Oulujoen reitti ry
Sunnuntai 1.8.2004, Saukkovaara
Iijärvi jäi taakse. Pirunmoinen tuuli, sain kiskoa tosissaan, ja sen kunniaksi päätin ottaa muutaman oluen. Olen saanut palautetta, että päiväkirja kaipaisi vähän tarinoita ryypiskelystä - ja ennen kaikkea seksiä. Seksiä ei ole tarjolla - vielä. Mutta Saukkovaaran hotellissa otan olutta poikien kanssa. Eivät he kaipaa pois Kainuusta. Ehkä joku nainen voisi olla enemmän.
Näytti siltä, ettei kylältä saa tuoppia lainkaan. TB- huoltoasemalta löytyi kuitenkin janon helpotusta. Ja seuraa. Kaksi nuorehkoa miestä, Eero ja Jorma. Tuopit kuluivat.
Itse olen miettinyt järvenselillä, miten ihmeessä koirarotuja jalostetaan. Montako koirasukupolvea vaatii, että uusi rotu syntyy? Mietimme tosissaan. Kukaan ei tunnu tietävän.
Sitten siirryimme pohtimaan ihmisen kiimaa. Pietari oli kuulemma aikanaan portilla odotellut ja jaellut kiima-aikoja. Ihminen oli jonossa hokenut: "Milloin minä, milloin minä?" Pietari lopulta kyllästyneenä tokaissut: "Aina!" Ja niin on ollut.
Ihmettelimme, miten kauan lehmä oikein kantaa tai hevonen. Miten linnut hierovat perseitään toisiaan vasten. Mietimme, onko linnuilla penistä, emmekä tiedä vieläkään.
Millä se sukupuoli oikein määräytyy? Eivät uskoneet, että se olisi kiinni siittiön kromosomeista. Perustelivat niin hyvin, että minäkin jäin epäilemään vakavasti.
Kannattaako liittyä NATO:oon? Toinen kavereistani kannattaa liittymistä: "Ennen NATO:oon kuin IVY:een!" Toinen: Ei NATO:oon, ei millään NATO:oon! Irakiin pittäisi lähteä!"
Nyt kaipaisin naista! Jäätte siis odottelemaan seksiä.
Maanantai 2.8.2004, Antti Pekkala
Ei seksiä vaan rankkaa soutua Ristijärveltä ylöspäin vasten tuulta ja kovaa virtaa. Vähitellen illan myötä tuuli tyyntyi ja virtakin vaimeni. Kainuulainen jokivarsi- ja vaaramaisema purjehti hitaasti vastaani.
Sentään sain tehtyä työrupeaman Ristijärven kirjastossa. Lueskelin paikkakunnan historiaa, tarinoita ja tutkin karttoja. Hiisijärven kuuluisa purkaus vedenlaskun seurauksena v. 1761 on kiehtonut kautta aikojen alueen ihmisten mielikuvitusta. Hyökyaalto raivasi itselleen uuden jokiuoman, ja järvi kuivui kymmenenteen osaan entisestä. Kukaan ei kuitenkaan kuollut, joku mylly vain tuhoutui, hyödyt ja haitat taisivat jakautua lopulta tasan. Vahingonkorvauksia tuomittiin kohtuullisesti, ja elämä jatkui. Kalojen vain kerrottiin laulaneen korkealla kuusten oksistoissa tulva-aallon jäljiltä.
Toinen kiehtova luonnonmuodostuma Ristijärvessä ovat Emäjoen uomaa reunustavat, pitkät, soukat niemet, erään nimi on Koirankieli. Luulin edellisellä soudullani, että ne ovat Marionin kaivamia penkkoja. Näin ei kuulemma ole. Minulle kerrottiin, että ne olivat syntyneet Hiisijärven vedenpurkauksessa. Uusin tutkimus on kuitenkin voinut osoittaa purkausta edeltävän ajan kartan avulla, että ne olivat olemassa jo aiemmin. Ilmeisesti ne ovat sittenkin jääkauden loppuvaiheen tuotetta.
Edellisenä päivänä ennen Iijärven soutua olin käynyt lenkin takaisin päin ja haastattelin Kiehimäjoella Antti Pekkalaa, entistä Emäjoen uittopäällikköä. Samassa virassa oli toiminut hänen isänsä Lenni Pekkala ja samoin hänen isoisänsä. Antti Pekkalalla on ollut etuoikeus tutustua koko Hyrynsalmen reitin vesistöön aitiopaikalta. Ylimmän Perankajoen hän on laskenut veneellä ja valvonut uittoa alemmilla reiteillä irtouiton ajoilta aina nippu-uiton päättymiseen asti.
Monet pikkujoet raivattiin järeillä koneilla ränneiksi uiton edistämiseksi. Silloin Pekkalan mukaan ajateltiin, että uitto jatkuu vielä kauan, vuosikymmeniä. Toisin kuitenkin kävi: puutavaraliikenne oli siirtymässä pyörille, ja peratut jokiuomat jäivät vaille tukkejaan. Hyöty oli lyhytkestoinen ja tuho rajunpuoleinen. Vähitellen noita perattuja jokia on yritetty entistää.
Aiemmin Antti Pekkala toimi reitin yläosan päällikkönä ja asui ämmänsaaressa. Tuolloin ennen voimalaitoksia matkailukoskenlasku oli siirtynyt rakennetulta Oulujoelta tänne Kiannan koskille. Hän toimi Suomen matkailijayhdistyksen asiamiehenä ja rouva Pekkala hoiti käytännön järjestelyt lipun myynnistä laskumiesten hankkimiseen. Montaa vuotta koskenlasku ei kestänyt vaan päättyi voimalaitostyömaan alkaessa Aittokoskella. Viimeksi matkailuveneet siirtyivät vielä hetkeksi "Kainuun Imatralle", Seitenoikealle, viimeiseen koskenlaskun pakopaikkaan. Ja pian loppui sekin.
Joitakin vuosia myöhemmin Antti Pekkala oli törmännyt saksalaisturisteihin, jotka etsivät koskenlaskupaikkaa. Näiden oli vaikea uskoa, kun hän kertoi, ettei koskia enää ollut.
Tiistai 3.8.2004, Marita ja Oiva Turpeinen
Yöt pimenevät, elokuu kuluu. Hämärän joki virtaa aivan hiljaa. Ei kuulu yhdenkään linnun laulu.
Yritän olla kiirehtimättä, nauttia läsnäolosta. Aikaa elokuun loppuun on vielä paljon. Ehdin.
Vietin rentouttavia ja antoisia hetkiä Emäjoen saaressa, johon on pystytetty pieteetillä vanhoja aittoja käyttörakennuksiksi. Kuin kotiseutumuseon rauhaisa tunnelma luonnontilaisen saaren kätköissä. Täällä voi nukkua makeasti kuin oravainen.
