JOEN TARINOITA  


Noi­tuu­des­ta, naisista ja soista

Luin mielenkiinnolla Sanna Keskisen artikkelin Uutispuurossa 1/2011 siitä, miten Ahmaksen runolaulukylään on rakennettu silta Lucian Rusintytär Korhosen muistoksi. Lucia Rusintytär Korhonen ja Reeta Tuomaantytär olivat vuoden 1680 Oulun talvikäräjillä syytettynä noituudesta. Reeta-emäntää syytettiin siitä, että hän oli ky­lä­ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen aikana anastanut papin säkistä öylättejä. Luciaa syytettiin siitä, että tämä oli niitä käyttäen parantanut Reetan tyttären silmät saunassa.


Kumpikaan syytetyistä ei tunnustanut, ja kun myöskään luotettavia todistajia ei löytynyt, Oulun kihlakunnanoikeus lykkäsi jutun kesäkäräjiin. Kesäkäräjillä todettiin, ettei Lucia Rusintytär ole enää vastaamassa syytteeseen. Hän oli kokenut syytteen niin raskaana, että meni metsään ja hirttäytyi. Käräjäpöytäkirjassa kerrotaan, että Lucia oli metsään mennessään laulanut vanhoja loitsurunoja. Lucia Rusintytär jäi historiaan Ahmaksen viimeisenä oikeuteen joutuneena parantajanaisena ja vanhimpana asiakirjoissa mainittuna muinaisrunon taitajana.


Oudot ilmiöt ja muista poikkeavat ihmiset ovat aina herättäneet pelkoa. Menneinä vuosisatoina taikauskolla oli ihmisten maailmankuvassa vankka sija ja monet luonnollisetkin tapahtumat selitettiin noituudella. Noituussyytteitä nostettiin herkästi, ja kymmenettuhannet syylliseksi todetut kokivat tuskallisen kuoleman polttoroviolla tai hirsipuussa.


Uskomus siitä, että salaisen tiedon omaava ihminen kykenee hallitsemaan yliluonnollisia voimia ja aiheuttamaan vahinkoa niiden kautta toisille ihmisille, on luonut pohjan noituuden käsitteelle. Noitauskomuksia on ollut kaikissa kulttuureissa kautta aikojen ja noituuden pelko on ajanut ihmisiä historian saatossa lukemattomiin henkirikoksiin.


Valtaosa noituudesta syytetyistä oli naisia. Syytetyt naiset olivat pääsääntöisesti nuoria; iältään 14–44-vuotiaita, mutta tuomion saaneet olivat tätä keskimääräisesti vanhempia. Tämä ilmeisesti johtui siitä, että esivalta oli antanut ohjeen teloittaa ensisijaisesti vanhoja ja paatuneita noitia, jotka olivat harjoittaneet syntiä jo pitempään. Tämän vuoksi myös lesket olivat teloitetuissa yliedustettuna. Noidan antoi tavallisesti ilmi joku sukulainen ja usein lapsi. Ilmiantaja oli usein myös naispuolinen sukulainen, joka itse oli syytettynä noituudesta, tunnustanut sen ja tämän jälkeen pakotettiin nimeämään muita noitia.


Hieman unhoon jääneen runoilija Impi Kauppilan (1909–1991) ainoassa runoteoksessa Paratiisin valloitus (1947) kuljetaan hämäläisessä maisemassa ja palataan menneisiin aikoihin samalla tuoden tapahtumat nykyhetkeen:


RUNO VUONNA 1630

Repalenuttuni vaihdoin ruiskukkien sineen.
Auringon nousun hetkellä olen
kamaralla maan, roviolla poltettava.
Auringon nousun hetkellä
en kumarra kuvianne.
Ruiskukkien sinessä uskon uniini.


Vapaassa maassa ei ole talonpoikien orjia.
Soihinhaudattujen henki kyntää
rikkaruohoa kyntävät pellot.
Auringon nousun hetkellä olen roviolla poltettava.
Repalenuttuni jo vaihdoin ruiskukkien sineen.


Runo viittaa myös 1600-luvun maailmankuvaan ja siihen miten se ohjasi naisen kohtaloa.


Suo-motiivi toistuu muissakin Kauppilan runoissa joissa historiallinen tapahtuma saa myös uuden sisällön. Suosta muodostuu uuden luomisen paikka, repalenuttu vaihtuu ihanaan feminiinisyyteen, uuteen luomiseen ja paratiisimaiseen olotilaan. Se onkin täydellinen vastakirjoitus kansanperinteen suokuvastolle jossa suo maaduttaa, hajottaa ja tuhoaa. Suo on tuhoava myös L. Onervan Mirdjassa. Mika Waltarin teoksessa Vieras mies tuli taloon ja Irja Sallan Unissakävijässä.


Suomalaisissa kansankertomuksissa kerrotaan että soita, lähteitä, puroja ja jyrkkiä rantoja on käytetty uhraukseen. Kosteikkoihin on jätetty esimerkiksi piikiviä ja tuluksia, ja niitä on käytetty joinakin aikoina myös ei-toivottujen henkilöiden kuten rikollisten teloitukseen ja hävittämiseen. Kosteikkoihin saatettiin upottaa myös aviottomasti syntyneitä tai vammaisia lapsia. Impi Kauppilan runon soihinhaudattujen henki on myös historiallisesti totta. Kansalaissodan aikana haudattiin 18 punakaartilaista Hämeessä Ahveniston soihin.


