Oulujoen reitti ry

Torstai 19.8.2004 Jun­tus­ran­ta

 

Kovin ristiriitaisia tunnelmia matkalla Alangon talosta Juntusrantaan. Sivuutin Akkojärven rannan asutuksia, laajan Ruhtinansalmen taloja ja kyläkuntia lempeässä auringonpaisteessa ja kevyessä tuulessa. Juntusrannan talot erottuivat auringossa komean selkeästi järvenselän takana, väliin pilven varjot kätkivät kylänäkymän. Siellä olisi järvimatkan päätepiste, Kiannan ylin kolkka ja viimeinen säännösteltyjen vesien kylä.

Kiinnitin huomiota niemen nenässä kummalliseen, suureen kiveen. Jotain outoa siinä oli. Katsoin kiikarilla, ja kivellä seisoi outo, kurjen näköinen lintu. Ei se kurki ole. Harmaahaikara! Olin nähnyt linnun vain kuvissa. Huopasin hiljalleen lähemmäksi, antaisiko tuo ottaa kuvan itsestään. Kohta lintu kohosi siivilleen, lensi kaula kenossa kuten haikaran sopii, lekutteli kohti etäisempiä rantoja - ja pruiskaisi suuntaani varsinaiset pitkät paskat, jotka levisivät vanana rantojen ylle. Mitäs häiritsin sen päivälepoa!

 

Toivuskelen haikaran yllätyksestä, kun suuri lintu liitää suorannan yllä. Sinnekö haikara ehti jo kaartaa? Ei, peto tuo on. Sorsaparvi telmaa lentoon. Suuri lintu jäykisti siipensä ja alkoi kaarrella, tähyili kai jotain mielenkiintoista. Se otti vähitellen korkeutta. Kotka! Lyhyt pyrstö, leveät siivet: merikotka! Nuori yksilö, pää ei ole vielä harmaantunut. Olisihan näillä vesillä tilaa merikotkan pesinnöille.

 

Petolintu kohosi korkeuksiin, ja seurasin katseellani, kunnes kadotin sen näkyvistä. Huomioni tosin kiinnittyi jo muualle. Aivan lähellä näkyivät Juntusrannan kuuluisat särkät, Mikonsärkkä, Nuolisärkkä ja etäämpänä suurin ja tärkein Kalmosärkkä. Arvokkaat esihistorialliset asuinpaikat ja hienot luonnonnähtävyydet. Suon reunoihin ovat asettuneet kangasjuosteet, joissa esi-isämme virittelivät nuotiotuliaan tuhansien vuosien ajan.

 

Näky on surkea: Pitkä Nuolisärkkä on jo pääosin sortunut veteen, vain kapea juoste kaatuvine mäntyineen on jäljellä. Mikonsärkällä otin viime soudulla päiväunet ja odottelin tyyntyvää iltaa, kun vasta-aallokko nousi liian kovaksi. Silloin jo päivittelin muinaisjäännösten saaren vajoamista veteen. Nyt sortumisvauhti näytti vain kiihtyneen, entistä kapeampi oli kiinteä kangasosa. Törmästä kaatuneet männyt lojuivat sikin sokin vesirajassa.

 

Ovathan törmät vyöryneet jo luonnontilaisessa vesistössä mutta veden nousu pari metriä ja luonnoton vaihtelun rytmi syövät rantoja ennennäkemättömästi. Tärkein, Kalmosärkkä on onneksi Museoviraston vaatimuksesta suojattu kiveyksin. Mutta pienemmät särkät, myös kiehtova Kellolaisten Tuli saavat sortua veteen. Vielä osa niistä olisi pelastettavissa mutta kyseessä ovat viimeiset hetket. Jokiyhtiölle olisi kyse pennosista. Talvisin sen sammot jauhavat hunajaa, vuosi vuodelta enemmän sähkön hinnan noustessa yhä korkeammalle. Taloudellista hyötyä ei jokivarren kunnille tule, vain haittoja, joihin ihmisten kuvitellaan jo turtuneen.