Isäntäväki Marita ja Oiva Turpeinen saivat minut viihtymään viehättävässä saaressa parikin yötä. Saunan vastakylvystä oli hyvä pulahtaa hiljaa virtaavaan Emäjokeen. Joen takana kohoavalla Lehtovaaralla on Oiva Turpeisen kotitalo. Tuleva historioitsija laski sieltä poikasena suksilla huimia rinteitä alas jokilaaksoon. Joen takana oli koulu. Soutaminen oli hallittava ja jää täytyi opetella tuntemaan. Nuoruus kului loma-aikoina kovassa maataloustyössä, historian opiskelu ja tutkiminen tuntui sen rinnalla mukavalta harrastukselta.
Kainuun historian tutkiminen on ollut Oiva Turpeisen laajalla työsaralla keskeisessä osassa: Kainuun historia -teos, pitäjähistoriat Suomussalmesta ja Hyrynsalmesta sekä Ristijärvestä, joka on nyt työn alla. Etenkin väestöhistoria kiinnostanut häntä. Miten ihmiset syntyivät, mihin he kuolivat, mitkä eri tekijät vaikuttivat väestökehitykseen?
Vesien reitit ovat olleet keskeinen tekijä Kainuun asuttamisessa.
Maakunta muodostuu Oulujoen vesistöstä, vain vähän löytyy reunoilta naapurivesistöjen siivuja. Joki oli kulkuväylä, tervan reitti, elannon antaja, ajatusten ja aatteiden virta. Joskus joki saattoi olla kuoleman väylä: isorokko tai muut taudit saattoivat saapua mereltä Oulusta tai vedenjakajan takaa Karjalasta. Jos halla vei sadon, veden vilja saattoi pitää hengissä seuraavaan kesään. Suurina kuolinvuosina ei aina kalasaaliskaan pelastanut.
Joen rakentamista ei osattu täällä Turpeisen mielestä vastustaa, kyseessä tajuttiin olevan valtakunnan asian, "yleisen edun". Sähköä oli pakko saada. Itse hän oli parina vuonna voimalatyömailla. Ei silloin ehditty miettiä, että tässä tuhoutui "Kainuun Imatra". Se oli modernisaation rajua murrosta, joka on kyllä jättänyt jälkensä ihmismieliin.
Nykyisin ihmisen ja luonnon suhde asettuu Turpeisen mielestä toisin. Monet ajattelevat silti yhä vain rahaa. Metsällä on arvo sinänsä, se voi olla hyvin tärkeä ihmisen hyvinvoinnille ja terveydelle. Turpeiset ovat jättäneet saarellaan metsän villitilaan, ei haittaa, jos majavat kaatavat haavikon, ja puuvanhukset saavat viettää aikaansa rauhassa. Jotkut kai pitävät vähän hulluina, kun ei muuteta puita rahaksi.
Vastakkaisen rannan komea pilarikuusikko oli saanut kuolemantuomion, kun Turpeinen veljensä kanssa pelasti metsän ostamalla ja rauhoittamalla sen. Historioitsija näkee, etteivät mitkään trendit kestä ikuisesti. Väestön virta saattaa kääntyä paluumuutoksi. Jotta näin tapahtuisi, on täällä oltava myös villiä luontoa, vanhoja metsiä, ja ihmisen täytyy löytää erilainen suhde luontoon.
Keskiviikko 4.8.2004, Seitenoikea
Piti olla auringonpaiste ja helle. Aamulla virtaus Emäjoessa oli vähäinen, jopa olematon. Oli aika jättää saari ja isäntäväki. Siirtyä "Seitenoikean pyörteisiin". Tuon nimisen teoksen kirjoitti Juhani Turunen. Hän suunnitteli kokonaisen kirjasarjan kirjoittamista kosken ja sen rantojen ihmisten vaiheista. Kuin Päätalon Iijoki -sarjan. Ensimmäinen osa valmistui, ei enää toinen, kirjoittajan elämä päättyi. Kirjasta löysin hyvän lauseen: "Talo elää tavallaan, vieras lähtee ajallaan!"
Alkaa kuitenkin sataa. Viivähdän vielä hetken. Kun kuuro näyttää loppuvan, suuntaan joelle. Taivaan vesi alkaa valua uudelleen, ei enää tihkuna vaan reiluna ropinana, joka vain jatkuu.
Seitsemän oikeaa, oilinkia, joen suoraa vai seitsemän käännöstä oikealle? Kosken nimi Seitenoikea. Jo lapsuudessa nimi kajahti mieltä kiihottavana. Mitä on paikassa, jonka nimi on tuollainen?
Joki tekee mutkia, löytyy lahdekkeita, saaria, pikkujokien suita ja korkeita rinteitä kuusikkoineen. Aamun seisova vesi on käynyt ripeään liikkeeseen. Etsin akanvirtoja niemen nokkien alapuolelta. Puolen vaihto toiselle rannalle. Likelle rantaa. Vaaput raapivat pohjaa, ja vain hauentumpit iskevät niihin. Joka kerta, kun kalan päästää tai puhdistaa vaapun, liike pysähtyy, ja virta vetää alaspäin. Veneen liikkeelle saannissa täytyy olla varovainen. Liian nopea veto, ja kipu vihloo olkapäässä. Turhaudun rantakalastukseen ja muutaman railakkaan ärräpään jälkeen kelaan vaaput pois. Ujuttelen hiljalleen virrassa kohti kuuluisaa koskea, joka jää kuitenkin vielä padon yläpuolelle.
Vettä valuu vain solkenaan, alkaa tulla jo mainion huopahattuni lävitse. Ei ole keksitty keinokuitua, joka työtä tehdessä pitää sateen loitolla ja samalla hengittää. Käyn märäksi joka puolelta. Sade on karkottanut muut kulkijat joelta.
Sikovirta, Ritovirta, rautasillan jälkeen Kalliokoski, sitten Junkkonen. "Auta Jumala Junkkosessa, kaitse Kalliokoskessa…" jonkun kerrotaan huudahtaneen. Veden äänenä vain solina joissakin virran kivissä. Kallionkieleke, jossa kiivas virta kuin koskessa. Riuhtaisu sen yli ja äkkiä, vähän yllättäen ilmestyy veneennostopaikka.
Ympärilleni kertyy kohta puoleen ystävällinen joukko, joka käy rivakkaan työhön. Eeva, Arto, Kari ja Martti! Vanhan uoman tukkii kuulemma Suomen korkein maapato ja sen myötä ylämäki on pitkä, onneksi ei kovin jyrkkä. Joukko puhkuu Kainuun talkoohenkeä. Kiitän auttajiani ja kohta löydän itseni ja varusteeni kuivumassa Aarne Ervin suunnittelemassa omakotitalossa ja saunassa Seitenjärven rannalla.
Torstai 5.8.2004, Seitenjärvi Eila Oikarinen
Laajalla Seitenjärvellä, voimalaitoksen yläpuolisella patoaltaalla tuli minulle kummallinen olo. Allani syvyydessä oli kokonainen kylä. Yhdeksän taloa kauppoineen. Toki ne purettiin ja hävitettiin mutta jotain kylän ja talojen olemuksesta on siellä veden alla. Mieleen tulee Valentin Rasputinin kirja Hyvästi Matjora. Siinä kokonainen saari kylineen ja hautausmaa vainajineen hukutettiin Angaran patoaltaaseen.
