Oulujoen reitti ry

Joen tarinat

Merikoski kuohuu !

Kainuun keväiset vedet vyöryvät voimallisesti tulvaluukkujen lävitse. Muistutus siitä, millainen Merikoski on ollut vapaana, tosin kalpea muisto vain. Mutta kosken ääni kuuluu kaupungissa varmaan vielä muutaman päivän ajan.

 

Taitaa vain kalatien päällä olla sellainen myräkkä vesipyörrettä, etteivät meritaimenet tai muut kalat löydä kalatien suuta. Mutta odotellaan rauhassa, nautitaan kuohuista.

 

Merikosken ystävä

Jää­e­ner­gi­aa vai ve­si­hiih­toa

Tänään on ehkä viimeinen hetki lähteä Ou­lu­jär­vel­le hiih­tä­mään. Vappuun on neljä päivää ja se on merkinnyt pe­rin­tei­ses­ti jäähiihto-kauden lop­pu­mis­ta. Vuosia sitten, eräänä va­pun­päi­vä­nä hiihdimme Toukkaan. Jää oli jo lä­pi­kuul­ta­vaa, mutta koska Tou­kan­lam­mes­sa ei ole kovin syvää, us­kal­tau­duim­me vielä matkaan. Nyt auton ikkunasta kat­sel­tu­na järven jäät ovat vielä valkoiset ja yö­pak­ka­set takaavat hyvän hiih­to­ke­lin. Siis jäälle.

 

Ve­sie­ner­gi­aa

 

Mietin hiih­del­les­sä­ni Ener­gia­teol­li­suus ry:n eilen jul­kis­ta­maa TNS Gal­lu­pil­la teettämää tut­ki­mus­ta. Siinä sel­vi­tet­tiin suo­ma­lais­ten suhtau-tumista ve­si­voi­maan. Yle uutisoi komeasti, kuinka ve­si­voi­man rakenta-misella on laaja tuki. Kolmannes vas­taa­jis­ta haluaa lisätä ve­si­voi­man käyttöä tun­tu­vas­ti ja kolmannes hieman. Tie­dot­tees­sa jätetään kerto-matta, että yli kuusi­kym­men­tä pro­sent­tia vas­taa­jis­ta haluaa lisätä au­rin­koe­ner­gian hyö­dyn­tä­mis­tä tun­tu­vas­ti ja saman verran haluaa tun­tu­vas­ti lisää tuu­li­voi­maa. Tiedote jatkaa, että te­ko­jär­vien rakenta-mista kannattaa nel­jä­kym­men­tä­nel­jä pro­sent­tia ja vastustaa kaksikym-men­tä­vii­si pro­sent­tia vas­taa­jis­ta. Kuitenkin epä­var­mo­jen osuus oli jopa kolmannes, joka kertoo siitä, että vas­taa­jil­la ei ole riit­tä­väs­ti tietoa muodostaa asiasta kantaa. Muutenkin tut­ki­muk­ses­sa tuli esille, että ihmiset haluavat fak­ta­tie­toa ym­pä­ris­tön ja talouden kannalta vähiten hai­tal­li­sis­ta vaih­toeh­dois­ta. Jopa lähes yh­dek­sän­kym­men­tä pro­sent­tia vas­taa­jis­ta oli täysin tai jok­seen­kin samaa mieltä fak­ta­tie­don li­sää­mi­sen tar­peel­li­suu­des­ta. 

 

Epä­var­muu­des­ta kertoi myös se, että vastaajat eivät tienneet tekojär-vien vai­ku­tuk­sis­ta. Esi­mer­kik­si yli kolmannes vas­taa­jis­ta ei osannut sanoa kantaansa ky­sy­myk­siin te­ko­jär­vien ta­lou­del­li­sis­ta vai­ku­tuk­sis­ta paik­ka­kun­nal­le, ala­puo­li­sen joen pi­laan­tu­mi­ses­ta tai te­ko­jär­vien ai­heut­ta­mis­ta kas­vi­huo­ne- tai muista pääs­töis­tä. Se­lit­tää­kö vas­tauk­sia myös se, että yli puolet vas­taa­jis­ta uskoo ve­si­voi­maa saatavan huomat-tavasti lisää uusimalla nykyisten koneistot, jolloin li­sä­ra­ken­ta­mis­ta ei tarvita?

 

Vesi virtaa vapaana

 

