VAIETTU JOKI

KIRJAN ESITTELY

Kainuun saloilta merelle - soutu veden ja historian virrassa

"Las­ten­lää­kä­ri Pekka Jurvelin teki al­ku­ke­säs­tä 1998 ve­ne­mat­kan Oulujoen vesistön läpi. Hän souti Kuhmon Var­tius­jär­vel­tä Ou­lu­jär­vel­le ja sieltä Ouluun, merelle asti. Voimia vaatinut pon­nis­te­lu on tuottanut kau­no­kir­jal­li­sen tie­to­teok­sen. Vaiettu joki kertoo, mikä laittoi miehen soutamaan 370 ki­lo­met­riä tuulta ja sadetta uhmaten ja mitä hän kohtasi mat­kal­laan."
Kolumni Juok­su­po­jas­sa jou­lu­kuus­sa 2003

"Yk­si­näi­nen Oulun soutaja on vesillä myös etsimässä vas­tauk­sia pa­dot­tui­hin ky­sy­myk­siin. Hän löytää historian virtaan vaiettuja säikeitä, outoja sanoja, syn­ty­sa­no­ja. Joen aika tulee mitatuksi miehen omalla mitalla ja lohen voimalla. Jurvelin heittää tekstinsä perhot ki­peim­piin kohtiin, myös itsessään. Mutta perhoihin tarttuu myös lää­kit­se­viä ajatuksia ja toivoa pisaroi surunkin läpi, kun mielen vene lipuu oman suvun ja su­ku­pol­vien elämän virtaa. Tekijän visio on alussa sii­ma­no­hut, mutta se kasvaa lopulta betonia pai­na­vam­mak­si joen lauluksi."
Kirjan takakansi

"Jurvelin kir­joit­taa sä­ke­nöi­vää ja su­ju­va­lu­kuis­ta tekstiä. Vaiettu joki nousee lu­ku­ko­ke­muk­se­na samalle tasolle kuin Pakkalan Oulua sou­ta­mas­sa tai I.K. Inhan Suomen maisemia. Vaietun joen soisi löytävän lukijansa varsinkin Oulujoen vesistön ihmisten parista ja laa­jem­mal­ti­kin. Jokaisen itseään kun­nioit­ta­van mat­kai­lu­yrit­tä­jän Kuhmon pe­ru­koil­ta Ouluun asti on suo­ras­taan pakko tutustua tähän kirjaan. Koulujen ylä­as­teis­ta tai lukioista pu­hu­mat­ta­kaan." Lue lisää...
23.2.2002 Kaleva / Pauli Haataja

"Olen kokenut Jur­ve­li­nin an­tau­muk­sel­la ja lois­ta­val­la per­soo­nal­li­sel­la tyylillä kir­joi­te­tun teoksen al­ku­vuo­den in­nos­ta­vim­mak­si lu­ku­ko­ke­muk­sek­si. Niin kauan kuin hänen (Reino Rinteen) ja Pekka Jur­ve­li­nin kaltaiset elämän suo­je­li­jat ko­rot­ta­vat äänensä, meillä kaikilla on mah­dol­li­suus kasvaa vas­tuul­li­sem­mik­si ihmisiksi." Lue lisää...
6.7.2002 Iisalmen Sanomat / Soile Seppä

"Vaiettu joki kertoo hen­kiin­jää­mis­seik­kai­lun joella, jolta on otettu henki. Se on ny­ky­ai­kais­ta kotimaan matkailua parhaan kor­pi­suo­ma­lai­sen sin­nit­te­ly­pe­rin­teen jatkoksi. Odotan toi­vo­rik­kaa­na, että Pekka Jurvelin tekee saman matkan vas­ta­vir­taan..." Lue lisää...
5.7.2003 Helsingin Sanomat / Vesa Karonen

"Parhaat kir­joit­ta­jat pystyvät tekemään yk­si­tyi­ses­tä yleistä. Siihen on pyrkinyt myös ou­lu­lai­nen lääkäri Pekka Jurvelin teok­ses­saan Vaiettu joki. Teoksen vas­taan­ot­to varmasti tulee osoit­ta­maan, että tekijä on on­nis­tu­nut. Jur­ve­li­nin tarkoitus oli tutkia jokea, kertoa sen tarina. Onneksi hän uskalsi tutkia myös itseään, panna per­soo­nan­sa likoon. Ilman vahvaa oma­koh­tai­suut­ta ääni tuskin olisi kantanut kaikkien aiempien kir­jai­li­joi­den yli."
15.2.2002 Suomenmaa / Pirkko Wilën

"Rohkeutta vaativa pon­nis­te­lu on tuottanut kau­no­kir­jal­li­sen tie­to­teok­sen. Jurvelin löytää historian virtaan vaiettuja säkeitä. Hän etsii vas­tauk­sia pa­dot­tui­hin ky­sy­myk­siin mitaten joen aikaa omalla mitallaan ja lohen voimalla. Esi­kois­teos on kau­neim­mil­laan luon­to­ku­vauk­sis­sa. Nöyryys löytyy tuulta ja sadetta vastaan. Oulujoen vesistön värikäs historia pulppuaa tuoreesti ja kiin­nos­ta­vas­ti. Hänen visionsa joen tu­le­vai­suu­des­ta on aluksi sii­ma­no­hut, mutta se laajenee loppua kohti betonia pai­na­vam­mak­si joen lauluksi. Vaikka soutu on ohi, se ei lopu koskaan..."
Juha Taskinen, kir­jai­li­ja/elo­ku­van­te­ki­jä
Unelma Saimaasta ja Laatokan seitsemän merta -kirjojen tekijä



KIRJAN AR­VOS­TE­LUT

KAINUUN PE­RU­KOIL­TA OULUUN VETTÄ PITKIN

Mat­ka­kir­ja
VAIETTU JOKI. Kir­joit­ta­nut Pekka Jurvelin. Jul­kai­si­ja Oulujoen reitti ry. Pai­no­paik­ka Gummerus Kir­ja­pai­no Oy Jyväskylä 2002.