Täällä vainajat lienee haudattu muualle, mutta siellä syvyydessä ovat ihmisten ja kylän juuret, muistot ja työn tulokset.
Ennen veneeseen nousua vierailin Eila Oikarisen luona padon alapuolisella joella. He purkivat miehensä Taunon kanssa kotitalon altaan tieltä ja pystyttivät sen uudelleen alavirran rannalle. "Kaikki kävi niin äkkiä." Huhuja ehti liikkua mutta maanostajat ilmestyivät nopeasti. Jollei hinta tyydyttänyt, uhattiin pakkolunastuksella, jolloin saisi vähemmän. Jotkut ostajista olivat öykkäreitä mutta oli herrasmiehiäkin. Ja lopulta kaikki myivät. Osa arvasi jättää itselleen veden yläpuolelle jäävän maa-alan. Osa myi kaiken. Kuin varpusparvi katosi Seitenoikean kylän väki maailmalle, vain harvat jäivät lähiseudulle.
Katselemme vanhaa valokuvaa, jossa kotitalo seisoo rannalla, johon Seitenoikean koski päättyi. Tauno Oikarinen oli lohestaja, perhomies eikä kalaa ruokapöydästä puuttunut. Eila ei muista miehensä suurimpia lohia, jotka hän oli saanut nuorempana. He solmivat avioliiton, ja hän muutti kosken rannalle silloin, kun Pyhäkosken voimalaitos Oulujoella oli jo rakennettu ja merilohen vaellus tänne Emäjoelle katkaistu. Mutta koski antoi vielä suuria taimenia ja harreja. Tauno toimi myös koskenlaskijana matkailuveneissä. Hän oli uittomies, tunsi Seitenoikean tarkkaan ja laski osan koskesta tukillakin. Valokuvassa hän viilettää kuohuissa pitkää venettä, joka on täynnä matkailijoita.
"Kyllä koskea ja vanhaa kylää on aina ikävä, kun seitenoikealaiset kokoontuvat yhteen." Surullinen asia oli kylän hukkuminen. Kyynel kimmelsi Eilan silmässä. Hän ei itse kalastanut ja soutaminenkin oli vaaran laen tyttärelle vaikeaa, ei hän vesillä paljon liikkunut. Mutta kosken ääni ja maisema. Ne merkitsivät hänelle niin paljon.
Juttutuokiomme jäi hieman kesken, kun joukko Ruotsin sukulaisia ilmestyy ovesta, ja Eilan oli ryhdyttävä kahvin keittoon. Minä poistuin joelle.
Päivä oli Seitenjärvellä kirkas, ja tuuli myötäinen. Vene liikkui ripeästi aalloilla. Vesi kimmelsi kauniina etäisiä vaaroja vasten. Vähitellen on joen laajentuma alkanut muistuttaa luonnollista järveä. Mutta sortuvat hiekkaniemekkeet ja saaret paljastivat karun asiantilan: patoallas tämä on.
Illalla istuin rannalla ja katselin illan väreissä hehkuvaa Hyrynjärveä. Kuuntelin kuikan huutoa. Mietin. Ei nykypäivänä saisi enää antaa yhdenkään saaren sortua veteen. Joka saarella on oma ikimuistoinen historiansa, luontonsa ja muistonsa. Niitä on tuhoutunut voimatalouden kurimuksessa aivan liikaa. On aika pysäyttää tuo luonnoton kehitys. Voimayhtiö ei kuulemma kiveä asumattomia rantoja. Mielestäni heillä ei voi olla oikeutta kieltäytyä suojaamasta saaria katoamiselta.
Perjantai 6.8.2004, Seitenoikean padolla
Minun oli vielä palattava ystävien kanssa Seitenoikealle. Seisoimme patosillalla ja katselimme syvyyteen. Vasemmalla alapuolella avautui syvään kallioon louhittu alakanava, jossa vesi seisoi. Olin saanut viestin, että Merikoski Oulussa oli kuohunut, ohijuoksutuksiin oli jouduttu. Oulujärvi on siten ilmeisesti aivan täysi, ja täältä ylempää taidetaan säästellä veden laskua. Se tietää ehkä vähempää soutuvastusta Emäjoen yläjuoksulla.
Oikealla näkyi vanha joen uoma. Mahtavat, sileät kalliot ja kapea uoma kertoivat, että vesi on tässä juossut vilkkaasti vaikka Seitenoikean koski päättyi vähän ylempänä. Puro laski kohisten alhaalla seisovaan allasveteen. Kivet ja kalliot olivat kosteita yli metrin korkeudelta merkkinä siitä, että iltapäivällä oli vielä juoksutettu runsaasti vettä. Voimalaitosten alapuolella vedenpinnan ja virtausten vaihtelu on kaikkein rajuinta ja kaikkein inhottavinta kalastukselle.
Intouduin kuitenkin laskeutumaan alas uoman tiheikön läpi ja heittämään pintaperhoa kohdassa, jossa puro rauhoittui vesipeiliin. Jokunen särjenpoikanen tuikki pinnassa, olivat kai liian pieniä Klinkhämer- perholleni. Ystäväni silmäili ympäristön hurjaa, mielikuvituksellista maisemaa, ja totesi, että nyt hän ymmärtää. Millainen tuska voikaan velloa ihmisen sisällä, kun hän tajuaa, mitä joelle on tehty.
"Vanhaa vesivoimaa" mainostetaan ekoenergiana. En millään pysty ajattelemaan näin. On tuhottu kaunis joki ja siihen nouseva lohi. Rajut virtausten vaihtelut, käännetty vuosirytmi ja patoaltaissa väliin seisova vesi, joka voi virrata jopa takaisin päin. Sortuvat saaret. Veteen upotettu kylä. Lohijoki muuttuu äkisti virtauksen seisahtuessa särkilammikoksi. Minä en osaa nähdä siinä mitään erityisen puhdasta tai ekologista. Ei joen, kalojen tai rannan ihmisen kannalta.
Mahtavat olivat nuo rakennelmat. Olen lukenut parhaillaan Juhani Turusen Seitenoikean pyörteissä -teosta, jossa hän kuvaa suurta rakennusprojektia ja sen vaikutusta ihmismieleen. Kesken jäi häneltä Emäjoki-sarja.
Joskus nämä patorakennelmat puretaan. Ajatus tuntuu väliin uskomattomalta. Tunnen kuitenkin sisimmässäni, että näin käy. Energiantuotannossa siirrytään aivan toisiin tapoihin. Niistä emme välttämättä tiedä vielä mitään. Sitä ennen voidaan tehdä paljon vesistön saattamiseksi puhtaammaksi ja luonnonmukaisemmaksi kaloille ja muulle vesiluonnolle. Lopulta myös ihmiselle viihtyisämmäksi ja houkuttelevammaksi. Joki löydetään uudelleen ja se kannustaa ihmistä luovuuteen Joki voidaan herättää henkiin - kulttuurisesti.
