SUOMI MELOO -KA­NOOT­TI­VIES­TI KUHMOSTA OULUUN 2006

PIENIÄ VAL­MIS­TE­LU­JA
Torstai 7.6.2007

Istun päiväkahvilla pihalla keinussa. Auto ajaa talon ohi entistä viitostietä pohjoiseen, kaksi kajakkia katolla. Mielessä sykähtää, ovatko he matkalla Kuhmoon Lentiiraan?


Näkymä kääntää ajatukseni Suomi meloo -viestiin. Illalla alan kokoilemaan varusteitani. Päähine olisi hyvä olla. Jos aurinko paistaa, vesillä on kurja olla ilman häikäisysuojaa. Lierihattuni osoittautui viime kesänä liian löysäksi tuulessa. Se valitsi muutaman kerran eri suunnan kuin minä. Miten saisin sitä pienennettyä? Hakaneulallako? Jos olisi jonkinlainen nipistin, jolla hatusta voisi kursia ympärysmittaa tarvittaessa hiukan supumpaan. Henkselin nipistin! Onneksi vanhassa talossa on vanhoja tavaroita. Kuluneet henkselit löytyvät, niistä saan nipistimen. Kokeilen vielä toimiiko keksintöni. Toimii, eiköhän lakki ala pysymään päässä. Etsin myös retkivaatteitani esille. On hyvä suunnitella asunsa siten, että voi lisätä ja vähentää vaatetusta vaivattomasti - kerrospukeutumista. Tosin on vaikea tehdä lopullista päätöstä, kun ilmoista ei vielä tiedä. Onneksi tukikohta on lähellä, voin käydä muuttamassa valikoimaani. Vielä etsin silmälaseilleni jotakin kiristintä, etteivät ne sujahda järven pohjaan mahdollisen eskimokäännöksen seurauksena. Ei löydy muuta kuin tavallista kuminauhaa. Pitäisikö käydä optikolta ostamassa jonkinlainen lasistoppari?

Perjantaina 8.6. puolen päivän aikaan soitan Matille. Sipoon melojat ovat matkalla pohjoiseen! Matka on edennyt Lahden moottoritielle. Porukassamme on kuusi melojaa. Minä, Kainuun korpien kulkija, olen osunut etelän melojien porukkaan. Ketään heistä en tunne entuudestaan. Puhelimessa olen kahden ihmisen kanssa puhunut. Mutta emmeköhän tule tutuiksi seuraavan viikon kuluessa. Kaksikossa melottaessa on hyvä tulla juttuun melontakaverin kanssa. Niin luulen, vaikka minulla ei ole kokemusta muuta kuin yksiköllä melonnasta. Tosin eri suuntiin lähteminen voi erimielisyyksien sattuessa olla vaikeaa.


Olen suunnitellut osuudet, jotka voisin meloa. Suunnitelman lukkoon lyöminen yksin on vaikeaa, kun melontakumppanini asuvat viisi sataa kilometriä etelämpänä. Heillä voi olla oma mielipiteensä asiaan. Suunnitelma elää päivien ja tilanteiden mukaan. Reitillä on pitkiäkin pätkiä, esim. Oulujärvellä. Siellä saattaa tarvita voimia, Oulujärvellä kun tuulee n. 300 päivänä vuodessa. Taidan jättää ne suosiolla miehille. Paitsi olisihan mielenkiintoista kokeilla kunnon aallokossa menemistä jonkun turvallisen, kokeneen melojan kanssa. Kosketkin kiinnostavat, niihin minulla ei ole tuntumaa ollenkaan.

Tänä iltana Sipoon melojat ja noin tuhat muuta saapuvat Lentiiraan, huomenna lauantaina Suomi Meloo -kanoottiviesti 2007 käynnistyy kotivesilläni Kainuussa. Minun vuoroni on meloa sunnuntaina. Vielä kaksi yötä, enää yksi yö. Laskenko päiviä kuin lapsena jouluun? Tihentyykö tunnelma ja odottava jännitys vähitellen, kuten Tervasoutuun lähdettäessä? Näyttävätkö järvet ja joet lempeän, tyynen henkensä vai peittyvätkö ne tuulen kuohuihin? Näitä mietin, kun istun perjantaina 8.6.07 päiväkahvilla pihalla keinussa.

Aulikki Piirainen

LAM­MAS­JÄR­VEL­LÄ
Sunnuntai 10.6.2006
1651783758205_Rannalla%20-me.jpg

Sunnuntaina on siis minun vuoroni meloa. Olen lähdössä Kuhmon Kalevalakylän rannasta, johon Aapo tuo yksikön selvittyään hengissä Lentuankosken tyrskyistä. En kerkiä kuuntelemaan tarkasti hänen kokemuksiaan, mutta ymmärrän, että hänellä on ollut ongelmia kosken kanssa.


Suomi meloo -viesti on edennyt toiseen päivään. Lauantaina melojat ovat lähteneet Lentiiran lomakylästä, meloneet Lentiiranjoella, Iivantiirassa ja Lentualla. Välillä on ollut muutamia koskia ja nyt ollaan Lammasjärvellä. Hiukan jännittää. En ennen ole ollut tapahtumassa mukana, enkä tiedä koreografiaa. Pian kai pääsen siitä perille.

