Oulujoen reitti ry

Maanantai 7.6.2004

 

Rajussa myötätuulessa, myrskyssä suorastaan tulin eilen vauhdikkaasti joella pitkän oikean, joka ulottuu Oulun ja Muhoksen rajalta miltei Laukan karikoihin. Sade vihmoi aamulla, mutta soutuni ajan pilvet pitivät vetensä. Pysähdyin tauolle ihailemaan Päivärinteen vanhan parantolan jo hieman rapistunutta eleganssia. Sitä täytyisi vaalia. Eloa näkyi onneksi rakennuksessa, jonka käyttöä on kovasti pähkäilty. Mietin edustan rinteen pilarimännikön vastaista kohtaloa. Saisi komea rakennus hieman jostain kohdin pilkotella joelle. Nyt metsä kätkee sen täysin.

Laitasaaren nuorisoseuran taloa poikkesin tervehtimässä. Häiden jäljiltä oli siivous käynnissä. Olin viime vuonna vieraana, puhujana vetreän nuorisoseuran 90-vuotisjuhlassa.

 

Laukan sillan alapuolella laskin siimat veteen, kun roskat näyttivät virtauksen rauhoituttua vähentyneen. Määtänsaaren alapuolella vapa taipui. Pohjassa pertana. Ei. Nykäyksiä. Kala! Kunnon tappelija. Reilun mittaisen voimien mittelön jälkeen veneessä lepäsi toista kilon taistelija, oikea tyrskytaimen, aalloista noussut.

 

Kohta otti sillan alta toinen samanlainen, tuli parin hypyn jälkeen jo jouhevammin haaviin. Joen parhaat kalakarikot hemmottelivat soutajaa.

Laukan savutaimenta iltamissa ja päälle calvados Normandian kunniaksi.

Minut hihkaistiin vesiltä rantaan. Yöpymispaikan isäntä on oikeita joen miehiä. Syntymäkohti jäi veden alle, kun Pällin voimalaitoksen vesi nostettiin. Kalamies hän on viimeisen päälle, neljäskymmenes vuosi Tenolla tulee täyteen. Isä vei sinne, siirsi Pyhäkosken lohitaitonsa Lapin joelle ja opetti poikansa lohen tavoille. Intohimo vain kasvaa, viime kesänä viisi reissua. Lohen täyteiset tarinat jatkuivat iltayöhön.

 

Aamulla hurjia lohihuhuja. Simojoelta olivat muhoslaiset saaneet pari yli kymppikiloista! Montasta Oulujoelta 17-kiloinen?! Huhut liikkuvat tähän aikaan kesästä villeinä. Levottomuus kouraisee silti rintaa.

Tiistai 8.6.2004 Pysähdys Laukassa, Pentti Ojalan haas­tet­te­lu

 

Ensimmäisiä merkkejä kiireen todellisesta tasoittumisesta. Pysähdykseni Laukassa on venynyt parin yön ajaksi. Terveisiä alkaa saapua matkapäiväkirjaani niin paljon, ettei yksilöllinen vastaaminen ole mahdollista. Kiitän kaikkia, olette mukanani soudulla! Vierailu kirjaston ko­ti­seu­tu­kokoel­mas­sa ja keskustelu kirjastonhoitaja Pirkko Tiepuolen kanssa. Mitä voisi olla vesistön verkkoyhteisö tai "joen kulttuurinen henkiin herättäminen"? Yhteydenottoja tai -yrityksiä eri ihmisiin, joita haluaisin tavata.

Haastattelin Pentti Ojalaa, joka on palvellut vuosikymmenet jokiyhtiössä ja toisaalta ranta-asukkaana nähnyt tarkkaan säännöstelyn haitat. Alkuun sähköntuotanto vesivoimalla nähtiin myönteisenä asiana. Se antoi leipää, ja jokiyhtiö oli hyvä työnantaja. Sitten 60-luvulta lähtien säännöstelyn alkaessa käydä rajummaksi joelle aiheutunut tuho muuttui yhä sil­miin­pis­tä­väm­mäk­si.

 

Montan voimalaitoksen alapuolella Muhoslammen luontainen virtaus kääntyi päinvastaiseksi ja Muhosjoen molemmat suuhaarat alkoivat liettyä. Lieju on sitten vallannut rantoja yhä alempana. Törmät vyöryvät ja liettyvät, vähitellen katoavat hietikot ja sorakkoalueet, joita joessa on runsaasti ollut.

 

Säännöstelyn ja veden nopean humpaamisen myötä haitat tuntuvat käyvän yhä vain rajummiksi.

 

Ojalan oli luot­ta­mus­teh­tä­vis­sään kalastus- ja jakokunnassa noustava torjumaan noita haittoja. Valituksia ei kuitenkaan olla otettu todesta. "Yleisen edun" nimissä on hänen mielestään aina ajettu rannan asukkaiden oikeuksien yli. Hän on kokenut, että yksityiset ihmiset ovat paljolti menettäneet uskonsa viranomaisiin ja oikeuslaitokseen, yleensä vai­kut­ta­mis­mah­dol­li­suuk­siin.

 

Sähköntuotantoon vesivoimalla hän uskoo. Mutta säännöstely on pantava rajoihin, on saatava tasaisempi virtaus jokeen, nykyinen tilanne on luonnoton ja tuhoisa. Ei onnistu kalojen poikastuotanto, kun pohjaan laskettu mäti jää tämän tästä kuiville harakoiden ja varisten nokittavaksi. Kamppailujen jälkeen on saatu aikaan tuloksiakin. Nippu-uittoa varten Laukan karikkoihin perattiin aikanaan väylä ja ruoppausmaasta rakennettiin keinosaaria kuten muuallakin jokivarressa. Uiton loppumisen jälkeen haluttiin Laukan hienot kalakarikot ennallistaa. Vanhojen valokuvien avulla voitiin aukottomasti todistaa, millaiset karikot olivat olleet ja niitä alettiin saattaa takaisin mahdollisimman luonnontilaisiksi. Ojala antaa tunnustusta entisöijille, jotka kivi kiveltä miettivät tarkkaan oikeita paikkoja, miten luoda kaloille oikea elinympäristö. Laukan ennallistaminen tuntuu hänestä melkein ainoalta voitolta joen tappioiden sarjassa.

 

Toivoa herättää lohen ja muiden vaelluskalojen paluu. Ojala uskoo, että sen myötä voi joki herätä henkiin. Jos vain ei sorruta perisyntiin - kateuteen.

 

Ja saadaan säännöstely kuriin.