Tänä päivänä suot ovat kiistanalaisia suojelukohteita, suohon liittyvät mielikuvat ja uskomukset ovat syvällä kult­tuu­ri­pe­ri­mäs­säm­me. Naisista ja noidista kullakin olkoon oma mielipiteensä.


Marjatta Armanto


Luettavaa:

Fyrstén (Armanto) Marjatta. Tuhkimo ja muita noitia. Impi Kauppilan poetiikkaa modernismin murroksessa. Lisensiaattityö. Oulun yliopisto. 2009

Kauppila Impi: Paratiisin valloitus. Otava 1947.

Keskinen Sanna: Ahmaksen runonlaulu alkoi noituudesta 300 vuotta sitten. Uutispuuro 1/2011.

Lars Thomas: Noitia ja noitavainoja.

Melkas Kukku: Historia, halu ja tiedonkäärme Aino Kallaksen tuotannossa SKS. 2006

Oilinki Pekka: Ahmas- runonlaulajien kylä.

Vuoden höy­ry­kir­ja ja sen tekijä

(Haastattelu on alunperin julkaistu Suomen Höyrypursiseura ry:n Korsteeni 2010 -vuosijulkaisussa, ja uu­del­leen­jul­kai­sem­me sen kotisivuillamme Höyrypursiseuran luvalla.)

Kainuun höy­ry­lai­va­his­to­rian takana on Jussi Kivinen (69), Seuramme jäsen, joka eläköityi Kouvolan ho­vioi­keu­den pre­si­den­tin virasta muutama vuosi sitten. Miehen lai­vain­nos­tus on lähtöisin jo lap­suu­des­ta, ja kiin­nos­tus ni­me­no­maan Kainuun laivoihin on perua hänen omis­tuk­ses­saan pitkään olleesta Hyry-laivasta, Hy­ryn­jär­ven ja Kian­ta­jär­ven kul­ki­jas­ta.

Hyryn matkassa 35 vuoden ajan

Hyry onkin "syyllinen" Kainuun höy­ry­lai­va­kir­jan syntyyn. Tämä vuonna 1920 ra­ken­net­tu Oulujoen Uit­to­yh­dis­tyk­sen entinen höy­ry­varp­paa­ja, al­ku­pe­räi­sel­tä nimeltään Uitto VI, oli näet Jussi Kivisen ko­men­nos­sa peräti 35 vuoden ajan. Ollessaan ni­mis­mie­he­nä Hy­ryn­sal­mel­la hän sai vuonna 1971 ser­kul­taan kuulla, että Kian­ta­jär­vel­lä oli myynnissä kaksi laivaa, molemmat entisiä uit­to­yh­dis­tyk­sen varp­paa­jia: Hyry ja Kianta. "Kahden viikon kuluttua Hyry oli minun. Ja sillä me sitten kuljimme Kian­ta­jär­vel­lä puo­len­kym­men­tä kesää." Hyryn entinen omistaja, vuonna 1966 uit­to­yh­dis­tyk­sel­tä aluksen ostanut Heikki Kivijärvi oli muuttanut vanhan höy­ry­aluk­sen die­sel­käyt­töi­sek­si.


Kaikkiaan noin 50 ki­lo­met­riä pitkiä Kian­ta­jär­vi tarjosi lai­vai­luun muutamia reit­ti­vaih­toeh­to­ja, vaikka Ruh­ti­nan­sal­meen ra­ken­net­tu silta estikin Hyryn pääsyn Jun­tus­ran­taan. Järven väylät olivat osin vii­toi­tet­tu­ja, mutta me­ri­kort­tia tai sen ta­pais­ta­kaan ei siihen aikaan ollut. Muu­ta­mas­sa kesässä järvi tuli kuitenkin lähes ”Ioppuun ajetuksi", ja Jussi kaipasi suu­rem­mil­le vesille.


Se toteutui vuonna 1976. Tuolloin Hyry nos­tet­tiin lavetille pyörien päälle, samassa Hau­ki­pe­rän rannassa, jossa se oli keväällä 1945 Kian­ta­jär­veen laskettu. Suuntana oli Saimaa, tarkemmin sanottuna Uimaharju Pie­lis­joen varrella. Jussi oli näet siirtynyt sitä ennen Enon ni­mis­mie­hek­si. Siirto oli melkoinen operaatio. "Ei ollut ajettu kuin 50 metriä rannasta, kun meni en­sim­mäi­nen pu­he­lin­tolp­pa." Toki Jussi oli ajanut tämän 300 ki­lo­met­rin siir­to­rei­tin etukäteen ja sel­vit­tä­nyt kaikki kuorma-auton lavetille pys­ty­te­tyn korkean kuorman tiellä olevat esteet, mutta tätä en­sim­mäis­tä eivät au­to­mie­het in­nois­saan huo­man­neet. "Onneksi se jäi matkan ainoaksi va­hin­gok­si."