Rannassa on sutakkaa. Se on luonnollista, kun noin sata kajakkia ja inkkarikanoottia tulee yhtä aikaa maihin ja vaihtaa porukkaansa lennossa seuraavalle osuudelle. Kun pääsen kajakkiin ja vesille, alkaakin odotus. On hyvää aikaa tunnustella minulle entuudestaan tuntemattoman kajakin käyttäytymistä. Vaikuttaa saman tyyppiseltä kuin omani. Kun lupa lähtöön saadaan, pyrin melomaan keskijoukoissa. Johtomeloja kertoo reitin, kierrämme erään saaren ja palaamme pienen lenkin jälkeen Kuhmon keskustaan uimarannalle. Aikaa on käytettävissä kolme tuntia ja matkaa n. 16 km, jota lyhennetään aikataulun vuoksi.

Kaikki menee hyvin tuon saaren kärkeen asti. Kun kaarramme takaisin, minun kajakkini alkaa jäämään jälkeen porukasta. Mistä syystä? Suurin osa meloo toki kaksikolla, heillä on tuplasti hevosvoimia minun purtilooni verrattuna. Pelastusvenekin puhaltaa minusta edelle. Kai pelastajat ajattelevat, että tuo saa pärjätä yksinään. Niin kuin aion pärjätäkin. Toisten selät etääntyvät, käyvät yhä pienemmiksi. Saanpahan ajatella yksikseni sinisiä ajatuksiani. Tosin nyt ajatukset ovat harmaat. Taivas on pilvessä, järvi tyrskyisä ja vihmoo vettä.


Ennen Tönölän siltaa porukka jää tuulen suojaan odottelemaan. Minua. Olen joutunut tekemään melkoisesti työtä saavuttaakseni heidän lepuuttelupaikkansa. En ennen ole tällaisessa aallokossa melonut, joten se on vaatinut totuttelua. Kun saavun paikalle, matka jatkuu. Juuri ja juuri kerkiän vettä pullosta siemaisemaan.


Sillan alla tulee vaikeuksia. Ihmisiä on liikaa näin kapeaan aukkoon ja tuuli valtava. Minun kajakkini kelluu paikoillaan, vaikka täysin voimin kauhon melalla. Toiset menevät taas ohi. Pitäisikö minun tehdä tiettyjä johtopäätöksiä tilanteesta? Turvavene kyselee, pärjäänkö. Totta kai, omalla tyylilläni ja vauhdillani. Alan syyttelemään kajakkiani, josko vika onkin siinä. Ohikulkija vakuuttaa, että kajakki on ihan tasokas. Minun tyylissäni voisi olla korjattavaa. No, olenhan melontakurssiakin käynyt, että mahtaako syy olla tyylissä. Ei löydy papua hihasta.


Tuulesta huolimatta kaupungin uimaranta lähenee ja rantautuminen tapahtuu järjestyneesti. Minua ollaan vastassa ja kajakki kiskaistaan rivakasti kuiville. Sipoon melojat ovat valmistelemassa lähtöä seuraavalle osuudelle, johon sisältyy Pajakkakosken lasku. Sen aion jäädä katsomaan.


Etsin kosken rannalta sopivan paikan ja jään odottelemaan laskijoita. Taitavasti melojat keinuvat kosken kuohuissa. Tosin yksi laskija tulee kajakki nurinpäin, kajakista kiinni pitäen, mutta tyylikkäästi! Odotan Heikkiä ja Marjutia, hienosti heillä lasku näkyy sujuvan. Lienevät vanhoja tekijöitä. Kun laskijoiden rytäkkä koskessa hiljenee, purjehtii jokin vesilintu (en tunnista sitä, kun se sattuu varjoisaan paikkaan) poikastensa kanssa koskenniskan yli rauhallisemmille vesille. Lähden ajelemaan yöpaikkaani. Mielelläni meloisin enemmän näillä vesillä, mutta yksi rapakuntoinen ihminen ei kaikkea haluamaansa jaksa. Huomenna on vuorossa kenties tyynempi taipale Kaitainsalmelta Sotkamoon.


Aulikki Piirainen

NUAS­JÄR­VEN TYRS­KYIS­SÄ
Tiistai 12.6.2006
1651784043176_Nuasjarvi-me.jpg

Osaa olla kahdenlaista ilmaa saman päivän aikana! Aamupäivällä olimme meloneet aurinkoisessa ja tyynessä kesäsäässä Kaitainsalmelta Sotkamoon. Nyt illalla tulee navakasti ja uhkailee sadepilvillä. Minä olen lupautunut yöosuudelle Suomi meloo -viestiä viemään Sipoon melojien joukoissa.


Kymmenen aikaan (illalla) viesti saapuu Sotkamon kirkolta. Lähtö yöosuudelle tapahtuu tunnin päästä yhdeltätoista. Tuuli puhaltaa Nuasjärveltä Naapurinvaaran lomakylän rantaan niin, että tekee mieli kietoutua itsensä ympärille kylmyyden suojaksi. Tunnelma leirintäalueella tuo mieleeni lapsuuden ja varhaisen aikuisuudenkin, jolloin lei­rin­tä­alue­mat­kai­lu oli suosittu lomanviettomuoto. Asuntoautoja, -vaunuja, telttoja ja autoja on vieri viedessä, välissä kukkaan puhkeavia pihlajia, lehteviä pensaita ja iloista tarinointia. Ihmiset ovat seikkailumielellä, päivän kokemukset kypsyvät muistoiksi.

