OULUJOEN VESISTÖN ERI­TYIS­PIIR­TEI­TÄ


Oulujoki virtaa Suomen vyö­tä­röl­lä ja yhdistää toisiinsa kaksi maakuntaa, Kainuun ja Pohjois- Poh­jan­maan. Joki laskeen mereen Oulussa, mutta vetensä se saa pääosin Kainuusta. Var­si­nai­nen Oulujoki lähtee Ou­lu­jär­ves­tä, Kainuun merestä. Poh­joi­ses­ta laskee järveen Hy­ryn­sal­men tai Emäjoen reitti kaukaa Kuusamon rajoilta Kian­ta­jär­ven kautta. Idästä Ou­lu­jär­veen tuo vetensä Ka­jaa­nin­joen kautta Sotkamon reitti, kahdeksan tai yhdeksän jär­viu­la­pan ketju.


Oulujoki on ve­den­vir­taa­mal­taan Suomen vii­den­nek­si suurin joki n. 250- 270 m3 /s (eri lähteistä) vuo­tui­sel­ta kes­ki­vir­taa­mal­taan (edellä Vuoksi ja Kemijoki n. 540-550 m3 /s, Tor­nion­jo­ki 370 ja Kymijoki 290 m3/s. Ko­ke­mäen­jo­ki on valuma-alu­eel­taan suurempi mutta pienempi vir­taa­mal­taan. Iijoki, Paatsjoki ja Teno ovat myös Oulujokea pienempiä n. 174-195 m3/s luokkaa).


Oulujoen päävaluma-alue on Kainuu, jossa sademäärä on suuri ja toisaalta pohjoisen korkealla ylän­kö­alu­eel­la haihtuma vähäinen. Näiden yh­teis­sum­ma, valuma on suurimpia koko maassa. Kuivana kautena, ali­vir­taa­man aikana Oulujoen virtaama on suurempi kuin vä­hä­jär­vi­sen Tor­nion­joen.


Oulujärvi sijaitsee poik­keuk­sel­li­sen korkealla me­ren­pin­nas­ta 122,5 m (kor­keam­mal­la si­jait­se­vat suu­rem­mis­ta järvistä oi­keas­taan vain Kitka, n. 240 m ja Pyhäjärvi, 140 m, josta Poh­jan­maan Pyhäjoki saa alkunsa). Oulujoki putosi n. 105 km matkalla suurimman osan kor­keu­des­taan kahdessa koskessa: Nis­ka­kos­ki n. 9 km pitkä, putous jopa 35 m. Py­hä­kos­ken pu­tous­kor­keus oli 56 metriä n. 18 km matkalla. Sen kat­sot­tiin olevan Suomen suurten jokien korkein, pisin ja voi­mal­li­sin koski. (Imatran kos­ki­jak­so – osana Imat­ran­kos­ki n. 18 m – alkaen Vuok­sen­nis­kal­ta Rou­hia­laan oli vastaavan korkuinen ja Vuoksi oli tietenkin suurempi joki, vir­taus­mää­räl­tään yli kak­sin­ker­tai­nen. Vuoksessa kui­ten­kaan kos­ki­jak­so ei ollut yh­te­näi­nen – yksi koski - kuten Pyhäkoski.


Oulujoen rannat olivat useim­mil­la paikoilla jyrkät ja korkeat. Eri­tyi­ses­ti Oulujärvi ja samoin monet suuret järvet lat­va­rei­teil­lä muo­dos­ti­vat hyvät ”luon­nol­li­set” sään­nös­te­ly­al­taat. Siksi Oulujoki oli näin jo­ki­ra­ken­ta­jien unel­ma­jo­ki, se en­sisi­jai­nen. In­si­nöö­rien las­kel­mis­sa Nis­ka­kos­ken voima oli n. 100 000 he­vos­voi­maa ja Py­hä­kos­ken n. 200 000 Hv. Jo ennen sotia suun­ni­tel­tiin Oulujoen ra­ken­ta­mis­ta mutta vasta kun tal­vi­so­das­sa me­ne­tet­tiin suuri osa Vuoksen ve­si­voi­maa, katse kiin­nit­tyi ni­me­no­maan Ou­lu­jo­keen, josta oli saa­ta­vil­la suurin sähköteho noista kahdesta suuresta koskesta. Kemijoki (lu­kuu­not­ta­mat­ta suun Isohaaraa) ja Iijoki ra­ken­net­tiin vasta myöhemmin.