Hiihtelen miet­teis­sä­ni Toukkaan. Saaren itä­kär­jes­sä hyppii väs­tä­räk­ki in­nok­kaa­na ran­ta­ki­vel­lä. Tou­kan­sal­mi on yl­lät­tä­vän laajalti avoin. Tuntuu kesän, veden väkevä tuoksu. Kun pysähdyn juomaan kahvit, selkäni takana saaren si­sä­osis­sa laulaa peipponen. Ja edessäni aukeaa valkea Är­jän­sel­kä! Lienenkö koskaan hiih­to­mat­kal­la­ni kuullut kesä-linnun, peipposen vi­ser­rys­tä. Etäällä nousee hou­kut­te­le­va­na Ärjän-saaren tum­man­pu­hu­va kylki. Jokainen tulkitsee asioita omien mieli-pi­teit­ten­sä suun­tai­ses­ti. Niinpä Pohjolan Voima, joka on ollut vahvasti ajamassa Kollajan te­koal­taan ra­ken­ta­mis­ta ja Iijoen kes­ki­juok­sun val­jas­ta­mis­ta voi­ma­käyt­töön, tulkitsee tut­ki­mus­tu­lok­sen olevan vahvan tue­nil­mauk­sen pohjoisen te­koal­las­hank­keil­le. Te­ko­jär­vien vas­tus­ta­jis­ta puolet hy­väk­syi­si ve­si­voi­man li­sää­mi­sen, jos se voidaan tehdä säi­lyt­täen kosket ja muu jo­ki­luon­to. PVO pyrkii no­jau­tu­maan pe­rus­te­luis­saan ni­me­no­maan tähän. He va­kuut­ta­vat, että jokeen johdetaan riittävä vesimäärä niin, että se säilyisi jokena. Siitä ollaankin sitten eri mieltä, millä ve­si­mää­räl­lä joki on joki. Kala- ja joki-ihmiset eivät pidä luvattua ve­si­mää­rää missään ta­pauk­ses­sa riit­tä­vä­nä. Kritisoin tut­ki­mus­tu­los­ten mer­ki­tys­tä ja yleis­tet­tä­vyyt­tä, sillä ky­sy­mys­ten avulla kar­toi­tet­tiin mie­li­pi­tei­tä ni­me­no­maan ve­si­voi­man nä­kö­kul­mas­ta. Tutkimus oli tar­koi­tus­ha­kui­nen: saada kansan tuki ve­si­voi­man li­sä­ra­ken­ta­mi­sel­le. Olisi mie­len­kiin­tois­ta tietää, millaisia vas­tauk­sia samoihin ky­sy­myk­siin olisi saatu esim. aurinko- ja tuuli-voiman osalta. Joillakin ky­sy­myk­sil­lä luotiin mie­les­tä­ni ennakko-asenteita. Eräässä ky­sy­myk­ses­sä annettiin ymmärtää, että tuu­li­voi­man li­sää­mi­nen tarvitsee sää­tö­voi­mak­si ve­si­voi­maa. Kuitenkin erään tutki-muksen mukaan tuu­li­voi­maa voidaan kasvattaa mo­ni­kym­men­ker-taiseksi ny­kyi­ses­tä ilman, että sää­tö­voi­maa tarvitsee rakentaa lisää. Ener­gia­teol­li­suus tekee vas­tauk­sis­ta joh­to­pää­tök­sen, että tuuli- ja ve­si­voi­maa pidetään hyvänä pa­ri­val­jak­ko­na.

 

Ärjän henki

 

Tämä talvi ehti kulua melko pitkälle ennen kuin järjestyi tilaisuus hiih-tää Ärjään. Viikko sitten oli se päivä. Ärjän saaressa on vahva erämaan tuntu. Saari on etäällä kau­pun­ki­lais­ten ta­van­omai­sis­ta hiih­to­rei­teis­tä, että sinne ei moni eksy. Sopii minulle, nautin enemmän hil­jai­sis­ta kuin väkeä suih­ki­vis­ta laduista. Tuolla reissulla näin kolme tai neljä muuta hiihtäjää sekä muutaman pilkkijän. Sain siis rauhassa kuunnella Ärjän tarinoita, joita saaren saa­vut­ta­mat­to­muus ja jyhkeä muoto ovat aikojen kuluessa luoneet. Istuin pitkään ran­ta­sau­nan lai­tu­ril­la. Oli lämmin. 

 

Tuijotin jalkojeni juuressa olevaa valkeaa jää­kent­tää. Se eli, värisi. Il­mei­ses­ti jää­ki­tei­den rakenteet sulivat auringon lämmöstä ja se sai pinnan väl­keh­ti­mään. Ih­met­te­lin mustaa aluetta ran­ta­hie­kal­la. Joku on unohtanut kumimaton rannalle. Ih­met­te­lin maton tar­koi­tus­ta. Lähem-mäksi hiih­det­tyä­ni tajusin, että musta alue oli hiekkaa. Mustaa hiekkaa! Enpä ole tuol­lais­ta ennen nähnyt. Tai sitten en ole kiin­nit­tä­nyt siihen aiemmin huomiota. Mustia laikkuja näytti olevan pitkin Hau­ta­kaar­teen rantoja. Saaren länsipää on vaih­te­le­vaa se­ka­met­sää: tanakoita män-tyjä, käk­ky­räi­siä koivuja, riip­puok­sai­sia leppiä. Metsä tekee kotoisan ja lämpimän vai­ku­tuk­sen. Sen sijaan itäpää on enim­mäk­seen männikköä, jonka alus­kas­vil­li­suus on niukkaa: jäkälää ja sian­puo­luk­kaa. Tämäkin metsä hurmaa omalla per­soo­nal­laan. Saaren maasto kohoaa pohjois-osassa. Siellä en juuri ole kulkenut, se on varjon puolella näin päivisin, mikä tekee siitä etäisen ja sa­la­pe­räi­sen. Aikoinaan saaressa oli virkeää elämää kesäisin. Kajaani-yhtiön työläiset viettivät siellä lomaansa. Pienet, vaa­ti­mat­to­mat mökit täyt­tyi­vät perheiden touhusta, hiekka-rannat lasten kil­jah­duk­sis­ta. Olen nähnyt vanhan filmin, jossa rannan hiek­ka­tör­mät ovat mustanaan ju­han­nus­juh­la­vie­rai­ta. Oh­jel­mas­sa oli mm. te­li­ne­voi­mis­te­lua! Nyt nuo vanhat mökit Kantola, Rantala ja monet muut ra­pis­tu­vat tuulessa ja paah­tees­sa. Muutama vuosi sitten joku mat­kai­lu­yrit­tä­jä hankki oikeudet käyttää saarta ja mökkejä asiak-kaittensa tar­pei­siin. En kui­ten­kaan ole huomannut mer­kit­tä­väm­pää vir­kis­ty­mis­tä saaren ke­sä­mat­kai­lus­sa­kaan.