Hyry kulki joka puolella Saimaata Jussin ja hänen lä­heis­ten­sä ahkerassa käytössä 30 vuoden ajan. Aluksi toi­mit­tiin Ah­ve­ni­sel­ta käsin Pie­li­sel­lä, mutta laivan ko­ti­sa­ta­mat vaih­te­li­vat, kun Jussi siirtyi työ­pai­kas­ta toiseen. Kuopiossa Hyry ehti olla pisimpään Jussin ollessa siellä töissä ho­vioi­keu­des­sa. Kuopion vuosina Hyryn tal­veh­ti­mis­pai­kak­si vakiintui Konnuksen vanha kanava, jota käy­tet­tiin sittenkin kun Jussin ja Hyryn ase­ma­pai­kat olivat siir­ty­neet ete­läm­mäk­si. Lähes kaikki Saimaan reitit ajettiin, Vuolteen ja Ku­kon­har­jun kanavia myöten, "mutta Runnilla ei tullut käydyksi". Pimeässä ajoakin tuli har­ras­te­tuk­si, "se oli mie­len­kiin­tois­ta, mutta varsinkin aluksi haas­teel­lis­ta, niin kuin nykyään tuntuu olevan tapana sanoa".


Tämän vuo­si­tu­han­nen puolella laivailu rupesi jäämään vä­hem­mäl­le, etenkin kun vaimon kiin­nos­tus asiaan alkoi hiipua. Vuonna 2006 Jussi sitten teki lo­pul­li­sen ratkaisun ja myi Hyryn. "Välillä ke­sä­ai­kaan tulee haikea mieli, mutta näin syksyn tullen ei sinne Saimaalla enää niin vahvasti kaipaa."

Lai­vae­sit­tees­tä vuoden höy­ry­kir­jak­si

Jo laivaa os­taes­saan Jussi kiin­nos­tui Hyryn aiemmista vaiheista ja alkoi niitä selvittää ta­voit­tee­naan tehdä pieni esit­te­ly­vih­ko­nen aluksesta. Kävi kuitenkin, niin kuin eräiden muit­ten­kin "lai­vae­sit­tei­den" kanssa: hanke laajeni, syntyi kirja ja vieläpä samalla koko maakunnan höy­ry­lai­va­lii­ken­teen kattava.


Jussi älysi aloittaa laivaansa koskevien tietojen tal­len­nus­työn vanhojen lai­va­mies­ten haas­tat­te­luil­la. "Eino Kela, Hyryn pit­kä­ai­kai­nen päällikkö Kian­ta­jär­vel­lä, oli heti alussa suureksi avuksi niin vanhoja asioita muis­tel­les­saan kuin myös toisten lai­va­mies­ten löy­tä­mi­ses­sä." Ja niitä löytyi: kirjaan tietoja ja kuvia an­ta­nei­den hen­ki­löi­den luet­te­los­sa on yli 200 nimeä! Kuten Jussi itsekin myöntää, olisi muis­titie­don ke­rää­mi­nen vaikeaa, jos vasta nyt ryhtyisi työhön: niin moni hänen haas­tat­te­le­mis­taan hen­ki­löis­tä on jo ta­voit­ta­mat­to­mis­sa.


Intoa "esitteen" tekoon tuli lisää, kun Jussi onnistui vuonna 1981 löytämään Hyryn pii­rus­tuk­set ELKA:sta, jonka en­sim­mäi­nen asiakas hänestä samalla tuli. Muutenkin arkistot ovat olleet suureksi avuksi lai­va­kir­jan teossa; eivät kui­ten­kaan aina siinä määrin kuin Jussi olisi toivonut. "Uit­to­yh­dis­tyk­sen ja sen si­sa­ryh­tiön Osa­keyh­tiö Uit­to­ka­lus­ton sekä Kajaani-yhtiön ar­kis­tois­ta löytyi yhtä ja toista, muttei ai­noa­ta­kaan lai­va­päi­vä­kir­jaa. Mat­kus­ta­ja­lai­vava­rus­ta­mo­jen ar­kis­tois­ta ei kovin paljon tietoja herunut; Ou­lu­jär­ven keskeisen yhtiön arkisto on kateissa." Uit­to­yh­dis­tyk­sen his­to­rii­keis­ta löytyi jonkin verran tietoa, samaten paikallis- ja muista his­to­riois­ta, mutta laajemmat kir­joi­tuk­set ni­me­no­maan laivoista ja niiden kul­ke­mi­sis­ta jäivät Jussin mukaan melko vähiksi. Tosin kyllä "kir­ja­tie­toa" on tarvittu ja myös käytetty, sen todistaa kirjan si­vu­kau­pal­la jatkuva läh­de­luet­te­lo. Sopiikin ihmetellä, niistä ihmeestä kaikki mukana olevat julkaisut on löydetty!


Sa­no­ma­leh­det olivat muis­titie­don ja ar­kis­to­jen ohella tärkeä lähde Kainuun höy­ry­lai­vo­jen vaiheiden sel­vit­te­lys­sä. "Ne ovat olleet iso apu. Ny­ky­ään­hän vanhimmat lehdet vuoteen 1910 saakka pystyy lukemaan netistä, mutta ai­kai­sem­min kaikki piti lukea mik­ro­fil­meil­tä, niin kuin nytkin sataa vuotta nuoremmat lehdet. Lu­ke­mat­to­mat ovat ne tunnit, jotka olen istunut kir­jas­tos­sa mik­ro­fil­me­jä lukemassa, mutten turhaan. Vanhoissa lehdissä on vielä sekin hyvä puoli, että niissä asiat ker­rot­tiin elävästi ja re­hel­li­ses­ti, sanottiin suoraan nimiä myöten."