 

En haluaisi tehdä päiväkirjasta syytekirjelmää jokiyhtiötä, Fortumia kohtaan, mutta nyt pistää vihaksi. Puhisen kiukkua. Ei sitä lievennä lähes kolmikiloinen hauki, joka tarraa vaappuun tuliaisiksi Juntusrannan isäntätaloon.

 

Onko tuo vä­lin­pi­tä­mät­tö­myyt­tä vai mitä? Kyseessä ovat kansallisesti tärkeät maisemat, osa kulttuurimme keskeisintä perintöä ja suomalaisuuden juuria. Lippuni liehahtaa äkäisenä veneen perässä. Sortuvien särkkien näky on rätinisku suomalaisen kulttuurin silmille.

Perjantai 20.8.2004

 

Sorsastuskausi alkoi. Yhtään pamausta en ole vielä kuullut, mutta Hossanjoella varmaan posahtelee. Syksyn merkit käyvät yhä vahvemmiksi. Raidat ruskistuvat, koivuissa näkyy yhä useampia keltaisia lehtiä ja vain harvoilla horsmilla näkyy enää kukintoa.

Pidin myrskyä ja sadetta, välipäivän soudussa. Keräilin voimia Hossanjokea varten. Isäntien mukana pientä kiertoajelua: sumuinen Kiannanniemen maisema, jossa järviulappa katosi hämäryyteen. Kaapinsalmen sillalta kuulemma maa katoaa Kiannan horisontista. Mustajoen suovirran hiljainen liuku suureen järveen, viimeiset pyörteet ennen rauhoittumista. Hossanjoen voimaa uhkuvat vuolteet maantiesillan alla. Sateet ovat saaneet sen mahdin paisumaan. Ja Suomussalmella tietenkin talvisodan rajujen taistelupaikkojen muistomerkkejä. Reijo Kelan Hiljainen kansa viitostien varrella oli vavahduttava sumuisessa hiljaisuudessaan. Suunnaton joukko turvepäisiä kanssaihmisiämme, hihat vain heiluivat miedossa tuulessa.

 

Vierailimme kivilouhimolla ja -tehtaalla. Tulikivi OY:n omistama teollisuuslaitos työllistää lähes 80 ihmistä. Se on ollut kuin elämän suudelma tälle kylälle, joka näytti olevan kokemassa monen muun sivukylän kohtalon: vain vanhukset jäävät - joksikin aikaa. Yhtään toimivaa maatilaa ei Juntusrannassa ole. Metsäkoneet eivät paljon työllistä.

 

Kaivoksella ja tehdassalissa vallitsi rivakka työtahti. Maatalojen ja metsätyömiesten poikien on täytynyt totuttautua nykyaikaiseen työrytmiin, tarkkoihin työaikoihin, täsmällisiin työtapoihin ja tie­to­ko­ne­käyt­töi­siin työkoneisiin. Se ei varmaan ole ollut helppoa. Mutta lähikyliin on alkanut nousta uusia taloja. Nuoria naisia täällä on vähemmän, mutta itärajan takaa vaimoja on löytynyt. Kainuun geeniperimä monipuolistuu.

 

Tehtaanjohtaja kertoi, että heillä on veden käytössä suljettu kierto, huuhteluvedet puhdistetaan ja käytetään uudelleen. Ammottava on louhos kainuulaisessa kalliossa, luonnon rajua hyödyntämistä. Mutta se tuottaa kiveä, jonka lämmönvarauskyky on suuri ja näin se säästää polttoainetta. Ja suuntaa lämmitystä puuhun. Tuollainen luonnon hyödyntäminen on mielestäni hyväksyttävää. Maisemointi tulee joskus toiminnan loppuessa olemaan melkoinen haaste.