Al­ku­ke­säs­tä 1998 las­ten­lää­kä­ri Pekka Jurvelin teki yk­si­näi­sen miehen sou­tu­mat­kan. Soutu alkoi Kuhmon Var­tius­jär­vel­tä, eteni pitkin Sot­ka­mon­reit­tiä. Ou­lu­jär­ven ylitys. Oulujoki. Matkan pää­te­pis­te oli meri ja Oulu.

Mat­ka­ko­ke­muk­sis­taan Jurvelin on kir­joit­ta­nut kirjan Vaiettu joki.

Mitäpä ih­meel­lis­tä tässä. Toiset kiipeävät yksin maailman kor­keim­mil­le vuorille, toiset pur­jeh­ti­vat yksin val­ta­mer­ten poikki tai maailman ympäri ja kir­joit­ta­vat kirjan. Mitäpä jän­ni­tys­tä ja ek­so­tiik­kaa nyt yhdessä 370 ki­lo­met­rin sou­tu­ret­kes­sä ja vielä ko­ti­maas­sa?

Erehdys. Jur­ve­li­nin mat­ka­kir­ja osoittaa, että kauas on usein turhan pitkä matka. Seikkailu ja niiden tuottamat elämykset voivat vaania mat­kai­li­jaa jo aivan ko­ti­nur­kil­la.

Vaiettu joki ei kui­ten­kaan ole ta­van­omai­nen kertomus yk­si­näi­sen miehen kamp­pai­luis­ta luon­non­voi­mia vastaan eli san­ka­ruu­den ylistys. Kirja ei myöskään ole ai­noas­taan yk­si­näi­sen miehen elämän pohdintaa, kuten vael­ta­jien mat­ka­ker­to­muk­set yleensä.

Näitäkin ele­ment­te­jä Jurvelin kirjaansa si­säl­lyt­tää. Mutta kiin­nos­ta­vak­si lu­ku­ko­ke­muk­sek­si Vaietun joen tekevät kuitenkin kir­joit­ta­jan lukuisat tarinat ja fak­ta­tie­dot Oulujoen vesistön men­nei­syy­des­tä sekä hänen ko­ke­muk­sen­sa voi­ma­lai­tos­ten kah­lit­se­man vesistön ny­kyi­syy­des­tä ja tu­le­vai­suu­den näkymistä.

Jurvelin kir­joit­taa sä­ke­nöi­vää ja su­ju­va­lu­kuis­ta tekstiä. Häntä as­kar­rut­taa kaksi kysymystä ylitse muiden, kuten kaikkia täällä sään­nös­te­lyn rais­kaa­man vesistön alueella eläviä ihmisiä. Miksi voi­ma­lai­tok­set ra­ken­net­tiin? Milloin padot puretaan eikä joki ole enää vaiti?

Noihin kahteen ky­sy­myk­seen sisältyy paljon tunnetta, liiankin paljon. Myös Uta­jär­vel­lä lap­suu­ten­sa viet­tä­neel­lä Jur­ve­li­nil­la. Lääkärinä hän kuitenkin osaa erit­te­le­mi­sen taidon. Syyt ja seu­rauk­set seuraavat toisiaan eikä helppoja vas­tauk­sia ole. Mikä oli tärkeätä eilen, ei vält­tä­mät­tä ole tärkeätä huomenna.

Voi­ma­lai­tos­ten ra­ken­ta­mi­sen Jurvelin ymmärtää. Milloin padot puretaan -ky­sy­myk­seen hän ei suoraan vastaa. Vas­tauk­sen voi kuitenkin aistia rivien välistä. Se päivä koittanee joskus tu­le­vai­suu­des­sa. Sillä mikään ei ole ikuista, ei edes säh­kö­ener­gian tuot­ta­mi­nen ve­si­voi­mal­la, muitakin ener­gian­läh­tei­tä on ja ke­hi­te­tään.

Jur­ve­li­nin kir­jal­li­si­na lähteinä ovat samoissa mai­se­mis­sa vael­ta­neet I.K. Inha, Teuvo Pakkala ja Samuli Pau­la­har­ju. Eikä Jur­ve­li­nin tarvitse edel­tä­ji­ään hävetä, päin­vas­toin. Vaiettu joki nousee lu­ku­ko­ke­muk­se­na samalle tasolle kuin Pakkalan Oulua sou­ta­mas­sa tai I.K. Inhan Suomen maisemia.

Vaietun joen toivoisi löytävän lukijansa varsinkin Oulujoen vesistön ihmisten parista ja laa­jem­mal­ti­kin.

Jokaisen itseään kun­nioit­ta­van mat­kai­lu­yrit­tä­jän Kuhmon pe­ru­koil­ta aina Ouluun asti on suo­ras­taan pakko tutustua tähän kirjaan. Koulujen yläasteen ja lukion op­pi­lais­ta pu­hu­mat­ta­kaan.

23.2.2002 Kaleva / Pauli Haataja


MIES JA HÄNEN JOKENSA

Osuin Oulun Suo­ma­lai­ses­sa kir­ja­kau­pas­sa ti­lai­suu­teen, jossa Pekka Jurvelin, las­ten­lää­kä­ri esitteli suurta huomiota he­rät­tä­nyt­tä esi­kois­teos­taan, Vaiettu joki. Savossa, Jo­roi­sis­sa 46 vuotta sitten syntynyt Jurvelin palasi ai­kui­siäs­sä "oman jokensa" äärelle Uta­jär­vel­le, jossa hänen esi­van­hem­pan­sa ovat asuneet useiden su­ku­pol­vien ajan ja joka on myös eräs sa­vo­lai­suu­den kiila-alueita.