Kävin Ristijärvellä kuuntelemassa Veisuufestivaalien musiikkia. Ristikirkon avoimista ovista virtaavat virret kaikuivat sankarihautojen kivissä. Paljon nuorten kainuulaisten tuttuja sukunimiä. Taiteellinen johtaja Sakari Kukko puhalsi huilullaan välisoittoja virteen "Kirkasta, oi Kristus meille…" Hyvin vaikuttavaa. Joen kulttuuria. Nuo asiat, joista laulettiin, saattavat olla ikuisia. Padottu joki ei ole.
Lauantai 7.8.2004, Hyrynsalmi
Timo Moilanen
Kiertelin Hyrynsalmea ja pysähdyin katsomaan runsasvetisenä virtaavaa Lietejokea, joka juoksee länsipuolen korkeilta vaaroilta. Joki laskee Emäjokeen aivan Hyrynsalmen kirkonkylän alapuolella. Ristijärven maantieltä, vanhalta viitostieltä, katselin vuolaana virtaavaa vettä ja holvattua rautatiesiltaa. Kerrotaan, että merilohi kävi kääntymässä Hyrynjärven luusuassa, kohdassa josta Emäjoki alkaa. Kalat saattoivat näyttäytyä pinnassa, pyörsivät takaisin päin ja lähtivät nousemaan silloin vielä kirkasvetiseen Lietejokeen. Korkea Komulankönkään putous ylempänä vaaramaisemassa katkaisi lopulta vaellusreitin. Tänne sanottiin merilohen siis nousseen.
Sain viettää pari yötä Hyrynsalmella talossa, jonka paikalla olleessa rakennuksessa Hjalmar Siilasvuo johti Suomussalmen taisteluita talvisodassa. Metsäherrat asuivat aiemmin tällä paikalla, eräs heistä oli Aleksis Kiven ystävä, jonka kanssa kirjailija kävi tiivistä kirjeenvaihtoa. Kivellä kuului olleen haave päästä käymään pohjoisen Emäjoella. Toive ei koskaan toteutunut.
Tapasin kotonaan Timo Moilasen, kunnallismiehen ja Seitenoikean kosken tuntijan. 88 vuotta on hänellä ikää, kuulo on käynyt heikoksi mutta mieli on virkeä, ajatus kulkee kirkkaasti ja huumoria löytyy. Hänen lapsuudenkotinsa oli Niskala paikassa, josta Seitenoikea alkoi. Jo pikkupojasta hän puljasi koskessa ja sen rannoilla uimassa ja harrin pyynnissä. Ja otti harriperhoon väliin lohikin. Isomuskin saattoi pysyä, jos tarttui nätisti kielestä kiinni. Perheellä oli koskessa rysäpatoja, joista lohta ja muuta kalaa nousi ravinnoksi ja myyntiinkin.
Seitenoikea oli oikea lohikoski. Vaikka lohenpyynti Oulujoella ja merellä oli ankaraa, lohta riitti tännekin. Timon isä oli taitava pyyntimies ja kosken kävijä. Sellaiseksi ehti Timokin nuoruudessaan kasvaa. Suuria harreja tuli. Kaksi ja puolikiloinen ei enää maistu kovin hyvälle, on jo vanha kala, paras oli kilon - puolentoista painoinen. Toistakymmenen kilon merilohia nousi vieheellä, rysästä ja tuohustamalla. Timo tunsi kosken tarkkaan. Kosken haltijoista puhuttiin, nimismies Claudelin kirjoitti niistä. Kuulemma ne lauloivat erityisen äänekkäästi, kun jonkun vuoro tuli hukkua koskeen. Timo itse ei sano niitä kuulleensa. Koski rupatteli kuitenkin mitä erilaisimmilla äänillä, kun kuunteli tarkalla korvalla.
Velimies laati joku vuosi sitten puukaiverruskuvan Seitenoikean koskesta. Timo nimesi hänen kanssaan kosken eri korvat, pyörteet ja rantapaikat. Yli 80 nimeä niitä kertyi 3,6 kilometrin matkalla. Komea on puinen kartta koskesta, pienet numerot ovat vain jo vähän haalistuneet. Onneksi ehdittiin nuo paikat nimetä ennen kuin ne katosivat unohduksen hämärään.
Timo Moilasen nauttima luottamus tunnollisena ja avuliaana ihmisenä johti hänet luottamustehtäviin, lopulta kunnan esimieheksi, nykyistä kunnanjohtajaa vastaavaan tehtävään. Saksalaistuho oli Hyrynsalmella lähes täydellinen, vain kirkkoa eivät polttaneet. Jälleenrakennustyössä kuluivat vuodet. Kirkonkylästä tuli entistä ehompi, sitä kehuivat voimalaitoksen rakentajatkin. Monenlaisia kuntalaisten asioita hän sai hoitaa. Vaikeita olivat korvauskysymykset, kun voimayhtiö osti rantoja. Siinä hän joutui ristiriitaiseen rooliin, kun oma kotitilakin jäi veden alle. Vastakkainasettelusta selvittiin kuitenkin lopulta asiallisessa hengessä.
"Kyllähän koski piti rakentaa!" Rahaa tarvittiin köyhään ja tuhottuun pitäjään, ja sähköpulaa oli lievitettävä. Aluksi rahaa tulikin runsaasti, korvauksia ja veroja. Sittemmin tuo rahavirta on tyystin ehtynyt. Vaikka rakentaminen oli välttämätöntä, koskea on välillä kovin ikävä, Timo Moilanen myöntää.
Luen lopuksi nauhalle Seitenoikean nimipaikat, pitkä lista muistoksi muillekin. Istumme sen jälkeen hiljaa.
Maanantai 9.8.2004, Emäjoki Antti Mulari
Jätin taakseni Hyrynsalmen kirkonkylän illan ehdittyä jo pitkälle. Hyrynjärven maisema Maanselän vaarojen suuntaan on reitin komeimpia. Järvi lainehti leppoisasti, ja painuva aurinko värjäsi ulapan purppuran hehkuun. Taivas ylhäällä leimusi liekeissä, ja vitkalleen lännen korkeat vaaraselänteet tummuivat yöhön. Pimeä haittasi jo, ja sain tovin etsiskellä Vuorisaaren laavua, edellisen soudun majapaikkaani.
