Vaiettu joki -kirjan kirjoittaja Pekka Jurvelin souteli aikoinaan alavirtaan ensin Kuhmosta Vartiuksesta Itärajalta Sotkamon reittiä alas Oulujärvelle ja edelleen merelle. Pari vuotta myöhemmin hän sitten souti pohjoisesta Hyrynsalmen reitin aina Peranganjoen latvoilta Kuusamosta merelle asti. Noiden yksinäisten soutujen innoittamana ja joen "valtuuttamana" hän sitten kirjoitti Vaiettu joki -kirjan, joka ilmestyi 2002. Kirja kertoo tarinan ensimmäisestä pitkästä soudusta Kuhmosta, Kainuun saloilta merelle.


Tämä matkakertomus on Pekka Jurvelinin Vastavirtaan -soudulta v. 2004. Hän lähti toukokuun lopulla Hailuodosta yli meren Oulujokisuulle, ylös Oulujärvelle, Emäjokea Kiantajärvelle. Syyskuu oli jo saapunut, kun hän lopetti matkansa jossakin Hossanjoen vesistön ylimmillä latvoilla.


Jurvelin halusi pitkällä, vaivalloisella matkallaan päästä tuntemaan, miltä tuntuu lohesta nousu ylös häävesille tai entisestä tervansoutajasta paluu pitkää taivalta vastavirtaan, kovia koskia ylös, poikki järvenselkien kohti kotimaisemia Ylä-Kainuussa, pian Kuusamossa.

24.5.2004 Nuojualla - kaksi yötä lähtöön

Se alkaa kohta. Soutu. Kaksi yötä lähtöön. Aurinko laskee Nuojuanlammen taakse. Oulujoki virtaa tulvassa luoteeseen kuten aina. Hailean oranssi iltataivas kuvastuu veden pyörteissä. Pitkä sadekausi näyttää päättyneen ainakin hetkeksi. Metsä vaikenee. Vain laulurastas tapailee kertosäkeitään ja tietenkin punakylkirastas, yön ahkeroitsija. Lehtokurppa kiertää kierrostaan, kuiskuttelee iltaan.


Kokoilen varusteita. Aina jokin on hukassa. Lähteminen on vaikeaa. Ystävä kysyi puhelimessa, pelottaako. "No, vähän!" Pelkäänkö enemmän Perämeren aaltoja, Oulujärven puhureita, Hossanjoen koskia, yksinäisyyttä vai sitä, etten löydä sanoja? Niitä taas lähden etsimään.


Vene näyttää vähän vuotavan. Ei liikaa. Oulujoen ylimmän sivujoen, Kutujoen koskenlasku viime viikonloppuna oli veneellekin koettelemus. Tulva ei ollut korkea ja alkumatkasta kivet kolisivat. Epävarmuus kävi jo päälle, ovatko koskenlaskutaitoni jo rapistuneet. No, loppumatka oli sitten jo enemmän laskemisen juhlaa! Pitkiä, vauhdikkaita koskia ja välillä rauhaisia nivavesiä. Oulujoelle asti. Viimeisessä, Autionkoskessa kokeilin, millaista on vetää venettä ylös melkoisen tuimaa koskea. Raskasta.


Kuulostelen Perämeren säätietoja. Kovaa pohjoisen puoleista tuulta. Tyyntyykö perjantaiyöksi? Onnistuuko soutu Hailuodosta?

Millainen levottomuus on jo vallannut lohet Itämerellä? Ovat varmaan alkaneet liikehtiä. Sain Espanjan lo­hi­jo­ki­kon­fe­rens­siin pari viikkoa sitten tiedon, että Simojoen kalapaikastani oli saatu ensimmäinen nousulohi, kirkas, 70-senttinen. Kirsilohi? Tosi juttuko?

Sunnuntai 30.5.2004

Luen ystäväni luona Oulun Raksilassa sunnuntaiaamun ajattelun käynnistämiseksi ensimmäisen luvun Kiven Seitsemän veljestä -teoksesta ja alan muistella merimatkaa Hailuodosta.


