Kainuun keväiset vedet vyöryvät voimallisesti tulvaluukkujen lävitse. Muistutus siitä, millainen Merikoski on ollut vapaana, tosin kalpea muisto vain. Mutta kosken ääni kuuluu kaupungissa varmaan vielä muutaman päivän ajan.
Taitaa vain kalatien päällä olla sellainen myräkkä vesipyörrettä, etteivät meritaimenet tai muut kalat löydä kalatien suuta. Mutta odotellaan rauhassa, nautitaan kuohuista.
Merikosken ystävä
Tänään on ehkä viimeinen hetki lähteä Oulujärvelle hiihtämään. Vappuun on neljä päivää ja se on merkinnyt perinteisesti jäähiihto-kauden loppumista. Vuosia sitten, eräänä vapunpäivänä hiihdimme Toukkaan. Jää oli jo läpikuultavaa, mutta koska Toukanlammessa ei ole kovin syvää, uskaltauduimme vielä matkaan. Nyt auton ikkunasta katseltuna järven jäät ovat vielä valkoiset ja yöpakkaset takaavat hyvän hiihtokelin. Siis jäälle.
Mietin hiihdellessäni Energiateollisuus ry:n eilen julkistamaa TNS Gallupilla teettämää tutkimusta. Siinä selvitettiin suomalaisten suhtau-tumista vesivoimaan. Yle uutisoi komeasti, kuinka vesivoiman rakenta-misella on laaja tuki. Kolmannes vastaajista haluaa lisätä vesivoiman käyttöä tuntuvasti ja kolmannes hieman. Tiedotteessa jätetään kerto-matta, että yli kuusikymmentä prosenttia vastaajista haluaa lisätä aurinkoenergian hyödyntämistä tuntuvasti ja saman verran haluaa tuntuvasti lisää tuulivoimaa. Tiedote jatkaa, että tekojärvien rakenta-mista kannattaa neljäkymmentäneljä prosenttia ja vastustaa kaksikym-mentäviisi prosenttia vastaajista. Kuitenkin epävarmojen osuus oli jopa kolmannes, joka kertoo siitä, että vastaajilla ei ole riittävästi tietoa muodostaa asiasta kantaa. Muutenkin tutkimuksessa tuli esille, että ihmiset haluavat faktatietoa ympäristön ja talouden kannalta vähiten haitallisista vaihtoehdoista. Jopa lähes yhdeksänkymmentä prosenttia vastaajista oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä faktatiedon lisäämisen tarpeellisuudesta.
Epävarmuudesta kertoi myös se, että vastaajat eivät tienneet tekojär-vien vaikutuksista. Esimerkiksi yli kolmannes vastaajista ei osannut sanoa kantaansa kysymyksiin tekojärvien taloudellisista vaikutuksista paikkakunnalle, alapuolisen joen pilaantumisesta tai tekojärvien aiheuttamista kasvihuone- tai muista päästöistä. Selittääkö vastauksia myös se, että yli puolet vastaajista uskoo vesivoimaa saatavan huomat-tavasti lisää uusimalla nykyisten koneistot, jolloin lisärakentamista ei tarvita?