 

Toimintaa!

 

Palaan pohtimaan TNS Gallupin tut­ki­mus­ta. Lähes seit­se­män­kym­men-tä pro­sent­tia vas­taa­jis­ta oli jok­seen­kin tai täysin samaa mieltä EU:n il­mas­to­pa­ke­tin mukaiseen ta­voit­tee­seen osal­lis­tu­mi­sen tär­key­des­tä. Nyt tarvitaan kuitenkin paljon selkeästi ym­mär­ret­tä­vää tietoa eri ener-gia­vaih­toeh­dois­ta. Siihen pe­reh­ty­mi­nen vaatii in­nos­tus­ta ja vaivan-näköä. Siksi pelkään, että ku­va­tun­kal­tai­siin tut­ki­muk­siin no­jau­tu­mi­nen pää­tök­sen­teos­sa johtaa luonnon ja ihmisen kannalta huonojen vaihto-ehtojen valintaan. Ta­lou­del­lis­ta hyötyä ajavat tahot saavat yleisen mie­li­pi­teen puo­lel­leen ja hy­väk­syn­nän ha­lua­mil­leen rat­kai­suil­le. Suomen luon­non­suo­je­lu­liit­to toki kritisoi Ener­gia­teol­li­suu­den ry:n tekemiä joh­to­pää­tök­siä, mutta mie­les­tä­ni hiukan pon­net­to­mas­ti. Tarvitaan suu­rem­pi­ää­ni­siä tahoja, joita onneksi ainakin Kollajan ja Vuotoksen kohdalla on löytynyt.

 

Miksi otsikkoni on jää­e­ner­gi­aa vai ve­si­hiih­toa? Tar­koi­tuk­se­ni oli kirjoit-taa jää­hiih­dos­ta ja ve­sie­ner­gias­ta. Mie­tis­ke­len­hän jäällä hiih­täes­sä­ni ve­sie­ner­gi­aa. Tajuan suk­sies­sa­ni, kuinka jäällä hiih­tä­mi­nen keväisin antaa minulle val­ta­vas­ti energiaa. Nyt pelkään, että se ei ole kohta enää mah­dol­lis­ta ja joudun tyytymään ve­si­hiih­toon, kun ilmaston-muutos etenee ja talvet ovat vain muisto. Olen valmis hen­ki­lö­koh­tai­siin uh­rauk­siin luontoa sääs­tä­vien rat­kai­su­jen puolesta. Luonnon ja ihmi-sen suhde on mie­len­ter­vey­del­le ja hy­vin­voin­nil­le tärkeä, elin­tär­keä. Ke­väi­sel­lä jää­la­keu­del­la on tilaa asettaa asiat oikeisiin mit­ta­suh­tei­siin. Istun ro­soi­sel­le kivelle. Kiven pinta on rau­hoit­ta­van harmaa. 

 

Tummemmat ja vaa­leam­mat jä­kä­lä­lai­kut tuovat eloa ruskean kiven pintaan. Kiven kyljessä on mo­nen­muo­toi­sia veden hiomia koloja. Kaivan esiin kännykän ja kirjoitan viestin. Luo­muih­mi­nen elää tiiviisti kiinni ajassa ja tek­nii­kas­sa! Kännykkä piippaa rikkoen jääaavan hil­jai­suu­den. On aika suorittaa seuraava siirto ja palata kau­pun­kiin.

 

26.4.2008 Aulikki Piirainen

Potnapekkojen katselija:

Nyt näkyi potnapekkoja pyristelemässä Oulujoen pinnalla. Yksi istahti kengälleni. Siis joelle ja pintaperhoa veteen!

Ka­las­tus­päi­vä joella

Kovan virran soutajat ovat kokoontuneet jokisuistoon, Korkeasaaren nokkaan. Työstä käy kalastaminen näillä Oulujoen virtauksilla.

 

Tauolla tuumailtiin jokisuun lohikalojen kohtaloa. Vuosien tauon jälkeen maestro palasi joelle, eivätkä hänen luottovaappunsa pettä-neet häntä, kaloja kylläkin. Haukien suurin painoi 6,6 kg ja komea kahden kilon meritaimen. Taimenet ovat olleet tiukassa tänä keväänä. Takavuosina oli toista. Maestro itse oli vankasti sitä mieltä, että hylkeet ovat syynä taimenen vähentymiseen. Joku toinen epäili taimenen poikasten laatua ja elinkykyä.