 

Mainio kalapaikka Laukka on. Taimen iski, kun majapaikkani isäntä souti veneen tarkkaan oikeaan kohtaan virtapaikan yläpuolelle. "Tuosta ottaa kohta!" Ja heti tärähti - nimikkoperhooni.

 

Aamun uutinen: varmalta taholta kuultu, että Muhoslammella on nähty hylje. Kunhan ei vain olisi se laulun hylje. "Vanhoja poikia viiksekkäitä…"

Oodi Oulujoen koskille

puolivuosisataa sitten

vangitsi luotu 

Luojansa luomat väkevät virrat 

patosi rautaisin kahlein 

kuohuvat uomat 

valjasti korskeat kosket 

nyt sähköä jauhaa turbiinisampo 

ihmiskäden mestariluomus

 

kauanko kantavat kahleitaan 

surkeat liettyneet rannat 

ruovikot, alati kapenevat uomat 

joissa on estynyt lohien nousut

 

kuningaskalat etsivät kutupaikkojaan 

ylentävät virrassa hopeakyljet 

vaellusvietti ei geeneissä lakkaa 

avautuuko lohelle takaisin pääsy 

luonnon valtakuntaan

 

koskaan ei vaikene kuohujen kumut 

vaikka horteista untansa 

luonto uinuu 

syvällä uomassaan kipinä kytee 

väkevän virran vapauden kaipuu

Muhoslainen Ritva Ranta kirjoitti tämän runon, kun suru ja tuska Oulujoen nykytilasta oli kasvanut riittävän suureksi. Runo voitti Maaseutu kirjoittaa -kirjoituskilpailun.Kuuntelin Ritva Rannan kotona Muhoksen keskustassa hänen lapsuuden muistojaan kotirannasta kirkon kupeessa. Hiekkaa ja soraa, puhdasta vettä, juomavesi otettiin joesta, lämpimiä kesäpäiviä, uimista, soutumatkoja yli joen, läpi uittopuomien aukoista, marjaretkiä mummolaan ja onkimista. Hiljaisina iltoina kuului etäämpää Montankosken tuttu kohina. Kaikkein parasta oli maton pesun jälkeen vain istua laiturilla. Hän oli joen tyttö, piti vanhimpana huolta viidestä veljestään. Joskus joki oli pelottava, kun myrsky myllersi Muhoslammen virrassa ja nostatti aallokon, jossa piti yrittää soutaa venettä kaatumatta. Mutta äiti oli taitava soutaja, aina selvittiin rantaan.

 

Isä, joen rakentaja, vei perheen katsomaan Pyhäkosken Leppiniemeä, kun se eli viimeisiä hetkiään. Ritvalle luvattiin viisi penniä, jos hän ylittäisi riippusillan. Lähdettävä oli ja hän juoksi koko matkan edestakaisin huojuvalla sillalla. Voi, kuinka pelotti mutta hän vain juoksi - ja ansaitsi palkkionsa.

 

Yhteys jokeen hallitsi hänen onnellista lapsuuttaan. Hän miettii itsekin, onko aika kullannut muistot. Toki näin on aina mutta sellaista se oli.

Surkeiksi ovat muuttuneet lapsuuden rannat. Ritva oli yrittänyt joku vuosi sitten lähteä kanootilla melomaan joelle entisestä rannasta. Kanootti oli juuttunut liejukkoon, kaatunut, hän oli vajonnut reisiään myöten upottavaan liejuun, hädin tuskin selvinnyt siitä pois.

 

Siinä on Muhoksen ekokatastrofin yksinkertainen kuvaus.

 

Ritva Ranta kirjoittaa runojaan ja puhuu joen tilasta, vaikka monet kuiskuttelevat ja sanovat ääneenkin, ettei niistä asioista saisi puhua.

Torstai 10.6.2004 Oulujoki-näyttelyä ra­ken­ta­mas­sa

 

Joella ja ei joella. Vene lepää Muhoksella. Itse olen soudun lomassa Vaalassa rakentamassa Oulujoki virtaa -näyttelyä. Vanha veturitalli on nyt muuttunut Galleria Veturiksi, upea paikka. Oulujoki virtaa ja kuohuu sen seinillä. Tuo kaunis, uskomaton, unohdettu joki.

 

Avajaiset ovat huomenna pe 11.06. klo 17. Kaikki olette tervetulleita. Tämä on liikkeellelähtö Oulujoki-keskukselle Vaalaan.

Ja European Salmon Tour -konferenssi on myös huomenna Vaalassa. Vanhoja tuttuja Espanjasta, Irlannista, Walesista, Norjasta ja Ruotsin Klarälvenilta. Ihmeellistä, että tuo porukka on nyt Vaalassa. Euroopan unionista on jotain konkreettista hyötyäkin. Näyttelyn tekeminen on hienoa, ystävien tapaaminen samoin. Mutta minä kaipaan jo oikealle joelle.

 

Ja Vaalassa kaikki kyselevät, mitä minä täällä teen. Eikö minun pitäisi olla joella. Vaikka olen oikealla asialla, tunnen välillä halua painua maan alle.

Lauantai 12.6.2004

 

Joella taas. Taakse jäi lohijokikongressi ja Oulujoki virtaa -näyttelyn avajaiset. Järjestimme kansainvälisille vieraille Oulujoki-päivän. He ihastuivat Oulun vierailullaan Merikosken kalatien kauneuteen. Muualla kalatiet ovat useimmiten raskaita betonirakenteita. Oulussa on toisin.

 

Vietimme Lamminahon museotalossa Oulujoki-henkisen illan. Kutujoen Autionkoskella, Oulu-Kajaani -tien sillan tuntumassa järjestettiin tukilla laskunäytös ja leikkimielinen kalastusmaaottelu, jonka Ruotsi voitti kookkaalla kirjolohella. Soudimme kirkkoveneellä Lamminahoon, jossa nautittiin perinneateria. Toppilan studion konsertti vanhassa pirtissä hämärtyvän kesäyön valossa siirsi joukkomme johonkin toiseen aikaan ja paikkaan, universaali luontolyriikka kietoutui ympärillemme. Lopulta siirtyminen joelta soutaen takaisin tähän päivään.

Raivoisa puserrus Oulujoki virtaa -näyttelyn tekstien kanssa. Syntyivät lopulta, kun on täydellisen pakko. Jopa englanninkielinen versio. Kuuma höyry nousi korvista. Mutta näkemisen arvoinen tuo näyttely Galleria Veturissa on! Ensimmäistä kertaa siellä on koottu esille Oulujoen olemuksen ja historian moninaisuus, joka teki tästä joesta poikkeuksellisen hienon.