Mielessä vä­hi­tel­len kypsynyt haave kokea lä­hi­tun­tu­ma­na koko Oulujoen vesistö toteutui kesällä 1998, kuin Jurvelin aloitti lähes 400 ki­lo­met­rin pituisen sou­tu­mat­kan Kuhmon Var­tius­jär­vel­tä Sotkamon reittiä myöten Ou­lu­jär­vel­le pää­mää­rä­nään merelle aukeava Oulu. Tar­koi­tuk­seen sopiva viisi ja puo­li­met­ri­nen puuvene oli nur­mes­lai­sen ve­ne­mes­ta­rin Aki Ruot­sa­lai­sen val­mis­ta­ma.

Savon kaipuu vei Kai­nuuseen

-Savon kaipuu vei minut mai­se­mal­li­ses­ti sitä muis­tut­ta­vaan Kai­nuuseen. Halusin kokea jo­kia­lu­een yksin ja koota sen varrelta löytyvät tarinat, mutta tehdä fyysisen matkan ohella myös matkaa omaan sisim­pää­ni, sel­kiyt­tää ja jä­sen­nel­lä elämääni. Jo­kai­sel­la­han meistä on jokemme. Matkan ja tämän kirjan jälkeen en ole enää koskaan sama ihminen kuin ennen, Jurvelin tiivisti.

Sitten va­lo­ku­vaa­ja, sa­no­ma­leh­ti­mies I.K. Inhan (1865-1930) päivien monia vaiheita kokenut Oulujoen ve­sis­tö­alue ei ole ollut vastaavan kiin­nos­tuk­sen kohteena, vaikka Jurvelin mai­nit­see­kin kirjansa alussa kuul­leen­sa yk­si­näi­ses­tä saman reitin sou­ta­nees­ta miehestä. Jur­ve­li­nin teoksella on siis suuri kult­tuu­ri­his­to­rial­li­nen merkitys.

Tekijän poh­jim­mai­se­na ta­voit­tee­na on kuitenkin ollut rakentaa synteesi tie­to­puo­li­sen aineiston ja ko­ke­muk­sel­li­sen nä­kö­kul­man kesken. Mie­len­kiin­ton­sa on myös sillä, että vuonna 2001 pe­rus­tet­tu Oulujoen reitti ry otti kirjan jul­kai­se­mi­sen en­sim­mäi­sek­si kult­tuu­ri­pro­jek­tik­seen.

Al­ku­vuo­den lu­kue­lä­mys

Olen kokenut Jur­ve­li­nin an­tau­muk­sel­la ja lois­ta­val­la per­soo­nal­li­sel­la tyylillä kir­joi­te­tun teoksen al­ku­vuo­den in­nos­ta­vim­mak­si lu­kue­lä­myk­sek­si. Koska olen asunut Kainuussa lähes kol­me­kym­men­tä vuotta, voin myös sanoa jakavani sen hal­tioi­tu­mi­sen, jonka Jurvelin koki Kainuun us­ko­mat­to­man kauniilla ve­sis­tö­alueil­la. Myös ne haasteet, jotka Oulujärvi, Kainuun meri, hänelle tarjosi, ovat tiedossa.

Vesi, elämän al­kue­le­ment­ti, paljastaa matkan aikana miehelle ole­muk­sen­sa kaikki puolet. Ja mies vastaa siihen - raivoaa, itkee ja nauraa, pääsee voitolle ja häviää. Hän on vuoroin lapsi, vuoroin aikuinen, mutta koko ajan va­kuut­tu­nut pro­jek­tin­sa mie­lek­kyy­des­tä.

Mitä pi­tem­mäl­le kirjaa luki, sitä vähemmän ihmetteli sen niukkaa ku­va­mää­rää. Jurvelin - sie­lul­taan ja il­mai­sul­taan myös runoilija - luo nimittäin ym­pä­ris­tön sa­noil­laan niin eläväksi, etteivät kuvat olisi yltäneet vas­taa­vil­le tasoille. Nimin va­rus­tet­tu piirros koko ve­sis­tö­rei­tis­tä on sitä vastoin pai­kal­laan.

Koskien kuo­lin­va­li­tuk­set

Jurvelin eli sou­tu­mat­kan­sa trau­maat­ti­sim­mat ko­ke­muk­set hyö­ty­käyt­töön val­jas­tet­tu­jen Oulujoen koskien voimala-alueilla. Häntä eläh­dyt­tää haave, että nu­jer­re­tut kosket vielä va­pau­tet­tai­siin: "Niin kauan kuin lohi lyö päätään padon betoniin, tus­kal­li­set mät­käh­dyk­set kaikuvat ihmisten korviin yhä kuu­lu­vam­pi­na. Yhä selvemmin tajutaan, että joen vapaus on myös ihmisen to­del­li­sen vapauden ja luovuuden keskeinen edellytys. Osa elämän to­del­lis­ta laatua. Padot saavat silloin mennä."

Jurvelin suri ta­va­tes­sam­me sitä, ettei Kuusamon koskien va­paut­ta­ja ja koko elämänsä luonnon oi­keuk­sil­le py­hit­tä­nyt Reino Rinne ehtinyt tutustua hänen kirjaansa. Mutta niin kauan kuin hänen ja Pekka Jur­ve­li­nin kaltaiset elämän suo­je­li­jat ko­rot­ta­vat äänensä, meillä kaikilla on mah­dol­li­suus kasvaa vas­tuul­li­sem­mik­si ihmisiksi.

16.7.2002 Iisalmen Sanomat / Soile Seppä


AINA LOMASOUTU KOTIOLOT VOITTAA

Pekka Jurvelin souti läpi Oulujoen vesistön.