Kuten muukin historian tutkimus, myös lai­va­his­to­ria on erään­lais­ta sa­la­po­lii­si­työ­tä: pitää penkoa kaikkea man­dol­lis­ta, eikä koskaan voi tietää niitä löytyy. "Mutta se on myös pal­kit­se­vaa, kun löytää jostain sa­no­ma­leh­des­tä tai ar­kis­to­pa­pe­reis­ta esi­mer­kik­si aivan uuden lai­van­ni­men. Ja vielä hienompaa, kun jostain löytää kuvan sel­lai­ses­ta laivasta."

Alus­tie­to­jen ohella lai­va­ku­vat ovatkin muo­dos­ta­neet ison jäl­ji­tys­työn. Lähes kaikista laivoista Jussi on­nis­tui­kin löytämään edes jon­kin­lai­sen kuvan tai pii­rus­tuk­sen. "Kainuun museo oli varsinkin alussa tärkeä kuvalähde, mutta myös monet arkistot sekä yk­sit­täis­ten ihmisten ko­tial­bu­mit ja pii­ron­gin­laa­ti­kot ovat olleet suureksi avuksi. Kuvia on pitänyt metsästää Austra­lias­ta saakka; joskus niitä on pul­pah­ta­nut esiin hyvinkin yl­lät­tä­väs­ti. Esi­mer­kik­si vasta lop­pusuo­ral­la sain kuvan pienestä Kajaani II:sta höy­ry­käyt­töi­se­nä; sellaista ei minulla ollut ai­kai­sem­min. No, tietysti nyt, kun kirja tulee mark­ki­noil­le, uusia lai­va­ku­via tulee varmaan tarjolle."


"Sa­la­po­lii­si­työ" tuottaa usein yl­lä­tyk­siä si­vu­juon­tei­neen. Hyvän esimerkin tarjoaa Jussi Kivisen Sota-ar­kis­tos­ta löytämä maininta Kiannan lai­vu­ee­seen kuu­lu­nees­ta, Vienan Karjalan järvillä höy­ryn­nees­tä Lainasta (ex Svea). Mikä Svea? Kesken Kainuun laivojen tut­ki­mus­ten Jussi innostui sel­vit­tä­mään Svean ja muiden Pohjois-Vienan höy­ry­lai­vo­jen vaiheita. Tulokset saimme lukea pie­neh­kö­nä mutta hienona ja tosi mie­len­kiin­toi­se­na Svea-kirjana, jonka Seura julkaisi neljä vuotta sitten.

Uutta tulossa?

Höy­ry­pur­si­seu­raan Jussi liittyi vuonna 1990. "Luin jostain, että oli il­mes­ty­nyt Korsteeni-niminen julkaisu, ja onnistuin saamaan sen käsiini tuttavani Ilkka Juvan kautta. Hän asui silloin Mik­ke­lis­sä niin kuin minäkin. Var­maan­kin Ilkan suo­si­tuk­ses­ta pääsin sitten Seuran jäseneksi, Kors­tee­nin in­nos­ta­ma­na."

Entä nyt kun kirja on valmis, mitä seu­raa­vak­si? "Ei mitään suurempaa ole vireillä, mutta pari juttua tein tähänkin Kors­tee­niin. Kuopion lä­hi­ve­sil­le 1865 il­mes­ty­nyt Lilli kiin­nos­taa, samoin muut sen seudun pienet al­ku­lai­vat. Katsotaan..."


Korsteeni 2010 / Esko Pakkanen

Jussi Kivisen kii­tos­pu­he, Joen juhla 2011

1655759700498_jkivinen-me.jpg

Vuoden 2010 ve­sis­tö­te­ko­pal­kit­tu Jussi Kivinen

Arvoisat Oulujoen reitti ry:n edustajat, hyvä juhlaväki!

Viime helmikuun alussa sain yl­lät­tä­vän puhelun. Yh­dis­tyk­sen­ne hal­li­tuk­sen jäsen Aulikki Piirainen ilmoitti, että minulle oli päätetty myöntää Vuoden 2010 ve­sis­tö­te­ko -palkinto. Pe­rus­tee­na oli Suomen Höy­ry­pur­si­seu­ran viime joulun alla jul­kai­se­ma kirjani Höyryä Kainuun vesillä. 140 vuotta Kainuun höy­ry­lai­va­his­to­ri­aa. Olin – tottakai – hyvin iloinen tuosta il­moi­tuk­ses­ta.


Olisin tietysti kovin mie­lel­lä­ni tullut mukaan tähän juh­la­ti­lai­suu­teen, mutta va­li­tet­ta­van yh­teen­sat­tu­man vuoksi se ei ollut mah­dol­lis­ta. Kirjan jul­kai­si­ja­na kun­nia­mai­nin­nan saaneen Suomen Höy­ry­pur­si­seu­ran edustaja on kuitenkin lu­pau­tu­nut puo­les­ta­ni esit­tä­mään tämän pu­heen­vuo­ron.