 

Ja päälle Nuojua-utopia vuonna 2054. Miltä vapaa koski näyttää ja uskomaton kulttuurilaitos sen äärellä. Ark­ki­teh­tio­pis­ke­li­jat Mika Lang ja Tapani Tommila ovat tehneet suurtyön ja onnistuneet. Tuon fantastisen suunnitelman esillepanon myötä on taas tapahtunut yksi liikahdus. Nuojuankoski ja Oulujoki ei enää ole ihmisten mielissä se sama joki kuin aiemmin.

 

Illalla Muhoksella joen tytön muistotilaisuus. Hän oli nuorempi kuin minä, kaunis tyttö, jota ihailin kouluaikoina. Pitkällinen sairaus oli hänet uuvuttanut. Hän rakasti Oulujokea, Pyhäkoskea ja liittyi nyt kauniisti luonnon ja veden ikuiseen kiertokulkuun. Vaelsimme hänen sisarustensa kanssa heille kovin tuttuja paikkoja joen äärellä. Sain olla mukana Leppiniemen alapuolen hienoimmilla jyrkänteillä, vanhojen kuusten hämärissä varjoissa, joissa hän oli viettänyt lapsuutensa, kokenut kaikki lasten ja nuorten huimat seikkailut ja kommellukset ja telminyt rakkaan koiransa kanssa. Seisahdimme tuon koiran haudalla ja kotitalon raunioilla. Kielojen matot olivat juuri puhkeamassa tuoksuviin kukintoihin, mustarastas soi, ja joki virtasi syvässä uomassaan raskaana alkukesän vehreydestä. Hän myös unelmoi vapaasta Oulujoesta.

 

Myöhäisessä illalla valuskelin hiljalleen ylävirtaan. Vasta kun etenen näin hitaasti rannan tuntumassa, saatan havaita yksityiskohtia, joita en ole myötävirtaan vauhdilla soutaessa ehtinyt huomata. Vanhoja idyllisiä huviloita, maataloja, jotka lähes kätkeytyvät rantapuiden taakse. Ne näkyvät vain, kun osaa seisahtua ja tarkkailla. Eräs kahden vanhan huvilan pihapiiri oli erityisen viehättävä. Sieltä minut havaitsi vanhempi pariskunta. Miehen suku oli hankkinut vuosisadan vaihteessa rakennetun huvilan omistukseensa jo 20-luvulla. He ihailivat minun tervaista venettäni ja minä yhtä avoimesti heidän pihapiiriään, salaista vanhan metsän kätkemää piilopaikkaa.

 

Laukan karikoista olin lähtenyt ylöspäin. Parin laskun verran tarjosin turhaan perhoja taimenille. Isoja lohiperhoja vahvoissa perukkeissa, ei parhaita istutustaimenille mutta voihan siellä olla muutakin…

Laukan sillalla näin tutunhahmoisen pariskunnan. Mies viittoili, ja soudin lähemmäksi. Autoja kulki ylitse, eikä ääni oikein kantautunut korkealle. Hän oli Juha Aitamurto, lohimies, vieheiden tuntija, koskenlaskija Yrjö Kestin tyttärenpoika, joka teki äskettäin mainion joen kulttuuriteon ja julkaisi Pohjois-Pohjanmaan urheilukalastajien 25-vuotishistoriikin, jossa hän esittelee melkoisen joukon Oulujoen lohenkalastajia. Teos on valitettavan vähän tunnettu. Kirjassa kerrotaan tarinoita myös vanhemmista joen saamamiehistä, joiden oli sitten siirryttävä Tornionjoelle ja Tenolle, kun oma joki menetettiin. Sitten siirryttävä "suuren vedenjakajan" taakse: Erkki Honkavuori, Helge Hannula, Aimo Marttila…

 

Virta on voimakas ja pysyttelen aivan rannan tuntumassa. Etelärannan varjoissa tuomet kukkivat yhä ja valuttavat tuoksuaan veden ylle. Viileistä viikoista on ollut hyötyäkin, kevätkesä on pitkittynyt, tuomen kukinto sen myötä. Vielä tuo kesän ensimmäinen pienen kuoleman hetki ei ole saapunut. Tyttö onkii rannalla seuranaan kaksi kissaa, musta ja mustavalkoinen, ne lipovat viiksiään ja odottelevat seuraavaa ahventa tai särkeä. Kaksi nuorta miestä viettää aikaansa rannalla, toinen onkii, toinen vain istuu. "Riittääkö tässä muka soudettavaa matkaa kolmeksi kuukaudeksi?" "400 kilometriä, saattaa riittää", vastaan. "Aha, niinkö!"

 

Muhoksen kirkon torni piirtyy näkyville. Heinäsaarten jono valuu pitkälle alavirtaan. Rantojen mutalietteiköt käyvät yhä vahvemmiksi. Ihmiset yrittävät erilaisin ratkaisuin, kivetyksin, hiekoituksin, koneilla kaivaen ja pidennetyin laiturein päästä yhteyteen joen kanssa, vaikka liete näyttää leviävän ja tekevän sen yhä vaikeammaksi. Yhä vain lisää sitä saapuu.

 

Virta on vahva, se leviää kymiksi. Peilityynen pinnan puhkovat rannoilla pikkukalojen renkaat, mutta keskivirrassa väylämerkit heittelehtivät ja lähettävät kuuluviin loiskahduksia. Saunat lämpiävät, sähkö virtaa täältä niiden kiukaisiin.

 

Voimaa on joen vedellä. Jos virralle annettaisiin mahdollisuus, se aikaa myöten puhdistaisi nämä ihmisen aiheuttamat tuhot.

Maanantai 14.6.2004 Muhoksen hei­nä­lau­tat

 

Muhoksella hätkähdyttävä päivä. Tutuiksi luulemani maisemat yllättävät. Suorastaan huikea jokilaakson näkymä avautuu korkealta Hökkelinmäen harjulta joen yli eteläpuolelle Korivaaraan. Ei tuo kuuluisa Skiöldebrandtin maalaus Muhoksen maisemasta 1700-luvulta ollut sittenkään niin romanttisen liioitteleva. Jylhyyttä löytyy. Toisaalta vehmaat kulttuurimaisemat levittäytyvät kaikkialla ympärillä. Koortilan, pappilan puistikot rauhoitettuine ikimäntyineen, kuusikujineen hurmaavat. Maisema pappilasta ylös jokea Muhoslammen yli Pyhäselän korkeille harjanteille on komea mutta synnyttää mielessä ristiriitoja. Täytyy unohtaa viikonlopun matalan veden alta paljastuneet valtaisat heinikkoallikot, joiden lomassa joenuomat risteilevät. Oulujoki, suuri virta on kadonnut.