Lähden melomaan Sipoon melojien Aapon kanssa kaksikolla. Minulla on edessäni ensimmäinen kokemus kaksikolla melomisesta, onneksi kokeneen melojan kanssa. Mieleni on jännittynyt. Kuinkahan yöstä selviän, olen huono yövalvoja. Tuuli hiukan tyyntyy, mutta sitä vastoin alkaa viskomaan harvakseltaan vesipisaroita. Kun pääsemme vesille, aallokko keinuttaa mukavasti kajakkia. Menemme vasten aaltoja. Pekka Jurvelin kehuu Suomi meloo -viestin oppaassa Nuaksen vesiaapaa reitin upeimmaksi maisemaksi. Soutajan näkökulma on toinen. Sanonkin melontakaverilleni, että oikeastaan melomme osuutta väärin päin, Vuokatin siniset vaaralaineet jäävät selkämme taakse. On kierrettävä kangistunutta niskaansa, jos haluaa hyvästellä vaarat. Nyt näky peittyy harmauteen tummien pilvien sekaan sateen noustessa. Mutta kuitenkin maisema on sykähdyttävä, minun rakas vaara-Kainuuni!


Melomme leppoisaa vauhtia kohti vastarantaa, yömelonta tuntuu minun voimiini sopivammalta kuin päivän kiivas rytmi. Vai vaikuttaako takana melojan panos ratkaisevasti etenemisvauhtiin? Varmasti. Ensimmäisen lepuuttelutauon pidämme Selkäsaaren edustalla tyynessä kellunnassa. Minulla on jo kova etenemishalu, kun viimein liikahdamme matkaa jatkamaan.


Etenemme edelleenkin kohden järven etelärantaa. Minä olisin valinnut kiintopisteeksi Rimpilänniemen nokan, mutta ehkä johtomelojamme osaa paremmin lukea aaltoa ja valitsee melojalle otollisemman reitin. Järvimaisema elää harmaansinisissä sävyissä, hiljaisuudessa. Melojien äänet kuuluvat vaimeasti ympärillämme, lokit kirkuvat, kun niiden yörauhaa rikotaan. Pienen saaren silhuetissa näkyy liikettä. On käsillä keskiyö, mutta saaren asukkaat haluavat toivottaa meille hyvää melontamatkaa. Lienevätkö saaren henkiä vai ihmispoloisia, joilta on vene karannut? Oppaamme tervehtii hahmoja Suomi meloo -tervehdyksellä. Pidämme matkallamme useita lepuuttelutaukoja, meillä ei ole kiirettä Kajaaniin. Matkaa on 25 kilometriä ja aikaa kuusi tuntia. Minunkin mieleni solahtaa sateisen kesäyön pehmeän kiireettömään rauhaan.


Rimpilänniemeä vastapäätä pidämme maatauon. Tauko ei paljon meitä rentouta, on taiteiltava liukkailla rantakivillä eväsleivät toisessa, juomapullo toisessa kädessä. Vettä vihmoo. Mutta Rehjansaari näkyy sinisenä kohoumana harmaassa näkymässä! Oppaamme lämmittää mieltämme lupaamalla saaressa meille lämpimät tulet ja purtavaa.

Mutta ei saarta ole kovin helppo saavuttaa, vaikka se tuossa käsillä on! Ihmettelen taas oppaan valitsemaan reittiä. Minä olisin vetänyt suoraan saa­ren­poh­jois­kär­keen. Mutta ei! Melomme määrätietoisesti lounaaseen kohti mannerta. Kohta minulle selviää, miksi. Yhtäkkiä olemme keskellä kiehuvaa kattilaa. Lounaasta puhaltava tuuli nostaa aallokon, joka kajakin on viisainta nujertaa käymällä sitä päin. Alkaa mieletön puskeminen. Takamelojani iskee turbon päälle. Minä koetan tökätä melaani tahdissa tuohon kiehuvaan kattilaan. Välillä koukkaan tyhjää. Mutta turbo jyllää ja kajakkimme iskee päin aaltoa. Minä etummaisena joudun kohtaamaan ärtyneet aallot kostealla tavalla. Järven kaste aloittelevalle melojalle! Takameloja pyytelee anteeksi, minä nauran. Takkini kastuu, vesi menee läpi, pusero kastuu. Takki ei siis todistettavasti ollut vedenpitävä coretex tai mikä lie drymax. Mutta sitä ei jouda nyt murehtimaan. On vedettävä kaikin voimin päin aaltoa. Oikean lavan veto, vasemman lavan veto, oikea, vasen. Loputtomiin. Vasemman hartian repivä tuska unohtuu, ärtynyttä selkää ei muista. Edessä oleva ranta tuntuu pakenevan. Aukkopeiton poimuissa seisoo vesi, imeytyy kosteutena sisäpuolelle. Muistuu mieleeni lähtöneuvo, 'nosta aukkopeite korkealle'. Tätä se siis tarkoitti! Mietin, mitä tapahtuu, jos takameloja saa slaagin. En tohdi ajatella ajatusta loppuun. Se on selvää, ettei meikätyttö näille aalloille yksin pärjää. Paikallani kiehuisin kuin perunat kattilassa.