Haluan läm­pi­mäs­ti kiittää Oulujoen reitti ry:tä nyt jul­kis­te­tus­ta mer­kit­tä­väs­tä pal­kin­nos­ta. Olen todella iloinen ja kii­tol­li­nen siitä, kirjani on katsottu Vuoden ve­sis­tö­te­ko -palkinnon ar­voi­sek­si.


Muutama sana kirjan syn­ty­his­to­rias­ta. Muutin 40 vuotta sitten – vappuna 1971 –Hy­ryn­sal­mel­le, Oulujoen reitin varrelle. Jollei niin olisi käynyt, ei tätä kirjaa olisi syntynyt. Vähän aikaa Kainuussa asuttuani tarjoutui nimittäin tilaisuus toteuttaa nuo­ruus­vuo­sien haave – tai oi­keas­taan vähän enem­män­kin: saatoin ostaa oman laivan, joka oli silloin naa­pu­ri­pi­tä­jäs­sä, Suo­mus­sal­men Kian­ta­jär­vel­lä. Tuo komea järvi tuli tutuksi, kun siellä tällä Hyry-nimisellä laivalla monta kesää lii­kut­tiin.

Hyry laiva

Oli tietenkin mielenkiintoista selvittää, mistä laiva oli alun alkaen peräisin ja mitä sille oli vuosien mittaan tapahtunut. Ajatuksena oli laatia pieni vihkonen laivan vaiheista.

Tässä tarkoituksessa haastattelin aluksi vanhoja laivamiehiä ja -naisiakin. Hyvä on, että aineiston keruu tuli aloitetuksi noilla haastatteluilla, sillä varsin monien osalta se ei olisi enää myöhemmin ollut mahdollista. Samalla kertyi tietoja muistakin Hyrynsalmen reitin laivoista, ja vähitellen harrastus laajeni käsittämään koko Kainuun höyrylaivahistorian.


Parinkymmenen vuoden aikana sain tietoja ja valokuvia suurelta joukolta kainuulaisia ja monilta muiltakin, kolusin arkistoja ja kirjastoja Kajaanissa, Oulussa, Helsingissä ja monella muulla paikkakunnalla. Näin kertyneestä aineistosta rupesin eläkkeelle siirryttyäni kirjoittamaan kirjaa, joka sitten vihdoin viime vuonna valmistui. Kun työ oli täysin harrastusluonteista ja mieluista, työmäärä ei tuntunut kohtuuttomalta, vaikka se melkoinen olikin.


Olen hyvin kiitollinen kaikille haastatelluille ja muille, jotka ovat tavalla tai toisella edistäneet kirjan syntymistä. Kirjan valmiiksi saattaminen toteutui, kun maamme keskeinen höyrylaivaperinteen vaalija Suomen Höyrypursiseura otti sen julkaistavakseen ja kun Metsämiesten Säätiö, Rannikko- ja Sisävesiliikenteen Säätiö sekä Suomen Uit­to­pe­rin­neyh­dis­tys tukivat julkaisemista apurahoin.


Kirja jakaantuu kahteen pääosaan: alkupuolisko on tavallaan "yleinen osa". Siinä esitellään Oulujoen vesistö, kerrotaan Kainuun vanhoista kulkuyhteyksistä, koskien perkaamisesta ja ensimmäisistä höyrylaivoista, mat­kus­ta­ja­lai­vay­ri­tys­ten toiminnasta ja puutavaran uitosta ja monista muista asioista. Kirjan jälkipuoliskossa on jokaisesta Kainuussa höyrynneestä laivasta oma jaksonsa. Kaikkiaan Kainuun järvillä on kulkenut lähes 50 höyrylaivaa.


Kirjan lopulla on erilaisia luetteloita. Haastateltujen ja kuvia lainanneiden luettelossa on noin 200 nimeä ja kirjassa mainittujen henkilöiden hakemistossa lähemmäs 900 nimeä. Jokainen löytää sieltä ainakin muutaman tutun nimen!

Vielä kerran: parhaat kiitokset Oulujoen reitti ry:lle arvokkaasta palkinnosta – sekä onnea ja menestystä yhdistykselle sen tärkeässä työssä tämän upean vesistön hyväksi!


Jussi Kivinen


Runot -joen tarinat

Eeva Kilven romaanissa "Unta vain" päähenkilö Anna-Maria tekee havaintoja luonnosta metsämökillään ja huomaa myös olevansa vuoropuhelussa luonnon kanssa:

– Hän alkoi pitää puhetta itselleen ja hänestä tuntui, hän oli varma siitä, että kaikki elolliset ympärillä kuulivat sen ja kuuntelivat häntä kuin Väinämöistä, vaikkei hän päästänyt äännähdystäkään.–

Oma vuoropuheluni joen kanssa on päivittäistä ihmettelyä .Oulujoki merkitsee minulle kotia rantoineen, tutkimusretkiä luontoon, kulttuuriin ja myös itseen. Joki on minulle kirjoittamisen ja luonnon tarkkailun maisema, koettu ja eletty paikka. Yksinomaan vuodenaikojen vaihtelu saa maiseman ja sen kokemuksen vaihtumaan. Lisänsä tuovat rakentaminen, liikenne, ihmisten, eläinten ja koneiden äänet. Pauli Tapani Karjalainen on kirjoittanut: "Jos ihmisellä on koti, se on kai siellä missä hän ymmärtää ympäristönsä." Minun maisemani risteytyy urbaaniin jokimaisemaan ja suistoon, lähelle joen ja meren yhtymäkohtaa. Oulujoen ranta on myös ollut paikka, jossa elämän suunta on muuttunut, hyvässä ja pahassa. Vesistön äärellä voi olla myös olla eksyksissä ja kokea vierautta. Muistot, kokemukset ja odotukset ovat osa jokea ja mielenmaisemaani.


