joel­la venettä käy­tet­tiin myös ter­va­tyn­ny­rei­den ja sittemmin hal­ko­kuor­mien kul­je­tuk­seen. "Utos­joel­la kul­jet­tiin ja kul­je­tet­tiin ennen veneellä, se oli sen ajan lo­gis­tiik­kaa."

 

Res­tau­roin­ti­mes­ta­ri­na ja yrit­tä­jä­nä työs­ken­te­le­vä Koivumäki kiin­nos­tui joesta ja veneistä kuun­nel­les­saan iso­van­hem­pien­sa tarinoita. "Isoisäni Lauri Koivumäki toimi uit­to­kymp­pi­nä jo­kiui­tos­sa Sotkalla ja Me­ri­kos­kes­sa. Itselleni vesi on ollut viihde ja elä­män­muo­to lapsesta asti."

 

Veneiden rakennus on nykyisin Koivumäen mieluisa sivutyö. Vers­taal­ta on val­mis­tu­nut kymmeniä veneitä ja ne ovat kul­keu­tu­neet eri puolille Suomea Tenolta Ko­ke­mäen­joel­le.

Puuvene on käsityötä

Veneen ra­ken­ta­mi­nen ei ole kiireisen miehen työtä: yhteen veneeseen kuluu noin 200-300 tuntia suun­nit­te­lu ja ma­te­ri­aa­lin hankinta mukaan lukien. "Vene tehdään niin kuin puu kertoo", Koivumäki sanoo. Se tar­koit­taa, että ensin on etsittävä sil­mämää­räi­ses­ti sopiva vä­hä­ok­sai­nen kuusi tai mänty, jonka tyvestä saa kuuden-seitsemän metrin mittaisen tukin. Ti­heä­syi­nen puu sahataan laudaksi, jota säi­ly­te­tään en­sim­mäi­nen vuosi ulkona, toinen vuosi va­ras­tos­sa ja kolmas vuosi sisällä vers­taas­sa. "Nykyisin vene on arvoesine, jota säi­ly­te­tään isältä pojalle, siksi se val­mis­te­taan huo­lel­li­ses­ti. Ennen vene oli käyt­tö­esi­ne, joka saa­tet­tiin kuluttaa loppuun jo parissa-kolmessa vuodessa."

Oulujoen pe­rin­tei­nen venemalli on siro

Oulujoen alueen pe­rin­tei­nen vene on 4,5-5,5 metriä pitkä si­ro­ra­ken­tei­nen, kapea ja ma­ta­lalai­tai­nen. Vene on kol­mi­lai­ta tai nelilaita - sen kyljet on tai­vu­tet­tu kolmesta tai neljästä jopa 25 sent­ti­met­riä leveästä laudasta. Veneen ylimmän laudan väri on kertonut sen ra­ken­ta­jan: Vaalan veneissä laita on vihreä tai sininen, Sotkalla punainen tai sininen. Ve­neen­ra­ken­ta­ja huo­maut­taa, että värillä ei ole mitään yhteyttä lap­pi­lai­seen pe­rin­tee­seen, jonka mukaan maalattu veneen laita karkottaa pahoja henkiä. Oulujoen veneen airon lapa on pe­rin­tei­ses­ti pisaran muotoinen, minkä ansiosta lavat painuvat veteen sulavasti eikä vesi valu lavoista soutajan ranteille.

 

Historian virtaa joessa

 

Martti Koivumäen mukaan Utos­joes­ta saatiin sata vuotta sitten harjusta, lohta ja me­ri­tai­men­ta. Lo­hi­ka­lo­jen aika loppui joen val­jas­ta­mi­seen. So­ta­kor­vaus­vuo­si­na Oulujoen suurin, Puokiolta alkava sivujoki rai­vat­tiin hakkuu-uittoja varten. 1970-luvulla aloi­tet­tiin tur­ve­tuo­tan­to ja ka­la­kan­nat ro­mah­ti­vat. Tur­ve­pääs­tö­jen vä­hen­nyt­tyä varsinkin peto- ja ros­kaka­lat, hauet ja särjet ovat li­sään­ty­neet. Nyt Koivumäki odottaa, että en­nal­lis­tuk­sen myötä Utos­joel­le saa­tai­siin pa­lau­te­tuk­si lohien poi­kas­tuo­tan­to. "Lohijokea tästä ei tule niin kauan kuin Oulujoki on betonilla tukittu, mutta ka­las­tus­lu­pien ra­joi­tuk­sil­la kalakanta saa­tai­siin ehkä li­sään­ty­mään."

 

30.10.2013

Ari Kananen haluaa säästää luonnon lapsille ja lap­sen­lap­sil­le

 

Kesä 2010 oli Ari Kanaselle ra­ja­pyyk­ki. Ka­lus­teis­ta piti päi­vit­täin pyyhkiä gra­fiit­ti­pi­tois­ta tummaa pölyä, ilmassa tuntui hajua ja kai­vo­sa­lu­een melu kantautui kai­vos­pii­ris­tä ki­lo­met­rin päässä si­jait­se­vaan kotiin. Kanasen perhe oli kärsinyt Tal­vi­vaa­ran kaivoksen ai­heut­ta­mis­ta haitoista jo kolmen vuoden ajan, kaivoksen ra­ken­ta­mi­sen alusta lähtien. Kanaset olivat tehneet useita va­li­tuk­sia Tal­vi­vaa­ral­le ja Ely-kes­kuk­sel­le, tu­lok­set­ta.

 

Vuonna 2010 Ari Kananen päätti tuoda asiat julkiseen tie­toi­suu­teen ja perusti Internet-sivut, joille alkoi kerätä do­ku­ment­te­ja kaivoksen vai­ku­tuk­ses­ta: valokuvia, videoita, leh­ti­leik­kei­tä, uutisia. Si­vus­tos­ta tuli hänelle tukijalka ja arkisto, josta muutkin ihmiset löysivät Tal­vi­vaa­raan liittyvän tiedon.

 

”Aluksi ei uskottu, että näin voi tapahtua Suomessa, mutta nyt tuntuu, että kan­sa­kun­ta on herännyt”, Kananen sanoo. ”Se vain on su­rul­lis­ta, että vi­ran­omais­ten ja kaivoksen vä­lin­pi­tä­mät­tö­myys jatkuu.”

 

Ari Kananen on käynyt viime vuosina lu­kui­sis­sa ta­pah­tu­mis­sa ker­to­mas­sa kaivoksen vai­ku­tuk­sis­ta. ”Minua on sinne pyydetty ja olen pyy­det­täes­sä lähtenyt.”

 

Hakonen, Kanasen kotijärvi on kai­vo­sa­lu­een kai­na­los­sa si­jait­se­va pieni Oulujoen reitin lat­va­ve­si­jär­vi. Se on tähän mennessä säästynyt vakavalta saas­tu­mi­sel­ta, mutta ilman mukana kul­keu­tu­nut rau­ta­pi­toi­nen pöly on sak­kaut­ta­nut järven hu­mus­pi­toi­sen veden, joka on muuttunut epä­ta­val­li­sen kirk­kaak­si. ”Kukaan ei tiedä, milloin kaivoksen vaikutus alkaa tuntua poh­ja­ve­sis­sä. Silloin Hakonen samoin kuin oma käyt­tö­ve­si­kai­vom­me ovat vaarassa”, Kananen arvioi.

 

Kai­vos­yh­tiöl­tä odotetaan vas­tuul­li­suut­ta

 

Kanasen mukaan kaivoksen toiminta ei ole hal­lin­nas­sa, vaan saas­tu­mi­nen jatkuu. ”En ymmärrä, miten suuri toimija saa rikkoa lakeja ja asetuksia. Ja vaikka tuo­miois­tui­met ovat todenneet, että lait­to­muuk­sia on ta­pah­tu­nut, kai­vok­sel­le ei ole määrätty mitään sank­tioi­ta.” Kananen kertoo, että kan­sa­lais­ten vai­ku­tus­mah­dol­li­suu­det luon­to­ri­kok­sis­sa ovat vähäiset, koska niissä ei voi tehdä ryh­mä­kan­net­ta. Hän odottaa, että asiaan saa­tai­siin muutos. ”Onneksi asia on tiedossa val­ta­kun­nan joh­to­por­tai­ta myöten.”