Mutta ranta lähestyy, aallot vaikevat, hengitys tasaantuu, hartiakipu palaa. Lepuuttelutauko. Käännymme kohti Rehjansaaren länsikärkeä. Muutaman niemen jälkeen rantaudumme ja kiiruhdamme sisälle lämpimään. Sopuisasti noin viidenkymmenen yksikön ja kaksikon melojat löytävät sijansa ja alkavat kaivella pusseistaan syömistä. Takkatuvan tulilla vaihdetaan kuivaa ylle, puhellaan vaimeasti. Ulkona sade yltyy. Paleltaa. Vanha rautatakka savuttaa. Mietin onko parempi paleltua vai tukehtua savuun. Kokeilen kumpaakin vaihtoehtoa, enkä saa selvää, kumpi on miellyttävämpi.


Viiden aikaan alkaa lähtötohakka. Palaamme rantaan, yritämme kuivailla kajakkejamme, heittäydymme vesille. Kun pääsen melanvarteen kiinni ja saan aukkopeiton paikoilleen, häviää viluntunnekin. Matka kohti Kajanuksen rantaa jatkuu. Kohta pääsen nukkumaan.

Aulikki Piirainen

OU­LU­JÄR­VEL­LÄ
Kes­ki­viik­ko 13.6.2006
1651784692433_porukka-me.jpg

Suomi meloo -kanoottiviesti on matkan puolivälissä, Oulujärvellä. Ajelen seuraavaan vaihtopaikkaan Manamansalon Kultahiekoille. Aurinko lämmittää, vaikka aamu Kajaanissa on ollut syksyisen kylmä. Minun on tarkoitus meloa ensimmäinen osuus omalla kajakillani. Matti meloo Sipoon Melojien yksiköllä.


Kultahiekan sannalta on helppo sujahtaa kajakkiin ja lähteä liitoon. Laskentaportin läpi mentyämme johtomeloja ilmoittaa melontayksiköitä olevan 114. Lähdemme lipumaan kohti Soiluanniemeä pienessä aallokossa puolipilvisessä säässä.


Matka sujuu leppoisasti. Omalla kajakillani on helpompi meloa, se on mitoitettu paremmin minulle sopivaksi. Reidet saavat tukea aukon reunasta, jaloilla voi ponnistaa, selkä ei kipeydy. Ainoastaan vasen hartia vihoittelee, se ei ole kajakkityypistä riippuvainen. Katselen toisten melontaa. Varsinkin muutamat naiset melovat tyylikkäästi. Tarkastelen tekniikkaa. Mela pitää vetää näköjään melko taakse. Kokeilen. Kyllä, tuolla tavalla melomalla saa myös ylävartalon työskentelemään. Eteneminen tapahtuu keveämmin.

Melojat ympärilläni pulisevat tarinoitaan, minä katselen maisemia ja välillä, missä Matti meloo. Matkalla Soiluaniemeen on korkea hiekkatörmä, Paljakka. Kasvillisuus on vallannut hiekkarinteet, tervalepät rotkottavat pitkin rinteitä. Törmällä näkyy olevan mökki. Vesi on linnuntietä lähellä, mutta ihmisen pitää laskeutua lukemattomia portaita saavuttaakseen järven aallon. Takanamme Vuolijoen suunnalla näyttää satavan. Saavuttavatkohan tummat pilvet meidät? Sateeseen tällä reissulla on jo tottunut. Olen siihen tosin huonosti varustautunut. Pitänee seuraavaksi hankkia melojan vedenpitävä takki ja -pakkauspussi. Melaparkkikin on tarpeen yksinmelojalle taukojen ajaksi.

Kierrämme muutaman pienen saaren, pidämme pari maa- ja kelluntataukoa. Tauolla on mukava vaihtaa vieressä kelluvien kanssa kokemuksia. On antoisaa kertoa jotakin Kainuun vesistöistä ja maakunnasta kauempaa tulleille. Ehkä he ihastuvat maisemiin, ihmisiin. Ehkä he palaavat näille aalloille vielä. Vesisade saavuttaa todellakin meidät. Vasemmalla puolellamme avautuu huikea eri harmaansävyjen värittämä järviaava: taivas tummanharmaa, järvi hiukkasen vaaleampi. Mielestäni yksi viestin hienoimpia näkymiä. Siniharmaassa etäisyydessä lipuu yksinäinen kajakki, valkoiset melanlavat välähtävät ylös, alas, ylös, alas kuin lokin siivet. Saavumme tasaisessa sateessa Martinlahden rantaan. Johtomeloja ilmoittaa melotun matkan, mutta en kuule ilmoitusta. Ohjelman mukaan kilometrejä olisi pitänyt kertyä noin 20 kilometriä, aikaa on kulunut nelisen tuntia.

Illalla kuuntelen melojien kokemuksia edellisen päivän ja yön ajalta. Matkalla Paltaniemeltä kohti Varpaniemeä oli törmätty Oulujärven todelliseen luonteeseen. Oli rantauduttava turvaan Ärjänsaareen. Yksi kaksikko oli aallokossa kaatunut, mutta turvavene oli auttanut heidät kuiville. Yöllä Vuolijoen venesatamasta Manamansalon Teeriniemeen oli ollut sumuista ja kummallista ristiaallokkoa. Melojat olivat nähneet selittämättömän sateenkaari-ilmiön: perinteisestä sateenkaaresta oli noussut pystyyn värisuora. Näkymällä oli useita todistajia, joten se lienee luotettava, ei vain Oulujärven henkien tepponen yksittäiselle melojalle.