Potnapekkojen katselijallekin löytyi eräästä veneestä kelpo lahna, joka sitten savustui pöntössä maukkaaksi. Lahnoja on kuulemma melkein lauttoina paikka paikoin, tulevat muun kalastuksen sivutuotteena. Potnapekkoja eli sumukorentoja ei nyt näkynyt, kylmää oli, pakkasen rajoilla. Vieläkö lämpenevät säät tuovat korennot rantalumille?

 

Potnapekkojen katselija

Vie­nan­hiih­dos­sa

Kal­mo­saa­ri, Murhisalo, Viena - sinistä, itäistä, ru­nol­lis­ta! Olen makus-tellut noita sanoja keväisin pää­siäi­sen aikoihin, kun tie­do­tus­vä­li­neis­tä olen lukenut Vie­nan­hiih­dos­ta. Itäinen Suomi ja sen kulttuuri on kiehto-nut ru­nol­lis­ta mieltäni kuten aikanaan Elias Lönnrotia, I. K. Inhaa, Louis Sparrea ja monia muita. Kuitenkin matka itä­ra­jal­le tal­vi­ke­leil­lä on tun-tunut turhan vai­val­loi­sel­ta ja haaveet ovat jääneet ai­ko­muk­sen tasolle. Haave ei kui­ten­kaan kuollut ja jostain syystä se ak­ti­voi­tui tänä keväänä niin paljon, että ryhdyin tekemään siitä totta. Sain hou­ku­tel­tua muuta-man ystävän liit­to­lai­sek­se­ni ja niin lan­ka­lau­an­tai­na auton keula suun-tautui kohti Kek­kos­kak­kos­ta eli Var­tius­tie­tä. Kartasta olin laskenut matkaksi sa­ta­vii­si­kym­men­tä ki­lo­met­riä yhteen suuntaan. Tänä vuonna pää­siäi­nen sijoittui maa­lis­kuun puo­li­vä­liin, joten ilma oli talvinen. Oli puo­li­pil­vis­tä ja lu­mi­sa­teen mah­dol­li­suus, kun lähdimme ajelemaan mää­rän­pää­hän. Tie oli jäinen ja pakkasta lähes kymmenen astetta. Lau­an­tai­aa­mu­na Kek­kos­kak­ko­sel­la ei ollut paljon lii­ken­net­tä, joitakin naa­pu­ri­maan re­kis­te­ri­kil­vin va­rus­tet­tu­ja autoja tuli vastaan ostosreis-sullaan maakunnan pää­kau­pun­kiin. Matka tuntui pitkältä, viimeksi olin kulkenut tietä ke­sä­mai­se­mis­sa.

 

Domnan pirtillä

Hiihdon läh­tö­paik­ka oli Domnan Pirtti Kui­va­jär­vel­lä. Park­ki­pai­kal­la oli monista lähdöistä tuttu kiireinen kuhina, kun saavuimme paikalle. Suksia nos­tel­tiin bokseista esille, reppujen sisältöä tar­kis­tet­tiin ja mo­non­nau­ho­ja sidottiin kiinni. Olin kuullut jär­jes­tä­jil­tä, että hiihtoon oli il­moit­tau­tu­nut yli sata osa­not­ta­jaa. Leh­titie­to­jen mukaan lo­pul­li­nen osal­lis­tu­ja­mää­rä oli vajaat kak­si­sa­taa. Juuri ja juuri ennätimme hörp-päistä pan­nu­kak­ku­kah­vit ennen yh­teis­läh­töä. Domnan Pirtti on raken-nettu vanhaa kar­ja­lais­ta ra­ken­nus­tyy­liä jäl­ji­tel­len it­ku­vir­sien taitajien muis­to­pir­tik­si. Pirtti on saanut nimensä kui­va­jär­ve­läi­sen ru­non­lau­la­jan Domna Huovisen mukaan ja se toimii kahvilana ja ma­ja­ta­lo­na. Viimeksi kun olen talolla vie­rail­lut, oli kesä ja niityt lai­neh­ti­vat niit­ty­lei­nik­kien väkevää keltaa ja kur­jen­po­vien hellää lilaa. Nyt tum­ma­hir­si­nen talo val­ko­reu­nai­si­ne ik­ku­noi­neen tuntui uinuvan jyhkeänä val­kois­ten hankien keskellä. Sisällä talossa oli kuitenkin elämää hiih­tä­jien täyt­täes­sä ra­ja­vyö­hyk­keel­lä vie­rai­le­mi­seen oi­keut­ta­vaa lu­pa­lo­ma­ket­ta.