Ou­lu­joes­sa on seitsemän voimalaa, Ou­lu­jär­vel­tä alkaen Jylhämä, Nuojua (pu­tous­kor­keus 23 m, 80 MW) (nämä kaksi Nis­ka­kos­kes­sa), Utanen, Py­hä­kos­kes­sa on kolme voi­ma­lai­tos­ta Pälli, Pyhäkoski

(put.korkeus 32 m, 120 MW, aiemmin kol­man­nek­si suurin ve­si­voi­ma­la Suomessa, suurin Imatra, toiseksi Pe­tä­jäs­kos­ki Ke­mi­joes­sa on, samoin re­mont­tien jälkeen pari muutakin joen voimalaa) ja Montta.

Oulussa on Oulun kaupungin omistama Merikoski. Muut ovat Fortumin omistamia.


En­sim­mäi­sel­lä sou­tu­rei­til­lä­ni Kuhmosta, josta kerroin Vaiettu joki -kirjassa, ohitin tai ylitin yhteensä 11 voi­ma­lai­tos­ta. Oulujoen seitsemän ja Sotkamon reitillä Katerma ja Kal­lioi­nen sekä Ka­jaa­nis­sa Koi­vu­kos­ki ja Ämmäkoski. Sotkamon reitin voimalat ra­ken­net­tiin 40- ja 50-luvuilla paitsi Ämmäkoski jo aiemmin.


Kaksi vuotta myöhemmin soudin myös Hy­ryn­sal­men tai Emäjoen reitin Ouluun asti , matkalla myös 11 voi­ma­lai­tos­ta, Ou­lu­jär­ven ylä­puo­lel­la neljä voimalaa, Kian­ta­jär­vel­tä alkaen Ämmäkoski, Ait­to­kos­ki, Sei­te­noi­kea ja Lep­pi­kos­ki. Emäjoki ra­ken­net­tiin pääosin 50- ja 60-luvuilla Oulujoen pääuoman jälkeen.


Oulujoen vesistö on tiet­tä­väs­ti Suomen ra­ken­ne­tuin vesistö jopa 90% ra­ken­net­ta­vis­sa olevasta suu­rem­pien uomien koskien voimasta. On sanottu, että ainakin aiemmin koko maa­il­mas­sa vain USA:n Tennesee-joki on ollut yhtä voi­mal­li­ses­ti ra­ken­net­tu.


Oulujoen lat­va­ve­sis­töis­sä on toki kunnon koskia ja vapaita vesistöjä Kuhmosta ylöspäin mm. Lentuan ja Kaar­neen­kos­ket, Pajakka, Kuhmon ala­puo­li­seen Saa­ri­kos­ken saakka. Ne ovat kos­kien­suo­je­lu­lail­la rau­hoi­te­tut.


Hy­ryn­sal­men reitillä Perangan ja Hos­san­joet ovat vapaita mel­koi­si­ne koskineen. Hy­ryn­sal­men reitin latvoilta vesistön pituus on jopa 430 km, pu­tous­kor­keut­ta löytyy n. 250 m. Toki Kainuun kor­keim­mil­ta vaaroilta esim. Iso Tuo­mi­vaa­ra, vedet valuvat liki 400 m kor­keu­del­ta. Sotkamon reitti on ehkä hieman lyhyempi Kuumujoen latvoilta.


Tämä jo­ki­reit­ti on monessa suhteessa erityinen jopa ai­nut­laa­tui­nen. Paljon sen luon­tees­ta, his­to­rias­ta ja mer­ki­tyk­ses­tä on jo monilta unohtunut. Oulujoen ve­si­rei­tin mai­se­mal­li­sen eri­tyis­laa­tui­suu­den loivat Kainuun korkeiden vaarojen keskellä kim­mel­tä­vät, puh­das­ve­ti­set, laajat jär­ven­se­lät, molempien lat­va­reit­tien jokien kiivaat putoukset, ra­juim­pa­na Kajaanin Äm­mä­kos­ken putous, Suomen suurimmat avoimet jär­vi­aa­vat, Ärjän- ja Nis­kan­sel­kä Ou­lu­jär­vel­lä. Lopuksi kuohuivat Oulujoen kuuluisat kosket. Niska- ja Pyhäkoski. Nämä olivat Vuo­ka­tin­vaa­ran ohella eräitä tär­keim­piä kan­sal­lis­mai­se­miam­me.