Aamulla paistoin haukea ja kahmin kourallisia mustikoita, värjäydyin mustikaksi itsekin. Ukkospilvet kulkivat etelän suunnalta ohitse toinen toisensa jälkeen. Olin rajalla: Hyrynsalmen päällä salamoi ja jyrähteli, minun ylläni hohti sinitaivas. Suoriuduin Emäjoen viimeiselle taipaleelle iltapäivällä. Ohitseni liukuivat Emäjoen soiset rannat, alkuun luonnon muovaamat, sitten kaivetut vallit. Tuuli päätti yltyä ja kävi vastaiseksi. Onneksi joki teki jyrkkiä mutkia ja suojaisampi puoli löytyi. Virta joesta oli katkaistu. Vene liukuivilkkaasti rantaa hipoen tuulen suojassa. Vaihdoin puolta aika ajoin tuulen mukaan. Airo haroi rantapenkkaa, ja joku uppopuu töytäisi väliin rajusti.
Talon nimi oli Niskala. Olin jo myötävirtaan soudullani miettinyt, mistä moinen. Ei kai tässä koskea ollut. Vaikka ilta oli pitkällä, päätin työntyä vierailulle taloon.
"Kerälänvirrat alkoivat tästä, melkoinen koskijakso!" Topakka vastaus ihmettelyyni tuli Antti Mularilta, talon isännältä. Hänen syntymäkotinsa on tämä paikka, täällä hän asustaa kesäisin vaimonsa Tyynen kanssa. Antin isoisä oli valantehnyt laskumies. Kuohujen ääni kuului taloon, jonne kokoontui usein yöksi tervansoutajia. Aamulla vanhan pirtin lattia saattoi olla täynnä matkalaisia odottamassa aamua ja laskumiestä. Viiden kilometrin matkalla Kerälänvirrat putosivat kolmisen metriä. Matkalla oli tiukkoja mutkia ja pahoja kareja. Suuri tervavene oli niissä vaikeuksissa, ja siksi useimmat tarvitsivat laskumiestä. Vain harvat olivat itselaskijoita.
Sitten se tärkein kysymys. Sitä olen matkallani etsimässä. "Nousiko merilohi Kerälänvirtoihin?" Tajuan, että edessäni on paras mahdollinen asiantuntija, virrat tuntenut kalamies, kiivaan kalamiehen poika. Taloja virroilla ei juuri ollut muita, täällä tunnettiin jokiosuus parhaiten.
"Ei noussut! Järvitaimenia saatiin, isojakin mutta ei koskaan merilohta." Kysyin, oliko Antti itse nähnyt merilohta. "Ei luonnossa mutta Oulun kalahallissa! Ei semmoisia Kerälänvirroissa näkynyt."
Entä taimen? Järvitaimenen erottaminen meritaimenesta on asiantuntijallekin vaikeaa. Suurimmat "lohet", paikallisten mielestä järvitaimenet, painoivat jopa toistakymmentä kiloa. Nykyisin sellaiset ovat maassamme, joka on tehnyt parhaansa tuhotakseen vaelluskalakantansa, äärimmäisiä harvinaisuuksia.
Meri- tai järvitaimenkysymys jää vähän auki mutta olen nyt vakuuttunut, ettei merilohi noussut Hyrynsalmen yläpuolelle. Auki jää vain kysymys: miksi ei?
Neljä metriä putosi vedenpinta Niskalan talon kohdalla, kun Kerälänvirrat kaivettiin mahtavilla kaivinkoneilla auki Aittokosken voimalan alakanavaksi. Kuuluisat harri- ja taimenvirrat, joille kalamiehet saapuivat Kajaanista ja Helsingistä asti, katosivat sorapenkkojen alle.
Olen miettinyt, että jostain pitäisi kehittää tähän päiväkirjaan vähän huumoria. Ei löydy tälläkään kertaa. Ilon aihe sentään oli se vieraanvaraisuus, jota sain nauttia Antti ja Tyyne Mularin luona. Nukuin niin makeasti heidän pikkuaitassaan.
Tiistai 10.8.2004, Aittokoski
Emäjoki virtasi vastaan, aurinko paahtoi, mutta tuuli onneksi pysyi leutona, kun matkasin kohti Aittokoskea. Koneella kaivetut, hiekkaiset penkat kulkivat yksitoikkoisina hiljalleen ohitse. Jokunen kuohuva pikkujoki liittyi matkaan merelle mieltä piristävänä poikkeuksena.
Aittokoskella luvatut apuvoimat, kaksi riskiä miestä ja pahimmassa vastamäessä kolmaskin, mönkijällä paikalle ilmestynyt, auttoivat veneen ylös Emäjoen korkeimman nousun. Kiertelimme iltahämärissä katselemassa vanhaa koskiuomaa ja kivisiä nousumöljiä. Jostain syystä kosken vanha pohja oli kaivettu sileäksi pitkältä matkalta.
Kysyn, missä täällä ovat asunnot, jotka Aarne Ervi on suunnitellut. Minulle kerrotaan, että jokiyhtiö oli purkanut talot sen sijaan, että olisi myynyt ne. Halukkaita ostajia olisi kyllä ollut. En ota uskoakseni. Mutta niin vain on. Törkeää!
Jäin yöksi laavulle aivan voimalaitoksen kupeeseen. Asuntojen paikat näkyivät likellä vielä nurmettuneina, murheellisina. Aamulla aloitin viimeisen jokiosuuden sateessa. Komeat kalliomaisemat rannoilla muistuttivat siitä, miten hieno on ollut Kiannan koskijakso. Syvän altaan jälkeen virta alkaa taas tuntua. Niemen takaa ilmestyy Ämmänsaaren vesitornin hahmo, ja samalla rankkasadekuuro iskee minuun. Suuri hauki taivuttaa vavan kaarelle, ponkaisee ilmaan - ja on irti.
Ämmäkosken alakanavassa kiskon kovaan vastavirtaan nähdäkseni voima-aseman. Kalliolla seisova perhokalastaja kertoo saaneensa parikin taimenta, edellisenä päivänä jopa parikiloisen. Minun vieheistäni eivät taimenet kiinnostu. Vielä ehtii voimallinen sadekuuro huuhtoa minut kertaalleen ennen kuin laittaudun rantaan.
Edellisen päivän auttajani ilmaantuvat paikalle ja kolmaskin mies. Juhani, Kari ja Esko. Vene solahtaa ylämäen ja mahtuu juuri kapeasta jalankulkutunnelista viitostien ali.
Yhdestoista ja viimeinen voimala on ohitettu! Veneeni keinuu Kiantajärven aalloilla suuremman Kianta -laivan kupeella. Molemmat mielivät matkaan kohti Turjanlinnaa.
Keskiviikko 11.8.2004, Kiantajärvi Turjankallio
Kiannan aallot veivät minut Turjankalliolle ja Turjanlinnaan. Yö oli jo hämärtynyt, kun pääsin turvapaikkaan tuulen yltyessä. Raija-Liisa Kianto, Turjankallion emäntä otti minut lämpimästi vastaan ja kertoi Kiantajärvestä ja isästään Ilmari Kiannosta. Aamulla kävin lävitse Raija-Liisan toimittaman valokuvakirjan Nälkämaan Keisari. Teos on läpileikkaus Ilmari Kiannon elämästä, joka oli varmaan eräs viime vuosisadan suomalaisten värikkäimpiä. Nousut ja laskut, menestykset ja tappiot, Turjanlinnan palot, suurten teosten luominen.