 

Kohti itärajaa

 

Hiihdon läh­tö­paik­ka oli Kui­va­jär­ven jäällä ja latu suun­tau­tui kohti itärajaa Vuokki- ja Hie­ta­jär­vel­le. Kui­va­jär­vi ja Hie­ta­jär­vi ovat vienalais-kyliä ja niiden en­sim­mäi­set asukkaat ovat tulleet Vienan Kar­ja­las­ta. Kylien henkinen ja ai­neel­li­nen kulttuuri on liittynyt ra­jan­ta­kai­seen Karjalaan. Vaikka kylien talot tu­hou­tui­vat tal­vi­so­das­sa, on jälleen-ra­ken­nuk­ses­sa näkyvissä jotakin vanhasta kar­ja­lai­ses­ta pe­rin­tees­tä: ra­ken­nus­ten päädyt osoit­ta­vat kul­ku­väy­lil­le ja päädyissä on kolme ikkunaa. Vasta viime vuo­si­kym­me­ni­nä Suomen vie­na­lais­ky­lien kult­tuu­ria on alettu arvostaa. Kor­vauk­sek­si tu­ho­tuis­ta karjalais-tyy­li­sis­tä taloista on Hie­ta­jär­vel­le ra­ken­net­tu vie­nan­kar­ja­lai­nen pe­rin­ne­ta­lo vie­na­lai­sen ru­no­lau­la­jan Johannes (Jussi) Huovisen elä­män­työn kunniaksi.

Hänen aloitteestaan Suomen vienalaiskylät ovat saaneet maisemasuojelualueen statuksen. Kun poikkesimme hiihtoretkellä perinnetaloon, istui jo iäkäs harmaatukkainen ja hauraan oloinen Jussi uunin edessä shaali polvillaan tulen hohteessa lämmitellen. Pitkävartinen piippu kädessään hän kertoili muistojaan uteliaille hiihtäjille. Hiihtolatu kulki pitkin loivasti kumpuilevaa metsätaivalta kohti rajavyöhykettä. Hiihtäjien letka vuoroin venyi ja tiheni, virtasi kuin joki. Välissä hiihteli joku lapsikin ja isä vauva ahkiossaan. Hiihtoon osallistuttiin koko perheen ja kaikenikäisten voimin. Kenelläkään ei näyttänyt olevan kiirettä, kukaan ei ohitellut luistellen tiukissa hiihtotrikoissaan, oli lankalauantain pysähtynyt tunnelma. Lunta sateli hiljakseen ja aukeilla paikoilla tuuli vinhasti. Se sai hiihtäjät vetämään hupun päänsä suojaksi. Hiihtäjät vaipuivat ajatuksiinsa talvisen metsän hiljaisuudessa, monen huulilla näkyi lempeä hymy. Kun saavuimme rajavyöhykkeelle, vireystaso nousi. Ystävälliset rajamiehet keräsivät hiihtäjiltä lupalomakkeet ja vastailivat hyväntuulisesti kysymyksiimme. Kohteemme Kalmosaari sijaitsi rajavyöhykkeellä, jossa vierailu vaati luvan. Kalmosaari on Hietajärven, Kuivajärven ja rajantakaisen Vuokinsalmen kylien yhteinen kalmismaa. Heikki Rytkölä Lönnrot-instituutista oli kertomassa saaren historiasta. Hautausmaa on saaren korkeimmalla kohdalla Venäjän rajavyöhykkeellä, joten sinne meillä ei ollut pääsyä. Jussi Huovinen on pystyttänyt saaren Suomen puoleiseen osaan vienalaisen ristin saareen haudattujen muistoksi.

Paluuladulla

 

Valitsimme hiihdettäväksemme lyhyemmän reitin, joten harmikseni Murhisalon luonnonsuojelualue jäi hiihtoreitin pohjoispuolelle. Vienanhiihto on saanut alkunsa juuri Murhisalon ikimetsien suojelukiistasta. Metsähallitus uhkasi hakkuillaan Murhisalon koskemattomuutta. Murhisalo on luonnonarvoiltaan merkittävä. Sen sisään jää soidensuojelualue, jota ympäröivät vanhojen metsien suojeluohjelmaan kuuluvat aarnimetsät. Metsätyyppi vaihtelee männiköistä lehto- ja luhtametsiin. Alueella on runsas eläinlajisto suurpedoista soiden ja vesien lintuihin. Täällä voi kiireetön kulkija nähdä kanadanmajavan pieksävän puron vettä lattahännällään tai kaakkurin ojentavan punaruskeaa kurkkuaan, kun se laskeutuu pärskähtäen järven pintaan. Murhisalo ja vienalaiskylien erämaa-alue kuuluvat Kalevalapuiston suojelukokonaisuuteen.

Paluumatkalla aurinkokin kumotti ohuen pilviverhon alta. Välillä tummanharmaat pilvet liukuivat pitkin taivaankantta. Ilma muistutti pitkäperjantain ilmaa. Mieltäni hiukan jäyti tuo pohjoispuolelle jäävä Murhisalo. Olin lähtenyt reissuun liian hatarin tiedoin, vasta hiihtämään lähtiessä kartasta tajusin, että lyhyempi latu ei kuljekaan luonnonsuojelualueen kautta. Maalissa Kuivajärven jäällä tuuli tarttui taas jäätävänä anorakin hupulla suojattuihin poskiin. Ehkä näin ensikertalaiselle olikin hyvä valita lyhyempi reitti. Mietin, millaista olisi hiihtää näissä maisemissa myöhemmin keväällä. Ensi vuonna pääsiäinen on kuukautta myöhemmin. Kenties silloin palaan kuuntelemaan kevättuulen tohinaa Murhisalon ikikuusien latvastossa.