 

Vaikka Kananen näkee ta­val­li­sen ihmisen vai­ku­tus­mah­dol­li­suu­det pieniksi, hän kannustaa toimimaan: ”Jo kym­men­kun­ta ak­tii­vis­ta ihmistä saa aikaan paljon, jos ver­kos­toi­tuu asian­tun­ti­joi­den kanssa ja käyttää hyväkseen erilaisia tie­dot­ta­mis­ka­na­via.”

 

Oulujoen samoin kuin Vuoksen vesistön tu­le­vai­suus riippuu Kanasen mukaan Tal­vi­vaa­ras­ta. ”Pidän to­den­nä­köi­se­nä, että yhtiö ei selviydy on­gel­mis­taan. Silloin li­kaa­mi­nen loppuu aika pian ja yksi iso tekijä on pois kuvioista. Jos Tal­vi­vaa­ra jatkaa, ongelma laajenee Ou­lu­jo­keen ja Vuokseen päin. Mikäli yhtiö jatkaa toi­min­taan­sa, sen on ra­ken­net­ta­va toimivat puh­dis­tus­lai­tok­set eikä mitään met­sä­lam­pia, joihin lika saos­te­taan kalkin avulla.”

 

21.8.2013

Antti Lankinen vaatii teol­li­suu­del­ta vas­tuul­li­suut­ta

 

Vuoden 2012 Ve­sis­tö­te­ko­pal­kin­non saanut Antti Lankinen asuu Tal­vi­vaa­ran ve­sis­tö­hait­to­jen suhteen ai­tio­pai­kal­la, Kian­ta­jär­ven ja Jor­mas­jär­ven vä­li­maas­tos­sa. Hänen elä­män­mai­se­man­sa on uhattuna, kun kaivoksen jätevedet ja vuodot leviävät Oulujoen reitin ja Vuoksen vesistön suuntaan.

 

"Olin kriit­ti­nen jo vuonna 2007, kun Tal­vi­vaa­ran kaivos sai ympäristö- ja ve­si­ta­lous­lu­van. Kritisoin sitä, että nikkeli ir­ro­te­taan mal­mi­ki­ves­tä bak­tee­ri­liu­o­tus­me­ne­tel­mäl­lä, en­sim­mäi­se­nä maa­il­mas­sa. Bakteerit tar­vit­se­vat toi­min­taan­sa yli 800 tonnia rik­ki­hap­poa vuo­ro­kau­des­sa."

 

Lankinen kritisoi myös Tal­vi­vaa­ran muita ym­pä­ris­tö­vai­ku­tuk­sia, koska kaivos on valtavan iso, yli 60 ne­liö­ki­lo­met­riä. Liu­o­tus­ken­tät ovat yli kaksi ki­lo­met­riä pitkiä, jä­teal­taat kymmeniä heh­taa­re­ja.

 

"Pa­him­mat­kin pelot ovat käyneet toteen. Tal­vi­vaa­ran kaivos on syvissä vai­keuk­sis­sa, sekä ta­lou­del­li­sis­sa että ym­pä­ris­tö­hait­to­jen hal­lin­taan liit­ty­vis­sä on­gel­mis­sa. Nyt puhutaan, jär­kyt­tä­vää kyllä, kahden suuren järven, Jor­mas­jär­ven ja Vuoksen Laa­ka­jär­ven vau­rioi­tu­mi­ses­ta ja en­na­koi­daan kaivoksen haittojen ulottuvat jo tulevan kesän aikana laajalle alueelle myös näiden järvien ala­puo­li­siin vesiin."

 

Sotkamon ev.lut. seu­ra­kun­nan kap­pa­lai­se­na toimiva Lankinen vaatii luontoa voi­mak­kaas­ti muut­ta­val­ta teol­li­suu­del­ta vas­tuul­li­suut­ta. Jätevedet pitää puhdistaa. Metalleja tarvitaan, mutta niitä on lou­hit­ta­va vas­tuul­li­ses­ti.

Jokainen voi tehdä jotain ve­sis­tö­jen eteen

 

Ää­ni­tor­ve­na toi­mimi­nen ei tunnu hänestä kui­ten­kaan tais­te­lul­ta tuu­li­myl­ly­jä vastaan. "Kan­sain­vä­li­set esimerkit kertovat siitä, että vi­ran­omai­set alkavat vaatia yli mi­ni­mi­ta­son käyviä puh­dis­tus­jär­jes­tel­miä esi­mer­kik­si kai­van­nais­teol­li­suu­den jä­te­ve­sien puh­dis­ta­mi­sek­si vasta riittävän voi­mak­kaan kan­sa­lais­pai­nos­tuk­sen jälkeen."

 

Sotkamon Luonto ry:n ja Kainuun luon­non­suo­je­lu­pii­ri ry:n va­ra­pu­heen­joh­ta­ja­na ja kai­vos­vas­taa­va­na Antti Lankinen toimii kuten opettaa: "Yk­si­tyi­nen kan­sa­lai­nen voi olla ak­tii­vi­nen suhteessa yh­teis­kun­taan ja kan­sa­lais­jär­jes­töi­hin."

 

Lankinen toteaa, että met­sä­no­mis­ta­ja voi suojella ran­ta­vyö­hyk­kei­tä, pu­ro­not­ko­ja ja lähteitä, valita luon­to­ys­tä­väl­li­set maan­käyt­tö­muo­dot ja en­nal­lis­taa epä­on­nis­tu­nei­ta ojituksia. Ihminen voi olla ak­tii­vi­nen suhteessa po­lii­tik­koi­hin, luot­ta­mus­mie­hiin ja päät­tä­viin vir­ka­mie­hiin, kir­joit­taa lehtiin, toimia yh­dis­tyk­sis­sä ja itse vas­tuul­li­ses­ti.

 

Lankisen mukaan vesi on Suomen voimavara. Maamme on poh­ja­ve­si­va­ran­to­jen­sa suhteen oikea suurvalta maa­il­mas­sa ja pin­ta­ve­det, järvet ja joet, ovat tärkeä osa elä­män­laa­tuam­me. Emme voi sallia ly­hyt­nä­köi­sen teollisen toiminnan pilaavan näitä elämämme tärkeitä edel­ly­tyk­siä.

 

"Mikäli ma­te­ri­aa­li­sen elintason nousun hinta on ve­sis­tö­jen vau­rioi­tu­mi­nen, on valittu tie väärä ja myös ihmiselle itse tuhoisa," sanoo Antti Lankinen ja kehottaa ihmisiä koh­tuul­li­suu­teen.

 

27.5.2013

Oulujoki kult­tuu­rin, käsityön ja yrit­tä­mi­sen poh­ja­vir­ta­na.

 

Vaala, Utajärvi ja Muhos kytkeytyvät vahvasti kuntien halki virtaavaan Oulujokeen. Joki on antanut ihmisille leivän ja virkistyksen – alueen kulttuuri liittyy usealla tavalla jokeen.

 

Oulujokeen ja kulttuuriin liittyvien asioiden kanssa työskentelevät myös VIEHE Oulujoki -hankkeen projektipäällikkö Heikki Haverinen ja pro­jek­ti­suun­nit­te­li­ja Annareetta Enkvist. Oulujoen reitti kysyi heiltä mitä hankkeessa tehdään.

Miksi VIEHE Oulujoki -hanke on aloitettu?

 

VIEHEen ta­voit­tee­na on kan­san­pe­rin­neo­saa­jien sekä tai­de­kä­si­töi­tä ja mat­ka­muis­to­ja val­mis­ta­vien yrit­tä­jien löy­tä­mi­nen ja heidän tuot­teit­ten­sa edelleen ke­hit­tä­mi­nen.