Melajuhlaan kertyy väkeä. Tila on pieni, tunnelma korkealla. Ihmettelen, mille ihmiset taputtavat. Minua valistetaan, että melojille jaetaan diplomeja osal­lis­tu­mis­ker­to­jen lukumäärän mukaan: kymmenen, viisitoista kertaa. En pysy laskuissa kärryillä. Vähitellen muodollisuudet ovat ohi ja Pekka Jurvelinin diaesitys Vastavirtaan pääsee alkamaan. Seisomme tiiviissä asetelmassa tanssilattilla, mutta se ei esityksen seuraamista haittaa. Pekka kertoo runollisesti souduistaan ja rakkaudestaan Oulujoen vesistöön. Kertomus vangitsee, katselen kuuntelijoiden kasvoja, niiltä voi nähdä intensiivisen keskittymisen. Tarina etenee voimakkaana, tilan epäsopivuus, huonot äänentoisto- ja pimennysolosuhteet eivät häiritse. Uskon, että monen sisällä jokin soi. Pekka saa esityksen jälkeen pitkät aplodit. Ehkä monelle avautuu vasta nyt vesistöreitin arvo, ehkä moni tajuaa, mikä menetys jokien patoaminen on ollut. Melojat ovat kokeneet, millaista alkumatkalla on ollut saada laskea vapaita koskia, mutta miten rakennetulle joelle saavuttaessa kajakit on pitänyt siirtää betonipatojen ohi. Odotan kiinnostuneena ihmisten kommentteja, kun tänään pääsemme Oulujoelle.


Nyt melojat ovat matkalla kohti Oulujärven luoteispäätä ja Vaalankurkkua. Siitä he siirtyvät Oulujoelle, pääsevät joen henkeen Nuojuan kapeissa mutkissa. Yömelonta Utasen alakanavaa pitkin on hätkähdyttävä kokemus, jonka jälkeen monen kasvoilla varmasti näkyy miettivä, kummasteleva ilme.

Aulikki Piirainen

MIKÄ YÖ !
Torstai 14.6.2006

Utasen voi­ma­lai­tok­sel­la on tuttu tohina, kun saavun yö­me­lon­tao­suu­den vaih­to­paik­kaan. Melojat etsivät vä­li­nei­tään ja toisiaan, kulkevat kii­rei­ses­ti paikasta toiseen. Ilma kuhisee lähdön le­vot­to­muut­ta.


Siirrymme voi­ma­lai­tok­sen ala­puo­lel­le, jossa katselen epäillen virran voimaa: miten tuohon pyör­teik­köön kajakilla siir­ry­tään. Me­lon­ta­ka­ve­ri­na kak­si­kos­sa minulla on jälleen tottunut meloja, jonka neuvojen mukaan luot­sau­dum­me virtaan. Kokeneet melojat saavat luvan siirtyä virran yli vas­ta­ran­nal­le odot­te­le­maan läh­tö­käs­kyä. Tai­ta­vas­ti he temp­pui­le­vat pyör­teis­sä, kääntävät ka­jak­kin­sa vas­ta­vir­taan, park­kee­raa­vat rannan tyyneen suvantoon. Me emme ylitä virtaa, vaan melomme pieneen lah­del­maan, johon jäämme odot­te­le­maan toisten sel­viy­ty­mis­tä vesille. Viereemme kertyy vä­hi­tel­len muitakin kajakkeja. Pidämme toistemme ka­ja­keis­ta kiinni tiiviissä ry­kel­mäs­sä.


Noin 70 kajakin siir­ty­mi­nen virtaan vie aikaa puolisen tuntia. Joh­to­me­lo­ja kehottaa meitä py­syt­te­le­mään keskellä kanavaa, mikäli haluamme hyötyä virran voimasta. Edessä on 19 ki­lo­met­rin matka, johon on varattu aikaa kahdeksan tuntia. Kello on kymmenen illalla ja me­lon­tail­ma erin­omai­nen. Aurinko paistaa pilvien lomasta, vaikuttaa siltä, että emme saa sadetta.

Tätä osuutta olen odottanut. Haluan nähdä kymmenien kajakkien täyttämän jokiuoman. Haluan kokea yöllisen joen tenhon. Lähtömme on varmasti sy­käh­dyt­tä­vä näky ylhäältä voi­ma­lai­tos­sil­lal­ta. Toivon, että paikalla olijat huomaavat katsoa menoamme.

Virta vie järvelle

Virrassa melominen on uutta minulle. Ka­jak­kim­me liikkuu yl­lät­tä­vän helposti. Virta ei viekään hol­tit­to­mas­ti, vaan oh­jat­ta­vuus säilyy. Välillä le­puut­te­lem­me, nostamme melat ylös vedestä, varomme, ettemme sohi viereistä melojaa. Annamme virran kuljettaa. Kajakit kertyvät vie­rek­käin, limittäin, tarttuvat toisiinsa kiinni. Joku kajakki kulkeutuu poi­kit­tain, toinen kulkee joen suun­tai­ses­ti. Muodostuu mut­kit­te­le­va jono, joka etenee virran mukana. Olen yksi osa ka­ra­vaa­nia, osa virtaa. Kuun­te­lem­me jokea. Leh­to­kert­tu ja pu­na­kyl­ki­ras­tas lu­rit­ta­vat lu­mou­tu­nee­na kesäyön kau­neu­des­ta. Vaihdamme verk­kai­ses­ti muutaman sanan kes­ke­näm­me. Vieressä lipuva on minulle vieras, mutta yhteinen kokemus lähentää.