Juuri tähän aikaan vapaan Oulujoen tulva oli korkeimmillaan ja alkukesän maisema ihanin. Saatoin hyvin kuvitella, miksi Kuopion piispa lausahti aikanaan tar­kas­tus­kier­rok­sel­laan, että hänen laajassa hiippakunnassaan vain Inarin pappilan ympäristö vetää vertoja kauneudessa Muhoksen pappilan maisemalle. Saattoi siinä olla lohdutusta virkatalonsa ränsistymisestä ja muhoslaisten haluttomuudesta korjausten maksamisessa sydämistyneelle kirkkoherralle. Mutta epäilemättä ihana on maisema ollut. Ylempää, Kirkkosaaresta otti I.K. Inha kuuluisan valokuvansa alaspäin tervaveneiden jokea. Nyt viikonlopun vesi oli vain juossut pois uomasta.

 

Hiivimme Rovastinojan tuuheassa lehtomaisemassa, jonne Korivaaran koululaiset olivat laittaneet melkoisen määrän linnunpönttöjä ja tehneet luontopolun taulut. Erään taulun tekijä uskoi, että uusia energiamuotoja kehitetään, ja silloin Oulujoki saattaa vapautua. Raivasimme tiemme ryteikön läpi paikalle, jossa 60-luvulla suoritettiin siihen asti syvin kairaus Suomessa, tuhannen metrin syvyyteen. Liejuisista hetteistä kupli kaasua, jota muuan näppärä mies keksi ottaa talteen tynnyriin ja käyttää polttoaineena. Öljy-yhtiö Neste kiinnostui: olisiko Muhoksen muodostuman kilometrin syvyisen savikivikerroksen alla fossiileja - ja polttoainetta, kaasua, öljyä?

 

Kaira ulottui ennätyssyvälle mutta puhkaisi vesisuonen, josta veden kerrotaan suihkunneen alkuun puiden korkeudelle. Savilöllö jatkui pulppuamistaan 20 vuotta ja lietti Rovastinojan suun joella laajaksi liejukentäksi. Yhtiö kiisti eittämättömän vastuunsa. Edelleen tuossa ojanvarren seudussa kaasu nousee hetteiden allikoista, jotka ovat vaarallisia paikkoja. Niihin putosi eräs pikkupoika ja oli hukkua. Viime hetkessä hänen nuori sisarensa sai kiskottua pojan pois liejulöllöstä.

Edelleen töllöttää porausaukon vetinen hetteikkosilmä pensaikkojen keskellä ties miten mittaamattoman syvänä, silti kiehtovana.

Mutta miksi ihminen ei suuntaa huomiotaan jalkojensa alle? Rajattomat energiavarat ovat siellä, kymmenen tuhatta kilometriä halkaisijaltaan oleva hehkuva pallo.

 

Joella kajakilla. Ensimmäinen kerta, kun meloin yksin. Epävakaalta se tuntui. Aallokko oli melkoinen, tuuli joen suuntainen, vesi kasteli roiskeillaan ja kajakki vaappui kovin. Mietin, miten eskimokäännös tapahtuisi. Vähitellen löysin rentoutta, opin painamaan jalalla tukea vedon aikana, säilyttämään tasapainon ja ylitimme joen kauniiseen pikku paratiisiin, korkeaanharjuiseen, Kopsansaareen. Taiteilija V. Tarvaisen pieni piilopirtti löytyi lehtotiheikön pieneltä aukiolta.

Isäntäni esitteli saarta, laittamiaan linnunpönttöjä, nuotiopaikkaa ja lentopallokenttää. Veneellä saapuneet lapset heittäytyivät innostuksesta hehkuen "liaanin" varaan veden ylle harjun jyrkältä seinämältä. Saari on avoin luontoa kunnioittaville kävijöille. Vastenmielinen ilkivalta näkyy puissa. Silti useimmat kävijät osaavat käyttäytyä. Tiheiköissä, jotka on tarkoitus jättää täysin luonnontilaan, ei valo juurikaan pääse tunkeutumaan lehvistön läpi. Maa on lähes paljas. Turkinkyyhkyn hatara pesä oli kätketty holveiksi taipuneisiin lehvistöihin. Lehtokurppa pyyhälsi ilmaan pesältään ja katosi tiheikköihin. Närhenpoikaset ruikuttivat ruokaa pesäpiilossaan. Aurinko helotti ja kuumensi hiekkarantaa kuin kesä olisi sittenkin saapunut.

 

Oppaani repii heinäturpeita pois hiekan päältä osoittaakseen, miten lopulta helposti tuo liejumassa, vanhojen heinien lahoava kerros on poistettavissa. Useimmissa paikoissa ei tarvita välttämättä syviä ruoppauksia, vain ohuen pintaliejun ja heinäjuuriston poistamista. Alta paljastuu hieno hiekka, Oulujoen rantojen kaunistus. Liettymishaittojen olennainen lieventäminen ei sittenkään näytä olevan niin tuskallista ja vaikeaa kuin ensisilmäykseltä näyttää.

Heinälauttojen rydöt ovat alavirralla kasvaneet jo sietämättömän suuriksi. Ne kohdattuaan onneton lohenkalastaja ei taida toista kertaa palata virralle. Toimenpiteisiin on ryhdyttävä.

 

Illan vaihtuessa yöksi haastattelin entistä Muhoksen kunnansihteeriä Heikki Vainiokangasta. Hän kertoi oikeustaisteluista joita käytiin ns. kos­ki­ti­la­ky­sy­myk­sis­sä. Osa joen rakentamisen edellytyksenä olleiden koskitilojen muodostamisesta oli tapahtunut virheellisesti, osin vastoin senhetkistä lainsäädäntöä. Oikeusprosessi oli pitkä. Aluksi näytti, että jokivarren kunnat saavat oikeutta. Lopulta asian laita kääntyi. Korkein oikeus myönsi virheitä tapahtuneen mutta päätti, ettei asiaan kajota. Kyse oli liian suurista taloudellisista eduista ja isojen valtionyhtiöiden intresseistä. Pettymys oli oi­keus­tais­te­li­joi­den keskuudessa tavaton. Vainiokankaan mukaan usko oikeusvaltioon ja poliitikkoihin ei ole sen jälkeen palautunut.

 

Mutta Montan alaisen joen ja muillakin jokiosuuksilla rajuun, tuhoa tuottavaan säännöstelyyn on puututtava! Tässä Vainiokangas on hyvin tiukka. Tilanne on sietämätön. On jaksettava yrittää, vaikka vastassa ovat mahtavat tahot. Vaikka ihmiset eivät tunnu uskovan muutoksen mahdollisuuksiin.