 

Niin, ajatukseni siirtyvät silti saariin. Saarien merkitys järvimaisemassa on aivan olennainen. Nykyisin voi tietokoneella pyyhkiä kuvasta pois saaren ja nähdä, miltä maisema näyttää ilman sitä. Paljon mie­len­kiinn­ot­to­mam­mal­ta. Jokainen ihmistoiminnan tuloksena veteen sortuva saari on menetys, jonka ei saa sallia tapahtuvan.

Multilahti Nuojualla, eräs Oulujoen kauneimpia paikkoja, ei ole sama, jos sen ainoa Lusinsaari saa sortua vedenalaiseksi hiekkasärkäksi.

 

Seitenoikean ja Aittokosken yläpuolella on molemmissa pari, kolme saarta, jotka ovat sortumassa, ja maisema latistumassa. Rantojen suojaamisessa ei ole kyse suurista rahoista. Miltä näyttää Juntusrannan maisema ja historiallinen ilme, jos vain Kalmosärkkä on jäljellä? Mikonsärkkä, Nuolisärkkä ja Kellolaisten Tuli, nuo esihistoriamme monumentit, voidaan nähdä enää vain vanhoissa valokuvissa.

Silloin herää katumus: miksi ei tehty asialle mitään ajoissa?

Lauantai 21.8.2004
Raa­nin­kos­ki, Eero Seppänen

 

Törmäsin kotkan poikaan. Pappa Eero sanoi Raaninkoskella: "Sorsan poika se on, ei se vettä pelkää!" "Ei, kotkan poika. Merikotkan!" totesin minä.

 

Hossanjoen ensimmäisen kosken, Raaninkosken, alla jaoimme tehtävät. Minä vedin pitkästä köydestä, Eero rompsi airolla ja piti varmuusköyttä. Toinen nuorista miehistä, tyttärenpojista, kantoi pitkän köyteni loppupäätä, ettei se sekaantuisi pusikkoihin. Neljäs meistä, pienikokoisin, Arttu jäi sitten ilman tehtävää. Papan avuksi.

 

 

Minä kiskoin. Yllättävän helposti vene tuntui tulevan jäljessä kosken kuohuissa. Näinkö kevyttä tämä onkin? Sitten huomasin syyn: Arttu oli painunut koskeen ja työnsi venettä kahlaten väliin vyötäröään myöten! Vähän hätäännyin mutta näin Eeron rauhoittavan hymyn: "Tuollainen se on! Sorsan poika." Ja poika työnsi venettä koko koskimatkan. Kun joukkomme lopulta huokasi niskalla, seisoi Arttu märkänä napaan asti mutta naama kuin Naantalin aurinko.

 

Hyvinhän se tuli. Ehkä ei olisi tullut yksin. Mutta joukkovoima jyllää. Jos vielä tuollainen kotkanpoika on apuna ja toinenkin joen nuorukainen. Molemmat pojat ovat perhomiehiä kuten isoisä Eerokin. Arttu oli tuonut uiden kosken yli haavin papalle, jolla oli iso kala kiinni, ja haavi oli jäänyt toiselle rannalle. Ja Kala tuli maihin. Toinen poika tekee jo itse ottiperhonsa.

 

Tarinoimme Eero Seppäsen kanssa Heinäkiven talon rantasaunassa. Hän on ikänsä asunut tässä kahden kosken, Raaninkosken ja Kokkokosken välissä. Tuuli on vuoroin kantanut toisen kosken äänen suunnasta riippuen. Kokkokoski on nyt vaiennut, ja siikojen mainio kutualue kotirannassa jää kuiville keväällä, kun vesi Kiannassa laskee alarajalle. Silloin tosin Kokkokoski hetken kuohuaa. Sitä on kuitenkin perattu eikä se näin pidättele siikojen kutuvettä riittävästi.