Olen etsinyt naisten kirjoittamia runoja Oulujoen vesistöstä.. Mitä on kirjoitettu Isa Aspin jälkeen? Naisten kirjoittamat runot ovat hiljaisuudessa, pöytälaatikoissa ja ehkä unohdettujakin. Niiden löytyminen rikastaisi Oulujoen tarinoita. Ne voivat lisätä ja muuttaa joen kirjoitettua historiaa, jonka tulisi olla täydentävää ja ymmärrystä lisäävää. Omista kätköistäni löysin yliopiston runopiirin jäsentemme runoja, kymmenen vuotta sitten kirjoitettuja, mutta edelleen koskettavia. Jonakin kesäyönä olen kirjoittanut näin:


aurinko palaa
läpi yön


unet levottomia ja lyhyitä


joen
hämmentyneessä sylissä välkehtivät
yön silmät
kuin


keskenjääneiden
unien muistot


Ehkä runoja löytyy erilaisten kirjoituspiirien antologioista ja omista kätköistänne. Uusi runo voi olla juuri syntymässä ja odottamassa. Toivon että kaikki runoja kirjoittavat uskaltaisivat lähettää niitä Oulujoen reitin sivuille julkaistavaksi, uskon että jäsenet niitä mielellään lukevat.


Marjatta Armanto
FL, kir­jal­li­suu­den­tut­ki­ja
Oulu
marjattaarmanto(at)gmail.com


Luettavaa:

Karjalainen Pauli Tapani: Topobiografinen paikan tulkinta. Teoksessa Paikka. Eletty, kuviteltu, kerrottu. Toimittaneet Knuuttila, Laaksonen, Piela. SKS 2006.

Kilpi Eeva: Unta vain. WSOY 2007.

Kohise, villi aalto. Isa Aspin runot. Toimittanut ja suomentanut Toivo Hyyryläinen. Minerva 2003.

Koho Satu: Minun tuuleni, minun mereni. Koettu ja eletty paikka Joni Skiftesvikin mar­tin­nie­me­läis­teok­sis­sa. Painotalo Suomenmaa 2008.

Ou­lu­jär­ven me­lon­ta­kes­kuk­sen en­sim­mäi­nen kesä takana

( julkaistu Oulujoen reitin sivuilla 12.10.2010)


Vaalaan, Oulujärven länsirannalle on Vaalan kunnan, Oulujärven Melojat ry:n ja ELY-keskuksen yhteistyönä syntynyt upea melontakeskus, jonka ensimmäinen toimintakesä oli hyvin vilkas. Toimintaa ideoitiin ja markkinointiin leader-rahoitteisessa ke­hit­tä­mis­hank­kees­sa, joka toimii vielä ensi vuoden tavoitteinaan edistää melontaharrastuksen kasvua alueella ja tehdä Oulujärveä tunnetuksi me­lon­ta­har­ras­ta­jil­le.

Oulujärven melojia

Oulujärven melojia Kuva: Sinikka Rantalankila


Satoja ihmisiä kävi tutustumassa melontakeskukseen, ja kymmeniä uusia ihmisiä saatiin vesille kokeilemaan kajakkimelontaa, suurin osa näistä ensikertalaisia! Vaalan kunta hankki investointihankkeen avustamana neljältä eri toimittajalta Oulujärven "merellisiin" olosuhteisiin sopivia kajakkeja, 8 yksikköä ja kaksi kaksikkoa, joita kuka tahansa melonnasta kiinnostunut on tervetullut kokeilemaan. Kajakit ovat kaikki erilaisia, sillä ideana on tarjota myös oman kajakin ostoa suunnitteleville mahdollisuus kokeilla eri malleja ja kokoja alueella, josta kajakkikauppiaat ovat suhteellisen kaukana. Ensimmäiset yksityiset kajakit ovatkin jo löytäneet paikkansa melontakeskuksen kanoottitallista, seura on saanut uusia jäseniä, maanantaimelontojen retkille osallistui kerta kerralta enemmän ihmisiä ja melontaa on tehty harrastuksena tunnetuksi.

Kajakkirivi Oulujärven rannalla

Melontakeskuksessa järjestetään jälleen kesällä 2011 melontaan tutustumista, melontakoulutusta, ohjaajakurssi ja muita tapahtumia. Elokuun ensimmäisenä viikonloppuna järjestettävästä "Vaalasta Vesille" – tapahtumasta on tarkoitus saada aikaan vuosittainen Oulujärven melonta-, vesistö- ja retkeilyharrastusta esittelevä ja edistävä tapahtuma, jonne toivotaan ensi kesänäkin tervetulleiksi kanootti- ja me­lon­ta­va­rus­te­kaup­piai­ta, melontaretkien järjestäjiä, harrastajia ja yhteisöjä, sekä esittäytymään että myymään palvelujaan.