Kiertelimme seuraavana päivänä Turjanlinnan seutuja. Kannoin korteni kekoon ja poltin sikarin kirjailijan työhuoneessa. Onhan siellä oltava aitoa sikarintuoksua. Sibelius lahjoitti osan ulkomailta saamistaan sikareista Ilmarille. Asiaan kuului myös pieni konjakkinaukku.
Soutaja oli Ilmari Kianto, hänen ensimmäisen runokokoelmansa nimi oli Soutajan lauluja. Sittemmin hän soudatti itseään nuorilla naisilla. Sihteerikokelaan oli osattava soutaa, se oli tärkeämpää kuin kirjoitustaito. Ulkonäöllä lienee ollut oma merkityksensä. Sihteereitä ja vaimoja kulki ohitse lukuisia, rakkauden hurmaa ja rajuja ristiriitoja.
Soutaja on myös Raija-Liisa Kianto. Valokuvassa hän on tarttunut airoihin jo alle kolmevuotiaana. Silloin sormet eivät vielä yltäneet airon ympärille mutta kuuden vuoden iässä hän oli jo soutamassa isänsä verkkovenettä. Eikä isä koskaan äksyillyt, vähitellen Raija-Liisasta tuli hänen mielisoutajansa, paras. Ja kalaa antoi silloin Kiantajärvi, vielä säännöstelemätön. Hiljaisina iltoina Ämmäkosken pauhu kantautui Turjanlinnaan asti. Koski oli raju ja kaunis. Rikkinäisen riippusillan ylitys kuohujen yllä oli pelottavaa mutta isänsä jäljissä Raija-Liisakin uskaltautui siihen. Suurenmoiset Kiannan kosket Jalosta Aittoon laskettiin useamman kerran.
Tuho tuli Turjanlinnalle kahdesti, Kiantajärvelle kerran. Vesi nousi korkealle, isän rakas Hölmölänsaari, kala- ja piilopaikka hukkui veteen. Katosivat hienot hiekkarannat ja melkein kalatkin. Neljä metriä vedenpinta vaihtelee, keväällä vene on jätettävä kauas rannasta ja kahlattava liejussa perille. Joskus kaukaa vesiltä kantautuu auton ääni kummallisesti muistuttaen etäistä kosken kohinaa - hetkisen.
Järvi on Raija-Liisalle kaikki kaikessa. Tänne on aina palattava, kun ensimmäiset kevään merkit ilmaantuvat, kahdeksan, yhdeksän kuukautta vuodessa hän asustaa täällä. Nimi Kianto on järven antama, isä sen löysi. Järven tytär hän on. Nuorena hän nautti veneessä nukkumisesta, kun aallot lempeästi keinuttivat.
Torstai 12.8.2004
Pimeys oli taas ehtinyt, kun jatkoin Turjankalliolta eteenpäin Kiannan tuuliin. Lännessä hehkui vielä päivän haalea kelta, saaret jo muuttuivat mustiksi. Oraviselältä pohjoisesta puhui kunnon vinkka ja nosti sivuaallon. Salmi ei onneksi ollut leveä, vene keikkui hetken, ja jatkoin tihenevässä hämärässä kohti Kylmäniemeä, tulevaa majapaikkaani.
Luvassa on kovaa pohjoistuulta päiväkausiksi. Kylmenevää muutenkin. Lähtöä Kiannan peninkulmaisille selille saan siis lykätä.
Tein pienen retken tietä myöten suurten vaarojen syliin, ylänkölaaksoon. Kolmelta suunnalta maisemaa hallitsevat laajat vaaraselänteet: Lumivaara, Paljakka ja Iso Tuomivaara. Taivasta hallitsevien lakien välissä virtaa Syväjoki, Lietejoen sivuhaara tai jopa sen suurempi juoksu. Maantiesillan alla vesi virtaa vielä kesynä nivana. Kohta se saa vauhtia ja jakautuu kahtia. Toinen haara syöksyy kapenevaan puuränniin, jossa se kiitää yhä vinhemmin suoraan myllyn sisään ja purkautuu rakennuksen alta könkääksi, jymisee mustasilmäiseen korpilampeen. Saman kyydin saa toinen, ehkä suurempi väylä, tippuu muutaman portaan ja purkautuu sitten valkoisena kuohukaarena alas syvyyteen. Kymmenkunta metriä heittäytyy vesi kalliolta alas pyörteisiin.
Minulle kerrottiin, että joskus tuossa putouksessa oli kalliolippa, jolloin kuohujen alta saattoi kävellä - kuin tie Mustanaamion luolaan. Uiton vuoksi lippa räjäytettiin ja putouksen upeus sai kolhun. Mutta uljaasti vesi putoaa nytkin, syyskesän tulvassa.
Tuohon lampeen kuiskittiin lohen nousseen Lietejoen väylällä. Köngäs pysäytti niiden vaelluksen mereltä. Tähyilen vaivihkaa, näkyykö veden kätköissä pitkiä varjoja, jotka liikahtelisivat vitkalleen. Jos lentäisi sinne perho…
Eivät näyttäytyneet lohien haamut minulle.
Perjantai 13.8.2004 Kiannan rannalla
Hieman hajamielistä olemista, odottelua Kiannan rannoilla. Pohjois-luoteistuuli puhuu kovana, luotaantyöntävänä. Hajanaisia tietoja maailmalta. Olympialaiset on avattu. Suuri rauhanjuhla dopingin ja Irakin sodan varjossa. Silti on komeaa, kun kisat palaavat Kreikkaan. Heräävän globaalisen tietoisuuden ituja olympia-aatteeseen kuitenkin sisältyy. Kosmonautit lähettivät tervehdyksensä painottomuudesta, kai valaistu stadion näkyy heille.
Tulitaisteluja shialaisten pyhimmässä paikassa.
Merikoskessa ohijuoksutuksia. Miten vaikuttanee kalatien lohen nousuun, joka on kuulemma ollut hyvällä alullaan. Ei vielä kalauutisia Muhokselta. Simojoella hiljaista, joku yksittäinen lohi saatu. Jää sentään kutuväkeä syksyn kylmien vesien häätansseja varten!
Täällä olen 199 tai 200 metriä merenpinnan yläpuolella. Melkoinen mäki, jos se olisi tuossa edessä ja vene pitäisi tempaista sen päälle. No, yli 300 kilometriä on ollut aikaa kiivetä, jo kaksi ja puoli kuukautta. Jossain Kiannan ulapan takana odottaa Hossanjoki. Taitaa tulvia, kun on sadellut niin rankasti. Kovaa vetoa odotettavissa.
Viimeinen tieto: Tyyntyvää tuulta luvassa!