Oulujoen vesistö on ikivanha vael­lus­reit­ti. Sen pei­li­ku­van muodostaa idän ve­den­ja­ka­jan takainen Vienan Kemijoen vesistö. Satojen ki­lo­met­rien matkalla näiden kahden joen latvat muo­dos­ta­vat pol­vei­le­van kudoksen kuin toisiaan ta­voit­ta­vat sormet. Ikiai­kai­nen vael­lus­tie on kulkenut tätä kautta Poh­jan­lah­del­ta Vie­nan­me­rel­le. Ve­si­väy­lät ulottuvat myös Päi­jän­teen ja Pielisen ve­sis­töis­tä tätä kautta poh­joi­seen Suomen Ke­mi­joel­le, Jää­me­rel­le­kin.

Jo kivi- ja prons­si­kau­ti­set yhteydet johtavat Valkean meren taakse, Vie­nan­joel­le, sen latvojen kautta Volgalle ja epäi­le­mät­tä etäisten kul­ku­väy­lien kautta vielä kau­em­mak­si Keski-Aasiaan, Silk­ki­tiel­le. Oulujoen reitti on ollut sol­mu­koh­ta, kul­jet­tiin­ko sitten mihin il­man­suun­taan tahansa.


Yhteydet ve­den­ja­ka­jien yli eri ru­noa­lueil­le, etenkin Vienaan, ovat ollut luontevia kautta aikojen pitkistä vi­hol­li­suuk­sien kausista huo­li­mat­ta. Oulujoki oli aikanaan Karjalan, Nov­go­ro­din ja Bysantin tärkein kul­ku­väy­lä, viimeinen käsivarsi Sisä-Suomen alueella. Jo­ki­var­res­ta tais­tel­tiin vuo­si­sa­to­jen ajan. Joki oli vainon väylä, suulla ei ollut paljon asutusta tästä syystä. Vasta kun Kajaanin ja Oulun linnat ra­ken­net­tiin, alkoi Oulu kehittyä Pohjois-Suomen tär­keim­mäk­si kes­kuk­sek­si.

Kuitenkin rauhan aikojen kauppa- ja kult­tuu­ri­set yhteydet säilyivät syvänä poh­ja­vir­ta­na. Väkeä muutti aika ajoin rajan yli molempiin suuntiin tai pakeni milloin nälkää, tauteja tai so­ta­väen­ot­to­ja. "Lauk­ku­rys­sien", vie­nan­kar­ja­lais­ten tärkeä kau­pan­käyn­ti jatkui vilkaana vuo­si­sa­to­ja.


Oulujoen vesistö on myös ka­le­va­lai­nen virta.  Monet Vienan ru­non­lau­la­ja­su­vuis­ta ovat Oulujoen ve­sis­tö­alueil­ta sinne muut­ta­nei­ta. Toiset vaelsivat tänne päin. Myytit, ru­noai­heet ja laulut ovat yh­teyk­sien myötä voineet kulkea eri suuntiin. Elias Lönnrot hakeutui työhön, keräämään runoja ja syn­nyt­tä­mään Ka­le­va­lan­sa ve­si­rei­tin kes­kei­seen leik­kaus­pis­tee­seen, Kajaaniin, lähelle ru­noa­luei­ta, joista tärkein oli Viena.


Oulujoen ve­si­rei­tin ter­va­kult­tuu­ri oli ai­nut­laa­tui­nen. Sen keskeinen luomus oli tervavene, jota kut­sut­tiin myös pal­ta­mok­si. Tuo omi­nai­suuk­sil­taan uskomaton kul­ku­vä­li­ne mah­dol­lis­ti suurten ter­va­mää­rien kul­jet­ta­mi­sen satojen ki­lo­met­rien matkan alas suurten koskien reittiä. Koskia perattiin, ra­ken­net­tiin las­ku­väy­liä ja ve­to­möl­jiä. Näin ter­va­ve­neen kokoa voitiin kasvattaa jopa 14-15 jopa 16 metriin ja se saattoi kuljettaa jopa 4-5 tonnin kuorman. Vain Koillis-Euroopan taigasta rau­hal­li­se­na virtaavan, val­ta­van­ter­va­laut­to­jaan hitaasti kul­jet­ta­van  Vie­nan­joen suun kaupunki Arkangeli saattoi  kilpailla Oulun kanssa ter­van­vien­nin määrässä.