Hanke käyttää tiedotuskanavanaan Oulujärven Melojat ry:n sivuja sekä facebookia. Näille sivuille päivitetään jatkuvasti tietoa hankkeen tapahtumista, retkistä ja kuulumisista.

Tervetuloa Oulujärvelle, Kainuun Merelle!


11.10.2010 Oulujärven Melontakeskus -hanke, Vaalan kunta, Lehdistötiedote / Suvi Tauriainen

Eräs hieman unohtunut kir­jai­li­ja ja hänen Merikoski -aiheinen runo Oulun  300 -vuo­tis­juh­la­jul­kai­sus­sa vuonna 1905

Oulun lyseon kasvatiksi ja 'oululaiseksi' kirjailijaksi voidaan mieltää myös Rafael Zacharias Engelberg (1882-1962). Vielä muutama vuosikymmen sitten hänen nimensä löytyi kaikista tietosanakirjoista vaivattomasti, mutta yhtäkkiä hän sitten katosi yleisestä tietoisuudesta. Suomen kirjailijat -teos (1993) paljastaa Engelbergin Pulkkilassa syntyneeksi maan­vil­je­li­jän­po­jak­si, joka kävi Oulun lyseota hieman ennen V. A. Koskenniemeä - tuossa 1800-1900-lukujen taitteessa. Ylioppilaaksi hän tuli Oulun Lyseosta 1902.


Nuori Rafael Engelberg - jota ei nimen puolesta aivan heti pulkkilalaiseksi osaa kuvitella - sai kunnian julkaista runonsa 'Merikoski' vuonna 1905 ilmestyneessä juhlajulkaisussa: 'Oulun muistoksi 1605-1905' (Kalevan uusi kirjapaino, hinta 75 penniä). Tämä nykynäkökulmasta hieman 'ontuvaniminen' 300-vuotisjuhlateos oli pieni pettymys. Siitä löytyvät toki kunnialliset artikkelit kaupungin perustamisesta, linnasta, tulipaloista, kouluista, Oulujoesta ja - pororaidoista. Vuoden 1905 juhlateoksen 23:sta sivusta peräti kuusi kuluu 'vankilasaarnaaja Hedbergin kilvoitusta' julistavan Mauno Rosendalin hurskasta paatosta uhkuvaan, tunnustukselliseen artikkeliin...


Hedberg ei ole Oulun historian kannalta niin mahtava henkilö, että moinen olisi ollut tarpeen. Ennemmin taisi olla kyse tunnetulle opettajalle ja ylen hurskaalle itsenäisyysmies Rosendalille osoitetusta suosiosta; kaikki mitä hän kirjoitti, otettiin kunnioittaen vastaan, vaikka se olisikin ollut 'hieman asian vierestä'.


Teoksen viimeinen kirjoitus on kuitenkin Rafael Engelbergin runo 'Merikoski':


Laulaa jylhää lauluansa
Merikoski, vaahtovuo.-
Maat ja mannut yöhön peittyy,
Suomi on kuin suuri suo.


Suomi on kuin rimpi, jossa
Maatuu yksin puu,
Jossa kaikki ruoste raiskaa,
Usvan alle ummehtuu.-


Laulaa jylhää lauluansa
Merikoski, vaahtovuo.-
Kavahtakaa, Pohjan miehet...
Kuulkaa, kuulkaa laulu tuo!


Rafael Engelberg ei ollut 'nälkäkirjailija', vaan akateemisten opintojen jälkeen hän toimi teatterimiehenä, toimittajana sekä Helsingin Sanomissa että Suomen Viestissä ja Hengellisen Työn päätoimittajana ja lisäksi Kouluhallituksen virkamiehenä. Hän ehätti Työväenopistojen liiton ja Suomalaisuuden liiton sihteeriksikin. Tohtoriksi hän väitteli 1914 Kalevalan sisällöstä ja rakenteesta. Engelberg julkaisi runokokoelmia, kansatieteelllisiä teoksia ja varsin tunnetut teokset Amerikan suomalaisten elämästä (1944 ja 1949). Engelberg sai kanslianeuvoksen arvon vuonna 1952, mutta jotenkin hän tuntuu nykyisin olevan unholassa.


Tuolloinen nuori Helsingin Sanomain toimittaja sai siis kunnian kirjoittaa Oulun 300-vuo­tis­juh­la­jul­kai­suun oheisen Merikoski-runon. Siinä voi havaita piiloviestejä Suomen tilanteesta ve­nä­läis­tä­mis­ter­ro­rin puristuksessa. Tai - ennemminkin vaikuttaa, että Merikoski tarjosi vain sopivan 'kulissin' kulttuuriselle ja isänmaalliselle kommentille. Siinä määrin itse koski tuntuu runossa toissijaiselta. 'Maatumiseen, ruosteeseen ja usvan alle ummehtumiseen' kätkettiin muodollisesti ankarat tunnot Venäjän sortovaltaa kohtaan. Onnistuneesti, sillä - kaikesta päätellen lähes lukutaidoton tai ainakin venäläiseen 'soromnoo-tyyliin' hosuva - sensuuri hyväksyi teoksen 8. huhtikuuta 1905!