Sunnuntai 15.8.2004 Kianta Kauko Seppänen
Tyyntyi lopultakin. Aurinkoisessa poutasäässä suuntasin veneen Suomussalmen sillan ali suurelle Kiannalle. Pysähdyin vanhassa hautasaaressa. 1920-luvulle saakka sitä käytettiin hautausmaana, ja vielä senkin jälkeen on yksittäisiä ihmisiä haudattu sinne. Ilmari Kiannon vaimon hauta löytyy: "Elsa Maria oli räiskyvä luonne, kimmoisa, kirskuva karjalaisnainen…"
Tunnelma hautausmaalla oli unohtunut, erämainen, se muistutti suorastaan Vienan kalmistoja. Lahoavat ristit, kelottuvat puut, kaatuneetkin ja tuohet selällään auki repsottavat koivuntyngät. Yksinäinen kropnitsa. Hiljaista, ei edes lintujen ääniä kuulunut. Kivipaadet menettävät ajan saatossa kirjoituksensa. Pitkään, kuitenkin vain oman aikansa säilyvät rautaristien kaiverrukset tai kivien syvät, kullatut kirjaimet. Kirkkoherroja lepää siellä, Kiannon isä A.B.C. Calamnius ja Carl Saxa. Nälkään menehtyneiden muistomerkki oli pystytetty metsän kätköön. Löytyi myös kirjailija-lukkari Erik Bisin kumpu. Hän raportoi lehtiin suurista nälkävuosista ja menehtyi sitten itsekin. Joka puolella on nimettömiä painanteita, unohtuneiden vainajien leposijoja.
Erämaan tunnelma levisi mieleeni. Matkan viimeinen suuri asutuskeskus oli hävinnyt näkyvistä. Pysähdyttävä ja mieltä syvästi liikuttava vanha hautausmaasaari oli kuin portti erämaakyliin, takamaille ja joen latvoille. Pohjoisrannalta avautui jo avoin näkymä etäisille ulapoille. Kapea, haaleansininen nauha vain muistutti maasta, joka odottaa kaukana.
Vesi tyyntyi väliin peiliksi, nautinto oli vedellä eteenpäin ja katsella niemien ja lahdekkeiden hidasta liikettä. Muita kulkijoita ei näkynyt. Vasta illemmalla yksinäinen kalastusvene kulki ohitse. Soudin pitkään, rauhalliseen, laiskaan tahtiin. Vähitellen sininen nauha edessä paksuuntui, niemet saivat muodon, värjäytyivät hitaasti vihertäviksi.
Pysähdyin pienen Raatosaareen, joka jakaa Kiannan eteläiseen ja pohjoiseen osaan. Taakse oli jäänyt Hietaselkä, edessä aukeni Horsmaselkä ja taustalla pohjoisin osa Kiekkiselkä. Läheisen Kolikka-nimisen talon isäntä Kauko Seppänen ilmaantui kalaveneellään seurakseni. Istuimme muistomerkin äärellä. Kiveen oli laitettu laatta, joka kertoi suuronnettomuudesta. Syysmyrskyssä v. 1847 upposi kirkkovene, ja 18 ihmistä, nuoria suurimmaksi osaksi, hukkui Kolikkasalmen aaltoihin. Muutama pelastui, joku tällekin saarelle. 18 kiveä on asetettu laatan ympärille kunkin hukkuneen muistoksi.
Kauko Seppänen on tullut vävyksi Kolikan taloon, ja nyt hoitaa tilaa hänen poikansa. Raatosaari kuuluu talon maihin. Kauko on nykyisin melkein päätoiminen kalastaja, ja saalista riittää naapureillekin. Aiemmin Kolikkasalmi oli vain kapea väylä, jossa oli melkoinen virta ja pahoja ristiaallokoita, jollainen koitui kirkkoveneenkin tuhoksi. Säännöstelyn myötä vedenpinta nousi parisen metriä, ja laajat niemet ja saaret hukkuivat. Ne muodostavat nyt pahoja ja yllättäviä karikoita, joihin joku vene ajaa joka kesä. Niihin tarttuivat minunkin vieheeni - yllätyksekseni.
Seutu on ollut poliittisesti punaista, likeisessä saaressa on työväentalo. Tässäkin saaressa ovat nuoret pioneerit leireilleet. Poliisien etsinnöistä, vainoista, pakomatkoista ja teloituksistakin kertoili isäntäni. Traagisia vaiheita on koettu näissä Kainuun kauneimmissa maisemissa.
Maanantai 16.8.2004
Laitasaaren autiotupa ja Kuottua
Jatkoin Raatosaaresta pohjoiseen illan pimetessä. Aikaisemmalla soudullani Perangasta yövyin Laitasaaren autiotuvassa. Halusin verestää muistojani viehättävässä kalastajien tukikohdassa. Viileni, tuuli voimistui ja kääntyi sivulle. Työlästä oli soutaminen ja huomasin, että matka oli pidempi kuin olin luullut. Kaduin jo, etten jäänyt Raatosaareen telttailemaan. Viimein vaivalloisen ja kivuliaan taipaleen jälkeen Laitasaari ilmestyi pimeästä, ja vene asettui sen laituriin. Liian pitkäksi venyi päivätaival, yli puolet Kiannasta.
Kuuhkailin sadepäivän kämpällä. Yksitoikkoista veden rapinaa. Seinällä riippuvista valokuvista saattoi päätellä, että Kianta antaa joskus isoakin kalaa, 3-4 kiloisia taimenia tai järvilohia.
Illan suussa taivas selkeni ja päätin lähteä liikkeelle. Tuuli oli pohjoisen suunnalla, sivulla. Aallot nousivat melkein vaahtopäiksi, ja vene keinahteli reippaasti. Taival yli selän Kuottuansalmeen ei ollut kuitenkaan kuin pari-kolme kilometriä.
Ensimmäinen Kiannan taimen iski vaappuun aallokosta. Hieman alamittainen se oli, ja päästin pois. Verijuotti piirtyi kidusaukkoon. Epäröin hetken. Selvinneekö? Aluksi kala kääntyi selälleen mutta sai sitten eloa. Pääsee luonnon kiertokulkuun, jollei selviä.
Kuottuassa törmäsin harvinaiseen ilmiöön saloseuduilla: löytyi kirjan kustantamo ja - paino, Myllylahti OY. Moilasen pariskunta pitää yritystä korkealla mäellä, josta avautuu upea näköala Kiannalle. He ovat itse opiskelleet kirjan painantaa. Alkuvuosien vaikeuksien jälkeen toiminta on vakiintunut. Käsikirjoituksia ihmiset tarjoavat riittämiin. Muita romaanin kustantajia ei taida pohjoisessa olla. Komeaa, että kirja elää ja voi hyvin näilläkin etäisillä vesillä.
Tiistai 17.8.2004 Sääskenniemi, Impi Karhu
Harvinaisen kirkas ja tyyni päivä sattui soudulleni. Etenin rauhassa laajaa Pärsämönselkää, ylemmän Kiantajärven itäistä haaraa. Aiemmin tämö oli järvien reitti, välilläjokiuomat, pohjoisesta päin: Juntusjärvi, Akkojärvi, Saukkojärvi ja Pärsämönjärvi. Säännöstelyn myötäreitti on levinnyt yhtenäiseksi järveksi, joka kaventuu Ruhtinansalmen sillan alla virraksi.