Suo­ma­lai­sen lo­man­vie­ton paras perinne on ollut kat­kea­mai­sil­laan, kun ete­län­mat­kan, hel­sin­ki­läi­set hei­nän­te­ko­tal­koot, vii­nin­mais­te­lut ja ties mitkä eu­roop­pa­lai­suu­det ovat lumonneet mei­kä­läi­set.

Las­ten­lää­kä­ri Pekka Jur­ve­li­nin kirja Vaiettu joki palauttaa kunniaan pe­rin­tei­sen suo­ma­lai­sen loman. Jurvelin hakeutuu itä­ra­jal­lem­me, Oulujoen ää­rim­mäi­sil­le suo­läh­teil­le, joilta alkaa myös Vie­nan­me­reen laskevat Tširkka-Kemi. Hän alkaa kiskoa sou­tu­ve­net­tään vai­kea­kul­kui­ses­sa purossa kohti Juor­ta­nan­jo­kea ja Poh­jan­lah­tea, Oulua.

Matkaa Ouluun on lin­nun­tie­tä 240 ki­lo­met­riä, mutta nyt ei kuljeta lin­nun­tie­tä. Joki tekee mutkan jos toisenkin, ja välissä on erä­maa­jär­vien selkiä, vasta- ja ris­ti­aal­lo­koi­ta ja raikasta alkukesän tuulen heittämää sadetta. Tämän lähes 400 ki­lo­met­rin matkan on padottua vesistöä pitkin soutanut aiemmin vain yksi mies.

Jurvelin tietää, mitä ja miksi tekee. Sillä "vaivaa minun on nähtävä, jotta pääsisin käsiksi johonkin to­del­li­seen" ja "sou­ta­mal­la minun on lu­nas­tet­ta­va oikeus puhua joesta". Lomaretki Ou­lu­joel­le on matka "myös itseeni".

Mei­kä­läi­sen matka itseensä ei ole mitään au­rin­ko­ran­nal­la löhöilyä. "Kyyhötän hetken rannalla rä­pät­tä­vän sa­de­vii­tan alla ja hörpin laihaa teetä. Märkä ja kiuk­kui­nen viima piiskaa."

Heti alkuun katkeaa rakas perhovapa, ja jo ennemmin on muuten mainion veneen tervaus mennyt mönkään. Kamera on rikki. Kiikarit hukassa. Mols­kah­dus­ta hyiseen veteen seuraa hytinä ma­kuu­pus­sis­sa.

Samalla pitää käydä läpi omaa elämää. Aamulla vedetään märät saappaat jalkaan. Sitten Jurvelin soutaa pon­nis­te­lee On­to­jär­vel­le. Ii­van­tii­ran aavalla selällä hän näkee, kuin "Havukka-ahon vaa­ra­mai­se­ma avautuu järven poh­ju­kas­sa".

Viittaus Veikko Huovisen Havukka-ahon ajat­te­li­jaan kertoo, että Jurvelin etsii Oulujoen reittiä myös kir­jal­li­suu­des­ta ja taiteesta. Hän mainitsee Akseli Gallen-Kallelan ja Teuvo Pakkalan Oulua sou­ta­mas­sa. Kalevala ja Väi­nä­möi­nen liittyvät mukaan. Juortanan joki on Jordan-virta. Sitten "tämä on minun Odys­seia­ni".

Täh­ti­tai­vaas­sa ja vedessä on "toinen to­del­li­suus". Jurvelin soutaa myyteissä. Mitä? Alkaako retki mennä liian kor­kea­len­toi­sek­si.

Ei hätää, sillä esi­mer­kik­si Vuon­teen­kos­ken ylä­vir­ral­la Jurvelin törmää myyttien sijasta "saas­te­löl­löön". Se on ny­ky­het­ken to­del­li­suut­ta. Ja Oulujen ta­run­hoh­tois­ten koskien sijasta soutaja kohtaa voi­ma­lai­tok­sen toisensa jälkeen.

Hyinen vesi ja vihlova selkä olisivat 60-70 vuotta sitten olleet Oulujoen soutajan puhtaita ko­ke­muk­sia. Ne olisi hui­pen­ta­nut huk­ku­mi­nen Nis­ka­kos­ken kuo­hun­taan.

Mutta nyt Jurvelin joutuu vain se­pit­tä­mään ka­toa­mi­sen­sa Nis­ka­kos­keen. Hänen tuhonsa olisi ollut tuntuva hen­ki­lö­koh­tai­nen kokemus, mutta pik­ku­jut­tu ver­rat­tu­na siihen, että "ikiai­kai­nen koski on tässä kadonnut".

Kun Jurvelin ylittää Ou­lu­jär­veä, muistelee ter­va­han­hia ja jalokalan pyytäjiä, hän samalla luo taustaa Oulujoen voi­ma­lai­tos­ten ny­kyi­sil­le näkymille. Myyttien, historian ja luonnon sijasta jokea hallitsee tekniikan miesten tyly ja it­se­tyy­ty­väi­nen henki. "Tästä ei kuljeta. Joki on meidän."

Odys­seuk­sel­la oli sikäli helppoa, että hän sai tehdä myyt­ti­mat­kan­sa saas­teet­to­mil­la vesillä voi­ma­lai­tos­pa­toi­hin tök­säh­tä­mät­tä. Olivat vain Skylla ja Kharybdis, Kirke, Kyklooppi ja jän­nit­tä­vät vaarat.

Jur­ve­li­nin matka ei ole enää pelkkää lo­mai­li­jan pii­nal­li­suu­des­saan vir­kis­tä­vää kii­ras­tul­ta yhtä lu­moa­vis­sa kuin julmissa erämaissa, vaan likainen matka tekniikan tuoman saas­te­hel­ve­tin läpi.