Reikä löytyi. Epävakaiset säät saivat ennusteet kääntyilemään nopeasti. Olin päiväkausia tähystellyt kelejä. Perjantai-aamuna (28.5.) luvattiin yöksi vielä 5-6 metriä sekunnissa pohjoistuulta. Meren ylitys tuollaisessa sivutuulessa soutamalla mahdotonta. Pakkaamiseni kävi verkkaisemmaksi. Mietin Ouluun lähdön lykkäämistä seuraavaksi päiväksi. Laiskansitkeää oli varusteiden kokoon haaliminen.

1651926870376_matkalla-me.jpg

Iltapäivän alussa sattumoisin vilkaisin sääennusteen. Yöksi länsi-etelätuulta 1-2 metriä! Tuli kiire: merituulessa on veneen mentävä reikä ensi yönä.

Ystävät auttoivat. Joku kiikutti merikortin, toinen hankki hätäraketit ja lähti kumppanikseni lauttamatkalle Hailuotoon. Toiset hankkivat majapaikkaa ja muonia, pieniä herkkuannoksia matkalle.


Hailuoto-lautalla kävin komentosillalla kuulostelemassa tuoreimpia säätietoja. Melko tyyntä näyttää olevan luvassa mutta epävakaista. Kapteeni ja hänen viehättävä työtoverinsa, nuori nainen, olivat ystävällisiä mutta katselivat vähän epäillen venettäni ja minua. Tarinatuokion jälkeen he toivottivat onnea soutumatkalle ja lupasivat seurata matkapäiväkirjaa. Hinaaja Alpon matkaa Normandiaan he olivat seuranneet tiiviisti.


Eräs ystävä lämmitti Luodossa savusaunan, jonka hehkeän ilmavassa lämmössä tapahtui varmaan tuo välttämätön siirtymäriitti stressaantuneen kiireisestä arkielämästä joelle, matkalle, jolla kiireen pitäisi vähitellen jäädä pois. Hänen vaimonsa tarjosi ylellisen illallisen, joka venyi aamuyöhön. Pari lasillista Veuve Cliquotia, loistavanmakuista herkkusienikeittoa, täytettyä haukea ja lopuksi tiramisua. Ei ollut kiirettä. Vielä lauttamatkalla tuikean vaahtopääaallokon synnyttänyt tuuli tyyntyi hetki hetkeltä. Samalla lämpötila laski muutamaan asteeseen. Usva nousi lahdelta. Täynnä erinomaista illallista ja savusaunan raukaisemana epäilin jo, pääsisinkö lainakaan Ouluun. Pitäisikö yöpyä jossain välillä, Santosen nokassa tai jo ennen. Mutta muutama kuppi vahvaa kahvia terästi mieltäni, ja venematka alkoi.

1651927051983_lahto-me.jpg

Lähtöpaikka oli paras mahdollinen: vanha luotolaivan satama, Ojanperänlahti. Tämän pidemmälle ei laivalla Oulujokisuulta päästy. Nyt lahti on mataloitunut. Satama siirrettiin jo 20-luvulla ulommaksi. Paikka sai nimekseen ajan toiveiden mukaisesti Petsamo. Nousukausi lupasi hyvää luotolaisillekin.


Ystäväni toivottavat rannalla onnea. He kääriytyvät usvaan, kun etäännyn matalaa lahtea. Pitkä ruovikkoinen niemi on kierrettävä ennen kuin pääsen avovesille. Haluan vierailla Petsamossa, jonne tulin neljäkymmentä vuotta sitten yksinäisellä laivamatkallani. Silloin ensimmäistä kertaa näin joen ja meren yhtymäkohdan ja matkustin aivan itsekseni vanhalla Hailuoto-laivalla aavan merimatkan Luotoon sukuloimaan.


Rapistunut on Petsamon laituri. Istuin viileän hetken, muistelin kerrallista saapumistani tänne ja kuuntelin aamuyön lintuja. Teeret soivat, jokin kerttunen oli jo saapunut ja aloittanut yölaulunsa, kurjet huusivat. Kaupungista näkyvät ulapan takaa vain tehtaiden huiput ja niiden savut.