26.3.2008 Aulikki Piirainen
Kuvat: Hilkka Haverinen

Sivun alkuun

Ei valitusoikeutta

Ihmisiä tungeksii huoneeseen. Vanhat miehet kaivavat taskuistaan muistiinpanoja. Sanoja on punnittu harmaitten pirttien pöytien ääressä. 

 

Vuodet ovat asettuneet jonoon joen törmälle, joki lipuu liki pirtin seinää. Elämä virtaa. Hurjana kuin vesi. Peili liukuu kirpeässä pakkasessa, luminen saari viiltää mustaa selkää.

 

Ajatukset virtaavat, ryöpsähtelevät, siirtyvät paperille. Ajatuksia on paljon, mutta onko niillä merkitystä?

 

Kehtoon kuului kosken kohina. Kesäaamuna verhot heilahtelivat avoimessa ikkunassa. Hopeinen kala liikahti joessa.

 

Ääni värisee ja nousee. Tunteet ovat väkevät ja kipeät. Kuuleeko sanoja kukaan, välittääkö niiden painosta?

 

Johtajat katsovat muualle, hymyilevät silmissään ivainen katse. Sanat nuijitaan rantakivikkoon, poljetaan säpäleiksi, revitään olemattomiin. Koti hukkuu. Unelmat haipuvat pois. Mihin pakenet? Voimaton raivo rikkoo mielen, se murtuu.

 

- Äiti, onko äiti täällä!? 

 

Huone hiljenee. Ihmiset välttelevät katsetta, etsivät pakotietä. Viimeiset poistuvat vaiti. Takaovesta. 

Ovi sulkeutuu. Ulkona pimenee ilta.

 

Kollajan YVA-tilaisuudessa Oulussa 28.2.2008 

Aulikki Piirainen

Kesäinen sää ja leppoisat tarinat säestivät kirk­ko­ve­ne­sou­tua

Kierros Lentalla, Jut­tua­jär­vel­lä ja Ii­van­tii­ral­la vei seitsemän tuntia

 

"Soutajain työhön ei tarvittu niin suurta taitoa, että se olisi vaatinut ajatusten pon­nis­te­lua. Ai­ron­la­van veto taak­se­päin, nosto ilmaan, sy­sää­mi­nen eteenpäin ja uusi lasku veteen. Siinä koko temppu. Ja nämä liikkeet ta­pah­tui­vat parhaiten, kun ne suo­ri­tet­tiin ko­ne­mai­ses­ti".

Tämä vuoden 33 jKr. tienoille sijoittuva kaleeriorjan työstä kertova kuvaus löytyy Lewis Wallacen Ben- Hur romaanista, mutta se olisi voinut liittyä myös sunnuntaina 11.6. soudettuun Matalan niemen kierto - soutuun. Kyseessä oli eräänlainen pilottimatka Hiekkalan Helmi - kirkkoveneellä Lentualle, Juttuajärvelle ja Iivantiiralle. Haluttiin katsoa, miten sujuisi koskenlasku, miten siirtyisi Helmi järveltä toiselle rullavaunulla. Kolmetoista soutajaa oli ilmoittautunut kiskomaan airoista. Perämiehenä viilettivät vuorotellen Asko Kähkönen ja Heikki Heikkinen. Kähkönen edusti veneen omistavaa Hiekkalan kyläyhdistystä. Useimmat mukaan ilmoittautuneet olivat kokeneita soutajia, yhteinen rytmi löytyi helposti. Nivankylä näyttäytyi kesäisessä kauneudessaan. Maaseudun idyllin tuntua lisäsi juuri laitumelle laskettu Heikkisen Unton lehmikarja. Ensimmäinen koetos oli Vuonteenkoski. Vettä oli vaikka muille jakaa, kuohut hyrskysivät yli nousumöljän. Hyvin lasku sujui - hyvää kyytiä olisi ottanut pitempäänkin. Niskajärvellä saatiin tuta, miten tuuli auttaa myötäisesti puhaltaessaan. Samalla virisi keskustelu vastatuulen voimasta.

Rullavaunulla kannaksen yli

Lentuan puolelle ei ylävesiltä pääse enää luontaisia kulkureittejä. Niinpä matkalaistemme oli turvauduttava rullavaunuun. Helmi nousi väärään elementtiin suhteellisen vaivattomasti ja ylitti soutajien työntäessä kannaksen korkeimman kohdan. Koska oli pelättävissä, että painava vene valtautuisi alamäessä liian kovaan menoon, kiinnitettiin jarrukelan vaijeri rullavaunuun. Olavi Heikkinen ja Hannu Pyykkönen jarruttivat laitteella menoa. Hyvin sujui. Myötäinen tuuli saatteli venekuntaamme kohti Salonsaaren taukopaikkaa, Lehonnenää. Matkalla Tero Kyllönen antoi vinkin karulle saarelle rakennetusta joutsenen pesästä. Siellähän emolinnut lippoivat pesää vartioiden. Kahvit, makkarat ja eväsvoileivät tekivät kauppansa enemmän kuin hyvin.