Soutaja on luonnon koet­te­le­ma­na saanut tuntea itsensä to­del­li­sek­si. Mutta "kipu ka­do­te­tus­ta jo­ki­mai­se­mas­ta on myös to­del­li­nen". Se ei kui­ten­kaan ole saamisen vaan me­net­tä­mi­sen kokemus.

Saa­vut­tu­aan vesistön latvoilta suuhun, Ouluun, Jurvelin unelmoi lohista, jotka "nousevat vapaaseen Ou­lu­jo­keen". Hän ajattelee, että "eihän kan­sa­kun­ta voi jättää kan­sal­lis­mai­se­maan­sa lo­put­to­miin veden peittoon, liejun alle".

Vaiettu joki kertoo hen­kiin­jää­mis­seik­kai­lun joella, jolta on otettu henki. Se on ny­ky­ai­kais­ta ko­ti­maan­mat­kai­lua parhaan kor­pi­suo­ma­lai­sen sin­nit­te­ly­pe­rin­teen jatkoksi.

Odotan toi­vo­rik­kaa­na, että Pekka Jurvelin tekee saman matkan vas­ta­vir­taan Oulujoen suulta alkaen Juor­tan­ajoen lähteille.

Aina se kotiolot voittaa, olivat voi­ma­lai­tok­set kuinka hirveitä tahansa.

5.7.2003 Helsingin Sanomat / Vesa Karonen


IN­SI­NÖÖ­RIT YL­PEI­LI­VÄT OULUJOEN VOI­MA­LAI­TOK­SIS­TA

Pekka Jurvelin haaveilee vapaasta Ou­lu­joes­ta sou­tu­ku­vauk­ses­saan Vaiettu joki. Hän tuntee kyllä Oulujoen historian. Neu­vos­to­liit­to oli rohmunnut sodissa Karjalan voi­ma­lai­tok­set­kin, ja Suomi tarvitsi sähköä. Oulujoki oli mer­kit­tä­vä kaut­taal­taan ra­ken­net­ta­vis­sa oleva vesiväylä.

Antti Tuurin kokoa­mas­sa kirjassa Voiman miehet (1986) diplomi-in­si­nöö­rit muis­te­le­vat ra­ken­nus­työ­tään. Eräs kir­joit­taa: "Pidän Jylhämän voi­ma­lai­tos­ta kaikkein par­haim­pa­na ja kau­neim­pa­na Oulujoen voi­ma­lai­tok­sis­ta."

Voinen insinööri ylistää vettä: "Ve­si­voi­man lähteenä on vesi, puhdas elementti. Voi­ma­lai­tok­ses­sa saadaan tehdä työtä luonnon keskellä, puhtaassa ym­pä­ris­tös­sä. Oulujoen ve­si­voi­ma­lai­tos­ket­jun käyttö ja hoito on antanut minulle todella ihan­teel­li­sen työym­pä­ris­tön."

Utasen ala­ka­na­vaa, jonka lävisti Utajärven kir­kon­ky­län, muuan mukana ollut in­si­nöö­rin tosin pitää "tek­ni­ses­ti­kin" huonona rat­kai­su­na. Maa­mas­so­ja siir­ret­tiin seitsemän miljoonaa kuu­tio­met­riä. Tuhon on kuvannut Raimo J. Kinnunen ro­maa­nis­saan Ruut Munkerin koski (1991).

Jur­ve­li­nin mukaan Oulujoen koskien voi­ma­lai­tos­tu­mi­ses­ta on lähes vaiettu kir­jal­li­suu­des­sa. Hän mainitsee Antti Tuurin romaanin Joki virtaa läpi kaupungin (1977), jossa Oulujokea tuskin mai­ni­taan­kaan. Mai­nit­se­mat­ta jät­tä­mi­nen on Jur­ve­li­nin mukaan "Kir­jai­li­jan reaktio joen tilaan".

Nyt Oulun Me­ri­kos­keen on val­mis­tu­nut Suomen pisin kalatie (HS 24.6.). Antti Tuuri voisi kir­joit­taa romaanin "Kalatie virtaa sentään läpi kaupungin".

Kommentti Vesa Karonen


PIMEÄSTÄ TUN­TE­MAT­TO­MUU­DES­TA SUO­MA­LAI­SEN KIR­JAL­LI­SUU­DEN ETU­RIN­TA­MAAN

Pekka Jurvelin (s.1955) on lasten eri­kois­lää­kä­ri, joka jo opis­ke­luai­koi­na tunsi vetoa lähteä lää­ke­tie­teen opis­ke­li­ja­na ja sittemmin valmiina lääkärinä tutkimaan maailmaa. Hän lähti auttamaan sairaita lapsia ja syn­nyt­tä­viä äitiä perin al­ku­kan­tai­sis­sa olo­suh­teis­sa, mutta samalla hän pyrki ha­keu­tu­maan suurten jokien äärelle.

Hän on tehnyt töitä mm. Afrikassa. Työn ohessa hän on oppinut mm. por­tu­ga­lia pe­rus­kiel­tem­me englannin ja ruotsin ohella. Korkeasta virastaan poh­jois­suo­ma­lai­ses­ta sai­raa­las­ta hän kävi pitkän tien kysyen tiukasti itseltään, mitä hän todella haluaa. Ro­maa­nis­ta tulee ilmi, että Pekka Jurvelin on kir­joit­ta­nut paljon koko elämänsä aikana: päi­vä­kir­jo­ja, mat­ka­kir­jo­ja, poh­din­to­jaan, yrittäen hahmottaa maa­il­man­ku­vaan­sa ja itseään heti kuin kun lapsena oppi kir­joit­ta­maan.