Petsamosta lahti alkoi pian avautua. Liminganlahden suunnalla maa katosi veteen. Eri puolilta kantautui teeren pulputusta, joka kiihtyi ennen auringon nousua. Kahlaajat ja sorsat heräilivät. Takana Ojanperänlahti verhoutui tiheään usvaan, joka tuntui väliin lähestyvän vaikka soudin sitä karkuun.


Vesi säilyi tyynenä vaikka hetkelliset, levottomuutta herättävät tuulenpuuskat saivat siihen eloa. Vähitellen lahti kävi yhä avarammaksi. Aallokko alkoi herätä eloon, tuuli säilyi kuitenkin takapuolella. Siikajoen rannikko, sininen juova kapeni vähä vähältä kunnes näkyviin ilmaantuivat etäällä etummaisen niemen, Tauvon tuulimyllyt. Ne pyörittivät siipiään turhankin virkeästi. Niiden edessä avautui avovesi aina Merenkurkkuun asti.

Maanantai 31.5.2004

Miksi on veneeni aavalla? Minne soudan? Matkani kulkee ylös Oulujokea. Kolmisen kuukautta on minun määrä soutaa. Ylös joen latvoille. Kerätä joen tarinoita. Nousta kuin lohi, kuin kotiin palaava tervasoutaja. Tuntea vastavirta ja pitkä matka.


Ensin Oulujokea ylös Oulujärvelle ja pari viikkoa Kainuun meren tutkimista. Paltamosta nousen Kiehimäjoelle, Ristijärvelle, Emäjoelle, Suomussalmen Kiantajärvelle ja ylös Hossanjokea niin pitkälle kuin veneelläni pääsee. Missä olen elokuun lopussa, en vielä tiedä. En myöskään tiedä, mitä löydän matkallani.


Mutta ylöspäin minun on noustava kuin lohi viettinsä varassa. Ehkä löydän sanoja. Ehkä syntyy seuraava kirja. "Vaiettu joki" -kirjani oli avaus johonkin, jota täytyy jatkaa.


Oulussa kerään voimia, tarinoitakin, tutkin entistä kotikaupunkiani käypäläisen silmin. Vierailen paikoissa, jotka ovat olleet minulle tärkeimpiä. Tarkoitukseni on pysähdellä vesistön varren pitäjissä, edetä kaikessa rauhassa ilman kiirettä. Vaikka merimatkalla tuulten puristuksessa, lyhyessä rakosessa tuli vauhdikkaasti, liiankin.


Huomenna, tiistaina lähden jatkamaan ylös jokea.


Mutta takaisin Luodonselälle. Tuuli alkoi jo nostattaa maininkeja. Ilma virtasi lännestä. Tiesin, jos tuuli voimistuisi ja kääntyisi lounaaseen, saattaisi käydä vaikeaksi. Mutta sininen on avaruus, taivas kirkas. Uhkaava, sakea pilvirintama etelässä on hajonnut, levähtänyt poutapilvien parveksi.


Olen päättänyt, etten vilkuile kelloa, en laske kilometrejä. Soudan vain. Pyrin tasaisten vetojen lähes hypnoottiseen rytmiin. Santosen, Hailuodon pitkän itäisen niemen, entisen saaren ranta liukuu ohi vitkalleen. Pysyn etäällä rannasta. Hiljaista on, jokin yksinäinen lokki purjehtii aavalla. Riutunkarin kalasatamasta kuuluu dieselin hyrinää mutta kalastusaluksia ei näy. Viimein paljastuu Huikku, jonka nokassa Luodon lautta lepäilee päivän rasituksista.

1651927789469_meri-me.jpg

Harkitsen lähtemistä pohjoiseen syväväylälle, varsinaiselle meren Oulujoelle. Luovun ajatuksesta. Joutuisin ehkä sivuaallokkoon. Rajalliset ovat voimatkin. Olen toipumassa pitkällisestä flunssasta. Illalla vihloi pahaenteisesti toista korvaa. Suuntaan siis suoraan kohti Riutunkarin nokkaa, jossa on lautan mantereen puoleinen satama.

Tutkin merikorttia. Matkalla jossain on vedenalainen karikko, vain puolisen metriä vettä. Aallonpohjassa saattaisi kouraista veneen pohjaa. Lasken, että nyt länsituulella on vettä riittävästi. Tähyilen silti tiheästi olkani yli, näkyykö paikallaan pysyviä kuohuja karin merkkinä.