 

Ennen hankkeen alkua alueen ihmisiltä kyseltiin, kuinka lä­hiym­pä­ris­tö jokineen on muovannut kult­tuu­ria ja millaista kurs­si­toi­min­taa he ha­luai­si­vat kuntiin. Pa­laut­tees­sa nousivat esiin luonnosta saatava hy­vin­voin­ti, kä­si­työ­pa­jat ja erilaiset kult­tuu­ri­ta­pah­tu­mat. VIEHE toteuttaa esi­mer­kik­si vil­liyrt­tien ke­ruu­kurs­sin, yrt­tiöl­jy­hie­ron­ta­kurs­sin, sienten ke­ruu­kurs­sin, saippuan val­mis­tus­kurs­sin, luon­to­te­ra­pia­kurs­sin sekä mah­dol­li­ses­ti ho­pea­sa­vi­kurs­sin.

 

Miten alueella toimiva kä­si­työ­läi­nen hyötyy VIEHE-hank­kees­ta?

 

Tarjoamme yrit­tä­jil­le mah­dol­li­suut­ta kehittää tuot­tei­taan. Lisäksi jär­jes­täm­me myyn­ti­pis­tei­tä kaikkien kolmen kunnan alueelle.

 

Ta­voit­teem­me on, että yrit­tä­jien toiminta saa pit­kä­jän­tei­syyt­tä ja toisaalta myös sään­nöl­li­set, vakaat markkinat esi­mer­kik­si Rokua Geoparkin asiak­kais­ta.

 

Miten VIEHE-hankkeen tuotteet eroavat muista mat­ka­muis­tois­ta?

 

Ne ovat laa­duk­kai­ta ja ko­ti­seu­tu­kes­kei­siä. Niin ma­te­ri­aa­li kuin ideat ja tekijät pyritään etsimään Vaalan, Utajärven tai Muhoksen alueelta ja tuot­teis­sa otetaan huomioon kunkin kunnan eri­tyis­piir­teet.

Irma Kurosen suun­nit­te­le­ma "Lu­mi­hiu­ta­le" on en­sim­mäi­nen hankkeen alueelle suun­ni­tel­tu tai­de­kä­si­työ­tuo­te

Millaisia ta­pah­tu­mia jär­jes­tät­te?

 

Elokuun 17. ja 18. päivinä jär­jes­te­tään Uta­jär­vel­lä Ki­vi­mes­sut ja Hy­vin­voin­ti­mes­sut. Ki­vi­mes­sut on ennestään maan­laa­jui­ses­ti tunnettu tapahtuma, joka he­rä­te­tään henkiin. Hy­vin­voin­ti­mes­su­jen teemat tukevat ki­vi­mes­su­ja ja hy­vin­voin­ti-käsitteen alle sopivat niin liik­ku­mi­nen ja pai­kal­li­sen luonnon tarjoamat har­ras­tus­mah­dol­li­suu­det kuin pehmeät hoi­to­muo­dot.

Olemme mukana jär­jes­tä­mäs­sä myös toista isoa ta­pah­tu­maa, Kuvien Virtaa 29.6.2013. Merilän kartanon viihtyisä ympäristö Uta­jär­vel­lä tarjoaa mukavat puitteet jo­kie­lo­ku­va­fes­ti­vaa­lil­le, jossa pääosan saavat erilaiset joet.

Toivomme tietysti, että ta­pah­tu­mat jäisivät sään­nöl­li­sik­si hankkeen lop­pu­mi­sen jäl­keen­kin.

 

VIEHE Oulujoki -hanke 1.9.2012 - 30.6.2014 on yksi Hu­man­po­lis Oy:n hal­lin­noi­mis­ta hank­keis­ta ja sen rahoitus tulee Euroopan maaseudun ke­hit­tä­mi­sen maa­ta­lous­ra­has­tos­ta ja Pohjois-Poh­jan­maan ja Kainuun ELY-kes­kuk­sil­ta.

 

5.4.2012

Sivun alkuun

Kos­ton­jo­keen Iijoen vesistön toinen kalatie - vael­lus­ka­lat palaavat val­jas­tet­tuun vesistöön

 

Kostonjärven luusuaan on valmistunut joulukuussa 2012 Suomen pisimpiin kuuluva, lähes 400 metriä pitkä kalatie. Se palauttaa viisikymmentä vuotta sitten katkaistun kalojen luonnollisen vesireitin. Vuonna 1964 rakennettu säännöstelypato muutti Kostonjärven Iijoen alaosan voimalaitosten vesivarastoksi. Kalat pääsivät juoksutusten aikaan alavirtaan, mutta ylöspäin ei kaloilla ollut asiaa. Kalatie on tarkoitettu nimenomaan sisäveden taimenkannalle. Se nousee kalatietä pitkin järveen kasvamaan, eli syömään muikkua, jota Kostonjärvessä riittää hyvin. Sen jälkeen taimenet laskeutuvat jokeen kudulle. Kostonjoki kunnostettiin vuosina 2006-2009. Valtavat jokea kaventaneet uittopengerrykset purettiin ja tehtiin taimenen kutuun sopivaa soraikkoa. Jokeen on istutettu Kitkajoen Jyrävän yläpuolista taimenkantaa, koska joen alkuperäinen kanta on hävinnyt vuosikymmenten aikana. "Jos järven ja joen välillä ei ole vaellusyhteyttä, Kostonjoen taimenenpoikasilla ei ole mahdollisuutta tehdä syönnösvaellusta eikä sukukypsillä taimenilla mahdollisuutta palata jokeen kudulle. Silloin ei myöskään taimenen luon­non­li­sään­ty­mi­nen ole mahdollista", toteaa erä­ta­lous­suun­nit­te­li­ja Pirkko-Liisa Luhta Metsähallituksesta. "Kostonjoki on ollut aikoinaan merestä jokeen nousevien lohien ja meritaimenten kutualuetta, mutta lohi ei ole noussut Kostonjärveen”, Luhta tarkentaa.

Koston pato ilman kalatietä

Kalatietä käyttävät kaikki vesieliöt

 

Kos­ton­joen kalatien suun­nit­te­lul­le antoi haastetta Kos­ton­jär­ven suuri sään­nös­te­ly­vä­li, lähes viisi metriä. Sään­nös­te­ly­lu­van mukaan Kos­ton­jär­ven sään­nös­te­ly­pa­to voidaan pitää kokonaan kiinni toukokuun loppuun saakka. Silloin ei myöskään ka­la­ties­sä virtaa vettä. Pirkko-Liisa Luhta kertoo, että yleensä kalatiet ra­ken­ne­taan anadro­mi­sil­le vael­lus­ka­loil­le (nousevat merestä tai järvestä ylä­vir­taan kutemaan) mutta Koston kalatie on ra­ken­net­tu ka­tadro­mi­sil­le vael­lus­ka­loil­le (nousevat joesta ylä­vir­taan syön­nös­vael­luk­sel­le). "Tietysti kalatie on tar­koi­tet­tu kaikille ve­sie­liöil­le vapaaseen liik­ku­mi­seen järven ja joen välillä", hän lisää. Kalatien toi­mi­vuut­ta seurataan muun muassa PIT (Passive In­te­gra­ted Trans­pon­der) -mer­ki­tyil­lä tai­me­nil­la. Mer­kit­ty­jä taimenia is­tu­te­taan sekä järveen että jokeen. Kalan vat­saon­te­loon tulee pieni lähetin ja ka­la­tie­hen anturit, jotka re­kis­te­röi­vät kalojen liikkeet ylä- ja ala­vir­taan ka­la­ties­sä.

Koston padolta näkymä kalatien alaosalle

Kalatietä pitkin mereltä joelle ja takaisin

 

Vael­lus­ka­lo­jen eli­no­lo­jen pa­ran­ta­mi­sek­si Iijoelle on tulossa viisi kalatietä. "Iijoen kalatiet" EAKR-hank­kees­sa vuoden 2013 loppuun mennessä saadaan valmiiksi niiden to­teu­tus­suun­ni­tel­mat lu­pa­ha­ke­muk­sia varten. Kun Iijoen kalatiet val­mis­tu­vat, me­rel­li­set vael­lus­ka­lat, lohi ja me­ri­tai­men pääsevät myös Kos­ton­joel­le. "Kos­ton­joel­le on istutettu Iijoen omaa kantaa olevia lohen- ja me­ri­tai­me­nen poikasia vuodesta 2006 alkaen. Kos­ton­joel­le istutetut lohet lei­mau­tu­vat Kos­ton­jo­keen ja jos pääsevät patojen ylä­puo­lel­le, saattavat hyvin palatakin Kos­ton­jo­keen", Luhta arvioi.