Muissa Suomen ve­sis­töis­sä toki kul­je­tet­tiin tervaa tosin vä­häi­sem­piä määriä. Kul­je­tus­vä­li­nee­nä oli muilla joilla yleensä lautta. Tervavene oli juurikin ominainen ni­me­no­maan Oulujoen ve­sis­töl­le. Valtavan Ou­lu­jär­ven ja sen ylä­puo­lis­ten suurten jär­vi­ket­ju­jen ansiosta Oulujoki rajun ke­vät­tul­van sijasta nosti vettään hitaammin kohti tul­va­huip­pua likellä ju­han­nus­ta. Joki virtasi suurimman osan matkaansa enemmän tai vähemmän kan­jo­nis­sa ja oli syvä. Pahimpia kos­ki­paik­ko­ja perattiin 1700-luvulta alkaen. Näin ter­va­ve­ne­lii­ken­net­tä voitiin har­joit­taa liki koko sulan veden ajan.


Ter­va­ve­neel­lä suo­ri­te­tun kos­ken­las­kun pe­rus­tal­ta syntyi myös mat­kai­lu­kult­tuu­ri, aikanaan ai­nut­laa­tui­nen maa­il­mas­sa. Joki koskineen on ollut Suomen tär­keim­män mat­kai­lu­rei­tin pää­te­pis­te. Imatralta Pun­ka­har­jun, Sa­von­lin­nan, Puijon, Kolin ja Vuokatin kautta mat­kat­tiin tänne. Oulujoen kos­ken­las­ku oli monien mielestä parasta, mitä Suomi saattoi mat­kai­li­jal­le tarjota. Muualla näh­tä­vyyk­siä saattoi katsella, täällä kokea fyy­si­ses­ti kos­ken­las­kun hurjuuden.


Tästä kertoo suuri määrä mat­ka­ku­vauk­sia tuon ajan kir­jal­li­suu­des­sa. Nis­ka­kos­ki oli raju mutta epäi­le­mät­tä hui­pen­tu­ma oli Pyhän, Suomen kor­keim­man ja pisimmän kosken lasku. Aikanaan Oulujoen kaltaista mat­kai­lu­kos­ken­las­kua  ei har­joi­tet­tu tiet­tä­väs­ti muualla maa­il­mas­sa, (sanottiin, että erästä Japanin jokea lu­kuu­not­ta­mat­ta) Kymmeniä eri kielillä kir­joi­tet­tu­ja kuvauksia löytyy, joissa mat­kus­ta­vai­set ja kir­joit­ta­jat

ovat ylis­tä­neet kos­ken­las­kue­lä­myk­siä täällä.


Oulujoen lohi oli tunnettu herkku, jota Tukholman ja Pietarin hoveissa ja ra­vin­to­lois­sa pidettiin laa­dul­taan parhaana. Oulujoen lohi oli prof. T.H. Järven ver­tai­lu­tut­ki­muk­ses­sa kooltaan suurinta Suomen joissa. Saa­lis­mää­rät eivät Ou­lu­joes­sa tie­ten­kään olleet suu­rem­pien Kemi- ja Tor­nion­joen veroisia, kuitenkin par­haim­mi­laan 100 000 kilon luokkaa.

Lohen ur­hei­lu­ka­las­tus joella oli kuulua kaukana Eu­roo­pas­sa ja kau­em­pa­na­kin, ja etenkin Nis­ka­kos­kea pidettiin eräänä maailman parhaista lo­hi­kos­kis­ta. Lo­hi­mie­het mat­kus­ti­vat pitkän ja vai­val­loi­sen matkan pääs­täk­seen ka­las­ta­maan tänne. Pa­ri­kym­men ki­lo­met­ri­nen lo­hen­sou­tu kiivaassa Py­hä­kos­kes­sa oli ai­nut­laa­tui­nen kokemus.

Ryös­tö­ka­las­tus meressä ja myös joella muiden eri te­ki­jöi­den ohella (uitto, kasvava teol­li­suus)  ro­mah­dut­ti lohen määrän murto-osaan jo ennen joen ra­ken­ta­mis­ta. Näin oli ra­ken­ta­mis­suun­ni­tel­mat osaltaan helpompi viedä lävitse.