Äkkiä vaaput kouraisevat pohjaan. Olen tullut matalikolle. Kelaan siimat ylös, tärppiäkään ei ole tuntunut. Pohjakosketuksia ei onneksi kuulu.


Saavun vähitellen lauttaväylälle. Ranta lähestyy sivumyötäisestä tuulesta ja rivakasta soutuvauhdista huolimatta hitaasti. Saaren ja mantereen väli ei ole lyhyt. Lautaltakin se vie lähes puoli tuntia.

Saapumiseni herättää rannan asukit. Yksinäinen harmaalokki töräyttää varoitushuudon, ja koko aallonmurtaja rävähtää lentoon. Tiirat, kalalokit, naurulokit, suuret harmaalokit pölisevät pilvenä pään päällä. Purjehdin ohi laiturin ja asetun tuulensuojaan rantahiekalle kahvin keittoon. Linnut vakuuttuvat viimein rauhallisista aikeistani ja laskeutuvat peräpaikoilleen. Ja kahvi on mustaa. Pitää hereillä. Lautta aloittaa kulkunsa. Pari autoa katoavat pian, lautta etääntyy - ja jokin merkillinen yksinäinen, suorastaan erämaan tunnelmaa valtaa paikan ja mieleni. Vaikka kaupungin silhuetti näkyy jo korkeana melkein käden ulottuvilla. Silti matkaa on vielä pitkälti toistakymmentä kilometriä.

Tuuli tyyntyy. Oulunsalon suojassa on jo melkein peilityyni, etäällä aavalla vielä sinerrys aallokon muistona. Voisin leiriytyä saareen ja leikkiä Robinsonia. Ei, tuuli yltyy taas pian. Hetken helteestä huolimatta pääskyset syöksyilevät aivan veden pinnassa. Pujottaudun eteenpäin rannan väylää, poikkean sitten Koivukarin kupeesta koilliseen kohti Kyrönkaria ja syvää vettä.


Kun väylämerkit, punainen Kolmikulma ja vihreä Kyrönkari irtautuvat toisistaan, tiedän olevani syväväylällä. Oulujoella! Vaikka jokivesi virtaa toki luodon salmestakin, on tämä pääväylä. Yhtään venettä ei näy missään vaikka on tällainen huikea aamu, helle suorastaan. Korkkaan juhlan kunniaksi kuohuviinin, kuivaa saksalaista, alkoholitonta. Miksi kaikki alkoholittomat juomat ovat ulkolaisia? Eikö Suomessa osata valmistaa niitä?


Juuri tästä täytyy lohien saapua. Joko ensimmäiset ovat täällä. Meritaimenta on kuulemma saatu jokisuulta poikkeuksellisen hyvin tänä keväänä.


Lohien ja joen kunniaksi!


Merikortista näen, miten Oulujoen merellinen uoma syvenee tässä nopeasti 11- 17 -30 - 53 metriä. Onko allani jääkautinen koski? Olen virralla, vedessä ajautuu heinälauttoja, Oulujoen säännöstelyn ankara vitsaus. Ylävirralla väylät liettyvät, kasvavat heinää ja vedenpinnan ja virtausten rajut vaihtelut saavat ne liikkeelle. Kalastaminen on tässä mahdotonta ja korjaan vaaput ylös. Puunrunkoja ja lankkuja ajelehtii vastaan, ja yritän väistellä niitä.


Tehdas nousee kuin seinä valtavana kompleksina. Pohjoisrannalla suurten öljysäiliöiden joukkio on vallannut saaren nokan. Joen ja meren yhtymäkohta, kaupungin ydinalue on ihmisiltä saavuttamattomissa, kiellettyä aluetta.

Kes­ki­viik­ko 1.6.2004

Taakseni jäi meren joki. Soutaessani kohti jokisuuta ja tehdasta liukui vierelläni viittojen jono. Punaista ja vihreää, yhä enemmän, yhä etäämpänä. Siitä käy suora tie kohti aavaa merta, valtamerten väylä. Monet ovat laivat, jotka ovat kautta aikojen suunnanneet tästä kaukaisiin maihin erilaisine lasteineen.