Koston kalatie -piirros

Niin, se ensimmäinen Iijoen kalatie valmistui vuonna 2000 Taivalkoskelle Taivalkosken säännöstelypatoon.

 

15.2.2013 Pirkko-Liisa Luhta

Kiin­toai­ne vaikuttaa lo­hi­ka­lo­jen poikasten kuntoon

 

Ve­sis­tö­jen pohjaa pitkin kul­keu­tu­va kiin­toai­ne vaikuttaa lo­hi­ka­lo­jen poikasten kuntoon, sanoo tut­ki­ja­toh­to­ri Pauliina Louhi Oulun yli­opis­tos­ta. Hän on havainnut, että paljon kiin­toai­net­ta talven aikana saaneilla taimenen poi­ka­sil­la oli so­rai­kos­ta nous­tes­saan suurempi rus­kuais­pus­si kuin vas­taa­vil­la kont­rol­li­poi­ka­sil­la. Tällöin voisi olettaa, että nämä poikaset ovat huonompia uimareita ja joutuvat siten helpommin joko petojen saaliiksi tai virran huuh­to­mak­si.Yleisesti on oletettu kiin­toai­neen vai­kut­ta­van lähinnä so­rai­kos­sa talven yli hau­tou­tu­vien mä­ti­mu­nien elos­sa­säi­ly­vyy­teen, mutta nyt vai­ku­tuk­set näyt­täi­si­vät olevan paljon kau­as­kan­toi­sem­mat.

 

On­gel­mal­lis­ta on, että Suomessa ei seurata ollenkaan kiin­toai­net­ta, joka kulkeutuu ve­sis­töis­sä pohjaa pitkin pyö­ri­mäl­lä ja pomp­pi­mal­la. Louhen mukaan tämä kiin­toai­ne ei kerry pe­rin­tei­siin ve­si­näyt­tei­siin, joissa seurataan lähinnä vain hie­no­ja­koi­sem­paa liu­en­nut­ta kiin­toai­net­ta.

 

Hai­tal­lis­ta kiin­toai­net­ta tuottaa ylei­sim­min maatalous, mutta met­sä­ta­lous, tur­ve­tuo­tan­to ja ra­ken­ta­mi­nen saattavat olla pai­kal­li­ses­ti hyvinkin mer­kit­tä­viä kuor­mit­ta­jia. Louhi toteaa kuitenkin, että sopivilla ve­sien­suo­je­lu­toi­men­pi­teil­lä kuor­mi­tus­ta voisi varmasti vähentää.

 

Uusia mit­taus­me­ne­tel­miä tarvitaan

 

Tätä kiin­toai­net­ta tulisi eh­dot­to­mas­ti seurata val­ta­kun­nal­li­ses­ti, mutta sen ongelmana on tähän mennessä pidetty sopivien me­ne­tel­mien puut­tu­mis­ta, lisää tutkija, joka työs­ken­te­lee par­hail­laan Vancou­ve­ris­sa, Kanadassa. Pohjois-Ame­ri­kas­sa on seurantaa tehty jo ainakin pa­rin­kym­me­nen vuoden ajan ja me­ne­tel­miä ja kiin­toai­neen bio­lo­gi­sia vai­ku­tuk­sia sel­vi­tel­lään myös Oulun yli­opis­tos­sa. Tut­ki­muk­sis­sa on jo todettu, että kiin­toai­ne esi­mer­kik­si peittää kalojen ku­tuso­raik­ko­ja ja poikasten pii­lo­paik­ko­ja, heikentää poh­jae­läin­ten eli­no­lo­suh­tei­ta, hidastaa jo­kie­ko­sys­tee­mien toimintaa ja limoittaa ka­la­verk­ko­ja yms.

Kanadasta saatavia tuloksia on tarkoitus lä­hi­vuo­si­na selvittää tarkemmin Kainuun ka­lan­tut­ki­muk­sen ko­keel­li­sis­sa uomissa.

Koskia kun­nos­te­taan - on­nis­tu­mi­sia seu­rat­ta­va

 

FT Pauliina Louhen väi­tös­tut­ki­muk­sen (2010) aiheena oli kos­ki­kun­nos­tus­ten vaikutus lo­hi­ka­la­kan­to­jen el­vy­tyk­seen. Hän totesi, että kos­ki­kun­nos­tuk­set ovat askel oikeaan suuntaan, mutta monesti ne eivät ole vielä riittävän iso askel. Jos esi­mer­kik­si jo­ki­ve­sis­tön ongelmat ovatkin ve­den­laa­dus­sa tai kiin­toai­ne­kuor­mi­tuk­ses­sa, ei uomien muok­kaa­mi­nen pel­käs­tään riitä, vaan muutoksia on tehtävä myös valuma-alueella. Lisäksi on Louhen mukaan täysin kä­sit­tä­mä­tön­tä edelleen, että kos­ki­kun­nos­tuk­sien on­nis­tu­mi­sia ei juurikaan seurata muutamia poik­keuk­sia lukuun ottamatta. Oi­kean­lai­nen seuranta tuottaisi tietoa, jonka avulla väl­tet­täi­siin vanhojen virheiden tois­ta­mi­nen ja saa­tai­siin parempia tuloksia pie­nem­mil­lä kus­tan­nuk­sil­la.

Oulussa asuvan Louhen mukaan kaikista joista ei voi enää saada en­ti­sen­kal­tai­sia hienoja lohijokia, mutta hän odottaa näkevänsä kun­nos­tuk­sia myös Hu­pi­saar­ten kau­pun­ki­pu­rois­sa.

 

Oulujoen kalatie on jo nyt mer­kit­tä­vä houkutin kau­pun­gil­le, joten miten paljon mat­kai­li­joi­den ja kau­pun­ki­lais­ten in­nos­tus­ta li­säi­si­kään kutevat lohikalat keskellä kaupunkia! Tois­tai­sek­si hanke on va­li­tet­ta­vas­ti ollut kuitenkin jäissä os­a­puo­lien nä­ke­my­se­ro­jen vuoksi.

 

10.12.2012

 

Lue Ylen uutinen Pauliina Louhen väitöskirjasta

 

Kuvassa Pauliina Louhi

Lohet li­sään­ty­mään Kainuun puroihin

”Jopa alle puolen metrin levyiset purot voivat toimia taimenten lisääntymis- ja poi­kas­tuo­tan­toa­luei­na”, toteaa vuoden 2011 loppuun jatkuneen Kainuun vaelluskalahankkeen projektipäällikkö Simo Yli-Lonttinen. ”Maanomistaja voi kunnostaa omilla maillaan olevia pienvesiä esimerkiksi entisöimällä taimenpuroja vaelluskalojen poikasalueiksi, entisöimällä lähteitä ja korjaamalla metsäojitusta.”

Kuvassa huomaamaton taimenpuro

 

Yk­si­tyis­met­sä­no­mis­ta­ja voi "korjata metsänhoidossa tehtyjä virheitä" valtion rahoituksella, eli hän voi ilman omaa rahoitusta kunnostuttaa puroja ja valuma-alueita ja näin palauttaa vaelluskalojen poikasalueita.”Veden laadun parantaminen elvyttää vaelluskalastoa, koska vesistöön ei huuhtoudu humusta joka peittää kutusorat,” Yli-Lonttinen sanoo.