 

Toivon pilkahduksen hän näkee lohen paluussa. Itsekin hän on osallistunut kalatien valmisteluun, tien tasoittamiseen sille, että polku kaloille saatiin lopulta aikaiseksi. Ei siihen alkuun uskottu lainkaan. Sitten se vain tuli, kun oikeat ihmiset tarttuivat asioihin.

Iltapuolella kaksi taimenta iski kiinni, toinen perhoon, toinen kesän väriseen vaappuun. Lohista taas huhuja.

 

Joki tyyntyy. Skiöldebrandtin laaksomaisema verhoutuu yöhön.

Tiistai 15.6.2004, Jukka Kujanto

 

Istuin isäntäni kanssa joen rannalla. Vene oli jo tyhjennetty runsaasta sadevedestä ja pakattu täyteen. Maanantaipäivän virtaus oli voimakas, heinäsaaret talon edustalla olivat lähes peittyneet veden alle. Joskus korkeimmalla vedellä ne häviävät tyystin näkyvistä. Muhoksen ekokatastrofi peittyi hetkeksi armeliaaseen veteen.

Kuulin puistattavan tarinan. Isäntäni kertoi, kuinka muutama viikko sitten virtaus joessa oli melkein pysähdyksissä viikonlopun ja vähän pidempäänkin. Vesi laski poikkeuksellisen alas. Lokit, sorsat ja kahlaajat aloittivat silloin pesintäänsä. Kenties kymmeniä pareja laski munansa läheiseen pitkään saareen paljastuneeseen heinikkoon. Kun vesi alkoi arkena taas nousta, ja pesäsaari kutistua, linnut kerääntyivät vähitellen yhä pienemmäksi käyvälle saarelle, lopulta muutaman neliömetrin alalle. Siinä kyyhötti kymmeniä erilajisia pariskuntia.

Isäntä kertoi katselleensa koululasten kanssa voimattomana tuota näkyä. Ja linnut olivat täysin vaiti. Minkäänlaista ääntä ei kuulunut. Pesien ja munien menetyksen tuska vaiensi ne. Hiljainen katastrofi, josta mitkään lehdet eivät kertoneet.

Lintujen hiljaisuus tuntui erityisen järkyttävältä.

 

Soutelin tulvivan joen poikki, saatoin oikaista suoraan saarten yli. Heinät hipoivat venettä mutta se liukui helposti. Rantauduin pohjoispuolen aurinkoiselle rinteelle. Vanhempi mies, ahavoitunut, karjalan murteella haasteleva Jukka Kujanto otti minut vastaan kotipihallaan. Vuodesta 1945 hän on kalastanut Oulujoella. Isä toi hänet tänne evakkomatkalla Salmista, Karjalasta. Isä oli uittomies ja Laatokan kalastaja.

 

Voi noita joen hiekkaisia rantoja, kirkasta vettä, kalaisaa virtaa. Ihana oli kotiseutu Karjalassa, kiivas ikävä sinne, mutta asuinpaikka hienolla joella lohdutti. Silloin tuli vielä lohta, Montankoskesta paljonkin, ja muuta kalaa vaikka millä mitalla. Isä rakensi Pyhäkoskea, ja mies oppi itsekin siellä be­to­ni­rau­doit­ta­jak­si. Hän kiersi rakennustöissä ennen eläkkeelle jäämistään melkein kaikki Suomen kulmat ja Kostamuksenkin.

 

Ja kalasti. Montan ja Pyhäkosken alla Oulujoessa. Lienee muidenkin mielestä eniten joella kalastanut mies. Saamamies. Joka vuosi, muutamana vuotena kaikkina vuodenaikoina, lähes jokaisena päivänä hän souti. Vain kova myrsky esti joskus lähdön. Kalaa tuli.

Nyt mies vaikenee, puistelee vain päätään, kun kysyn, mitä hän ajattelee joen rakentamisesta. Kauhea on joen tila nyt. Sinne ei enää kotirannasta pääse, kun vesi laskee alas. Pitkä liejukko on tuolloin välissä, eivätkä he vaimon kanssa jaksa enää työntää venettä siitä läpi. Hän rakensi keväällä pitkän laiturin, mutta suurjuoksutus vei sen mukanaan kaksi viikkoa sitten.

 

Pyhäkosken alta saa kalaa hyvin, kun joessa on virtausta. Saanti lakkaa heti, kun virta hiipuu. Kun matkaa on muutama kilometri, ehtii muutos tapahtua sillä välin. Lähtiessä on mainio virtaus, mutta rantaan ehdittyä innostus kuolee heti, kun näkee virran melkein seisahtaneen. Särkilammikoksi muuttuneen. Ei silloin viitsi venettä laittaa vesille. Yhä rajummiksi nopeat virtausvaihtelut tuntuvat vain käyvän vuosi vuodelta.

 

Kujanto on yrittänyt soitella eri tahoille, yhtiöön ja virastoihin, kertoa joen hädästä. Kukaan ei ole häntä kuunnellut. "Eikö todella kukaan?" kysyin. "Ei kukaan! Mitä sinä ukko höpiset, sanovat."

 

Kesäajan verk­ko­ka­las­tus­kiel­to tuntuu kovalta miehestä, jolla roikkuu kymmeniä kalaverkkoja varastossa. Ymmärsin tuon hyvin. Mutta lohta ja meritaimenta ei pidä pyytää verkoilla. Se on valitettavasti hinta siitä, että Oulujoki on elpymässä lohijoeksi.

 

Montan voimalaitoksen alapuolella soudan siksakkia vaaput ja perhot siimoissa. Kokeilen Kujannon neuvomia niksejä, mutta ei tule tapahtumia minulle eikä muutamille harvoille venemiehille eikä rannoilta heittäjille. Saaduista lohista ei ole tietoa. Tunnen kyllä selvästi, että allani veden kätköissä ui meritaimenia - ja myös lohia. Vaikka kalatiestä ei kuulemma olisi vielä lohta noussut.

Vene huilahtaa ystävien avulla helposti jyrkän ylämäen ja Montanlammen veteen. Kun katson taakse päin etääntyvää voimalaitosta, yllättää minut ikävä! Sinne jäivät taimenet ja lohet, padon alle. Vain tuohon asti ne pääsevät. Merikosken sijaan kuningaskala iskee nyt päätään Montan betoniseinään. Yksin vaellan minä nyt.