Sai­raa­la­by­ro­kra­tia, yli­kuor­mi­tus, alituinen riit­tä­mät­tö­myy­den tunne, yli­mi­toi­te­tut vaa­ti­muk­set ja hen­ki­lös­tö­han­ka­luu­det veivät hänen ener­gian­sa. Hän tajusi, että hän alkoi työssään muuttua vir­ka­mie­hek­si ja si­säi­ses­ti kuolettua, ja samalla etääntyi aidosta, tosi-itsestään. Hän päätyi vaikeaan rat­kai­suun; py­syäk­seen si­säi­ses­ti elossa oli läh­det­tä­vä pois. Hänen oli saatava kir­joit­taa. Ja myös luoda edel­ly­tyk­set kir­joit­ta­mi­sel­le. Hän jätti virkansa, muutti ko­ti­seu­dul­leen Ou­lu­joel­le ja otti vastaa ter­veys­kes­kus­lää­kä­rin työn Vaalassa. Kovin kipeät olivat vuodet ennen ratkaisua, ja nyt Jurvelin kir­joit­taa, että se oli hänen sielunsa ja ehkä elämänsä pelastus. Ja kun vielä romaani, jonka hän kirjoitti hämmensi kir­jal­li­suus­pii­rit. Jopa Vesa Karonen Helsingin Sanomissa yritti pitää kri­tii­kis­sään Jur­ve­li­nia kapeassa ka­la­kir­jai­li­jan lestissä ja mutisi epä­mää­räi­syyk­siä koh­da­tes­saan kirjan myyttisiä tasoja.

Mutta Pekka Jurvelin hem­mot­te­lee lu­ki­joi­taan kielensä nau­tit­ta­vuu­del­la ja mo­ni­puo­li­suu­del­la sekä huo­lel­li­sel­la pe­reh­ty­mi­sel­lään ai­hee­seen­sa, saatikka poik­keuk­sel­li­sel­la yleis­si­vis­tyk­sel­lään. Kriitikot ovat olleet häm­mäs­ty­nei­tä. On jopa todettu, että vastaavaa suo­ma­lai­ses­sa kir­jal­li­suu­des­sa ei hevin löydy. Romaani jatkaa mm. Juhani Ahon, Antti Tuurin, Teuvo Pakkalan pe­rin­teis­tä suo­ma­lais­ta mies­kir­jal­li­suu­den san­ka­ri­myyt­tiä. Pekka Jurvelin kyllä poikkeaa - sen verran kun ole voinut perehtyä tähän kir­jal­li­suus­lin­jaan - siinä, että hän on puh­das­ve­ri­nen in­tel­lek­tuel­li.

Kir­jai­li­ja tun­nus­tau­tuu in­to­hi­moi­sek­si ka­las­ta­jak­si, eri­tyi­ses­ti per­ho­ka­las­ta­jak­si. Hän en suuri murheensa on Oulujoen kohtalo, yhtäältä hänessä näyttää kasvavan yhä vim­mai­sem­pi tais­te­lu­tah­to oman Ou­lu­jo­ken­sa ja samalla myös muiden jokien va­paut­ta­mi­ses­ta.

Kun hän palasi lap­suu­ten­sa maisemiin vuo­si­kym­men­ten jälkeen, hänessä syntyi kuin itsestään halu ottaa selvää, mistä hänen jokensa sai alkunsa. Joki, jonka varrella hän oli lapsena elänyt. Mikä oli häntä edel­tä­vien su­ku­pol­vien tarina. Miten hänen esi-isänsä ja -äitinsä ovat liit­ty­neet Ou­lu­jo­keen. Ja mihin hän itse liittyy, missä piilevät hänen iden­ti­teet­tin­sä ytimet, ja mitä pe­rin­ne­ket­jua hän mah­dol­li­ses­ti omassa elä­mäs­sään jatkaa.

Mur­heel­li­se­na ja vihaisena hän toteaa, kuinka po­ten­ti­aa­li­ses­ti niin kauniin kiehtovat joet, joita Suomessa on paljon, näyttävät pinnalta lu­moa­vil­ta ja hou­kut­te­le­val­ta. Mutta verkkoon tarttuu ahven tai hauki, ja särki. Monta kertaa elä­mäs­sään hän ei ole saanut arvokalaa, taimenta, luon­nonflo­rel­lia saatikka luon­non­loh­ta. Joet virtaavat ve­si­mas­soi­na kohti merta, suurelta osin vailla sitä ta­vat­to­man runsasta flooraa ja faunaa, mikä tilanne oli ennen voi­ma­lai­tok­sia. Voi­ma­lai­tok­siin ra­ken­ne­tut "lohi- ja ka­la­his­sit" ovat suurelta osin sil­män­lu­met­ta.

Kirja on hyvin mie­len­kiin­toi­nen mo­ni­ker­rok­si­suu­ten­sa myötä. Pekka Jurvelin kir­joit­taa sy­dän­ve­rel­lään, rak­kau­des­ta aiheeseen. Hän on vakava ja in­to­hi­moi­nen mis­sios­saan. Kaikesta välittyy, että hänen sa­not­ta­van­sa on tär­keäm­pää kuin hän itse. Sa­noi­sin­ko, että se on näinä aikoina melko har­vi­nais­laa­tuis­ta. Hänen vapaaseen kir­joit­ta­mis­tyy­liin­sä kuuluu antaa ajatuksen lentää, ja se pitää sisällään lu­ke­mat­to­mia his­to­rial­li­sia tarinoita mm. voi­ma­lai­tok­sien ra­ken­ta­mi­ses­ta ja siitä huumasta, mitä se aikanaan sai aikaan. Elo oli kuin Amerikan Kul­ta­kuu­meen aikoina. Voi­ma­lai­tok­set toivat vaurautta ja kansa vil­liin­tyi. Mutta nyt aika on ajanut ohitse. On uusien, ra­ken­ta­vien rat­kai­su­jen aika. Tah­dom­me­ko antaa lap­sil­lem­me pe­rin­nök­si kuolleet joet? Ja kuin ankkurina, Pekka Jur­ve­li­nin kirja ammentaa voimansa suo­ma­lai­ses­ta my­to­lo­gias­ta, Ka­le­va­las­ta - laa­jem­min­kin - iki­van­hois­ta suo­ma­lai­sis­ta us­ko­muk­sis­ta, luonnon pal­von­nas­ta, ani­mis­mis­ta, riit­teis­tä ja näiden nou­dat­ta­mi­sen mer­ki­tyk­sis­tä.