 

Eeron isä perusti Heinäkiven tilan. Isä oli poromies, kunnes sota tuhosi porotokan. Kolmen valtakunnan armeijat söivät porot suihinsa. Leipä lähti sen jälkeen maataloudesta, metsätöistä ja kalastuksesta. Siikaa ja haukea toimitettiin myyntiin Kajaaniin asti. Kalamies on sitten tullut Eerostakin ja metsästäjä. Perholla on tullut koskesta neljän kilon taimenia. Neljä sorsaa tuli saaliiksi eilen, yhden ampui tyttärenpoika vielä aamulla. Kolme karhua on Eero kaatanut. Aitan seinällä roikkuvat karhun luiset kämmenet.

 

Mietimme: ei ole tainnut kala vaeltaa tänne asti mereltä. Mutta haave kalateistä on meillä yhteinen. Kalan on päästävä liikkumaan. Tiedä, vaikka merilohi tai -taimen päättäisi sitten joskus nousta Hossanjokeen, vapaille vesille asti.

 

Olin jättänyt taakse Juntusrannan mainion majapaikkani Perttulan. Saunamökin rantaan jäivät Jussi Juntunen ja hänen vaimonsa Aivi. Perttu-Jussi on talon rehevä isäntä, automies, laulaja, kulttuurimies, kunnan luottamusmies ja kyläpäällikkö. "Järven säännöstelyyn on jo tottunut, mutta saisivat ne metrin laskea ylintä vettä, liian korkealla vesi käy nykyisin, rannat syöpyvät." totesi Jussi.

 

Aivi kertoi työstään kätilönä ja terveydenhoitajana Juntusrannassa. Hiihtäen, joskus soutaen kävi matka synnytyksiin tai sairastapauksien hoitoon tiettömien taipaleiden taakse. Aivi loihti mainioita aterioita tuomastani hauesta. Olen matkallani törmännyt niin suureen vieraanvaraisuuteen ja ystävällisyyteen minua, etäälle soutajaa, kohtaan, että sanani eivät yksinkertaisesti riitä.

 

Vain: Kiitos!

 

Koskille siis pääsin. Saarivirta ja pohjapadon koski tulivat yksin kohtuudella kiskoen. Kiemurtelevalla Hossanjoella yö peitti minut, eksyinkin. Taivas säihkyi silti hillittyjen värien valoaan, kietoi minut silkkiinsä ja loihti joelle erämaan näkyjä. Lopulta Tormuanjärven rannassa minua varten laitettu opaslyhty ohjasi yön pimeydestä turvasatamaan ja eräkämpän saunan kuumaan löylyyn.

Sunnuntai 22.8.2004

 

Makoisat olivat unet piilopirtissä, jonka omistaja otti minuun yhteyttä ja tarjosi sen käyttööni. Itse hän oli kanootillaan laskenut Hossanjoen ja joutunut jo lähtemään kotiin. Kauniissa säässä majailin kämpällä pitkälle iltapäivään ennen kuin laittauduin vesille. Etelätuuli puski minua eteenpäin, enkä juuri tiennyt virrasta, helposti sujui taipaleen teko.

Joki kiemurteli suomaisemassa, jota kangasjuotit väliin halkoivat. Virtaan rojahdelleet puut, käkkäräiset, kuivaneet männyt, kynttiläkuuset ja joen partaan kelot piirsivät maiseman yksityiskohdat. Keksin majavan nakertamia kantoja, jopa padon purossa. Kuului loiskahdus, taisi olla majava itse. Erimuotoiset lammet, joen uudet ja entiset mutkat tekivät uomasta väliin eksyttävän sokkelon. On harmillista, kun yhtäkkiä joki päättyykin, ja huomaa olevansa lammella, umpipussissa. Näyttää, ettei jokea enää olekaan. Lopulta pitkän etsinnän jälkeen se löytyy, virrassa uivat roskat paljastavat oikean suunnan.