 

Mutta! Olen varma: Ensimmäiset Lohenpoikaset ovat tänä keväänä jälleen syntyneet noissa virtakarikoissa, joiden ohi olen soutanut. Ihme on tapahtunut Oulujoella.

Kes­ki­viik­ko 16.6.2004
Si­mo­joel­la ja Pyhäkoski

 

Vietävä levottomuus iski minuun, kun Oulujoen lohet jäivät Montan padon taakse. Simojoelta kantautui kuohuttavia tietoja: lohi nousee, vesi on asettumassa juuri sopivalle tasolle ja kalaakin on saatu. "Lohiväärtini" toivotti minut tervetulleeksi, ja minun oli pakko lähteä. Olen varannut itselleni oikeuden tehdä pieniä syrjähyppyjä toisille joille. Siirryin vauhdilla Simojoelle, omalle lohijoelleni, "lohilordien tuvalle".

Soudin ja heitin.

 

Terävä otti niskalla aivan kosken ylimmistä aalloista, rulla vinkui. Lohi siellä on, olin hetken varma. Pieni? Toiveet kuolivat, kun vapa rauhoittui melko nopeasti. Hauki. Oikea kuohuhauki puraisi March Brown -perhoon. Ei havaintojakaan lohesta. Yön ja varhaisen aamun soutu kovassa virrassa kosken niskalla alla kipeytti olkapääni.

Niin, oliko siinä yritystä ottaa kala väkisin joesta? Elimistöni oli ehkä minua viisaampi: olkapäätä alkoi särkeä niin, että heittäminen muuttui tuskalliseksi, soutu kävi mahdottomaksi.

 

Mutta minun oli pakko päästä edes hetkeksi oikealle lohijoelle. Hengähtämään. Montan ylitys ja siirtyminen lohettomalle joelle oli sittenkin vielä kovempi paikka kuin etukäteen ajattelin.

Simojoki paisui tulvaan, latvavesillä oli ollut kovia rankkasateita. Palasin illalla nöyränä poikana Oulujoelle.

 

Pyhäkosken kanjonissa nousimme ystävän kanssa vastavirtaan ja kalastelimme kaikessa rauhassa. Voimalaitoksen alapuolella on kanjonia vielä jäljellä komea pätkä. Ilta-aurinko värjäsi maiseman voimakkain värein, valot ja varjot leikkivät huikean korkealle kohoavissa kuusissa. Pystyjyrkät kalliot kurkottivat veden ylle. Voimakas virta vyöryi syvässä uomassaan. Jotain väkevästä Oulujoesta ja Pyhäkoskesta, Suomen suurimmasta koskesta on vielä jäljellä.

Rakennetaanpa vain kalatie Monttaan - ja tässä on eräs Suomen hienoimmista lohen kalastuspaikoista!

 

Juhlaa Pyhäkosken ylityksessä: Pohjola-kodin miesjoukko suorastaan tempaisi veneen jyrkän mäen päälle. Olisi vaikka kantanut. 32 metrin pudotuskorkeus mennä hurahti. Enää vajaa 140 metriä nousua ennen Kiantajärveä.

Lauantai 19.6.2004 Ter­va­sou­tu

 

Luovutin vuoden Tervasoutajan tynnyrin Pertti Törmille, Tervasoudun pitkäaikaiselle puuhamiehelle. Erikoinen tervatynnyri se on, saapunut meren yli Hailuodosta, noussut jokea ylöspäin, veneessä Pyhäkoskelle asti. Muilla keinoin sitten Vaalaan. Pertti saa vuorostaan kanniskella kunniatynnyriä vuoden ajan.

Niin lähtivät tervasoutajat kohti Oulua. Mielessäni käväisi kaiho, kun veneet häipyivät niemen taakse. Vaalan veneessä olisi ollut sijaa, mutta liian kipeä oli olkapääni eikä nyt vastavirran soutajan olisi järkeä vedellä alavirtaan. Lataus taitaisi purkautua. Katselin vähän myöhemmin alhaalla uivia kirkkoveneitä kotoani Nokkalantörmältä vielä hetken. Äänet joella vaikenivat, haikeus haipui, kun viimeiset veneet ohittivat Kantturankarin, Nuojuanlammelta Kurenkoskeen ja katosivat luoteeseen alas jokea.

 

Silti minun oli laskeuduttava alaspäin, Ouluun. Siellä palataan viimein juurille. Erilaisten kaupunkijuhlien jälkeen on tultu tervan äärelle. Tervamarkkinoista, nyt Terva palaa -tapahtumasta, voisi aikaa myöten kasvaa kunnon kansanjuhla, perinteitä kunnioittava ja uutta tavoittava. Toinen Pertti, Koivisto, ensimmäinen Kuhmosta Ouluun soutaja, oli tuonut torille, mobiilin, ajan hengen mukaisen liikkuvan tervahaudan! Sillä on hyvä vaikka opettaa koululapsia tervanpolton saloihin.

 

Minäkin siellä veneeni kanssa oleilen. Olenko mies aivan väärässä paikassa? Pyhäkosken yläpuolinen jokiosuus odottaisi ja Simojoella olisi juuri aivan oikea lohen ottihetki, jollaista olen kolme vuotta odottanut…

Maanantai 21.6.2004
Mon­tan­lam­mel­ta Pällille

 

Kalastusyö Simojoella. En malttanut pysyä pois sieltä, kun vedenkorkeus oli juuri sopiva, ja ystävät lähdössä lohen ongintaan. Ei tullut jalokalaa, mutta kuinka kaunis joki oli, niin moni-ilmeinen yön eri hetkinä. Kylmimpänä sydänyön tuokiona koski verhoutui usvahuntuun, näkymättömiin, vain kohina kuului, sekin vaimeana. äkkiä auringon puna värjäsi hunnun, ja valo sai sen nopeasti haurastumaan. Kohottautuva aurinko saa pian keltaisen sävyn ja kadotti usvan tyystin joen yltä. Kylmettynyt kalamies alkoi sulaa.

Mutta lohen hypyn näin! Kesän ensimmäinen loiskaus läikäytti sisälläni syviä tunteita. Ei se vain ottanut perhoihini.

 

Palasin Simojoen auringonpaisteesta Leppiniemeen, jossa taivas oli verhoutunut pilviin, tuuli yltynyt ja päivä hämärtynyt. Vaivalloista on aina veneen lastaus etenkin, kun sade vihmoo niskaan.

 

Edessäni avautui sateessakin viehkeä maisema, Leppiniemen yläpuolinen jokioikea. Etäällä niemennokat muuttuvat jo sinertäviksi. Tervaveneet ilmestyivät aikoinaan tuolta. Valantehnyt laskumies oli perämelassa lähes aina ensimmäisessä veneessä. Ylämaiden itselaskijat yrittivät vähiä rahojaan säästääkseen seurata johtovenettä pitkän kosken väylillä. Aina se ei onnistunut.