Eräs viimeisimpiä lähtijöitä on hinaaja Alpo, joka puuhaporukan vuosien uurastuksen jälkeen oli valmis pitkälle matkalle. Määränpäänä on Normandia, suuren maihinnousun juhla. Olihan Alpo siihen ehtinyt osallistua osana valtavaa laivastoa, joka saksalaisten kauhuksi eräänä aamuna täytti koko horisontin.


Vapaiden vesien vartijat” purjehtivat siellä jossain kohti etäistä päämääräänsä Ranskan mailla. Varustajayhdistys Toppilan Pukseeri on toiminut moottorina puo­lus­tus­tais­te­lus­sa, jota on käytä Toppilansalmen sataman pitämiseksi vapaana väylänä. Salmeen on väen väkisin ajettu siltaa, joka tukkisi väylän. Oulu menettäisi telakkansa, eivätkä silloin suuret purjelaivat enää pääsisi merikaupungin perinteiseen satamaan.


Toppilansalmen kautta osa Oulujoesta virtaa mereen. Aikanaan 150 vuotta sitten syystulvassa jokisuulle muodostui valtava jää- ja hyhmäpato, joka nosti suurtulvan. Oulujoen vesimassat tempaisivat väkevällä voimallaan auki Toppilansalmen, jossa oli aiemmin vain vähäinen oja. Katastrofin seurauksena Oulu sai yllättäen uuden syväsataman ja nousuväylä johtavaksi tervakaupungiksi oli auki.

Toppilan Pukseeri on Oulujoen reitti ry:n sisaryhdistys. Molempien unelmana ovat vapaat vesiväylät. Menestystä Alpon miehistölle sen pitkällä matkalla ja turvallista paluuta takaisin!


Tehtaan satamassa odotti lastaustaan upean valkoinen, suorastaan linnun sulavat muodot omaava Miranda. Kai sen linjat muuttuvat vähemmän elegantiksi, kun konttivuoret täyttävät sillan. Toinen kiinnittynyt alus, kemikaaleja kuljettava Arctica oli valkolaivan rinnalla vaatimaton purkki.


Soutelin tehtaan sivua. Valtavan pitkät putkistot, kai satoja metrejä, kulkevat sivullani. Erilaiset savut tupruavat kompleksista. Suljettu allas höyryää joessa. 60-luvulla meri Oulun edustalla teki lähes kuolemaa saasteiden vuoksi. Tilanne on paljon parantunut tiukentuneiden säännösten myötä. Mutta pitkä on matka siihen, että vesi kaupungin edustalla olisi lähelläkään luonnontilaista. Kuulin Hailuoto-lautalla, että tilanne olisi joidenkin tutkijoiden mukaan kehittymässä osin taas huonompaan suuntaan.


Paperia ja mäntyöljyä varmaan tarvitaan. Niiden tuottaminen vain tuon laajuisessa mitassa vaatii äärimmäistä vastuullisuutta, myös ekologisesti.


Toisella rannalla öljysäiliöt katoavat saaren taakse. Kun käännän pääni poispäin tehtaasta, kohtaan suorastaan idyllin. Koskeloiden, valkoviklojen ja lokkien pariskunnat häärivät pesintäpuuhissa. Pajulinnut ja kerttuset soivat tiheässä metsikössä, joka välin on kuin viidakko. Joillakin niistä on varmaan jo munansa rannan kätköissä. Yllättävän korkea hiekkatörmä kohoaa vedestä. Se tarjoaa suojan törmäpääskyille. Puut vihertyvät, aamu lämpenee. Kesän ensimmäinen kukkiva tuomi! Saaren suojassa, aurinkorinteellä se on puhjennut kukkaan, oksien valkeaan tulvaan. Tuomen kukinto on jo kesää. Niiden terälehtien varistessa alkaa tuo liian nopea päivien virta kohti hämäriä öitä.


Pujottelen saarten väylää vastavirtaan. Rannan suojassa virtaus ei tunnu kovin voimakkaana. Linnut eivät pidä lähentelystäni vaan pärähtelevät lentoon. Luonnon idylli säilyy vain, kun suljen silmäni rannalla lojuvilta roskilta ja kaikenlaiselta romulta. Kuin hylätty ja unohdettu on joen uoma.