Aikamme liu'uttuamme joh­to­me­lo­ja kehottaa meitä laskemaan melat veteen. Etsimme lavalle paikkaa vedestä, odotamme kär­si­väl­li­ses­ti vuoroamme. Joen yöllinen pyhyys tekee melojasta nöyrän.


Kaivettu jokiuoma loppuu, saavumme Sot­ka­jär­vel­le. Järvi on tyyni, en­sim­mäi­set melojat rikkovat mustan pei­li­pin­nan. Katselen sivulleni. Melomme ryt­mik­kääs­ti, tiiviissä ry­kel­mäs­sä ää­net­tö­mäs­sä kesäyössä. Näky on hyp­noot­ti­nen. Melat nousevat ja laskevat lähes yhtä aikaa. Me­lo­ja­pat­ja etenee keveästi, kajakit tuskin kos­ket­ta­vat veden pintaa. Patjan imu kuljettaa, saa pysymään ryhmän mukana. Kiidämme unen­omai­ses­sa tyh­jyy­des­sä. Särkyvän ve­den­pin­nan ääni todistaa, ettei näky ole vain ku­vi­tel­maa. Vauhdilla liidämme maa­tauol­le Sotkan Lei­ri­kes­kuk­seen.

Naisten osuus

Tämän vuoden Suomi Meloo -ta­pah­tu­mas­sa on en­sim­mäis­tä kertaa naisten osuus. Jotkut nuo­ru­kai­set eivät sitä näköjään sulata, sillä tunnistan ainakin kolme miehistä nais­hah­moa. Heidät kel­puu­te­taan osuudelle Pällistä Py­hä­kos­kel­le, mutta pyydetään ys­tä­väl­li­ses­ti py­syt­te­le­mään jäl­ki­jou­kois­sa. Jo­kio­suut­ta on mai­nos­tet­tu hie­noim­mak­si, al­ku­pe­räi­sim­mäk­si mai­se­mak­si Ou­lu­joel­la. Il­mei­ses­ti miehet haluavat olla mukana to­dis­ta­mas­sa asiaa, ettei se jää pel­käs­tään naisten puheiden varaan. Minulle jokiuoma on tullut sou­ta­mal­la tutuksi, nyt ihastelen sitä me­no­suun­taan.


Kapeassa jo­kiu­o­mas­sa lipuu noin 60 melojaa. Rannan koivut, ter­va­le­pät ja pajut seuraavat menoamme. Jossakin kukkivat vielä viimeiset rentukat. Kesäyössä tuoksuvat väkevästi tuoreet koivun lehdet. Aurinko on noussut, yölinnut ta­ri­noi­vat. Rantasipi huutaa kaihoaan joen yllä. Usva viipyilee tyynen ve­den­pin­nan päällä. On kesäyön syvä hetki. Joki kuljettaa, kään­tyi­lee vieh­keäs­ti vaimeina mutkina. Tar­koi­tuk­se­nam­me on meloa kolmen ja viiden välillä kahdeksan ki­lo­met­rin matka.


Onko naisten melominen erilaista kuin miesten? Ainakin etenemme verk­kai­ses­ti. Joh­to­me­lo­jan on vaikea pysytellä kärjessä. Ehkä hän haluaa kun­nioit­taa joen yöllistä rauhaa. Tosin hän välillä vi­rit­te­lee yh­teis­lau­lua, ko­va­ää­ni­ses­sä voi­mis­tu­nut ääni särkee mieleni pyhyyden. Leppeä me­lon­tatah­ti saa vä­hi­tel­len vi­lun­vä­reet puis­tat­ta­maan kehoani, haluaisin edetä ripeämmin. Aamuyön sie­tä­mä­tön väsymys ja kär­si­mät­tö­myys hiipivät mieleeni. Jokin tässä osuudessa riitelee minun yöllistä mie­len­ti­laa­ni vastaan.

Nukkumaan

Vien me­lon­ta­ka­ve­ri­ni hänen yö­paik­kaan­sa ja palaan kotiini. Takana on unel­ma­me­lon­ta: kesäyön tyyni ve­den­pin­ta, au­rin­gon­nousun­het­ki, yö­lin­tu­jen laulu puh­dis­ti­vat mieleni kirk­kaak­si. Lihakseni eivät ole niin kipeät kuin edellisen yö­me­lon­nan jälkeen. Kajakin säädöt osuivat paremmin koh­dal­leen. Kello on kohta kuusi. Ennätän nukkua kolme tuntia ennen seu­raa­val­le eli vii­mei­sel­le osuudelle siir­ty­mis­tä. Lait­tau­dun vuo­tee­seen, liu'un unien keveille laineille.