Tuntui hiostavalle, katselin taivaanrantaa, näkyisikö ukkospilviä. Harmaa kerros levittäytyi vähitellen lounaasta taivaalle, mutta korkeita sähköä kehittäviä pilviä ei ilmaantunut. Matka joutui rivakasti tyynessä vedessä, vaikka en pitänytkään kiirettä. Komeat ovat tämän pitkän vuonon rannat, ei niin korkeat mutta kuitenkin nousevat männikkökunnaiksi, väliin niemissä jyhkeiksi kallioiksi. Jokunen viljava peltomaisema vilkkui heleänä metsien tummassa vihreydessä. Yksinäinen, punainen purjevene lepäsi Kallioniemen edustalla. Pärsämönlahti avautui pitkälle itään, sen etelärannalla näkyi muutaman talon Pärsämön kylä. Se näytti etäältä kukoistavalta mutta kuulemma ei juuri kukaan enää asu siellä vakinaisesti.
Rantauduin toistakymmenen kilometrin rupeaman jälkeen Sääskenniemen rantaan vähän ennen sateen alkua. Hienolla paikalla sijaitseva talo on Impi Karhun lapsuudenkoti. Tämä oli iltamien viettopaikka, kulttuurikoti. Miehet olivat soittajia ja laulajia. Impin äiti oli taitava näyttelijä, muutenkin reipasotteinen, ajoi rahtia ja väliin hameenhelmat korkealla kävi käestämässä rantamatalikoilta pannulle puoliskalat etenkin säynävät. Täällä Impi on viettänyt lomansa ja monet viikonloput säännöllisesti vaikka onkin ajautunut etäämmälle Ämmänsaareen ja Ouluun. Vieläkään ei tietä eikä sähköä ole talossa. Veneellä kuljetaan itärannan kylään ja tielle.
Impi kirjoitti lehteen muistelmiaan "ilmestyksestään", Marionista, suuresta kaivinkoneesta, jonka valot olivat kuin kirkkaan tähden lento. Pelottava näky, jota ei tohtinut katsoakaan. Kone oli salaa ilmestynyt kaivamaan Jalonniskaa ämmänsaaren keskustaan, ja hän näki sen ensimmäistä kertaa työmatkallaan aamuhämärässä.
Sääskenniemen maisema mullistui veden nousun myötä. Niemen eteläranta oli pitkä, valkoinen hiekkaranta kuin Riviera. Niemestä leikkautui suuri osa veden alle, kaksi pientä saarennysää on jäänyt etäämmälle. Ei silloin osattu etukäteen ajatella, millaiseksi elämä muuttuu järven rannoilla. Rannat olivat mustat ja kaljut, metsät parturoitu. Juurakkokannot, jotka etenkin takavuosina särkivät verkkoja, nousivat pintaan ja edelleenkin niitä nousee.
Vähitellen luonto on arpeuttanut haavoja, ja järvi on kaunis. Kalaakin se antaa, muikkukanta on hiljalleen toipunut. Impin elämänkumppani Veikko Päkkilä on merimaista tullut tänne mutta oppinut vuosien myötä paikallisen kalastuksen salat. "Maailman paras paikka tämä on!" Impi lausahtaa.
Keskiviikko 18.8.2004
Kiantajärvi Mauno Moilanen
Sumua ja sadetta. Koko yön ja päivän lorotti vettä Sääskenniemessä. Maisemat peittyivät murkuun. Jutustelimme pirtissä ja joimme kahvia. Sään muutosta tähyilevän aika käy väistämättä pitkäksi. Ei siinä oikein osaa kirjoittaa eikä ajatella kovinkaan terävästi.
Illan suussa sade loppui. Tyhjensin veneen kolmannen kerran vesilastista. Vaikka paksuntummia pilviä kaarteli kaikkialla, päätin hankkiutua liikkeelle. Impi ja Veikko jäivät huiskuttamaan rantaan, kun suuntasin pohjoiseen. Kuulin, kuinka Veikon verkkovene käynnistyi. Minä liu´uin yli entisen hiekkarannan, uponneen niemen, lapsuuden kadonneiden leikkipaikkojen. Vesiheinä hipoi helisten veneen tervalautoja.
Sääskenniemeläiset kertoivat, että matalan veden aikana niemestä oli löytynyt kiviröykkiöitä, joiden päältä vesi on hiertänyt kasvillisuuden pois. Kuin hautoja. Odottavat arkeologiaan.
Kiantajärvi on ollut hyvä muikkuvesi. Säännöstelyn aloittamisen jälkeen muikku katosi vuosikymmeniksi. Se on syyskutuinen kala, ja keväällä mäti ja poikaset jäävät pohjaa vasten makaavan jään alle. Vain yli neljän metrin syvyydessä muikun kutu menestyy. Kenties nyt ovat muikkukannasta valikoituneet ne, jotka ovat kuteneet syvemmälle ja näin muutamina vuosina muikkukanta on taas ollut hyvä Kiannassa.
Edellisenä päivänä olin jututtanut Mauno Moilasta, kustantajaa ja kirjailijaa, Myllylahti OY:n toista toimijaa. Aiemmin Myllylahti oli kyläyhteisön kalastusyhtiö. Pari vuotta kaksi venettä troolasi muikkua menestyksellisesti. Sitten tuli kolme laihaa vuotta. Maunon arvelujen mukaan jäisevä kevätsää on epäedullinen vastakuoriutuneille muikunpoikasille. Useampana peräkkäisenä kylmänä keväänä muikun pikkupoikasia ajautui kuolleina lauttoina rantaan. Troolaus oli lopetettava, kun järveltä ei saanut edes polttoainekuluja. Myllylahti muuttui perheyritykseksi, kustantamoksi ja myöhemmin myös painotaloksi, joka on antanut elannon kahdelle.
Mauno Moilanen on itse julkaissut neljä romaania. Erityisesti hän on pyrkinyt pohtimaan ihmisen suhdetta luontoon. Onko luonnonmukainen elämä mahdollista? Minkä näkökulman luontoon ihminen valitsee, pelkän voimakkaasti hyödyntävän vai löytääkö hän myös luonnon kauneuden ja itseisarvon? Uusi teos on jo kypsymässä mielessä. Mauno Moilanen rakastaa Kiantajärveä, etenkin sen kovia tuulia. Talvella hän kiitää tuulessa suksilla jäätä myöten. Silloin on hyvä vaikka huutaa ääneen elämän riemua.
Soutaessa katselen niemien vähittäistä muuttumista vihreästä yhä harmaammaksi, harsoontumista ja painumista katseen tavoittamattomiin. Kuin lapsuuden rantojen, ihanien maisemien katoaminen usvaan; niemet ja saaret häipyvät jonnekin ihmisen nostaman veden alle.