Akselin, Louisin ja Konstan maisemaa

 

Sa­lon­saa­res­ta soudimme mantereen lä­het­ty­vil­le ja pis­täy­dyim­me paikalla, missä on sijainnut Renne Haverisen Ma­to­kan­kaan torppa. Rennehän tuli kuu­lui­sak­si toi­mimi­ses­ta Akseli Gallen-Kallelan ja eri­tyi­ses­ti Louis Sparren oppaana Karjalan retkillä. Gallen-Kallela tuli hää­mat­kal­laan vas­ta­vi­hi­tyn vaimonsa Maryn kanssa La­pin­sal­men taloon vuonna 1890. Seurana oli ruot­sa­lai­nen tai­tei­li­ja, kreivi Louis Sparre. Miehet tekivät Vienaan kaksi matkaa oppaanaan edellä mainittu Renne Haverinen, joka myöhemmin teki Sparren kanssa matkoja kauas itään. Nämä miehet aloit­ti­vat ka­re­lia­nis­mik­si kutsutun tai­de­suun­nan, jonka vir­tauk­set ulot­tui­vat mm. Si­be­liuk­sen musiik­kiin. Kuhmossa luon­nos­tel­luis­ta tauluista tun­ne­tuim­mat ovat Aino - trip­tyyk­ki ja maalaus Iltarauha. Molemmat ovat näh­tä­vis­sä Ateneu-missa. Aino-taulun kes­kim­mäi­sen osan maisema on selvästi tunnistet-tavissa vähän ennen entisen Ma­to­kan­kaan torpan rantaa. Itse torpasta ei ole jäljellä muuta kuin uunin pe­rus­ki­vet ja muutama nurk­ka­ki­vi.

Pyy­met­so­ja ei näkynyt

 

Kun Havukka-ahon ajat­te­li­jaa lukee, voi sielunsa silmin nähdä juuri maisemia, jotka Ma­to­kan­kaan ja La­pin­sal­men alueella avautuvat. Lentualla on sellaista avaruutta ja tilaa, että sen äärellä ihminen mykistyy. Kun tähän mie­len­ti­laan kuulee mukavia juttuja tai­tei­li­jois­ta, Konstasta ja uit­to­pe­rin­tees­tä, voi ajatuksin siivin pistäytyä kat­so­mas­sa vuosien ja jopa toista sadan vuoden takaisia asioita. Pyy­met­so­ja ei sentään Ma­to­kan­kaan tai Huuhkajan kannaksen metsistä py­räh­del­lyt lentoon. Lentua jää taakse. Uitamme Helmen taas rul­la­vau­nuun ja työnnämme paatin yli 600 metriä pitkää rataa myöten Jut­tua­jär­ven puolelle. Sitten vain kovaa soutua yhden tauon säes­tä­mä­nä kohti Ni­van­ky­lää. Kolmen pe­nin­kul­man matka vei seitsemän tuntia. Olisiko tuosta elä­mys­mat­ka­pa­ke­tik­si tu­ris­teil­le pai­kal­li­sen yrittäjän tar­joa­ma­na? Varmasti.

 

Seppo Kämäräinen 5.3.2008

Energiaa !

Torstai-aamu alkoi samoin kuin sadat aamut aiemmin, kahvi tippumaan ja radio auki, oli seitsemän uutisten aika. 'Pekkarinen ei ole lähtemässä ajamaan Ounasjoen valjastamista energiakäyttöön!' Siis mitä, kuulinko väärin: Ounasjoen? Tarkoittiko uutistenlukija Iijokea tai Kemijokea? Eihän Ounasjoesta ole puhuttu mitään. Mitä tämä nyt on? Mieleeni palautuu jostakin nuoruudesta kuva rauhallisesti kumpuile-vien maisemien läpi virtaavasta joesta: laakeat rantaniityt, joita halkoo joki vakaasti ja tyynesti hengitellen. Ei voi olla totta!

 

Helsingin Sanomat otsikoi: Energiateollisuus löysi tuhat megawattia uutta vesivoimaa. Mukana olisivat suojeltu Ounasjoki sekä Kollajan ja Vuotoksen altaat. Tämän lisäksi suunnitelmiin sisältyy nykyisten vesi-voimaloiden tehonlisäys. Ongelmana ovat suojelupäätökset, vain noin sata megawattia on suojelun ulkopuolella. Siis suojelupäätöksiä purka-maan! Sillähän siitä pääsee. Tosin energiateollisuuden johtomies puhuu 'vesivoiman rakentamista estävän lainsäädännön osittaisesta tarkistamisesta'. Hienosti kierrelty! Suurin suojeltu näistä on Ounasjoki ja jonkin verran vähemmän watteja tuottava Iijoen keskijuoksu. Energiamiehet (ja -naiset) perustelevat suunnitelmia altaiden rakentamisesta myös sillä, että niillä voidaan säädellä ilmaston-muutoksen mukanaan tuomia tulvia. Järkevää! He jatkavat: vesivoimaa tarvitaan tuulivoiman säätövoimaksi. Kuulostaa vihreältä! Sitä saadaan nopeasti tarvittaessa, sillä esimerkiksi kaasuturbiini-laitoksen käyttöönotto vie enemmän aikaa ja se on kalliimpaa. Niin on kaikkivoipaisen ihmisen olo turvattu, jos vielä satutaan saamaan entisten talvien pakkasia! Entä Pekkarinen, miten hän kuuluu tähän uutiseen? Hän ilmoitti, ettei lähde Kollajan altaan rakentamista ajamaan eikä Ounasjoen suojelua purkamaan. Mutta jatkaa, ettei vastusta, jos joku muu noita asioita ajaa. Vuotoksen rakentaminen on hänen mukaansa eri asia, sen hän nostaa hallituksessa pöydälle. Ovelaa puhetta ja varsinkin se, miten asia uutisoidaan.