Hiihtelen mietteissäni Toukkaan. Saaren itäkärjessä hyppii västäräkki innokkaana rantakivellä. Toukansalmi on yllättävän laajalti avoin. Tuntuu kesän, veden väkevä tuoksu. Kun pysähdyn juomaan kahvit, selkäni takana saaren sisäosissa laulaa peipponen. Ja edessäni aukeaa valkea Ärjänselkä! Lienenkö koskaan hiihtomatkallani kuullut kesä-linnun, peipposen viserrystä. Etäällä nousee houkuttelevana Ärjän-saaren tummanpuhuva kylki. Jokainen tulkitsee asioita omien mieli-piteittensä suuntaisesti. Niinpä Pohjolan Voima, joka on ollut vahvasti ajamassa Kollajan tekoaltaan rakentamista ja Iijoen keskijuoksun valjastamista voimakäyttöön, tulkitsee tutkimustuloksen olevan vahvan tuenilmauksen pohjoisen tekoallashankkeille. Tekojärvien vastustajista puolet hyväksyisi vesivoiman lisäämisen, jos se voidaan tehdä säilyttäen kosket ja muu jokiluonto. PVO pyrkii nojautumaan perusteluissaan nimenomaan tähän. He vakuuttavat, että jokeen johdetaan riittävä vesimäärä niin, että se säilyisi jokena. Siitä ollaankin sitten eri mieltä, millä vesimäärällä joki on joki. Kala- ja joki-ihmiset eivät pidä luvattua vesimäärää missään tapauksessa riittävänä. Kritisoin tutkimustulosten merkitystä ja yleistettävyyttä, sillä kysymysten avulla kartoitettiin mielipiteitä nimenomaan vesivoiman näkökulmasta. Tutkimus oli tarkoitushakuinen: saada kansan tuki vesivoiman lisärakentamiselle. Olisi mielenkiintoista tietää, millaisia vastauksia samoihin kysymyksiin olisi saatu esim. aurinko- ja tuuli-voiman osalta. Joillakin kysymyksillä luotiin mielestäni ennakko-asenteita. Eräässä kysymyksessä annettiin ymmärtää, että tuulivoiman lisääminen tarvitsee säätövoimaksi vesivoimaa. Kuitenkin erään tutki-muksen mukaan tuulivoimaa voidaan kasvattaa monikymmenker-taiseksi nykyisestä ilman, että säätövoimaa tarvitsee rakentaa lisää. Energiateollisuus tekee vastauksista johtopäätöksen, että tuuli- ja vesivoimaa pidetään hyvänä parivaljakkona.
Tämä talvi ehti kulua melko pitkälle ennen kuin järjestyi tilaisuus hiih-tää Ärjään. Viikko sitten oli se päivä. Ärjän saaressa on vahva erämaan tuntu. Saari on etäällä kaupunkilaisten tavanomaisista hiihtoreiteistä, että sinne ei moni eksy. Sopii minulle, nautin enemmän hiljaisista kuin väkeä suihkivista laduista. Tuolla reissulla näin kolme tai neljä muuta hiihtäjää sekä muutaman pilkkijän. Sain siis rauhassa kuunnella Ärjän tarinoita, joita saaren saavuttamattomuus ja jyhkeä muoto ovat aikojen kuluessa luoneet. Istuin pitkään rantasaunan laiturilla. Oli lämmin.
Tuijotin jalkojeni juuressa olevaa valkeaa jääkenttää. Se eli, värisi. Ilmeisesti jääkiteiden rakenteet sulivat auringon lämmöstä ja se sai pinnan välkehtimään. Ihmettelin mustaa aluetta rantahiekalla. Joku on unohtanut kumimaton rannalle. Ihmettelin maton tarkoitusta. Lähem-mäksi hiihdettyäni tajusin, että musta alue oli hiekkaa. Mustaa hiekkaa! Enpä ole tuollaista ennen nähnyt. Tai sitten en ole kiinnittänyt siihen aiemmin huomiota. Mustia laikkuja näytti olevan pitkin Hautakaarteen rantoja. Saaren länsipää on vaihtelevaa sekametsää: tanakoita män-tyjä, käkkyräisiä koivuja, riippuoksaisia leppiä. Metsä tekee kotoisan ja lämpimän vaikutuksen. Sen sijaan itäpää on enimmäkseen männikköä, jonka aluskasvillisuus on niukkaa: jäkälää ja sianpuolukkaa. Tämäkin metsä hurmaa omalla persoonallaan. Saaren maasto kohoaa pohjois-osassa. Siellä en juuri ole kulkenut, se on varjon puolella näin päivisin, mikä tekee siitä etäisen ja salaperäisen. Aikoinaan saaressa oli virkeää elämää kesäisin. Kajaani-yhtiön työläiset viettivät siellä lomaansa. Pienet, vaatimattomat mökit täyttyivät perheiden touhusta, hiekka-rannat lasten kiljahduksista. Olen nähnyt vanhan filmin, jossa rannan hiekkatörmät ovat mustanaan juhannusjuhlavieraita. Ohjelmassa oli mm. telinevoimistelua! Nyt nuo vanhat mökit Kantola, Rantala ja monet muut rapistuvat tuulessa ja paahteessa. Muutama vuosi sitten joku matkailuyrittäjä hankki oikeudet käyttää saarta ja mökkejä asiak-kaittensa tarpeisiin. En kuitenkaan ole huomannut merkittävämpää virkistymistä saaren kesämatkailussakaan.