Aulikki Piirainen

1653817949009_Kaitainsalmessa-me.jpg

TER­VA­PAS­TIL­LIT OULUSSA
Perjantai 15.6.2006

Sipoon Ka­noot­tiklu­bi laittaa vesille kaikki neljä mukana olevaa ka­jak­kian­sa Suomi Meloo -ka­noot­ti­vies­tin vii­mei­sel­le osuudelle Tur­kan­saa­res­ta Ouluun. Lisäksi minä melon omalla ka­ja­kil­la­ni. On eh­dot­to­mas­ti päästävä mukaan viestin vii­mei­sel­le osuudelle ja kokea, mitä on tuoda ter­va­vies­ti Ouluun. Toiseksi vii­mei­se­nä me­lon­ta­päi­vä­nä minulle on muuten selvinnyt, että en melokaan Sipoon Melojien joukoissa, vaan seuran nimi onkin Sipoon Ka­noot­tiklu­bi.

Viimeinen osuus

Kierrämme Tur­kan­saa­ren poh­jois­puo­lel­ta. Melomme aluksi pa­reit­tain vie­hät­tä­vää kapeaa uomaa, lähes puroa pitkin. Tänä aamuna vas­tas­sam­me on tuuli, mutta joella se pysyy kurissa. Vain le­veäm­mil­lä kohdilla joudumme työs­ken­te­le­mään enemmän pääs­täk­sem­me eteenpäin. Las­ken­ta­mie­hil­lä on tänä aamuna helppo tehtävä, kun kajakit lipuvat pa­reit­tain ka­pei­kos­ta läpi. Meitä on lähdössä 148 kajakkia ja kanoottia 12 ki­lo­met­rin matkalle kohti Oulua.


Matkalla riittää kat­sel­ta­vaa, jos on kiin­nos­tu­nut ra­ken­ne­tus­ta ym­pä­ris­tös­tä. Rantoja täyttävät vanhat arvokkaat maa­lais­ta­lot pel­toi­neen, mutta myös isolla rahalla ra­ken­ne­tut pytingit. On luon­non­niit­ty­jä ja tarkasti ruo­hon­leik­ku­ril­la nyr­hit­ty­jä nur­mi­kent­tiä. Rannoille on saapunut keskellä ar­ki­päi­vän kiireitä joitakin vil­kut­te­li­joi­ta. Jostakin kuuluu huutoa: 'Tehkää es­ki­mo­kään­nös!' Joh­to­me­lo­ja tervehtii kat­se­li­joi­ta ja tuo ter­van­tuok­sui­sia terveisiä itä­ra­jal­ta.


Minun osaltani matka näyttää päättyvän samalla tyylillä kuin se alkoi: alan jäädä pää­jou­kos­ta. En ymmärrä, mistä nyt on kysymys, sillä olen al­ku­jäyk­kyy­des­tä päästyäni pystynyt pitämään saman mat­ka­vauh­din kuin muut. Tuuliko minua pi­dät­te­lee? Nautin kuitenkin me­lo­mi­ses­ta, kun kajakin keula koukkaa vasta-aaltoa. Si­poo­lai­set odottavat minua Erk­ko­lan­sil­lan tienoilla ja niin pääsemme ran­tau­tu­maan yhdessä. Maajoukot eivät otakaan meitä hurraten vastaan niin kuin olin odottanut.

Perillä

Pää­tös­juh­lal­li­suu­des­sa saamme kap­tee­nim­me vä­li­tyk­sel­lä diplomin, joka todistaa meidän meloneen maailman pisimmän ka­noot­ti­vies­tin his­to­rial­li­sel­la ter­va­rei­til­lä. Sen kunniksi syömme Kuhmon Len­tii­ras­ta ostetut ter­va­kar­kit. Pekka Jurvelin julistaa ter­ve­tu­lo­pu­hees­saan Oulujoen vesistön tuntijan val­tuu­tuk­sil­la meidät Ter­va­me­lo­jik­si. Minäkin olen päässyt jatkamaan sukumme ter­van­sou­ta­ja­pe­rin­tei­tä.

Meidän on läh­det­tä­vä hakemaan automme Tur­kan­saa­res­ta, jotta pääsemme nostamaan kajakit autojen katoille. Ou­lu­lai­set pa­lai­le­vat töistään pitkin joen­var­ren teitä. Melojat pakkaavat vä­li­nei­tään, ros­ka­pön­töt täyttyvät, ranta tyhjenee. Vä­hi­tel­len ajatukset siirtyvät arkeen, jonka olemme jättäneet taakse viikko sitten. Tuuli Ou­lu­joel­la yltyy puus­kai­sek­si. Onneksi ei juuri nyt tarvitse olla riuh­to­mas­sa vesillä vasten aaltoja.

1653818301386_sillankupeessa-me.jpg

JÄL­KI­KAU­HAI­SU­JA
Lauantai 16.6.2006

Istun kotona (en kuitenkaan pihakeinussa päiväkahvia juoden, kuten matkan alussa; ulkona on nyt kylmä, tuulinen sää) ja mietin, mitä Suomi Meloo -kanoottiviestiin osallistuminen minulle merkitsee. Nyt sydäntä puristaa vielä ikävä. Mieli on tyhjä, mutta vähitellen se täyttyy muistoista, sanoista.


Olen osallistunut viestiin ensikertalaisena, aloittelevana melojana. Toisaalta olen ollut mukana hiukan ulkopuolisena, koska en kuulu mihinkään seuraan, enkä tuntenut ketään osanottajaa entuudestaan. Sattumalta tutun tuttujen kautta pääsin mukaan Sipoon Kanoottiklubin melojiin, jotka puolestaan kaipasivat lisävahvistusta joukkueeseensa. Tänä kesänä, ilmeisesti pitkän etäisyyden vuoksi, he eivät saaneet runsaan kahdensadan jäsenensä joukosta tarpeeksi osallistujia. Samoin heiltä puuttuivat monesti mukana olleet vaihto-oppilaat. Olen kokenut itseni hiukan ulkopuoliseksi myös siitä syystä, että en ole kulkenut melojien mukana koko ajan, vaan vain melomieni osuuksien matkan.