 

Toistakymmentä kilometriä ilman sanottavampia virtapaikkoja. Silti vesi virtaa koko ajan vastaan, syö voimia. Illan myötä tuuli tyyntyi täysin, ilmaantuivat mäkärät ja polttiaiset. Hemmetti, tunkivat joka paikkaan ja niitä oli aivan liikaa. Talvella kauniissa, kesäisissä maisemakuvissa niitä ei näy lainkaan. Muistaa sitten vain hyttyset - ja tietää, että elokuun lopulla ne kyllä alkavat jo kadota. Mutta nuo hyväkkäät sen kun vain yltyivät. Onneksi pimeän tullen ne päättivät kadota.

 

Vaikka väsynyt olin, silti tajuntaani pulpahti riemastuttava ajatus. Minä olen siirtynyt pois voimayhtiön ja vesien säännöstelyn valta-alueelta. Tänne niiden mahti ei ylety. Täällä ei kukaan enää voi kuvitella omistavansa jokea! Voimayhtiön ja minun välissä on jo useampia koskia. Nyt esteet kululleni asettavat tai menemistä helpottavat luonnon omat ehdot, kosket, tuulet, suvannot. Tunnen itseni vapaaksi mieheksi!

 

Mutta vapaa virta söi miestä. Aloin vilkuilla karttaa ja toivoa, että kosken ääni alkaisi kuulua. Niin ei pitäisi tehdä. Silloin matkan pituus moninkertaistuu. Pitäisi vain soutaa, olla ajattelematta. Mutta väsyin. Katselin jo telttapaikkaa. Ennen seuraavaa koskea pitäisi olla vielä Haapavirta. En muistanut sitä edelliseltä soudulta. Pitäisiköhän siinä vetää maitse? Ohitin jokimutkassa muutamat kivien aiheuttavat pyörteet. Airot kumahtivat pohjaan pari kertaa.

 

Lopulta yllättäen kosken kohina alkoi kuulua. Se äskeinen olikin siis Haapavirta. Edessä oli Vallesmanni, Hossan koskijakson alin putous. Suloinen kosken ääni. Kuuntelin sitä tovin, rantauduin sitten ja etsin laavua, jolla yövyin viimeksi. Kohtasin palaneen maapaikan, laavun muotoisen. Joku on polttanut sen!

 

Ymmärrän hyvin, miten metsähallituksen työntekijöitä saattaa välillä turhauttaa lujasti. Mitä tuholaisille voi?

 

Pohdin tilannetta. En keksinyt muuta kuin että viritin perhot vapoihin veneen perään. Yö hämärtyi jo, kun soutelin kosken alustaa. Ja äkkiä vapa taipui...

Sivun alkuun

Maanantai 23.8.2004 Hos­san­jo­ki

 

Kultainen kylki välähti illan valossa. Taimen? 

 

Hyvin taistelee kala. Mutta avaa suunsa lähellä. Kiilapää. Hauki. Pikkuruiseen Red Tag perhoon otti. Kummallista.

 

Mutta koskilla olen. Kosken kuohu, kohinan riemastuttava ääni.

Kes­ki­viik­ko 25.8.2004
Hos­san­joen koskien nousua

 

Pari päivää on ollut niin ankaraa nousua ylös Hossanjoen koskia, että kirjoittaminen on jäänyt.

 

Koskissa on vain yritettävä kamppailla ylöspäin eri keinoin. Kosket on täälläkin entistetty, kivetty uiton perkausten jäljiltä melkoisiksi lohkarevainioiksi. Laskumiehelle, melojille, on keskivirtaan yleensä jätetty väylä, jota voi viilettää. Veneen ylös vetäjää ei kukaan ole ajatellut. Ei liene käynyt kenenkään mielessä, että joku voisi yrittää ylöspäin. Mutta eteenpäin ollaan riuhdottu. Suvannossa soutamalla ja nivavirrassa sauvomalla. Sauvoimen kanssa voi yrittää vasten kohisevaa koskea. Minun sauvontataidoillani raja tulee kuitenkin äkkiä vastaan, kun koski alkaa laulaa reippaammin.