Palaan pohtimaan TNS Gallupin tutkimusta. Lähes seitsemänkymmen-tä prosenttia vastaajista oli jokseenkin tai täysin samaa mieltä EU:n ilmastopaketin mukaiseen tavoitteeseen osallistumisen tärkeydestä. Nyt tarvitaan kuitenkin paljon selkeästi ymmärrettävää tietoa eri ener-giavaihtoehdoista. Siihen perehtyminen vaatii innostusta ja vaivan-näköä. Siksi pelkään, että kuvatunkaltaisiin tutkimuksiin nojautuminen päätöksenteossa johtaa luonnon ja ihmisen kannalta huonojen vaihto-ehtojen valintaan. Taloudellista hyötyä ajavat tahot saavat yleisen mielipiteen puolelleen ja hyväksynnän haluamilleen ratkaisuille. Suomen luonnonsuojeluliitto toki kritisoi Energiateollisuuden ry:n tekemiä johtopäätöksiä, mutta mielestäni hiukan ponnettomasti. Tarvitaan suurempiäänisiä tahoja, joita onneksi ainakin Kollajan ja Vuotoksen kohdalla on löytynyt.
Miksi otsikkoni on jääenergiaa vai vesihiihtoa? Tarkoitukseni oli kirjoit-taa jäähiihdosta ja vesienergiasta. Mietiskelenhän jäällä hiihtäessäni vesienergiaa. Tajuan suksiessani, kuinka jäällä hiihtäminen keväisin antaa minulle valtavasti energiaa. Nyt pelkään, että se ei ole kohta enää mahdollista ja joudun tyytymään vesihiihtoon, kun ilmaston-muutos etenee ja talvet ovat vain muisto. Olen valmis henkilökohtaisiin uhrauksiin luontoa säästävien ratkaisujen puolesta. Luonnon ja ihmi-sen suhde on mielenterveydelle ja hyvinvoinnille tärkeä, elintärkeä. Keväisellä jäälakeudella on tilaa asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Istun rosoiselle kivelle. Kiven pinta on rauhoittavan harmaa.
Tummemmat ja vaaleammat jäkälälaikut tuovat eloa ruskean kiven pintaan. Kiven kyljessä on monenmuotoisia veden hiomia koloja. Kaivan esiin kännykän ja kirjoitan viestin. Luomuihminen elää tiiviisti kiinni ajassa ja tekniikassa! Kännykkä piippaa rikkoen jääaavan hiljaisuuden. On aika suorittaa seuraava siirto ja palata kaupunkiin.
26.4.2008 Aulikki Piirainen
Potnapekkojen katselija:
Nyt näkyi potnapekkoja pyristelemässä Oulujoen pinnalla. Yksi istahti kengälleni. Siis joelle ja pintaperhoa veteen!
Kovan virran soutajat ovat kokoontuneet jokisuistoon, Korkeasaaren nokkaan. Työstä käy kalastaminen näillä Oulujoen virtauksilla.
Tauolla tuumailtiin jokisuun lohikalojen kohtaloa. Vuosien tauon jälkeen maestro palasi joelle, eivätkä hänen luottovaappunsa pettä-neet häntä, kaloja kylläkin. Haukien suurin painoi 6,6 kg ja komea kahden kilon meritaimen. Taimenet ovat olleet tiukassa tänä keväänä. Takavuosina oli toista. Maestro itse oli vankasti sitä mieltä, että hylkeet ovat syynä taimenen vähentymiseen. Joku toinen epäili taimenen poikasten laatua ja elinkykyä.