 

Pienvesien laadun lisäksi vaelluskalojen tulevaisuutta parantaa kestävä kalastus. ”Kalastajan tulisi ymmärtää kuinka heikoilla luonnon vaelluskalakannat ovat ja omalta osaltaan noudattaa sääntöjä mm. alamittoja.” Pienestä pojasta lähtien koskikalastusta harrastanut Yli-Lonttinen toivoo, että kalastettaisiin niitä kalalajeja, jotka kestävät kalastusta ja esimerkiksi vapautettaisiin vaelluskaloja. Tällainen kalastus on lisääntynyt varsinkin nuorten koskikalastajien keskuudessa, mikä ilahduttaa kalastajakonkaria.

 

Kainuun vaelluskalahankkeen tavoite oli elvyttää lohikalojen luonnollista lisääntymistä Oulujärveen laskevissa Kainuun vesistöissä. Puolitoista vuotta kestäneen hankkeen aikana toteutettiin uudet kalateiden yleissuunnitelmat viiteen kainuulaiseen kohteeseen: Ämmäkoski, Koivukoski, Leppikoski, Seitenoikea ja Kusianjoki.

Hankkeen löytämiä uusia ratkaisumalleja Kainuun vael­lus­ka­la­ve­sis­tö­jen elvytykseen ovat mm. luonnonmukaiset kalatiet ja poikastuotantouomat sekä purokunnostukset. Esimerkkikohteita kunnostettiin yhteistyössä kalastajien, kalavedenomistajien, metsänomistajien ja muiden toimijoiden kanssa. ”Hanke juurrutti uusia ideoita ja luonnonmukaisia vael­lus­ka­la­ve­sis­tö­jen hoitomalleja Kainuun alueelle”, Yli-Lonttinen kertoo.

Vesistöjen lisäksi hankkeessa selvitettiin vaelluskalojen koko elinkiertoa mädin kuoriutumisesta Kainuun purojen poi­ka­sa­lue­po­ten­ti­aa­liin ja lohi-istukkaiden vaellukseen. ”Hankkeen ansiosta Oulujärven yläpuoliset vesistöt huomioidaan yhtenä Suomen tärkeimmistä sisämaan vaelluskala- ja kalatiekohteista”, Yli-Lonttinen arvioi.

Simo Yli-Lonttisella on parinkymmenen vuoden työkokemus kalastusmatkailun, kalavesienhoidon sekä ka­las­tus­jär­jes­te­ly­jen kehittämisessä. Kokemuksensa perusteella hän toteaa, että ihmistoimin on vesistöjä ja ympäröivää luontoa muutettu niin kokonaisvaltaisesti, että paikoin vaelluskalaston elvytys on lähes epärealistista. ”Kuitenkin näyttää hyvältä, että vaelluskalat ovat aiempaa enemmän esillä ja että kalastustottumukset muuttuvat saaliskeskeisestä vaelluskalastoa suojelevaan suuntaan.”

 

Simo Yli-Lonttinen 19.9.2012

 

Lohenmätikoe Lietejoella 2011 (video)

Nivan kunnostustalkoot 2010 (video)

Lohenmädin istutus 2009 (video)

Sivun alkuun

Merilohen paluu Kai­nuuseen

 

Oulujoki oli vapaana virratessaan merilohen kutujoki. Lajin nousu kutujokeensa loppui Merikosken padon valmistuttua vuonna 1947. Lohet tunnetusti palaavat merellisen syönnösvaiheen jälkeen synnyinjokeensa kutemaan. Näin ollen oli arvokasta säilyttää Oulujoen lohikantaa tarhakantana. Sitä on erään arvion mukaan yhdessä lajin tarhakannoista jäljellä korkeintaan 15 prosenttia.

 

Oulujoen varren kunnat ja kainuulaiset ovat asettaneet määrätietoiseksi tavoitteekseen merilohen palauttamisen valuma-alueen vesistöihin. Paluu edellyttää monen yksityiskohdan osumista toimivaksi kokonaisuudeksi.

 

Paluun perusedellytys on, että lajille tyypillinen merellinen syönnösvaellus voi häiriöttä toteutua. Peruskaavan mukaan Perämeren pohjoisosasta liikkeelle lähteneet smoltit tekevät Itämeren eteläosaan ulottuvan saalistuskeikan, jonka aikana ne kasvavat jopa pa­ri­kym­men­ki­loi­sik­si merilohiksi.

 

Syönnösvaellus voi olla ongelmallinen ainakin kahdella tavalla. Lohi sijoittuu ravintoketjussa ja -verkossa sen huipulle. Tämä merkitsee rasvaisella kalalla altistumista rasvaliukoisille ympäristömyrkyille, kuten dioksiineille ja furaaneille. Niiden esiintymisen vuoksi rasvaisille kaloille on asetettu syön­ti­ra­joi­tuk­sia­kin. Nämä myrkyt voivat alentaa merilohen lisääntymistulosta.

 

Myrkkyvaikutuksia ajankohtaisempi ongelma on merilohien liikapyynti Itämeren pääaltaan eteläosissa. Kun ajoverkkokalastus vahingollisena pyyntimuotona kiellettiin vuoden 2008 alusta lukien, etelän kalastajat siirtyivät ajo­sii­ma­ka­las­tuk­seen. Tällainen pyyntiponnistus 30-kertaistui lyhyessä ajassa. Tornion- ja Simojokeen nouseva lohimäärä puolittui vuodessa.

 

Merilohen kalastus on kiintiöity. Kiintiöinti ei koske meritaimenta. Mm. Puolassa laittomasti pyydetyt merilohet myydäänkin toreilla taimenina. Ostajat ja viranomaiset eivät joko pysty tai halua määrittää lajeja oikein.

 

Ensimmäinen vaikea tehtävä on saada merilohen meripyynti laillisiin uomiin. Täytyy olla varmuus kohtuullisen määrän merilohia palaamisesta synnyinjokeensa tai terminaalialueelle, johon ne on smoltteina istutettu. Nyt (2011) palaajia on aivan liian vähän.

 

Kun palaajia on riittävästi, voidaan ryhtyä luomaan uutta Oulujoen merilohikantaa. Tähän on ainakin kaksi periaatteellisesti toisistaan poikkeavaa lähtökohtaoletusta. Ensinnäkin voidaan lähteä lisäämään sitä ”sekakantaa”, joka nyt saapuu syön­nös­vael­luk­sel­taan Oulujoen suulle ja mahdollisesti käyttää Merikosken padon ohittavaa kalatietä. Sen yläpuolella Montan patoon pysähtyneet nousukalat voidaan pyydystää ja siirtää padon yläpuolelle.

 

Toisena vaihtoehtona on esitetty, että uuden kannan luomisessa käytettäisiin esimerkiksi nyt Simojokeen kutemaan nousevaa merilohikantaa. Oulujoen veteen leimautuneina ne palaisivat tähän jokiveteen eikä Simojokeen. Simojoen kantavaihtoehdossa olisi se hyvä puoli, että lisäysmateriaalia voitaisiin saada Simojokeen nousevista yksilöistä.

 

Tämän vuoden huhtikuussa valmistuu pitkän ja perusteellisen valmistelun tuloksena Oulujoen kalatiesuunnitelma. Se käsittää myös rakenteelliset kalatieratkaisut. Monttaan on suunniteltu luonnonmukainen kalatie, Pälliin, Utaseen ja Nuojualle pystyrakokalatie sekä Pyhäkoskelle ja Jylhämään pystyrakokalatien ja kalahissin yhdistelmä.

 

Suunnitelmalle antaa lisäuskottavuutta se, että vaiheistuksessa edetään siten, että edellisen padon ohituksesta saadut kokemukset otetaan huomioon seuraavan osan käytännön toteutuksessa. Toimimattomat rakenteet pysäyttäisivät hankkeen sen vaatimien parannusten ajaksi. Kulttuurista uskottavuutta lisää puolestaan se, että voimalaitokset suunnitelleen arkkitehdin Aarne Ervin aikaansaannoksille annetaan tässä yhteydessä niille kuuluva arvo.

 

Ensimmäisessä vaiheessa Monttaan rakennetaan kalatien ohella kalojen kiinniottolaitteet. Näin ylisiirtoja voidaan toteuttaa alusta lähtien.