Joku koskipaikka menee rannalta vetämällä. Toinen rompsii eli työntää sauvoimella venettä keulasta loitommalle rannasta. Samalla vene asettuu virran suuntaan, ja vetäminen on helpompaa. Väliin on vain painuttava koskeen kahlaamaan, vetämään ja työntämään. Joskus pohjakivet katoavat jalkojen alta. Kun sileä kivi luiskauttaa jalan tai astuu tyhjän päälle syvänteeseen, on veneen laita pelastava tuki.

Vene takertuu kiviin. Ei liiku, ei eteen, ei taakse. Kaikki voimat ja oveluus peliin! Jo liikahtaa - sentti sentiltä. Ja hiki holvaa. Silmälasit samentuvat, välillä voimat uupuvat ja on pysähdyttävä huohottamaan. Monia koskia olemme jo tulleet ja monta niitä on jäljellä.

 

Koskessa on voimaa, sen saa tuntea joka hetki. Jos virta saa hetkeksikään otteen, kun vene pääsee poikittain, joutuu veden valtaisen voiman kokemaan tuskallisesti. Onneksi sain kaverin vetämään koskiosuudelle. Eräässä koskessa savolaiset kalamiehetkin auttoivat. Ei olisi tainnut tulla yksin Kuikankosken köngäs tai Pystynkosken jättijupura. Ehkä ei vinssilläkään.

 

Kenties entisajan tervasoutajilla oli hieman helpompaa, kun kuitenkin koskien kohdalla oli vetoväylät. Mutta vastavirta, sama koskien änkyrä voima vastuksena meillä kullakin. Onhan voimalaitosten ylittäminen vetämällä ollut työlästä mutta nyt täällä alan päästä kiinni tervasoutajien mielialoihin.

 

Alan tajuta, miltä on tuntunut, kun matka on pitkä, koskia edessä riittämiin ja koti niin kaukana.

Torstai 26.8.2004 Hos­san­joen
koskien nousua 2

 

Kun yö pimenee koskilla, muuttuu kulku vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi. Kiven erottaminen virrassa onnistuu joskus vasta parin metrin päästä. Silloin on usein jo myöhäistä. Kolahtaa. Onneksi vastavirtaan nousu käy hitaammin kuin kosken lasku. Vaurioita veneeseen ei järin synny. Eikä Pielisen sukuinen järviveneeni hevillä kaadu. Mutta keikahtaahan se, jos oikein töppää, ja epäonni on myötä.

Onneksi saimme noustua Pystykosken, kenties hankalimman, edes jonkinlaisessa valossa. Sen jälkeen ei pahempia koskia ollut jäljellä ennen maantiesiltaa, kuitenkin vastaan virtavaa nivavettä, joka väliin kuohahti äänekkäästi kivenselissä. Mutta ponnistelu söi miestä, puutumus alkoi levitä jäseniin, sauvoin tuntui raskaalta, nälkä ja jano kävivät päälle kuin huomaamatta. Sen myötä ärtymyskin, ärräpäät. Väliin luulin, ettei pimeässä enää pääse eteenpäin.

 

Viimein vene kolahti kuitenkin suvantorantaan kosken alapuolella, ja märät miehet pääsivät lepoon.

 

Seuraavana aamuna olimme liikkeellä jo varhain uusin voimin, vaikka yön ponnistelu tuntui jäsenissä. Pisin ja korkein Leveänkoski oli varsinainen ponnistus. Pitkä se oli, monta vetotaivalta, syviä vetisiä kuoppia, niljakkaita kivenonkaloita, joihin jalka luiskahteli, köyden takertumista kiviin, hikoilua ja rillien sumentumista. Mutta koskennousun tekniikka alkoi olla hallussa, ja lopulta läähätimme niskalla. Ryyppy vettä, päätimme jättää kahvin juonnin myöhempään. Kolme viimeistä, pienempää koskea nousivat jo kuin ammattimiehillä. Hossanjoen putousjakson ylin on Niskakoski, ja sen päältä katselimme alas virtaa.