 

Pyhäkosken voimalaitos alkoi etääntyä, katosi viimein niemen taakse. Aarne Ervin teollinen taideteos. Jos joessa täytyy välttämättä olla pato, on kai hyvä, että se on komea kuten Pyhäkoski. Ervi on varmaan tavoitellut korvausta menetetylle kosken estetiikalle.

 

Tuntuu oudolta katsella ensimmäistä kertaa soutaessa etääntyvää, veteen hukutettua Leppiniemeä. Eteneminen hitaasti vastavirtaan on toisenlaista, silloin tutkailen maisemaa, joka avautuu jokea alaspäin. Alavirtaan soutu etenee vauhdilla myötävirtaan ja silloin vain väliin vilkuilen edessä avautuvaa jokiosuutta.

 

Kuvittelen mielessäni, millaiselta ovat koskea alaspäin kiitävään veneeseen näyttäneet erämaarannat syvenevässä kanjonissa ja edessä lähestyvä, yhä vain korkeammaksi muuttuva, pystyjyrkkä Leppikallio. Suoraan mentiin kohti sitä! Matkustajien oli vilkuiltava taaksepäin perämiehen ilmettä. Mitä siinä kuvastuu? Kukapa ei olisi tuntenut pelkoa, edes hivenen?

 

Alkutaipaleella Pyhäkosken rannat ovat asumattomat. Vain voimajohtojen leveä verkosto katkaisee metsämaiseman. Merkilliset vauhtiviivat kiitävät joen yllä aivan kuin sähkö silmin nähden syöksyisi ilmaa halkoen pyörittämään etäisiä pyöriä ja kuumentamaan liesiä.

 

Sateen harmaus ei voi kätkeä maiseman kauneutta. Tummat kuusikot seisovat rannoilla, joita kirjovat kevätkesän vehreät koivut, vaikka kirkkaimman vihreyden luovat haavat. Maisema vaihtelee, ja viehättäviä yksityiskohtia ui vastaani. Rentukat kukkivat, ja pihlajat kuvastuvat tyynissä poukamissa vedestä vaaleissa tertuissaan. Siellä täällä paljastuu kallionjyrkänteitä, joiden kohdalla vesi muuttuu mustaksi heti rannasta, ja pelottava syvyys aukeaa. Koivunversot yrittävä sitoa paikalleen sortuvia hiekkatörmiä. Väliin rantatiheiköt kumartuvat aivan vedenpintaan asti, raskaat vesipisarat tipahtelevat rungoilta veteen kuin kalan pintakäynnit. Jossain sortuu joku puu jo upoksiin. Lintujen äänet risteilevät rannalta toiselle, rastaat ja peipot toimivat konserttimestareina. Rantasipi piipittää ainaisen huolestuneena, ja äänettömät tiirat, ilman taiturit, leijuvat veneen yllä. Kun sade hieman taukoaa ja pilviverho ohenee, kukkuu käki.

 

Onneksi tämä jokiosuus Pyhäkoskelta ylöspäin on varjeltunut liialta rakentamiselta. Tosin pohjoisrannalla näkyy joitakin mökkejä, jotka kylläkin useimmiten lähes kätkeytyvät puiden suojaan korkeilla törmillä.

 

Alkuperäiset maatalot ovat harvassa, ensimmäisenä löytyy kilometrien päästä pohjoisrannan Oksa. Joskus aikoinaan talon emäntä pisti rohkeasti kallionkielekkeeltä atraimella lohia niiden lepopaikasta kovan kosken kosteesta, Oksankorvassa.

 

Alempana Oulusta Muhokselle jokirannat ovat melkein täyteen rakennettuja. Vain harvoja pätkiä löytyy, joilla voi hyvällä omalla tunnolla rantautua lepäämään. Kaupunki levittäytyy yhä ylemmäksi jokivarteen. Alkuun se on ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Ihminen kaipaa luontoa ympärilleen ja vettä nähdäkseen. Ylävirtaan suuntautuva rakentaminen alkaa kuitenkin jossain muuttua yhä enemmän syöpäkasvaimeksi, joka täyttää rannat kasvustoillaan. Törmät ruuhkautuvat, luonto ja silmän ilo saa väistyä.

 

Jokiosuus Montanlammelta Pällin voimalaitokselle on Pyhäkosken katoamisesta huolimatta luonteeltaan villi ja sellaisena sen tulisi säilyä. Tämä maisema on edelleen helmi, kansallismaisema.

Tiistai 22.6. 2004 -  Nykyrin talo,
Eino Vimpari ja Väino Kaiponen

 

Nautin Nykyrin talon vie­raan­va­rai­suu­des­ta. Hylkiötalo tämä oli parikymmentä vuotta sitten, kylän häpeä. Navetan katto oli romahtanut, talo ränsistynyt, maalit rapisseet ja piha vain risukkoa. Rannat olivat ruoppauksen jäljiltä melkein paljasta soraa, ruokotonta. Ikivanha tila oli katoamassa aikakirjoista. Nykyri on kuitenkin aina palkinnut hyvän isännän, sortanut huonon. Nyt se on taas Vappu ja Kalervo Säilynojan ahkeruudella noussut kukoistukseen. Kivinavetan rauniokin on melkein romanttinen. Etappitalosta on hyvä tehdä retkiä ympäristöön.

Naapurin Eino Vimpari syntyi Sarviselän erämaatalossa mutta muutti jo lapsena soiden keskeltä jokivarteen. Nuorukaisena hän laski uiton hommissa perämiehenä Pyhäkosken, vaikka vanhemmat miehet epäilivät, olisiko maitoparrasta siihen. Hyvin mentiin Leppiniemen jyrkät kaarteetkin, väisteltiin karit ja liian vahvat aallot. Hän teki elämäntyönsä jokiyhtiöllä. Seinällä on ansiokirja 33 vuoden palvelusta. Elämä on soljunut ohi itse rakennetussa talossa, lapset lähteneet ajat sitten maailmalle. On hän rakentanut veneitä, suksia ja kiväärintukkeja, joita metsästäjät olisivat himoinneet enemmänkin.

 

Einon vaimo tuntuu olevan sitä mieltä, että joki on kauniimpi nyt, leveämpi, siellä voi liikkua ja rannatkin somemmat, kun sorapenkat ovat metsittyneet. Ei sovi hänen mielestään liikaa jahkailla menneitä. Eino lausahtaa jossain välissä hiljaisella äänellä, jos saisi vielä valita, vapaan joen ottaisi.