Oulujoki on ollut elin­tär­keä kaupungin ke­hi­tyk­sel­le. Ter­va­kaup­pa loi jokisuun kaupungin, Oulun ta­lou­del­li­sen mahdin ja myös si­vis­tyk­sel­li­sen nousun.. Oulun kan­sain­vä­li­set yhteydet muo­dos­tui­vat ta­vat­to­man laajoiksi ja vilk­kaik­si.


Merikoski oli Oulun symboli, maassamme ja Eu­roo­pas­sa yleen­sä­kin poik­keuk­sel­li­nen kaupungin keskellä mereen laskeva suuren joen voi­mal­li­nen koski. Oulujoen reitti, kultuurin väylä antoi aikanaan alueen ihmisille elämisen mah­dol­li­suuk­sia, oma­va­rai­suut­ta ja it­sear­vos­tus­ta. Se oli olen­nai­nen osa alueen ihmisen sie­lun­mai­se­maa. Jo­ki­mai­se­man ja siihen liit­ty­vien arvojen merkitys saattaa olla lopulta vielä paljon suurempi kuin osataan aja­tel­la­kaan. ih­mis­mie­li on mo­ni­mut­kai­nen ja herkkä, kaikki ta­jun­nas­sa ei suinkaan ole tietoista.


Oulujoen ve­si­rei­tin maisema, sen upeat kosket ja villi lohi pää­tet­tiin aikanaan uhrata säh­kön­tuo­tan­nol­le. Vapaan joen me­ne­tyk­seen liittyvä surutyö ei ole vielä lainkaan ohitse. Se tulee epäi­le­mät­tä olemaan kipeä asia tu­le­vil­le­kin su­ku­pol­vil­le. On tärkeää muistaa, palauttaa mieleen ja vaalia. On yri­tet­tä­vä löytää pit­kä­ai­kai­nen näkökulma Ou­lu­jo­keen ja sen tu­le­vai­suu­teen. Joen eko­lo­gi­nen puhtaus ja elin­voi­mai­nen kulttuuri sen rannoilla ke­hit­ty­vät käsi kädessä. Voi­ma­lai­tos­ten­kaan aika ei ole ikuinen. Joen pa­laut­ta­mi­ses­ta aikaa myöten mah­dol­li­sim­man luon­non­ti­lai­sek­si on myös roh­jet­ta­va kes­kus­tel­la.


Pekka Jurvelin

KAINUU VESILTÄ

Nä­kö­kul­ma­ni Kainuun maisemaan on soutajan. Olen soutanut Oulujoen vesistön molemmat, Sotkamon ja Hy­ry­sal­men reitit latvoilta alas merelle. Kolmas pitkä soutuni vas­ta­vir­taan mereltä, Hai­luo­dos­ta Emäjoen latvoille antoi toi­sen­lai­sen, hitaamman, vii­vyt­te­le­vän ko­ke­muk­sen. Olen katsellut metsiä, vaaroja, rantojen yk­si­näi­siä taloja ja kyliä vesiltä käsin milloin kei­nu­vas­ta milloin taas tyynestä, usein kesäyön hil­jai­ses­ta, ru­nol­li­ses­ta ele­men­tis­tä. Olen saanut kokea kaiken tuon kauneuden ja syttynyt sille.


Jouduin kiskomaan venettä ohi voi­ma­lai­tos­ten, joiden patoja kertyy mo­lem­mil­le reiteille yk­si­tois­ta. Hi­ki­pi­sa­roi­ta piti pusertaa. Kyy­ne­lei­tä­kin. Olen yrittänyt kuunnella ka­don­nei­den koskien ääniä, hahmottaa niitä mai­se­mis­ta tai vanhoista va­lo­ku­vis­ta. Olen tuntenut menetetyn maiseman kivun. Suurilla jär­ven­se­lil­lä, vaikka sään­nös­tel­lyil­lä­kin, voi silti yhä kokea kai­nuu­lai­sen luonnon parhaat piirteet, väljyyden, avaruuden, kau­kai­suu­den si­ner­tä­vät kumpareet, pel­to­läis­kät ran­ta­rin­teis­sä ja vaarojen välissä väl­keh­ti­vät vedet. Rauhan.