 

Huilailua Hossassa, vaatteiden kuivattelua ja sateen pitämistä. Kiitin kaveria avusta koskilla ja soudin veneen Hossaan taas yksin. Haastatin Alpo Paasovaaraa, joka on toiminut 30 vuotta matkailuyrittäjänä kotitalonsa sijalla. Isä perusti ensin kruununtorpan ja sitten rintamamiestilan. Siitä kehittyi maatilan loppuessa matkailuyritys, joka on tarjonnut perheelle elannon. Porohommat ovat saaneet väistyä.

 

Maantie tuli Hossaan 30-luvulla, "umpisuoli", joka ei jatkunut mihinkään. Vasta sodan aikana rakennettiin tie Kuusamoon. 50-luvulla ilmestyi ensimmäinen telttaileva pariskunta Kumpu-ahon, Paasovaarojen tilan pihamaalle. Hossan hieno luonto, kirkasvetisten järvien ketjusto harjujonojen lomassa ja kalaisat kosket alettiin löytää. Metsähallitus perusti retkeilyalueen. Lopulta joku hiihtävä matkailija sattui kevätauringon paistaessa löytämään kalliomaalaukset, Värikallion. Hossa ei ole massamatkailun maisema, ei sellaiseksi Alpo Paasovaara haluaisi sen kehittyvänkään. Rauha, hiljaisuus, retkeilyyn ja kalastukseen houkutteleva upea maisema ja kiehtova menneisyys ovat Hossan valtit - ja pienimuotoinen matkailu voi elättää koko joukon paikkakunnan ihmisiä.

 

Arkiseksi toteaa Alpo Paasovaara muuttuvan huikean järvimaiseman, joka avautuu heidän kahvionsa ikkunasta. "Kun on sitä kuudettakymmentä vuotta katsellut. Toki sen kauneuden aina välillä tavoittaa. Enkä voisi kuvitella asuvani paikassa, josta ei vettä näy."

Illan hämärtyessä soudan vielä hetken perhoa Hossanjoen kosken kohinassa Niskakosken niskalla. Virta näyttää upealta kalapaikalta. Tyyni vesi saa huomaamatta liikkeen, kivien viirut ilmestyvät vähittäin, sitten joku lohkare törröttää virrassa, saa aikaan äänen, kunnes koko vesi murtuu aalloksi ja kosken kohinaksi, kalamiestä kuohuttavaksi sinfoniaksi. Mutta ilma virtaa hiljalleen pohjoisesta. Ei vieläkään perhoni saa Hossan lohikaloja innostumaan. Ei näy yhtään suuremman kalan tuikkia, pikkusintit vain ponkailevat ilmaan rantavesissä.

Illan valo on kylmä mutta upea. Virran taipuminen aaltoon yötaivaan alla, mustien rantapuiden välissä; viimeinen Hossanjoen näky liukuu hiljalleen yhä kauemmaksi. Lopulta kohinan ääni etääntyy, lipuu kuulumattomiin.

 

Matkapäiväkirjani alkaa tulla lopuilleen.

Lauantai 28.8.2004 Lop­pu­miet­tei­tä

 

Soutajan ja nyt myös sauvojan loppumietteitä. Matkan julkinen puoli alkaa olla takana. Kolme kuukautta joella. Mitä olen kokenut? Kokemusten määrä on valtaisa, ja joudun pureskelemaan niitä kauan.

Tämä on ollut pitkä matka jokimaailmaan, lohen ajatuksiin, tervasoutajan tuntemuksiin ja joen tunnelmaan. Olen päässytkin. Olenko muuttunut, kasvanut ihmisenä tämän soudun tai kaikkien "Oulujoki-projektini" vuosien aikana? Niitä vuosia taitaa olla jo kahdeksan tai yhdeksän. Tai ehkä koko elämäni. Kai vasta myöhemmin osaan tehdä johtopäätöksiä.