 

Illalla siirrämme veneen miehissä Pällin voimalaitoksen yläpuolelle. Niin taaja ei joukkomme ole kuin Pyhäkosken ylityksessä, mutta kolmea polvea Kaiposia ja kahta Säilynojia työntää venettä kanssani ylös jyrkkää mäkeä. Sääsket käyvät armotta kimppuumme, ei auta kauan tauotella metsätaipaleella.

 

Väinö Kaiponen näyttää kotonaan maalausta Pällin talosta, jossa hän on syntynyt. Sen on tehnyt venäläinen taiteilija valokuvan mukaan. Tuossa maisemassa kului hänen koko lapsuutensa. Kymmenvuotiaana hän vähän vanhemman veljensä kanssa narrasi kotirannan Saunakiveltä 9 kilon lohen, jonka tukkilaiset olivat nähneet. Eivät uskoneet poikien saavan sitä. Mutta se tuli kiinni heti, kun vain vanhan, rikkipurrun vaapun laski sen nenän alle kiven kosteeseen.

 

Pojat läksivät salaa vanhemmilta pikkuveneellä matkailuveneen perään Pällinkoskeen. Aallot pärskivät heidät läpimäriksi, ja he soutajat, pienemmät pojat, alkoivat vain nauraa ja unohtivat soutaa. Hätä meinasi jo tulla, ja nuori peränpitäjä ärähti: Soutakaa! Matkailuveneessä ihmiset huusivat, kun näkivät pikkupoikien lähteneen seuraamaan heitä. Alas selvittiin, mutta ripitys tuli. Ei saa toistua!

 

Usein matkailijat kiljuivat ankarissa Pällin kuohuissa mutta useimmiten kovalta jylinältä ei pitkistä matkailuveneistä voinut erottaa ääniä.

Isä Pekka Kaiponen laski aamuisin pyyntikaudella saaliskalat veneellä Muhokselle. Joskus iso vene täyttyi jo ylävirralla lohista niin, että vesi loiskui koskessa sisään joka puolelta. Alimmilta padoilta ei enää mahtunut saalista mukaan.

 

Pällin talon paikka jäi veden alle, kun voimalaitos sulki luukkunsa. Voimakas kohina, joka oli hallinnut elämää, vaimeni. Uuden tilan pellot vettyivät, mutta jokiyhtiön miesten mielestä se oli vain sadevettä. "Ei sitä usko, jos kertoo, miten ylimielisesti vahva yhtiö kohteli rantojen asukkaita." Itse hän oli voimalan rakennustöissä mutta pomot antoivat kenkää, kun sukset menivät ristiin. Ei haluttu pitää yhtiön töissä miestä, jonka talo oli jäänyt veden alle. Olisi kai synnyttänyt liikaa ristivetoa.

 

Väinö sanoi, että olisi myynyt koko tilan yhtiölle, jos tiesi, miten vaikeiksi asiat menisivät. Karjaakin talossa oli joku pää, mutta varsinainen leipä lähti rakennustyömailta ympäri Suomea.

 

Kysyin, mikä on hänen suhteensa nykyiseen jokeen. Hän katseli maalauksen maisemaa ja mietti, onko sitä enää. Ei tule kalastettuakaan. No, onhan siellä Höpölä, saunamökki etäämpänä jokirannassa, Väinö keksi. Sieltä voi ihailla auringonlaskuja joella, katsella vain kaikessa rauhassa. Vaimo sanoi, että höpötystä koko mökin rakentaminen. Siitä nimi.

Jähmeä herääminen Sotkajärven Määtänsaaren laavulla. Yöllä makuupussissa ensin liian lämmin, ja sääsket mobilisoivat koko muonavahvuutensa hyökkäykseen. Oli pakko tulla pois pussista, pukea paksut vaatteet ja rankinen, harsokangas, pään ja käsien ylle. Ininä oli silti meteliä, ja nuoret kalamiehet touhuilivat äänekkäästi saaren päässä. Yöuni oli jokseenkin risainen.

 

Aamulla join vahvaa kahvia käyn­nis­tys­lu­ke­mis­ton kanssa. Ja heräsin, aamuäkeyskin väistyi. Burckhardtin Maailmanhistorian näköaloja ja ympäristöpalkintona luon­non­suo­je­lu­piil­tä saamani Veden varassa -kirja, Suomen vesiekologian hieno yleisesitys. Burckhardt kirjoittaa maailmanhistorian kriiseistä ja niiden ratkeamisista eri tavoin, kumoukseen, restauraatioon, jälleenrakennukseen tai tuhoutumiseen. Mitä yhteyttä näillä kahdella kirjalla on? Ajatukseni liitelivät korkealla.

Elämme biologis-historiallisen hämmennyksen aikaa. Mitä on odottamassa? Ekologinen kriisi on käynnissä, se saattaa kärjistyä nopeastikin. Elämämme saattaa hyvinkin lähitulevaisuudessa suistua radoiltaan. Mitä johtopäätöksiä silloin vedämme ja miten toimimme? Miten valmistaudumme tuohon?

 

Haave Oulujoen vesivoimalaitosten purkamisesta saattaa tuossa mielessä näyttää täydeltä hulluudelta. Mutta onko sittenkään niin? Onko meidän kuitenkin muutettava ajatuksemme niin voimallisesti, että kaikki itsestäänselvyydet myllertyvät? Koko toimintatavan täytyy muuttua. Suhde jokeen saattaa silloin löytää aivan uudenlaisen muodon.

 

Ennen lähtöä Pällin voimalaitokselta pitkälle jokiosuudelle kovaan myötätuuleen vierailin Honkalan talossa. Oisavanoja putoaa kuohuen Oulujokeen talon vieressä kalliouomassaan. Lauri Honkanen on nähnyt paljon jokivarressa. Leipänsä hänen oli ansaitta voi­ma­lai­tos­työ­maal­la, vaikka se projekti vei kosken äänen kuuluvilta. Myöhemmin metsätyöt ja uitto toivat elannon. Lohtuna Pällinkosken menetykselle on pihapiirissä Oisavanojan keväisin suorastaan jylinäksi paisuva ääni.

 

Hänen veljensä Veikko oli erityisen äkeä voimayhtiölle. Padon rakentaminen ja yhtiön miesten käyttäytyminen suututti hänet eikä hän myynyt maitaan eikä sallinut ruopata rantaansa. Ei hän ottanut edes sähköä koko elämänsä aikana. Ei ottanut vaimoakaan. Olisiko nainen sitten vaatinut sähkön taloon?