Potnapekkojen katselijallekin löytyi eräästä veneestä kelpo lahna, joka sitten savustui pöntössä maukkaaksi. Lahnoja on kuulemma melkein lauttoina paikka paikoin, tulevat muun kalastuksen sivutuotteena. Potnapekkoja eli sumukorentoja ei nyt näkynyt, kylmää oli, pakkasen rajoilla. Vieläkö lämpenevät säät tuovat korennot rantalumille?
Potnapekkojen katselija
Kalmosaari, Murhisalo, Viena - sinistä, itäistä, runollista! Olen makus-tellut noita sanoja keväisin pääsiäisen aikoihin, kun tiedotusvälineistä olen lukenut Vienanhiihdosta. Itäinen Suomi ja sen kulttuuri on kiehto-nut runollista mieltäni kuten aikanaan Elias Lönnrotia, I. K. Inhaa, Louis Sparrea ja monia muita. Kuitenkin matka itärajalle talvikeleillä on tun-tunut turhan vaivalloiselta ja haaveet ovat jääneet aikomuksen tasolle. Haave ei kuitenkaan kuollut ja jostain syystä se aktivoitui tänä keväänä niin paljon, että ryhdyin tekemään siitä totta. Sain houkuteltua muuta-man ystävän liittolaisekseni ja niin lankalauantaina auton keula suun-tautui kohti Kekkoskakkosta eli Vartiustietä. Kartasta olin laskenut matkaksi sataviisikymmentä kilometriä yhteen suuntaan. Tänä vuonna pääsiäinen sijoittui maaliskuun puoliväliin, joten ilma oli talvinen. Oli puolipilvistä ja lumisateen mahdollisuus, kun lähdimme ajelemaan määränpäähän. Tie oli jäinen ja pakkasta lähes kymmenen astetta. Lauantaiaamuna Kekkoskakkosella ei ollut paljon liikennettä, joitakin naapurimaan rekisterikilvin varustettuja autoja tuli vastaan ostosreis-sullaan maakunnan pääkaupunkiin. Matka tuntui pitkältä, viimeksi olin kulkenut tietä kesämaisemissa.
Hiihdon lähtöpaikka oli Domnan Pirtti Kuivajärvellä. Parkkipaikalla oli monista lähdöistä tuttu kiireinen kuhina, kun saavuimme paikalle. Suksia nosteltiin bokseista esille, reppujen sisältöä tarkistettiin ja mononnauhoja sidottiin kiinni. Olin kuullut järjestäjiltä, että hiihtoon oli ilmoittautunut yli sata osanottajaa. Lehtitietojen mukaan lopullinen osallistujamäärä oli vajaat kaksisataa. Juuri ja juuri ennätimme hörp-päistä pannukakkukahvit ennen yhteislähtöä. Domnan Pirtti on raken-nettu vanhaa karjalaista rakennustyyliä jäljitellen itkuvirsien taitajien muistopirtiksi. Pirtti on saanut nimensä kuivajärveläisen runonlaulajan Domna Huovisen mukaan ja se toimii kahvilana ja majatalona. Viimeksi kun olen talolla vieraillut, oli kesä ja niityt lainehtivat niittyleinikkien väkevää keltaa ja kurjenpovien hellää lilaa. Nyt tummahirsinen talo valkoreunaisine ikkunoineen tuntui uinuvan jyhkeänä valkoisten hankien keskellä. Sisällä talossa oli kuitenkin elämää hiihtäjien täyttäessä rajavyöhykkeellä vierailemiseen oikeuttavaa lupalomaketta.
Hiihdon lähtöpaikka oli Kuivajärven jäällä ja latu suuntautui kohti itärajaa Vuokki- ja Hietajärvelle. Kuivajärvi ja Hietajärvi ovat vienalais-kyliä ja niiden ensimmäiset asukkaat ovat tulleet Vienan Karjalasta. Kylien henkinen ja aineellinen kulttuuri on liittynyt rajantakaiseen Karjalaan. Vaikka kylien talot tuhoutuivat talvisodassa, on jälleen-rakennuksessa näkyvissä jotakin vanhasta karjalaisesta perinteestä: rakennusten päädyt osoittavat kulkuväylille ja päädyissä on kolme ikkunaa. Vasta viime vuosikymmeninä Suomen vienalaiskylien kulttuuria on alettu arvostaa. Korvaukseksi tuhotuista karjalais-tyylisistä taloista on Hietajärvelle rakennettu vienankarjalainen perinnetalo vienalaisen runolaulajan Johannes (Jussi) Huovisen elämäntyön kunniaksi.