Tältä taustalta Jurvelin päätti mennä katsomaan hänelle rakkaan jokensa ja samalla menneiden polvien maisemia. Hän teki rohkean, jopa hur­ja­päi­sen suun­ni­tel­man soutaa yksin Oulujoen al­ku­läh­teel­tä Var­tius­jär­vel­tä - läheltä Venäjän rajaa - Kuhmon, Sotkamon, pe­lot­ta­van Ärjän kautta ehkä kovimpaan ja myös vaa­ral­li­sim­paan taistoon Nis­ka­kos­ken kautta Ou­lu­jär­vel­le ja siitä Oulujokea kohti merelle Poh­jan­lah­del­le, Ouluun, yhteensä 370 km. Tie­toi­se­na ta­voit­tee­na oli selvittää, mitä hänen sie­lus­taan, myös hänen pii­lo­ta­jun­nas­taan avautuisi matkan aikana. Ja toki: ky­ke­ni­si­kö hän tähän paikka paikoin uh­ka­roh­ke­aan hank­kee­seen.

Juor­ta­nan­joes­ta puhutaan kan­sa­ru­nou­des­sa, jossa kris­til­li­set elementit liittyvät van­hem­piin aineksiin. Epäi­le­mät­tä tar­koi­te­taan Jor­dan­vir­taa. "Ristitty Juor­ta­nan­joes­ta jovessa, Pyhän virran vier­ties­sä." Noista raa­ma­tul­li­sis­ta suo­ma­lais­mai­se­mis­ta alkaa Oulujoki.
s.18

Pekka Jurvelin suun­nit­te­lee soutuaan kauan. Ke­vät­tal­vi­sin hiihtelee joen syn­ty­si­jo­ja, alkaa suun­ni­tel­la veneen teet­tä­mis­tä. Askel on otettu, jolta ei ole paluuta. Alkaa suuri tun­te­ma­ton Odysseia. Kaino unelma, joka voimistuu ja vaatii to­teu­tus­taan. Mutta… mitä on ihminen vailla unelmia? Ja tulee aika työntää vene vesille, matka alkaa. Sou­ta­mi­nen alkaa ripeästi, mutta pik­ku­hil­jaa alkaa käydä voimille. Yllättäen hän ohittaa lasten hau­ta­ki­viä, niitä on paljon. Tu­ber­ku­loo­si, keuh­ko­kuu­me. Se pysäyttää. Tuskin suurempaa surua on kuin oman lapsen me­net­tä­mi­nen. Hän ei voi unohtaa nuorena lääkärinä te­ke­mään­sä viatonta hoi­to­vir­het­tä, jolloin perheen ainoa lapsi menehtyi. Lääkärin takana hiipii aina kuolema, va­sem­mal­la puolen murhe ja oikealla aut­ta­mi­sen ilo. Sen kes­tä­mi­nen vaatii paljon voimaa. Mutta virta, taistelu kuohuja vastaan - ei aina paista aurinko, tuuli, sade, kylmyys koettelee ja vie ajatukset uusiin maa­il­moi­hin. Mutta par­haim­mil­laan se on kuin tanssia!

Mielen so­pu­kois­sa jatkoi elämäänsä toinen tanssi. Minussa eli hämärä tie­toi­suus, että olin jo myynyt sieluni mutta yritin kieltää asian.
s. 31

Mille kir­jai­li­ja oli jo myynyt sielunsa? Mihin hän vihjaa? Alkaako hän tajuta yli­lää­kä­ri­nä toi­mies­saan, että elä­mä­ni­lon ka­toa­mi­nen ase­mas­taan käsin kuo­let­tai­si hänet. Ilo katosi - katosi löy­tyäk­seen jo­ki­rii­tis­tä? Alkamalla etsiä, mikä itselle oli vält­tä­mä­tön­tä? Mitä soutu piti sisällään: vä­ri­syt­tä­vän puur­ta­mi­sen ohella myös ää­ri­ko­ke­muk­sia, riemua, onnea hä­kel­lyt­tä­vän luonnon mah­ta­vuu­des­ta, hil­jai­suu­des­ta. Yksinolon vapautta. Mutta myös ys­tä­väl­lis­ten, ta­val­lis­ta rau­hal­lis­ta elämää elävien ihmisten koh­taa­mi­sis­ta. Ja ennen kaikkea sisim­pän­sä koh­taa­mis­ta. Sisim­pän­sä, josta nousi en­na­koi­mat­to­mia muistoja, kaipuuta, tunnelmia, jo unoh­tu­nei­ta ko­ke­muk­sia. Hänen lauseensa kantaa, ja mer­kit­tä­vää on, että ka­las­ta­mi­ses­ta täysin tie­tä­mä­tön lukija saattaa tuskin odottaa, mitä seu­raa­val­la sivulla tapahtuu. Ja tuon tuostakin pilkahtaa hen­ki­lö­koh­tai­sia tui­kah­duk­sia, mm. rakkauden kaipuuta.