Markus H. Korhonen

(8.9.2010)

Lohen tilanne on erittäin huo­les­tut­ta­va

6.9.2010 Oulujoen reitti ry, Mediatiedote

Tornionjoen lohen paluu sukupuuton partaalta viime vuosina ja poikastuotannon nousu korkealle tasolle on hyvin iloinen asia. Se on menestystarina eurooppalaisessa ja maailmanmitassa, kertoi Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Jaakko Erkinaro Oulussa. Itämeren ajoverkkokiellon odotettiin tuovan uuden nousun lohimäärissä Pohjanlahteen laskeviin jokiin. Odotukset olivat suuret, mutta niissä on kuitenkin nyt tyystin petytty. Tornionjokeen nouseva lohimäärä putosi puoleen viime vuodesta. V. 2009 jokeen nousi 32 000 lohta, mutta tänä vuonna vain 16 000. Kaikkein huolestuttavinta tulevaisuuden kannalta on se, että yhden merivuoden pikkulohien määrä putosi 5400 lohesta peräti 1000 pikkuloheen.

1655760705054_eiko_365-me.jpg

Tutkimusjohtaja Jaakko Erkinaro alustaa


Jaakko Erkinaro on erittäin huolissaan lohen tilanteesta. Lohen palauttaminen Kemi/Ounasjokeen, Iijokeen ja Oulujokeen on ajautumassa umpikujaan. Iijoella saatiin pyydetyksi ylisiirtoja varten vain 30 lohta, joista ainoastaan kaksi oli naaraslohta.

Erkinaron mielestä on tehtävä kaikki mahdollinen, jotta luonnonlohikannat vahvistuisivat. Laitoksissa kasvatettavan istutuslohen varaan ei enää voida laskea juuri mitään.

1655760758443_eiko_371-me.jpg

Tuleva kalatutkija?


Miksi lohimäärät ovat romahtaneet? Eteläisellä Itämerellä ajosiimapyynti on lisääntynyt rä­jäh­dyk­sen­omai­ses­ti, nelinkertaiseksi. Esim. puolalaisten pyynti on kasvanut parissa vuodessa 20-kertaiseksi. Tämän näyttää korvanneen täysin aiemman ajoverkkopyynnin. Saalismääriä ei raportoida. RKTL:n tutkijoita vastaan on hyökätty, että he levittävät huhuja. Tiedot ajosiimapyynnin lisääntymisestä ovat kuitenkin peräisin asianomaisista maista, kansainvälisen me­ren­tut­ki­mus­neu­vos­ta virallista tietoa.


Oulujoen reitin järjestämässä Eikö lohi palaa? -tilaisuudessa esitelmöinyt Jaakko Erkinaro kiteyttää ihmisen vai­ku­tus­mah­dol­li­suu­det. On vaikeaa jopa mahdotonta vaikuttaa lyhyellä aikavälillä Itämeren tilaan ja lohen kasvuympäristöön. Ainoa mihin voidaan vaikuttaa on kalastuksen säätely. Lohi on onneksi hyvä reagoija myönteisiin muutoksiin ja se on tehokas lisääntyjä. Jos kalastuksen säätelyllä annetaan lohelle mahdollisuus, positiiviset muutokset voivat olla nopeita.

1655760864214_eiko_372-me.jpg

Keskittyneesti kuulolla


Ka­la­ta­lous­suun­nit­te­li­ja Pirkko-Liisa Luhta vertasi Iijoen tyhjillään olevia poi­kas­tuo­tan­toa­luei­ta miljoonanavettaan, jota on pidetty huippukunnossa puoli vuosisataa. Vain tyhjänä ja vailla tuottavia ja poikivia lehmiään. Tällaista luonnonvarojen tuhlausta ei pitäisi enää nykyaikana tapahtua.


Tornion- ja Muonionjokiseuran puheenjohta Kalervo Aska muistutti siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että lohi on jokinen luonnonvara. Lohi syntyy vain joessa ja käy meressä ruo­kai­lu­vael­luk­sel­laan palaten jokeensa kutemaan. Nyt käytetään miljoonia euroja täysin tuottamattomiin lai­tos­poi­ka­sis­tutuk­siin. Mutta jos Tornionjokeen pääsisi nousemaan riittävästi emokaloja, se tuottaisi miljoonia poikasia – aivan ilmaiseksi.

1655760916357_eiko_362-me.jpg

Kalervo Aska (etualalla) Tornionjoelta valmistautuu puheenvuoroon


Projektipäällikkö Esa Laajala korosti, että myös Oulujoella lohen palauttaminen on romuttumassa, kun lohia ei juurikaan enää palaa mereltä jokisuulle. Lastenlääkäri ja kirjailija Pekka Jurvelin kertoi, ettei näe mitään muuta mahdollisuutta lohen palaamiseen jokiin kuin Itämeren lohenkalastuksen keskeyttäminen viideksi vuodeksi. Vain näin voidaan eteläisen Itämeren räjähtänyt salakalastus ajosiimoilla saada kuriin. Rannikon lohenkalastajille on korvattava menetykset. Luonnonlohen ongelma on Jurvelinin mukaan korkea dioksiinipitoisuus. "Olisi skandaali, jos Suomi näissä olosuhteissa edes hakisi EU:lta poikkeuslupaa luonnonlohen kaupallisen pyynnin jatkamiseen!"

1651440040479_alavirtaan-me.jpg

reitti@oulujoenreitti.fi

pekka.jurvelin@gmail.com

© Oulujoenreitti