Eivät ole vielä Oulun veneilijät heränneet kesään. Vain yksi purjevene ui vastaan, iloinen tervehdys kannelta. Pursiseuran satamassakin näyttää kovin hiljaiselta, ei kevään ahkeraa hyörinää.

1651928040404_tuomi-me.jpg

Hartaanselkä vilkkuu edessä Korkeasaaren takana mutta minä suuntaan miedompaan virtaan kohti Pikisaarta, jossa ystävät odottava ja lepopaikka veneelle on luvassa. Pysähdyn hetkeksi. Viestivälineeni ilmoittaa, että Taskisen Juha, norppamies Saimaalta, aikoo liittyä heinäkuussa toviksi seuraani soudulle. ”Oulujoen Odysseus”, hän viestittää kuullessaan soudustani meren yli Hailuodosta.


Äkkiä tajuan, miten koville soutu on ottanut. Takapuoltani en enää tunne, kipu pakaroissa, joka meinasi yltyä sietämättömäksi, on jo kadonnut, tilalle on tullut syvä puutumus ja jäykkyys. Ranteita särkee, selkää vihloo. Mutta olen tullut perille. Kaikesta kivusta huolimatta makea hyvän olon tunne valtaa minut kokonaan.


Matkaa Ojanperänlahdesta taitaa olla pitkälle neljättä kymmentä kilometriä. Jo uskallan vilkaista kelloa. Yhdeksän tuntia olen viettänyt vesillä. Enää en aio tällaista riuhtaisua matkallani. Joella yritän jättää kiireen pois. Vannomatta silti paras, edessä ovat Oulujärven selät ja Kianta, kaikki niiden tuulet. Nyt oli merellä myräköiden välissä reikä ja siitä oli minun mentävä koko vauhdilla.

Tuuli yltyy jo ja saa yltyäkin.

Torstai 2.6.2004 Lähtö Oulusta

Liikkeellä ylöspäin Oulusta. Lepoa kaupungilla ja varusteiden hankkimista. Tallennusvälineitä, yh­tey­den­ot­to­lait­tei­ta, pe­las­tau­tu­mis­tar­vik­kei­ta. Käyntejä tutuissa paikoissa. Pikisaaren-Korkeasaaren kävely: tutut linnut ovat palanneet, tuomet leimuavat kukassa. Hietasaaren sillan pielet näyttävät kasvaneen täyteen leppää, vaikea on siitä enää heittää perhoa lohille. Korkeasaaren viehätys, kuin pieni salainen erämaa keskellä kaupunkia. Vierailu kaupunginkirjaston maa­kun­ta­kokoel­ma­huo­nees­sa, joka toimi paljolti työhuoneenani kirjoittaessani Vaiettu joki -kirjaa. Sen tuttu vanhojen kirjojen tuoksu, joka aina tulvehti vastaan ja tuntui aina yhtä hyvältä. Samuli Paulaharjun patsaan hahmo kaiken taustalla. Kuinka paljon tietoa ja viisautta, menneisyyden kuvia onkaan varastoitu pieneen huoneeseen. Kirjojen paljous, jota ei koskaan, ei elämänsä aikana ehdi käydä lävitse.


Kiertelin hautausmaalla aamuauringon vehreässä valossa. Tervehdin vanhaa Oulun soutajaa Teuvo Pakkalaa. Oulujoen urheilukalastajia lepää siellä: vanha tohtori Seth A. Granberg, jota Walter J. Snellman mainitsi Niskakosken taitavimmaksi urheilukalastajaksi teoksessaan Niskakosken salaisuus. Itse Walter lepää vaimonsa Signen ja appivanhempiensa kanssa Snellmanien perhehaudassa. Kuljin ohi nuorena kuolleen, "yliherkän taiteilijavaiston omaavan ja ylilahjakkaan" kirjailijan Tatu Vaaskiven haudan, "levottomuudestaan nukkuvan" satulamaakarin kisällin ja Johan Franzénin kahden nuoren, kauniin vaimon. Joka kerta tavaan liikuttuneena tuon vanhalla Ruotsin kielellä kaiverretun herkän kaipausrunon heidän hautakivessään.