Kalatiet tarvitsevat luonnollisesti vettä, joka on padotussa joessa rahanarvoista hyödykettä. Fortum on ilmoittanut olevansa hankkeessa mukana. Kalateissä perusvirtaama on 0,5 - 0,8 m³/s. Kalojen houkuttelemiseksi ”oikealle tielle” ja kalatien toimivuuden varmistamiseksi sellaisen sisäänkäynnin yhteyteen pumpataan erikseen lisävettä 1,2 - 1,6 m³/s.

 

Oulujoen valuma-alueella on sen vesistöön kuuluvia potentiaalisia poi­kas­tuo­tan­toa­luei­ta noin 100 hehtaaria. Aiemmin niitä oli 600 ha. Niiden tilan tarkkaan kartoittamiseen ja mahdolliseen ennallistamiseen on tarkoitus ryhtyä ensi tilassa.

 

Oulujokea merkittävämmiksi arvioituja vastaavia rakennettuja vesistöalueita ovat Kemijoki ja Iijoki, joissa on käynnissä ennallistamistoimet. Niistä huolimatta Oulujoen kuntien ja maakunnan liittojen päättäväisyyttä pidetään sen vahvuustekijänä. Hankkeessa pitää varautua ainakin 15 miljoonan euron kustannuksiin parin vuosikymmenen aikana. Keskeisiksi rahoittajiksi on kaavailtu julkisia toimijoita, kuten Euroopan unionia ja Suomen valtiota. Lisäysperiaate ja kuntien oma tahtotila tuovat kunnat mukaan investointi- ja yl­lä­pi­to­ra­hoi­tus­ku­vioi­hin.

 

Kainuulaisten urheilukalastajien innostus on mukaansa tempaavaa.

 

Merilohi Itämeren suurikokoisin lohikala. Historiallisesti tärkeästä ruokakalasta on muodostunut arvostettu urheilukalastuksen kohde. Alun perin kullekin kutujoelle muodostui oma kantansa. Kutee syksyllä mutta aloittaa nousun kutujokeen jo keväällä. Mätimunista kuoriutuneet poikaset viettävät kotijoessa 2-5 vuotta. Ns. smoltteina poikaset laskeutuvat mereen ja lähtevät Itämeren eteläosaan ulottuvalle syönnösvaellukselle. Kahdesta neljään merivuoden jälkeen lohet palaavat tavallisesti 4 - 15-kiloisiksi kasvaneina kotijokeensa, meillä rakentamattomiin Tornion- ja Simojokeen. Saalis jakautuu meri-, rannikko- ja jokiosuuksiin. Euroopan unioni päättää käytännössä yksin Itämeren vuotuisen saaliskiintiön. Kemijoella, Iijoella, Oulujoella ja Kymijoella on vireillä kutulohien siirrot patojen yläpuolelle.

 

Erkki Pulliainen, kansanedustaja (vihr)

(Erkki Pulliaisen luvalla, julkaistu Kainuun Sanomissa 27.3.2011.)

Me­ri­lo­hen­pyyn­ti py­säy­tet­tä­vä lajin suo­je­le­mi­sek­si

 

Merilohirintamalta kuuluu pelkkää kurjuutta! Näin voidaan luonnehtia kuluneena intiaanikesänä kuultuja tätä jaloa kalaa koskevia uutisia.

 

Merilohiyksilön tarina on huikea näyte luonnon tar­koi­tuk­sen­mu­kai­suu­des­ta ja sen tarjoamista moninaisista mahdollisuuksista rakentaa toimivia kokonaisuuksia. Mätimunasta se kehittyy poikaseksi vaikkapa Enontekiön Lätäsenon kosken soraikossa, vaelluskuntoisena se laskee Tornionjoen kosket ja saapuu Perämeren suolaisempaan murtoveteen. Sitten edessä on tuhansien kilometrien syön­nös­vael­lus­keik­ka läpi Pohjanlahden aina Itämeren eteläosiin saakka ja kasvuvuosien jälkeen paluu synnyinjokeen lisääntymään.

 

Mitä suurempi mätimuna, sitä elinvoimaisempi poikanen siitä voi kehittyä. Kun ihminen liittyy hyödyntäjänä merilohen elämänkiertoon, hänen etunsa olisi säästää suurikokoiset naaraslohet jatkamaan sukua. Tämän mieltäminen viisaaksi ja oikeaksi on vaikea tehtävä. Ihmisluontoon kuuluu myös kilpailu. Yhteisen edun saavuttamiseksi pyhää kilpailuoikeutta on jouduttu niukkuuden synnyttämästä välttämättömyyden pakosta rajoittamaan. Olennaista on, ovatko pyyntiä rajoittavat toimet riittävän tehokkaita ja kattavia.

 

Akateemikko Kustaa Vilkuna kuvasi vuonna 1974 ilmestyneessä ”Lohi” -kirjassaan sitä, kuinka Perämereen laskevien jokien varsilla asukkaat taistelivat keskenään merilohisaaliista. Osapuolet olivat kestovierailijoita käräjäkivillä. Niukkuutta oli silloinkin työlästä jakaa.

 

Kaikista jakoriidoista huolimatta merilohi säilyi lajina Kustaa Vilkunan kuvaamien ajanjaksojen läpi. Sitten keksittiin edistyksen nimissä sulkea padoilla lohien jokiväylät. Perämerellä jäätiin Ruotsin ja Suomen harvojen vapaana virtaavien jokien poikastuotannon ja tuomioistuinten myöhemmin päättämien velvoiteistutusten varaan. Nyt tiedämme, että jälkimmäinen menettely ei toimi.

 

Voimayhtiöt eivät tässäkään ole pelanneet reilua peliä. Tuorein havainto on, että smoltit istutetaan jokiin liian varhain, jo huhtikuun puolivälissä. Kukaan tai mikään ei näytä enää valvovan laillisuuden ja mielekkyyden toteutumista.

Suomi siirtyi osaksi Euroopan yhteisön yhteistä kalastuspolitiikkaa 1.1.1995. Integraation ihailijoille tämä oli suuri päivä. Kiusallista on, että tämä Euroopan unioniksi nyt kutsuttu yhteisö on osoittautunut kalastuksen mitoituksessa impotentiksi instituutioksi. Komissio saattaa asettaa pyyntikiintiöitä, joiden mukainen saalismäärä merkitsisi ko. lajin koko aikuiskannan tuhoutumista. Nyt jo monet valtamerten tonnikalakannat ovat tuhoutuneet. Valitettavasti näin olisi voinut käydä Itämeren merilohikannallekin.

 

Oli melkoinen onnenkantamoinen, että ajoverkkokalastus saatiin Itämerellä lopetettua 1.1.2008 lukien. Kohtalokasta kuitenkin on, että erityisesti puolalaiset ryhtyivät välittömästi tehostamaan kaikki pyytävää ajo­sii­ma­ka­las­tus­taan. Vanhojen tapojensa mukaisesti he myyvät osan merilohisaaliista toreilla taimenena, jolloin kalastustilastoista tulee viih­de­kir­jal­li­suut­ta. Ei ole kauaa siitä, kun puolalaiset roistoilivat turskanpyynnissä. Tuomio ei johtanut tapojen parantamiseen.

 

Suomi on juuri sitoutunut tiukan paikan tullen maksamaan muiden euromaiden velkoja. Nyt maallamme pitää olla kanttia laittaa komissio järjestykseen me­ri­lo­hen­pyyn­ti­asiois­sa. Pyynnin välitön keskeytyspäätös on enemmän kuin paikallaan.

 

Erkki Pulliainen, kansanedustaja (vihr)

(Erkki Pulliaisen luvalla. Julkaistu aiemmin Forum24-lehdessä.)