 

Aamulla uutisista kuultu asia pyörii mielessä koko päivän. On haettava työpaikalla Kaleva käsiin ja luettava, mitä lehti asiasta kertoo. Onneksi se on antanut tilaa myös luon­non­suo­je­li­joi­den ja altaiden vastustajien ajatuksille. Illalla alkanut ja aamulla herättyä jatkunut tyyni ja puhdas mieli uhkaa horjua. Olin saanut edellisenä iltana valmiiksi muutamia runoja, josta oli onnellinen ja kirkas olo. Yritän varjella olotilaa ja onnistunkin siinä jossain määrin. Mutta vähitellen syntyy palo selkeyt-

tää ajatuksiaan ja sanoa asiasta jotakin. Miten on mahdollista, että meillä tämän tästä palataan keskustelemaan koskiensuojelulain ja Vuotoksen suojelulain purkamisesta? Kollajan tekoallasta on kaavailtu 1980-luvulta alkaen. Vuotoksen altaan rakentamista on suunniteltu vuodesta 1974 lähtien. Se toisi työtä alueen asukkaille, mutta vain muutamaksi vuodeksi. Allas peittäisi alleen Vantaan kokoisen maa-alan. Korkein hallinto-oikeus hylkäsi Kemijoki Oy:n lupahakemuksen 2002. Pel­ko­sen­nie­me­läis­ten haavat ovat kipeät: Vuotosta ei löydy kunnan suunnitelmista. Tien varressa on edelleen kyltti, joka kertoo, mille korkeudelle altaan vesi asettuisi: korkealle.

 

Milloin Suomessa aletaan toimia energian säästämiseksi? Sen voisi aloittaa vaikka rakentamisesta. Meillä rakennusten lämpö karkaa harakoille. Ener­gian­sääs­tö­ta­lo­ja ei löydy talotehtaitten kuvastoista. Asiantuntijoiden mukaan rakennusten energiankulutusta voidaan vähentää. Ma­ta­lae­ner­gia­ta­lois­sa energiankulutus voidaan pudottaa puoleen. Se on tavallista tarkemmin eristetty talo, jossa ilmanvaihto-järjestelmä ottaa tehokkaasti lämmön talteen. Niitä on testattu 1990-luvun alusta asti. Rakentamiseen löytyy jo VTT:n laatimia ohjeita. Talo maksaa itsensä takaisin säästyneenä energiana kymmenessä vuodes-sa. Ruotsalaiset tämän jo osaavat. Missä on rakentajien maaottelu-henki? Jos tavallisessa talossa tarvitaan ostolämpöä yhdeksän kuukautta vuodessa, ma­ta­lae­ner­gia­ta­los­sa kolme. Jopa energiaa tuhlaavassa Arabiemiraateissa, jossa laskettelukeskus on rakennettu sisätiloihin, ollaan suunnittelemassa energiatehokasta asuinaluetta. Olisivatko tulleet järkiinsä? Saksalaiset ovat keksineet passiivitalon. Talo kuluttaa vain puolet matalaenergiatalon käyttämästä energia-määrästä. Miten tämä saadaan aikaan? Passiivitalo ei itse tee mitään, vaan antaa ympärillä olevien energialähteiden, kuten ihmisten, sähkölaitteiden ja auringon lämmittää itseään. Heillä on kuulemma kehitteillä jo seuraava vaihtoehto, plusenergiatalo, joka saa auringosta kaiken lämmön ja tuottaa sähköä sähköauton lataamista varten. Arkkitehti, professori Juhani Pallasmaa on sanonut: 'Tulevaisuudessa rakentaminen tulee väistämättä olemaan teknisesti huippuunsa kehittynyttä ekologista funktionalismia'. Mielenkiintoista ja lupaavaa.

 

Ikkunan takana houkuttelevat valkeat hanget lähtemään ulos. Viimeviikkoisen Tapion riihenpuinnin jäljet ovat peittyneet puhtaan lumen alle. Lumitöitä on mukava puskea. Hiki tulee ja selkeää jälkeä syntyy pihamaalle. Ajatukset palaavat allasuutiseen. Voimayhtiön toimitusjohtaja vaatii keskustelua enemmän faktojen kuin tunteiden pohjalta. Ehkä tässä ei kuitenkaan ole kyse pelkästään viherpiipertäjien tunteista. Ympäristöpolitiikka nähdään liikaa kilpailun vastaiseksi. Monet tutkijat esittävät energiakysymyksiin järkeviä kestävän kehityk-sen periaatteen mukaisia ja luontoarvoja kunnioittavia ratkaisuja. Olkoonpa kyse tunteista, intuitiosta tai lopulta järjestä, toisinajattelijoiden on tuotava ajatuksensa päättäväisesti esiin.

 

17.2.2008 Aulikki Piirainen

Sivun alkuun