Hänen aloitteestaan Suomen vienalaiskylät ovat saaneet maisemasuojelualueen statuksen. Kun poikkesimme hiihtoretkellä perinnetaloon, istui jo iäkäs harmaatukkainen ja hauraan oloinen Jussi uunin edessä shaali polvillaan tulen hohteessa lämmitellen. Pitkävartinen piippu kädessään hän kertoili muistojaan uteliaille hiihtäjille. Hiihtolatu kulki pitkin loivasti kumpuilevaa metsätaivalta kohti rajavyöhykettä. Hiihtäjien letka vuoroin venyi ja tiheni, virtasi kuin joki. Välissä hiihteli joku lapsikin ja isä vauva ahkiossaan. Hiihtoon osallistuttiin koko perheen ja kaikenikäisten voimin. Kenelläkään ei näyttänyt olevan kiirettä, kukaan ei ohitellut luistellen tiukissa hiihtotrikoissaan, oli lankalauantain pysähtynyt tunnelma. Lunta sateli hiljakseen ja aukeilla paikoilla tuuli vinhasti. Se sai hiihtäjät vetämään hupun päänsä suojaksi. Hiihtäjät vaipuivat ajatuksiinsa talvisen metsän hiljaisuudessa, monen huulilla näkyi lempeä hymy. Kun saavuimme rajavyöhykkeelle, vireystaso nousi. Ystävälliset rajamiehet keräsivät hiihtäjiltä lupalomakkeet ja vastailivat hyväntuulisesti kysymyksiimme. Kohteemme Kalmosaari sijaitsi rajavyöhykkeellä, jossa vierailu vaati luvan. Kalmosaari on Hietajärven, Kuivajärven ja rajantakaisen Vuokinsalmen kylien yhteinen kalmismaa. Heikki Rytkölä Lönnrot-instituutista oli kertomassa saaren historiasta. Hautausmaa on saaren korkeimmalla kohdalla Venäjän rajavyöhykkeellä, joten sinne meillä ei ollut pääsyä. Jussi Huovinen on pystyttänyt saaren Suomen puoleiseen osaan vienalaisen ristin saareen haudattujen muistoksi.
Valitsimme hiihdettäväksemme lyhyemmän reitin, joten harmikseni Murhisalon luonnonsuojelualue jäi hiihtoreitin pohjoispuolelle. Vienanhiihto on saanut alkunsa juuri Murhisalon ikimetsien suojelukiistasta. Metsähallitus uhkasi hakkuillaan Murhisalon koskemattomuutta. Murhisalo on luonnonarvoiltaan merkittävä. Sen sisään jää soidensuojelualue, jota ympäröivät vanhojen metsien suojeluohjelmaan kuuluvat aarnimetsät. Metsätyyppi vaihtelee männiköistä lehto- ja luhtametsiin. Alueella on runsas eläinlajisto suurpedoista soiden ja vesien lintuihin. Täällä voi kiireetön kulkija nähdä kanadanmajavan pieksävän puron vettä lattahännällään tai kaakkurin ojentavan punaruskeaa kurkkuaan, kun se laskeutuu pärskähtäen järven pintaan. Murhisalo ja vienalaiskylien erämaa-alue kuuluvat Kalevalapuiston suojelukokonaisuuteen.