Sotkamon reitillä nimet Katerma, Kal­lio­kos­ki, Koi­vu­kos­ki ja Ämmä ovat nykyisin voi­ma­lai­tos­ten nimiä. Hy­ryn­sal­men reitin padotut jokivedet alkavat myös Ämmästä, josta alkoi Kiannan kuuluisa kos­ki­jak­so jyl­him­pä­nä Ait­to­kos­ki. Hy­ryn­sal­men ala­puo­lel­la kuohui kieh­to­va­ni­mi­nen Sei­te­noi­kea ja lopuksi Ii­jär­vel­tä alkoivat Kie­hi­män­joen kosket ennen Ou­lu­jär­veä.


Vapaita vesiä löytyy vielä Kainuun pää­rei­teil­lä. Kos­ken­las­kun hurmaan voi antautua veneellä ja helpommin ka­noo­til­la. Pohjoisen reitin ylimmästä Pe­ran­ka­jär­ves­tä alkaa koskinen, kie­mur­te­le­va Pe­ran­ka­jo­ki, jolla vaeltajan on kul­jet­ta­va ne­li­sen­kym­men­tä ki­lo­met­riä itä­koil­li­seen Valkoisen meren suuntaan. Lou­nat­kos­ken ankarat kuohut on viisainta kiertää. Vasta Hossan järvillä kiertää reitti etelän suuntaan alas Hos­san­jo­kea. Sen yläosien kosket etenkin Lev­veän­kos­ki ovat haaste melojille ja vielä vai­keam­pia ve­ne­mie­hil­le.


Sotkamon reitin latvoilla ärjyy etenkin ke­vät­ke­säs­tä Änät­ti­kos­ki, josta vene on parempi laskea köydellä. Las­ke­ma­ton on myös ra­jun­kau­nis Len­tuan­jär­veen putoava Kaarne. Ii­van­tii­ran ja Lentuan välillä voi kuitenkin keinua muissa, ylempien Nivan koskien kuohuissa. Len­tuan­kos­ki on vahva elämys. Sen suuret hyö­ky­aal­lot saa kokea mat­kai­lu­ve­nees­sä kokeneen laskijan melan varassa. Taitaa olla ainoa paikka Kainuussa, jossa tie­mat­kai­li­ja voi kokea kosken hurmion. Osan­ne­vat­ko kuh­mo­lai­set arvostaa riit­tä­väs­ti vapaita koskiaan? Pajakka kuohuu aivan kaupungin kes­kus­tas­sa ja viimeinen Saa­ri­kos­ki on pitkä ja korkea putous keväällä, kun vesi on vuolas ja ala­puo­li­sen On­to­jär­ven pinta alim­mil­laan.


Kum­mal­li­nen on tunne, kun kos­ken­las­kun hurma on ohi, ja viimeisen vapaan kosken kohina hiljenee takana. Saa­ri­kos­ken lasku sa­ta­saa­ri­seen On­to­jär­veen tai Hos­san­joen alimman Raa­nin­kos­ken kohinan hil­je­ne­mi­nen ja virran vä­hit­täi­nen laa­jen­tu­mi­nen Kiannan seliksi luo mieleen haikeuden. Vapaat vedet jäävät taakse, edessä ovat kahlitut kosket, sään­nös­tel­lyt vedet, kum­mal­li­set vuo­den­kier­ron vastaiset ve­den­pin­nan vaihtelut ja kaiken kauneuden keskellä tar­peet­to­mas­ti veteen sortuvat saaret, ikiai­kai­set asuin­pai­kat.


Kainuun vesillä on hienointa liikkua var­hais­ke­säl­lä. Ylimmät jär­ven­se­lät saattavat kantaa jäitään vielä toukokuun lop­pupuo­lel­la. Viileä on järvien tuulinen kevät, mutta silloin luonto on kiih­keim­mil­lään; joutsenet, teeret, käet ja pienemmät ran­ta­pen­saik­ko­jen laulajat panevat parastaan, rentukat loistavat ja ih­meel­li­nen vihreä aalto valtaa vä­hi­tel­len rantojen kasvustot. Mutta myös hei­nä­kuus­sa, kun vedet ovat ar­me­li­aam­pia, ihmiset häärivät rannoilla ja kesämökit ovat vilk­kaas­sa käytössä, saattaa viileässä kesäyössä kokea paluun kevääseen. Yllättäen päivällä jo vaienneet linnut puhkeavat lauluun, säkeiden juok­su­tuk­siin – vielä hetkeksi. Syyskesän aikaan yön jo hä­mär­ryt­tyä ei vesillä liik­ku­mi­nen ole enää kovin tur­val­lis­ta vaikka hitaasti ja varovasti jär­ven­se­läl­lä tai joella vas­ta­vir­taan edetessä saattaa kokea öisen hämyn ja hiljaisen lumon.