Kun kuulin ensimmäisiä kertoja, että Suomi Meloo -viesti melotaan kotivesilläni Oulujoen reitillä, ajattelin ilman muuta osallistuvani tapahtumaan. Olin aikaisemmin lukenut tiedotusvälineistä, että tuollainenkin viesti Suomessa melotaan, mutta sen enempää en siitä tiennyt. Otettuani asiasta selvää kävi ilmi, että tapahtumaan osallistutaan joukkueittain. Sellaista minulla ei ollut. Ainoastaan yleisöosuuksiin oli mahdollista osallistua vapaasti, mutta se ei minulle riittänyt.


Kun hankin kajakin, minulla oli haaveena päästä tutustumaan kotiseutuuni vesiltä käsin. Nyt siihen oli tilaisuus, johon halusin tarttua. Koska olen aloittelevana melojana tottumaton, olisi Suomi Meloo -tapahtuma oivallinen tilaisuus päästä vesille kokeneiden melojien opastuksella. En voinut jättää tilaisuutta käyttämättä. Kun on riittävän sinnikäs, osat loksahtavat paikoilleen ja unelmasta tulee totta.


Vein osaltani viestiä eteenpäin kaikkina muina päivinä lukuun ottamatta aloituspäivää lauantaita. Tarkoituksenani ei ollut osallistua noin tiiviisti, mutta melontatapahtuma imaisi minut mukaansa. Enemmän olisin halunnut meloa. Olisin halunnut meloa jokaisen osuuden, mutta ihmisen voimavarat eivät siihen riitä. Kaihoisalla mielellä katselin etääntyvien melojien selkiä. Minä en pääse mukaan. Mitä upeita maisemia minulta jää näkemättä, missä en saa olla mukana? Innostuneena tarkastelin avautuvaa vesimaisemaa, kun itse istuin kajakissa lähtövalmiina. Lähteminen on haaste, on odottava mieli, innostus tempoilee sisälläni, elämä sykkii.


Mikä oli mieleenpainuvin hetki matkalla, sitähän jälkeenpäin puntaroidaan. On hieno hetki, kun saa viiltää tyyntä vedenpintaa auringonkilossa, kun lämpö paahtaa ihoa. Tai yön pysähtyneessä hetkessä, jolloin hiljaisuus hyväilee ajatuksia. Myös aaltoja vastaan riuhtominen on tenhoava kokemus. Meloja unohtaa kaiken muun, on vain taistelu ja hitaasti lähestyvä ranta. Vaikka liikunkin luonnossa mieluusti yksin tai pienessä porukassa, on massatapahtumassa oma viehätyksensä. On hieno näky, kun kymmenet kajakit taittavat matkaa ryhmänä. Vesielementtiä rakastavat ihmiset ovat mielipuuhassaan, jakamassa yhteistä intohimoa. Kokeneilta melojilta saa opastusta välineiden hankintaan, melontatekniikkaan ja muuhun harrastukseen liittyvään. Luulen, että Suomi Meloo -viestissä kokemani kautta olen rohkeampi liikkumaan vesillä. Olen myös saanut tunnustella, mihin voimani meloessa riittävät.


Ehkä tärkein merkitys minulle on sillä, että olen saanut tutustua kotivesiini Oulujoen reittiin. Rakkaus vesialueeseen on syventynyt. Olen saanut virrata veden mukana runojen mailta kohti merta. Matkan kuluessa ovat vilahdelleet tutut nimet. Sinisiä ajatuksia synnyttävät isieni maisemat Lentiira, Lentua, Vuonne, Kaarne jäivät nyt minulta kokematta vesiltä käsin. Unelmia jäi vielä jäljelle! Viesti on esitellyt minulle tärkeitä paikkoja myös toisille. Ehkä hekin rakastuvat niihin. En pysty vielä hahmottamaan, mitä minussa on tapahtunut viestin aikana, saati sitten, että sille sanoja löytäisin.


Arki on ollut etäällä. Mielessä on ollut vain seuraava melontaosuus ja sen valmistelu. Eräs johtomeloja kertoi, mitä Suomi Meloo -viesti hänelle merkitsee. Lehtiä ei välitä lukea, television katselu ei kiinnosta, työasiat unohtuvat. Melontaviikko vastaa hänelle kolmen viikon tavallista lomaa. Joka vuosi on päästävä uudestaan.


Lämmin kiitokseni Sipoon Kanoottiklubin joukoissa meloneille: äitihahmolle Marjutille, naapurin pojalle Matille (Matti on syntynyt Muhoksella), huomaavaiselle Hannulle, auttavaiselle Aapolle ja hellyttävälle Heikille. Kiitos, että sain osallistua viestiin kanssanne! Ehkä joskus törmäämme toisiimme - Helsingissä Mannerheimintiellä.


Aulikki Piirainen

1653818448499_Melojajoukko-me.jpg
1651440040479_alavirtaan-me.jpg

reitti@oulujoenreitti.fi

pekka.jurvelin@gmail.com

© Oulujoenreitti