Paluumatkalla aurinkokin kumotti ohuen pilviverhon alta. Välillä tummanharmaat pilvet liukuivat pitkin taivaankantta. Ilma muistutti pitkäperjantain ilmaa. Mieltäni hiukan jäyti tuo pohjoispuolelle jäävä Murhisalo. Olin lähtenyt reissuun liian hatarin tiedoin, vasta hiihtämään lähtiessä kartasta tajusin, että lyhyempi latu ei kuljekaan luonnonsuojelualueen kautta. Maalissa Kuivajärven jäällä tuuli tarttui taas jäätävänä anorakin hupulla suojattuihin poskiin. Ehkä näin ensikertalaiselle olikin hyvä valita lyhyempi reitti. Mietin, millaista olisi hiihtää näissä maisemissa myöhemmin keväällä. Ensi vuonna pääsiäinen on kuukautta myöhemmin. Kenties silloin palaan kuuntelemaan kevättuulen tohinaa Murhisalon ikikuusien latvastossa.
26.3.2008 Aulikki Piirainen
Kuvat: Hilkka Haverinen
Ihmisiä tungeksii huoneeseen. Vanhat miehet kaivavat taskuistaan muistiinpanoja. Sanoja on punnittu harmaitten pirttien pöytien ääressä.
Vuodet ovat asettuneet jonoon joen törmälle, joki lipuu liki pirtin seinää. Elämä virtaa. Hurjana kuin vesi. Peili liukuu kirpeässä pakkasessa, luminen saari viiltää mustaa selkää.
Ajatukset virtaavat, ryöpsähtelevät, siirtyvät paperille. Ajatuksia on paljon, mutta onko niillä merkitystä?
Kehtoon kuului kosken kohina. Kesäaamuna verhot heilahtelivat avoimessa ikkunassa. Hopeinen kala liikahti joessa.
Ääni värisee ja nousee. Tunteet ovat väkevät ja kipeät. Kuuleeko sanoja kukaan, välittääkö niiden painosta?
Johtajat katsovat muualle, hymyilevät silmissään ivainen katse. Sanat nuijitaan rantakivikkoon, poljetaan säpäleiksi, revitään olemattomiin. Koti hukkuu. Unelmat haipuvat pois. Mihin pakenet? Voimaton raivo rikkoo mielen, se murtuu.
- Äiti, onko äiti täällä!?
Huone hiljenee. Ihmiset välttelevät katsetta, etsivät pakotietä. Viimeiset poistuvat vaiti. Takaovesta.
Ovi sulkeutuu. Ulkona pimenee ilta.
Kollajan YVA-tilaisuudessa Oulussa 28.2.2008
Aulikki Piirainen
"Soutajain työhön ei tarvittu niin suurta taitoa, että se olisi vaatinut ajatusten ponnistelua. Aironlavan veto taaksepäin, nosto ilmaan, sysääminen eteenpäin ja uusi lasku veteen. Siinä koko temppu. Ja nämä liikkeet tapahtuivat parhaiten, kun ne suoritettiin konemaisesti".
Tämä vuoden 33 jKr. tienoille sijoittuva kaleeriorjan työstä kertova kuvaus löytyy Lewis Wallacen Ben- Hur romaanista, mutta se olisi voinut liittyä myös sunnuntaina 11.6. soudettuun Matalan niemen kierto - soutuun. Kyseessä oli eräänlainen pilottimatka Hiekkalan Helmi - kirkkoveneellä Lentualle, Juttuajärvelle ja Iivantiiralle. Haluttiin katsoa, miten sujuisi koskenlasku, miten siirtyisi Helmi järveltä toiselle rullavaunulla. Kolmetoista soutajaa oli ilmoittautunut kiskomaan airoista. Perämiehenä viilettivät vuorotellen Asko Kähkönen ja Heikki Heikkinen. Kähkönen edusti veneen omistavaa Hiekkalan kyläyhdistystä. Useimmat mukaan ilmoittautuneet olivat kokeneita soutajia, yhteinen rytmi löytyi helposti. Nivankylä näyttäytyi kesäisessä kauneudessaan. Maaseudun idyllin tuntua lisäsi juuri laitumelle laskettu Heikkisen Unton lehmikarja. Ensimmäinen koetos oli Vuonteenkoski. Vettä oli vaikka muille jakaa, kuohut hyrskysivät yli nousumöljän. Hyvin lasku sujui - hyvää kyytiä olisi ottanut pitempäänkin. Niskajärvellä saatiin tuta, miten tuuli auttaa myötäisesti puhaltaessaan. Samalla virisi keskustelu vastatuulen voimasta.