Tässä olen minä omaa Ouluani sou­ta­mas­sa, myös ilman rak­kaut­ta­ni. Vai olenko sentään. Olen hyräillyt aamun sävelmänä Lili Marlenea. "Kaikki sumuun häipyy, maa ja taivaskin…" …Olen kai su­ru­mie­li­nen Don Quijote poh­joi­sil­la vesillä… ja päätyy vankkaan joh­to­pää­tök­seen: Mors sine musis vita. Kuoloa elo runoton.
s. 53, 69 ja 82

Kirja pitää sisällään niin paljon Suomen historiaa ja mainioita anek­doot­te­ja, ori­gi­nel­le­ja miehiä ja naisia matkan varrella - se on tietoteos, jota on mah­do­ton­ta ja tar­pee­ton­ta esitellä. Turhaa vesittää kirjan kieh­to­vuut­ta.

Kirjan ve­den­ja­ka­ja on hurja, vaikea, pelottava Nis­ka­kos­ki. Liekö montaa Suomen miestä, joka olisi kosken sou­tu­ve­neel­lään laskenut. Tämä matkan vaa­ti­vim­man ta­pah­tu­man elementti on kät­ke­tys­ti mukana jo kirjan alusta. Pekka Jur­ve­li­nin kuvaus kos­ken­las­kus­ta tempaa mukaansa. Hurja Nuojua, pisin ja korkein putous on kaikkein vaikein. Hän sulautuu virtaan kuin olisi osa sitä, ää­rim­mil­leen pon­nis­taen saa­dak­seen pidettyä veneensä tör­mää­mäs­tä vauhdilla kiviin. Ja hän vajoaa mer­kil­li­seen mie­len­ti­laan, kohtaa voi­mak­kaim­man pelkonsa, kuin ve­de­ne­lä­vät an­tai­si­vat tietä ja toi­mi­si­vat suo­je­lusen­ke­lei­nä. Ja juuri tällä hetkellä, jostain sielun ar­vaa­mat­to­mis­ta sy­vyyk­sis­tä nousee väkevä ko­ke­muk­sel­li­nen tila.

Ikuiset vaistot puhkeavat elämään, kuin eteenpäin etsien, huo­kail­len. Täällä jossain se on, sen täytyy olla, juuri täällä, kaiken kaipuuni kohde. Tunnen ih­meel­li­sen tuoksun, jotain välkehtii edessä. Erotan yl­häi­ses­sä valossa hohtavan hopeisen kyljen, suloiset evät, nai­sel­li­sen pehmeyden, silmät täynnä lupausta, hou­kut­te­le­vaa, an­tau­tu­vaa. Liu'un lä­hem­mäk­si. Tuoksu huumaa, koen kupeensa hellän hyväilyn. Lo­hi­nai­se­ni, kuo­hu­touk­ka, unelmani, ainoani! Olen perillä.
s.116

Vielä on matkaa Ouluun, me­ri­kos­kel­le. Urheasti Jurvelin raahaa veneensä maita myöten ohit­taak­seen voi­ma­lai­tok­set. Eikä helppoa ole, mo­nen­mois­ta kiusaa. Het­kit­täin tuntuu, että voimat loppuvat. Ei jaksa, antaa periksi. Mutta sisu ei periksi anna. Kun hän lopulta pääsee merelle, sitoo veneensä maihin, likaisena, väsyneenä mutta on­nel­li­se­na astelee ravintola Ter­va­ho­viin. Samalla ih­met­te­lee, miten niin sotkuinen ja haiseva mies yli­pää­tään pääsee ra­vin­to­laan. Hän pääsee ja nojaa baa­ri­tis­kil­le tutun pianistin soit­taes­sa kaihoisaa kap­pa­let­ta: calvados, kiitos. Tuplana.

Pekka Jur­ve­li­nin Vaiettu joki on niin väkevä ja mu­kaan­sa­tem­paa­va, että vasta viikkojen jälkeen kirjan in­ten­si­teet­ti hellittää, syntyy uusia ky­sy­myk­siä, ute­liai­suut­ta. Kuin jokin ydin jäisi piiloon? Hän selvästi tahtoo raottaa myös hen­ki­lö­koh­tai­sia intiimejä puoliaan, mutta ne tuntuvat jäävän etäälle, sa­lai­suu­den ja ver­hoa­vien, joskus älyl­lis­ten ajatusten peittoon. Syntyy halu kysyä, mutta vastausta ei saa. Voi­mak­kaa­na, ehkä hal­lit­se­va­na tun­nel­ma­na ro­maa­nis­sa on suru. Liittyykö suru ta­vat­to­maan elä­män­muu­tok­seen - jättää korkea virka, muuttaa lapsuuden ko­ti­seu­dul­le - niin suuri muutos, mikä luon­nol­li­ses­ti vaatii su­rul­li­sen sisäisen työnsä. Mutta suru tuntuu omaavan myös syvemmän sisällön, johon sielun sor­men­päät eivät yllä. Mutta ennen kaikkea on muis­tet­ta­va, että kyseessä on romaani, fiktio. Vaikka sillä on selkeä do­ku­men­taa­ri­nen basis, Pekka Jurvelin omaa luon­nol­li­ses­ti kir­jai­li­jan vapauden sepittää, luoda uutta, mielen kuvaa. Fiktio on fiktio. Siinä myös sen vahvuus. Onko tämä perin lupaava esikoinen alku jatkolle? Haluaako hän avata sieluaan enemmän, laittaa tun­tei­taan likoon? Eihän niin tarvitse tapahtua. Miksi avata itseään? Ei syytä. Mutta voisi ajatella, miksi ei? Vahvana kirjassa on tendenssi, että se saattaisi olla hänen toiveensa.

LVa 2/2004 22. Vuo­si­ker­ta, Riitta Sirola



1651440040479_alavirtaan-me.jpg

reitti(at) oulujoenreitti.fi

pekka.jurvelin(at) gmail.com

© Oulujoenreitti