Kainuussa kohtaavat vaarat ja vedet. Unoh­tu­mat­to­mim­mat vaa­ra­mai­se­mat jär­ven­sel­kien takana olen kokenut täällä. Kian­ta­jär­ven ran­nat­to­man ho­ri­son­tin puh­kai­se­vat kum­mal­li­set vaa­ran­laet, pei­kon­päät, joista vä­hi­tel­len kasvaa etelään soutaessa yh­te­näi­nen ran­ta­vii­va, metsäiset kumpareet. Yk­si­toik­koi­sen, lähes kanavaksi kaivetun Emäjoen yläosan jälkeen saa­pu­mi­nen Hy­ryn­jär­ven vaa­rai­seen ava­ruu­teen on rie­mas­tut­ta­vaa. Kun hienon Vuo­ri­saa­ren takaa aukeaa lännen suunnalla Tuo­mi­vaa­ro­jen, vesistön kor­keim­pien vaarojen jono, näky huikaisee sou­tu­mies­tä.


Len­tuan­jär­ven kim­mel­tä­vät selät, pitkät vuonot, poh­jois­osan sok­ke­loi­set ja jyrk­kä­ran­tai­set salmet on koettava veneestä. Lentuan rantojen etäi­syy­teen si­ner­ty­vät vaarat kuten Ti­mo­nie­men­vaa­ra ovat Sel­kä­saa­ril­ta, ve­si­aa­po­jen keskellä si­jait­se­vas­ta tur­va­sa­ta­mas­ta kesäyössä kat­sel­les­sa unen maisemaa. Sotkamon reitillä on kuitenkin hui­pen­tu­ma Ontojoen kapeiden salmien jälkeen Ison Kiimasen takana kuin ää­ret­tö­män kaukana kohoava Vuokatin juhlava laki, kan­sal­lis­mai­se­ma. Suomen lippu veneen perässä liehahtaa silloin uljaasti.


Vesistöä ylöspäin noustessa, kun Vaalan kurkku ja Oulujoen niska jää taakse, avautuu ja Ou­lu­jär­ven Nis­kan­sel­kä kaikessa val­ta­vuu­des­saan. Idän kau­kai­suu­des­sa kohoaa Ki­ves­vaa­ro­jen huima jono, kaunis vaikka hy­lät­ty­jen las­ket­te­luauk­ko­jen haa­voit­ta­ma. Ki­ves­vaa­ra on portti sydän-Kai­nuuseen, saapuipa mereltä tietä tai vesiä myöten. Ma­na­man­sa­lon saaren takaa avautuu Suomen suurin avoin jär­ven­sel­kä Ärjä, jota voi puiden lomasta tähytä melkein hui­maa­vas­ta kor­keu­des­ta, jos vain hoksaa kiivetä Paljakan jyr­kän­teel­le. Sieltä voi tie­dus­tel­la reittiä sa­la­pe­räi­seen tarujen Är­jän­saa­reen. Aina kun soutaja saapuu Ou­lu­jär­vel­le, tuntee, ettei se enää ole järvi. Kainuun meri on portti, joka laskee soutajan lävitseen tai sitten sulkee tien.


Oulujoki oli maineikas lohijoki. Lohi nousi Emäjoella Sei­te­noi­kean kuohuihin ja Hy­ryn­sal­men Lie­te­jo­keen, mutta ei il­mei­ses­ti jostain syystä Hy­ryn­jär­ven ylä­puo­li­siin koskiin. Ka­jaa­nin­joel­la lohen nousu tiet­tä­väs­ti pysähtyi Äm­mä­kos­ken rajuun kön­kää­seen. Nykyisin Me­ri­kos­ken kalatien kautta lohella on pääsy ne­li­sen­kym­men­tä ki­lo­met­riä Monttaan asti, josta se unelmoi noususta ylöspäin takaisin entisille Kainuun hää­si­joil­leen.