 

Tarkoituksenani on kirjoittaa kirja. Eivätköhän perslihakseni sitä kestä riittävän kauan, jotta se tulee. Voi vain viedä aikaa.

 

Lohen ajatuksissa on kalateiden rakentaminen ylöspäin, aluksi Monttaan. Nykyajan "tervasoutajat" kaipaavat veneiden siir­to­mah­dol­li­suuk­sia voimalaitosten ohi. Olisi päästävä veneilemään aluksi Oulusta Oulujärvelle, myöhemmin Kiannalle ja Ontojärvelle.

 

"Joen kulttuurinen henkiin herättäminen"? Tuo ajatus on noussut yhdistyksemme Oulujoen reitin piirissä. Mitä se voisi olla? Mielestäni vaelluskalojen, ihmisten ja kulttuurin virtaa. Tärkeää olisi, että koko Oulujoen vesistöalue miellettäisiin ekologiseksi ja kulttuuriseksi kokonaisuudeksi. Sama vesi virtaa kaikkialla.

 

Eri puolilla voitaisiin järjestää vesistöön ja jokikulttuuriin liittyviä tapahtumia. Soutuseminaareja vesistöalueella. Kenties Kuhmon kamarimusiikissa järjestettäisiin Pajakkakoski-konsertti tai Suomussalmen musiik­ki­ta­pah­tu­mas­sa esitys Jalonkosken kallioilla, ja Oulun tervamarkkinoilla, Muhoksen kotiseutujuhlilla, Ristijärven vei­suu­ves­ti­vaa­leil­la, Kajaanin runotapahtumassa ja muulla syntyisi omia jokeen ja vesistöön liittyviä kulttuurisia elämyksiä ja toimia. Näistä muodostuisi kiinnostava kokonaisuus: Kultuuritapahtumien virta.

 

Esimerkiksi Oulujoen vesistöalueella on tanssin osaajia, Reijo Kelan juuret ovat Suomussalmella, Kajaanissa on Routa-ryhmänsä, Oulussa Pohjoinen tanssikeskus ja eri kunnissa omia tanssijoitaan ja -ryhmiään. Miksi ei järjestettäisi tulevina vuosina Joen tanssit -tapahtumasarja? Silloin voisivat entiset kosket herätä henkiin vaikka tulena, vetenä - tanssina.

 

Ja onhan Oulujoen vesistön rahasto perustettava. Sitä kaivataan.

 

Peruskysymys: Onko Oulujoki ja sen latvavirrat joki vai patoaltaiden sarja? Se kysymys on periaatteellinen, perusta kaikelle. Tunnustetaanko niiden luonne jokena!

 

Voimme jatkaa matkaa ja keskustella näistä kaikista ja erilaisista uusista ajatuksista tällä Oulujoen reitin kotisivulla. Sitä varten se on perustettu. Voitte liittyä jäseneksi, herättämään ihmisten kiinnostusta ja rakkautta Oulujoen vesistöä kohtaan.

 

Ei enää päässä pursuvia ajatuksia. Kiitän teitä kaikkia, jotka ovat lukeneet matkapäiväkirjaani tai lähettäneet terveisensä. Heille lämmin kiitokseni, jotka ovat eri tavoin auttaneet minua matkallani; olette kertoneet tarinanne, majoittaneet, vetäneet apuna venettäni tai muulla tavoin silottaneet vesitietäni. Te kaikki olette olleet suurenmoisia kannustajia, jotta olen jaksanut pitkällä matkalla. Väliin olen jopa miettinyt matkan keskeyttämistä olkapään kivun vuoksi. Onhan se kuitenkin kestänyt, ja olen päässyt tänne ylös. Mutta ei tämä aina ole ollut helppoa.

 

Edessä ovat vielä Hossan Muinaistulet -juhla. Sen jälkeen vene lipuu taas ylöspäin. Siirryn loppumatkan hiljaisuuteen.