Kirsi taas Kap­sa­kas­sa

 

Kirsi Kilpeläisen elämä on ollut tänä keväänä vauhdikasta. Edellisen haastattelun aikoihin Kirsi oli siirtymässä uusiin työtehtäviin Elävä Kainuu Leaderin toimitusjohtajaksi. Hän toimi tehtävässään kaksi kuukautta. Se aika riitti Kirsille osoittamaan, että työtehtävät olivat jotakin muuta kuin alueen kehittämistä. Enemmänkin aika kului entisten vuosien tapahtumien selvittelytyöhön. Kirsi tuumaa, että hänestä ei enää näytä virkamiestä tulevan tekemälläkään. Hän kokee pitävänsä enemmän luovasta työstä. Kirsi siis palasi yrittäjäksi Kapsakkaan! Kirsi sanoo, että ehkä hän tarvitsi palkkatyön kokemuksen, jotta osaa arvostaa Kapsakan mukanaan tuomaa työn vapautta entistä enemmän. Hän kokee saaneensa uutta potkua ja intoa kehittää yrityksen toimintaa yhdessä verkostonsa kanssa.

Kapsakka on taas niin Kainuun kuin Oulujärvenkin asioiden kehittämisessä entistä kapsakampana mukana! Suunnitelmissa on lähteä kokoamaan retkipaketteja, joihin voi yhdistää elementtejä Tervantiestä ja saada näin mukavaa sekä antoisaa sisältöä matkoihin.

 

Onnea, menestystä ja uutta intoa Kirsille entisessä työssä!!

 

KAPSAKKA KY
Eino Leino -talo
Sutelantie 28
87850 Paltaniemi
puh. 044 2790 384
email: kapsakka@kainuu.com
www.kapsakka.fi

 

Kirsi Kilpeläistä haastatteli Aulikki Piirainen 14.6.2010

Kuva: Aulikki Piirainen

Sivun alkuun

Ou­lu­jär­ven melojat

 

Vaalassa on perustettu uusi melontaseura Oulujärven Melojat. Perustava kokous pidettiin Manamansalossa 7.12.2009. Seuran puheenjohtajaksi valittiin Sinikka Rantalankila Vaalasta ja hallituksen jäseniksi Anne Hyvärinen ja Matti Malinen Kajaanista sekä Reijo Kaurala ja Jorma Kuronen Vaalasta. Seuran tarkoituksena on edistää melontaharrastusta Oulujärven alueella.

Oulujärven melojia

 

Oulujärvi on Suomen neljänneksi suurin järvi, jonka keskellä oleva Manamansalon saari jakaa kahteen Suomen suurimpaan järvenselkään. Rannattomien ulapoiden vuoksi Oulujärveä kutsutaankin Kainuun mereksi. Niskanselällä sijaitsee Suomen ainoa sisävesisaaristoon perustettu valtion retkeilyalue, joka on pinta-alaltaan 78 km². Oulujärven retkeilyaluetta kuvastavat toisaalta merelliset aavat ja rantojen karut hiekkadyynit, toisaalta järvien pienimuotoinen, herkkä kauneus. Oulujärven retkeilyalueeseen kuuluu Niskanselän saaria. Sen keskus on Manamansalon viiden tähden leirintäalue, jossa on myös Villin Pohjolan vir­kis­tys­ka­las­tusa­lue (www.luontoon.fi/oulujarvi).

 

Tähän mennessä melontaharrastus Oulujärvellä on ollut vähäistä. Alue on aika tuntematonta, koska se sijaitsee etäällä suurista keskuksista ja järven haastavat merimäiset olosuhteet ovat mahdollisesti rajoittaneet harrastajien määrää. Nyt järvimelonta näyttäisi kuitenkin olevan nousussa ja Oulujärvellä ja etenkin Vaalassa on ryhdytty edistämään melojien har­ras­tus­mah­dol­li­suuk­sia. Kehitystyöhön antavat hyvän pohjan jo olemassa olevat palvelut. Oulujärven retkeilyalueen saarissa on noin 5-7 km etäisyydellä taukopaikkoja ja majoitusyrityksiä löytyy Manamansalon saaresta ja Oulujärven länsirannalta Säräisniemeltä ja tietysti myös Kajaanista. Vaalan keskustaajamaan entisen Oulujoen uittoyhdistyksen kämpän ympärille ollaan perustamassa Oulujärven Melontakeskusta.

Uiton maja

 

Myös seuratoiminta on havaittu hyväksi harrastuksen kehittymisen kannalta. Ajatus melontaseuran perustamisesta Oulujärvelle kypsyi viime kesänä, kun huomattiin, että melonnan harrastajien määrä alueella oli lisääntymään päin. Todettiin, että yhteinen seura antaisi sisältöä harrastuksen kehittämiseen ja mukavaan yhdessäoloon. Syksyllä kokoonnuttiin Vaalassa entisellä uiton kämpällä ja sovittiin perustavan kokouksen pitämisestä Manamansalossa. Pe­rus­ta­mis­kokouk­seen Kassu Halonen Taidetalolle Manamansalon saarelle kokoontui 11 melonnan ystävää Oulujärven ympäristökunnista.

Kuvassa perustajajäsenet: Matti Malinen, Janne Autere, Urpo Heikkinen, Anne Hyvärinen, Esa Jaakkola, Kaisa Rikula, Jorma Kuronen, Jaana Remes, Sinikka Rantalankila, Kauko Laitinen ja Reijo Kaurala

 

Seuran toiminnalle on hyvät edellytykset. Onhan tukikohtakin jo valmiina Vaalan Sahanrannassa, jossa myös tuleva Oulujärven Melontakeskus aloittaa toimintansa. Melojien iloiseksi yllätykseksi Vaalan kunta ja Kainuun ympäristökeskus olivat viime talven aikana kunnostaneet vanhasta uiton venetallista melojien toiveiden mukaisen kanoottitallin, jonne melojat saivat kajakkinsa talteen aivan rannan tuntumaan. Kesän kuluessa talliin kertyikin jo lähes kymmenen kajakkia. Ensi kesänä kajakkien määrä tallissa varmasti lisääntyy ja lisäksi saadaan myös vuokrattavaa välineistöä. Seuran toiminta kattaa koko Oulujärven alueen ja tulevaisuudessa tukikohtia toivotaan olevan jokaisessa järvenrantakunnassa.

Kanoottivaja

 

Oulujärven Melojien toi­min­ta­suun­ni­tel­mas­sa on sekä koulutusta että mukavaa yhdessäoloa. Tarkoituksena on järjestää tur­val­li­suus­kou­lu­tus­ta sekä melonnan opetusta ja aloittaa viikoittaiset yhteislähdöt maanantaisin klo 17. Lisäksi toteutetaan muutamia teemallisia melontaretkiä. Kesä huipentuu Oulujärven melonta- ja retkeilyviikkoon 9. - 15.8. Viikon päätapahtuma on lauantaina 14.8., jolloin Oulujärven Melontakeskuksessa vietetään koko päivä melontaharrastuksen parissa. Päivään sisältyy mm. tuote-esittelyjä, näytöksiä, koulutusta ja retkiä Oulujärvelle. Tapahtuman tarkempi ohjelma muotoutuu kevään kuluessa.

 

Oulujärven Melojat on liittynyt Suomen Kanoottiliiton jäseneksi. Oulujärven Melojiin ovat tervetulleita kaikki melonnasta kiinnostuneet Oulujärven lähikunnista ja kauempaakin. Oulujärven Melojat profiili löytyy Facebookista ja kotisivut ovat osoitteessa www.oulujarvenmelojat.com.

Lisätietoja Oulujärven Melojat –yhdistyksen toiminnasta antavat Sinikka Rantalankila, 0400 855 925 ja Jorma Kuronen, 040 7177 323

 

Sinikka Rantalankila

Kuvat: Jorma Kuronen

(21.4.2010)

Kapsakka "akka" kapsäkki kai­na­los­saan

 

Näin Kirsi kuvailee itseään ja yrityksensä Kapsakan nimen syntyperää. Kainuun murteessa kapsakka tarkoittaa rivakkaa naisihmistä ja sitä Kirsi todella on. Kapsakan emännän suonissa virtaa savolaista ja karjalaista verta. Kirsi syntyi Savossa, mutta muutti pienenä tyttösenä Paltaniemelle, jossa hän on siitä lähtien viihtynyt. Perheen talo sijaitsee Hövelön rantamaisemassa ja Kirsi on uppoutunut Paltaniemen historiaan niin, että jopa seurustelee unissaan Eino Leinon ja hänen perheensä kanssa.