Elokuvateatteri Starin näytöksestä myöhästyin. Tuijottelin Merikosken alakanavassa lähes koskenomaisena kiitävää vettä. Kovapa olisi soutaa tuollaisessa virrassa muutama kilometri. Kalatiessä en nähnyt yhtään kalaa. Kuulemma meritaimenta on siitä noussut.

1651928338772_merikoski-me.jpg

Nostaessani venettä Merijalin rannassa kuului joelta huudahdus: " Kala kiinni". Vapa taipui soutajalla, ja vesi poreili alempana. Väsytyksen jännitys, ja kohta lipossa rimpuili parikiloinen, kirkas meritaimen. Kyllä Merikoski on kelpo kalapaikka vaikka ahtaaksi se välillä soutajille ja rannoilta heittelijöille käy. Naapurille ollaan joskus kovin tylyjä, aggressiot purkautuvat herkästi,. Joskus taas lämmittää mieltä törmätä aitoihin, ystävällisiin urheilumiehiin. Onpa ollut hetkiä, jolloin on virrassa saanut nauttia auringonlaskusta yksinkin. Harvoin vain. Kalaa on, taitavat kalamiehet, saamamiehet saavat saalista. Mutta liian ruuhkaista siellä on minulle. Ja taitaa kateuskin riipiä, kun en niitä taitavimpia saamamiehiä ole.


Vene heilahti ystävien kanssa auringossa hikoillessa padon ohi. Terva suli auringossa kämmeniin meillä kaikilla mutta liukkaasti liikkui pursi pyörillä ylämäessäkin. Lausahdin jonkin sanan tiedotusvälineille. Merikosken kalatien yläpuolella irtauduin kivimuurista, ja nousu ylävesille alkoi.


Nautin iltapalan rannan talossa entisen opettajani ja esimieheni luona, kuulin kuulumiset kollegojen maailmasta. Hän on ikänsä elänyt Merikosken ylävirrassa, kylpenyt joen vedessä jo vauvana kaksoisisisarensa kanssa. Joen tyttö ei nyt ehtinyt haastateltavakseni kiireiltään. Ehkä sitten myöhemmin.


Esittelin venettäni Oulujärven miehelle, joka oli neuvostani tilannut veneensä samalta tekijältä kuin minä, Ruotsalaisen Akilta Nurmeksesta. Hän odotteli saavansa veneen ennen juhannusta. Melalahteen tuli kutsu. Sanailin pikkupoikien kanssa, jotka olivat kiinnostuneita matkastani, eivät millään uskoneet, että Oulujokea voi soutaa Kuusamoon. Lupasivat tarkistaa asian kartasta. Pontevin heistä huudahti jälkeeni: "Jos palaat sieltä takaisin, nostan kyllä hattuni korkealle!"


Rinnallani souteli ylävirtaan pitkän tovin vanhempi, eläkkeellä oleva mies, joka oli ollut pitkään, 15 vuotta kaupungin ve­si­voi­ma­lai­tok­sel­la töissä. Hän oli lähtöisin Suomussalmen Raatteesta. Puhuimme joesta. Murheellisena hän kertoi, miten hänen kotinsa lähellä virtaava Purasjoki oli tuhottu. Ensin perattu ränniksi uittoa varten, sitten vain yhtenä kesänä uitettu. Myöhemmin ojitukset olivat tuhonneet, liettäneet kirkasvetisen, hiekkarantaisen kotijärven mutalammikoksi. Hävinneet olivat Vuokkijärveen laskevan Purasjoen harrit ja säynävät, joita he lapsena pyytivät. Hänen tarinansa oli kuin Suomen maan kohtalo menneinä vuosikymmeninä. Syrjäseudun rintamamiestilalta kaupunkiin vesivoiman palvelukseen. Samana päivänä kuin hän oli syntynyt, oli hänen isänsä kaatunut Uhtualla.


Maikkulan kartanossa tarjottiin kahvit ja makkarat minua saattamaan tulleille ystäville. Vesitie on auki ylöspäin.

1651440040479_alavirtaan-me.jpg

reitti(at) oulujoenreitti.fi

pekka.jurvelin(at) gmail.com

© Oulujoenreitti