Tervan virta oli Oulujoki lat­va­reit­tei­neen. Vesistön ai­nut­laa­tui­nen in­no­vaa­tio oli tervavene, pit­kän­so­lak­ka, notkea jopa 15-16 metrinen kul­je­tus­vä­li­ne. Jopa neljä, viisi tonnia painavana se syöksyi alas kovia koskia. Se oli aikansa huip­pu­tek­no­lo­gi­aa, kom­mu­ni­kaa­tio­vä­li­ne. Vaikka vene oli tyhjempi oli paluu ylös jokea vas­ta­vir­taan raskas mutta sauvoen, soutaen, purjetta apuna käyttäen, väliin rannalta kiskoen riuh­dot­tiin kohti ylävesien ko­ti­ran­taa. Vielä paikoin on jäljellä ter­va­sou­dun mo­nu­ment­te­ja, kivisiä ve­to­möl­jiä, entisajan ra­ken­ta­jien suur­saa­vu­tuk­sia.


Poik­keuk­sel­li­sen hieno on Oulujoen vesistön historia, kun se äärelle pysähtyy. Ikivanha vael­lus­reit­ti kulki Perämeren ja Valkean meren välillä pitkin si­sar­ve­sis­töä Vienan Kemijokea. Vielä kau­em­mak­si ylettyvät ve­si­rei­tit, Vie­nan­joel­le, Volgalle, Kaspiaan, silk­ki­tiel­le… On se ollut sotaväylä, tuhon ja tulen maisema. So­tauis­kot ja –haapiot ovat täällä uineet kylväen kuolemaa, mutta vielä pidempi ja vanhempi on kaupan, ajatusten, runojen kul­ku­väy­lä. Ka­le­va­lai­nen ja runon virta vesistö on. Lat­va­ve­sien ja Vienan ru­non­lau­la­jil­ta Lönnrot tallensi säkeensä ja loi täällä Kalevalan. Vesistö on Eino Leinon, Isa Aspin ja niin monien ru­noi­li­joi­den virta. Matkailun virta: Imatralta Pun­ka­har­jun Puijon, Kolin kautta Kajaanin koskille ja Vuo­kat­tiin. Lopulta Oulujoen Nis­ka­kos­ken ja Suomen kor­keim­man ja voi­mak­kaim­man kosken, Pyhän lasku oli väkevintä, mitä Suomi saattoi tarjota mat­kai­li­jal­le.


Lopulta Oulujoen ve­sis­tös­tä tuli tiet­tä­väs­ti maailman ra­ken­ne­tuin joki. Oulujoen sähköllä maa nos­tet­tiin ja­loil­leen sodan tuhoista. Mutta näin siitä tuli myös kivun, me­ne­tyk­sen ja surun joki. Ra­ken­ta­mi­sen myötä tämä kuitenkin myös ark­ki­teh­ti Aarne Ervin virta, kauniiden ra­ken­nus­ten sarja jatkuu Py­hä­kos­kel­ta Emäjoen ylä­ve­sil­le asti. Oulujoki ve­sis­töi­neen on myös uudelleen löy­tä­mi­sen, unelmien virta, kohta taas lohen nousun, sen myötä taas suurten ka­las­tuse­lä­mys­ten virta. Kenties aikaa myöten vapaana kuohuvien koskien. Voin väkevästi suo­si­tel­la vesillä vael­ta­mis­ta. Sieltä aukeaa toi­sen­lai­nen Kainuu kuin hä­li­se­vil­tä teiltä: veden rauha, joskus rajut tyrskyt mutta myös kesäyön ää­net­tö­myys, uinuvat aavat ja vaarat, joiden tyköä voi tavoittaa Eino Leinon luon­to­ru­no­jen herkimmät tunnelmat. Mutta varatkaa aikaa ja nöyryyttä; muistakaa kun­nioit­taa koskien ja tuulten voimaa.


Pekka Jurvelin

Lähde: Kainuun luon­to­koh­deo­pas (2005), toim. Jouni Laaksonen

1651440040479_alavirtaan-me.jpg

reitti(at) oulujoenreitti.fi

pekka.jurvelin(at) gmail.com

© Oulujoenreitti