Oulujoen reitti ry myönsi v. 2007 ve­sis­tö­te­ko­pal­kin­non ka­jaa­ni­lai­sel­le Kirsi Kil­pe­läi­sel­le Ou­lu­jär­ven alueen kult­tuu­ri­koh­tei­den tun­ne­tuk­si te­ke­mi­ses­tä ja Eino Leino –perinteen vaa­li­mi­ses­ta. Kirsin yritys Kapsakka on tuottanut kult­tuu­ri­mat­kai­lua jo seitsemän vuoden ajan Kai­nuuseen suun­taa­vil­le ryhmille. Oh­jel­mis­toon kuuluvat kult­tuu­ri­per­soo­nat Lönnrot, Leino ja Kianto sekä his­to­rial­li­set kohteet kuten Raatteen tie ja Pal­ta­nie­mi. Kapsakka kuljettaa asiak­kaan­sa Kainuun rik­kaa­seen luontoon sinisiä ajatuksia vi­rit­tä­väl­le Ou­lu­jär­vel­lä, Vuo­ka­til­le tai Hii­si­jär­ven hiekoille. Yritys järjestää mo­ni­puo­lis­ta ohjelmaa Pal­ta­nie­men Eino Leino –pe­rin­ne­ta­lol­la, jossa Kirsi vaalii Eino Leinon lyyristä henkeä ja järjestää pie­ni­muo­toi­sia konsertti- ja ru­no­het­kiä kah­vit­te­lui­neen. Myös muu Kainuun kult­tuu­ri­tar­jon­ta tulee mat­kai­li­jan ulot­tu­vil­le Kapsakan jär­jes­tä­mil­lä retkillä vaikkapa Suo­mus­sal­mel­le Retikka-teatterin esi­tyk­siin, johon voi yhdistää tutus­tu­mis­ris­tei­lyn Tur­jan­lin­nan ta­ri­na­kan­kail­le.

Kapsakan hyvän tuulen retket

 

Kapsakka sai alkunsa tarpeesta luoda en­sim­mäi­nen kult­tuu­ri­ret­kiä jär­jes­tä­vä yritys Kai­nuuseen. Eino Leino –pe­rin­ne­ta­lo tuli Kirsin vastuulle vuodesta 2003 alkaen. Talolla jär­jes­te­tään juhlia ja ta­pah­tu­mia ympäri vuoden, mm. hei­nä­kuus­sa Ru­no­vii­kon ta­pah­tu­mia, ke­vät­tal­vel­la Eino Leino –hiihto ja keväällä Kainuun Lin­tu­tie­teel­li­sen yh­dis­tyk­sen kanssa yh­teis­työs­sä muut­to­lin­tu­ta­pah­tu­ma. Eino Leino –talo on tulevana kesänä viimeistä kertaa Kirsin vastuulla ja parasta aikaa käydään neu­vot­te­lu­ja Kajaanin kaupungin kanssa siitä, mikä pe­rin­ne­ta­lon kohtalo sen jälkeen on. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Eino Leino- ja Elias Lönnrot –seurat sekä Ou­lu­jär­ven Pe­las­tusyh­dis­tys ottavat talon hoitoonsa, jolloin sen säi­ly­mi­nen pe­rin­ne­ta­lo­na var­mis­tui­si eikä se joutuisi esim. yk­si­tyi­seen omis­tuk­seen tai asunnoksi.

Leino-talon ran­ta­mai­se­maa

 

Sen lisäksi, että Kirsin sydäntä on lähellä koko Kainuun matkailun ke­hit­tä­mi­nen, hän jakaa monen kai­nuu­lai­sen huolen siitä, kuinka Ou­lu­jär­ven laajoille ve­sia­lueil­le saa­tai­siin lisää nä­ky­vyyt­tä ja mat­kai­li­joi­ta. Satamia on kun­nos­tet­tu, vene- ja ka­las­tus­ret­kiä tarjoavia yrityksiä on syntynyt ja upea erä­maa­saa­ri Ärjä on saanut vuo­kraa­jan, joten puitteet jär­vi­mat­kai­lul­le alkavat pian olla kunnossa. Kirsin mielestä seuraava vaihe olisi saada kai­nuu­lai­set järvelle. Ou­lu­jär­ven maine tulisi tutuksi pai­kal­li­sil­le ja sitä kautta mat­kai­li­joi­den­kin tie­toi­suu­teen. Kun Ou­lu­jär­ven ym­pä­ris­tön mat­kai­lus­ta saadaan ra­ken­net­tua linkki Ou­lu­jo­ki­var­ren tar­jon­taan aina Ouluun saakka, saisivat Kainuu ja Pohjois-Pohjanmaa yhdessä hou­ku­tel­tua mat­kai­li­joi­ta alueil­lem­me. Lönnrotin ja­lan­jäl­jil­lä –retket eivät Kirsin mielestä yksin kanna, vaan retkistä ruo­kai­lui­neen, tun­nel­mi­neen ja elä­myk­si­neen on luotava mo­ni­si­säl­töi­nen koko­nai­suus, joka takaa laajan asia­kas­kun­nan. Myös talviajan matkailua tulisi kehittää, jotta yri­tyk­sis­tä saa­tai­siin kan­nat­ta­via ympäri vuoden.

 

Eino Leino -talolla

 

Eräs monen mieleen jäänyt Leino-talon eri­koi­suus on ollut il­ta­kah­vi­kaap­pi, josta hau­taus­maal­la hil­jen­ty­nyt ja pol­ku­pyö­räl­lä tai rul­la­luis­ti­mil­la Pal­ta­nie­men lenkillä urakoinut on saanut vir­kis­tyäk­seen oma­toi­mi­ses­ti ottaa ter­mos­kan­nus­ta kupin kahvia ja kor­va­puus­tin mak­sa­mal­la ra­ha­lip­paa­seen käyvän maksun. Kah­vi­kup­pi kädessään on voinut vaeltaa Ou­lu­jär­ven törmälle ihai­le­maan järven sinestä kohoavia metsäisiä saaria tai Pal­ta­se­län takana leijuvia utuisia kai­nuu­lai­sia vaa­ra­mai­se­mia. Törmältä on päässyt kipuamaan Kirsin perheen ra­ken­ta­mia portaita aina ve­den­ra­jaan asti kuun­te­le­maan tuulen su­hah­te­lua ran­ta­hei­ni­kos­sa.

Kirkkosäikän hietikot Ärjässä

 

Kirsi on nyt hiljentämässä Kapsakan toimintaa ja siirtymässä uusiin haasteisiin Elävä Kainuu Leaderin toiminnanjohtajaksi. Tulevassa työssään hän pystyy hyödyntämään vahvaa kokemustaan ja näkemystään matkailuyrittäjänä auttaessaan kainuulaisia yrityksiä hankesuunnittelussa ja rahoituksessa. Kapsakan taipaleella on monia mukavia muistoja, joista Kirsi mainitsee erään. Hän paistaa yleensä Eino Leino –talolla tarjolla olevat pullat paikanpäällä. Erään kerran, kun houkutteleva pullan tuoksu leijui Leino-talon avoimista ikkunoista pihamaalle, kuuli Kirsi pienen pojan tuumaavan äidilleen, että ”On tosi mukava saada Eino Leinon paistamia pullia”.

 

Kapsakka jatkaa kuitenkin pienimuotoisesti toimintaansa kesäisin eikä Kirsi malta jättää rakasta opastustoimintaansa, vaan hän on käytettävissä edelleen ryhmien oppaina, tosin vapaa-ajallaan. Kannattaa siis pitää kiirettä ja varata Kirsi vierasemännäksi Kainuun matkalle. Se takaa iloisen, lämpimän ystävällisen ja asiantuntevan oppaan Kainuun kiehtovien tarinoiden pariin.

www.kapsakka.fi

 

Kirsi Kilpeläistä haastatteli Aulikki Piirainen (14.3.2010)

Kuvat: Kirsi Kilpeläinen

Sivun alkuun