Lentuan puolelle ei ylävesiltä pääse enää luontaisia kulkureittejä. Niinpä matkalaistemme oli turvauduttava rullavaunuun. Helmi nousi väärään elementtiin suhteellisen vaivattomasti ja ylitti soutajien työntäessä kannaksen korkeimman kohdan. Koska oli pelättävissä, että painava vene valtautuisi alamäessä liian kovaan menoon, kiinnitettiin jarrukelan vaijeri rullavaunuun. Olavi Heikkinen ja Hannu Pyykkönen jarruttivat laitteella menoa. Hyvin sujui. Myötäinen tuuli saatteli venekuntaamme kohti Salonsaaren taukopaikkaa, Lehonnenää. Matkalla Tero Kyllönen antoi vinkin karulle saarelle rakennetusta joutsenen pesästä. Siellähän emolinnut lippoivat pesää vartioiden. Kahvit, makkarat ja eväsvoileivät tekivät kauppansa enemmän kuin hyvin.
Salonsaaresta soudimme mantereen lähettyville ja pistäydyimme paikalla, missä on sijainnut Renne Haverisen Matokankaan torppa. Rennehän tuli kuuluisaksi toimimisesta Akseli Gallen-Kallelan ja erityisesti Louis Sparren oppaana Karjalan retkillä. Gallen-Kallela tuli häämatkallaan vastavihityn vaimonsa Maryn kanssa Lapinsalmen taloon vuonna 1890. Seurana oli ruotsalainen taiteilija, kreivi Louis Sparre. Miehet tekivät Vienaan kaksi matkaa oppaanaan edellä mainittu Renne Haverinen, joka myöhemmin teki Sparren kanssa matkoja kauas itään. Nämä miehet aloittivat karelianismiksi kutsutun taidesuunnan, jonka virtaukset ulottuivat mm. Sibeliuksen musiikkiin. Kuhmossa luonnostelluista tauluista tunnetuimmat ovat Aino - triptyykki ja maalaus Iltarauha. Molemmat ovat nähtävissä Ateneu-missa. Aino-taulun keskimmäisen osan maisema on selvästi tunnistet-tavissa vähän ennen entisen Matokankaan torpan rantaa. Itse torpasta ei ole jäljellä muuta kuin uunin peruskivet ja muutama nurkkakivi.
Kun Havukka-ahon ajattelijaa lukee, voi sielunsa silmin nähdä juuri maisemia, jotka Matokankaan ja Lapinsalmen alueella avautuvat. Lentualla on sellaista avaruutta ja tilaa, että sen äärellä ihminen mykistyy. Kun tähän mielentilaan kuulee mukavia juttuja taiteilijoista, Konstasta ja uittoperinteestä, voi ajatuksin siivin pistäytyä katsomassa vuosien ja jopa toista sadan vuoden takaisia asioita. Pyymetsoja ei sentään Matokankaan tai Huuhkajan kannaksen metsistä pyrähdellyt lentoon. Lentua jää taakse. Uitamme Helmen taas rullavaunuun ja työnnämme paatin yli 600 metriä pitkää rataa myöten Juttuajärven puolelle. Sitten vain kovaa soutua yhden tauon säestämänä kohti Nivankylää. Kolmen peninkulman matka vei seitsemän tuntia. Olisiko tuosta elämysmatkapaketiksi turisteille paikallisen yrittäjän tarjoamana? Varmasti.
Seppo Kämäräinen 5.3.2008
Torstai-aamu alkoi samoin kuin sadat aamut aiemmin, kahvi tippumaan ja radio auki, oli seitsemän uutisten aika. 'Pekkarinen ei ole lähtemässä ajamaan Ounasjoen valjastamista energiakäyttöön!' Siis mitä, kuulinko väärin: Ounasjoen? Tarkoittiko uutistenlukija Iijokea tai Kemijokea? Eihän Ounasjoesta ole puhuttu mitään. Mitä tämä nyt on? Mieleeni palautuu jostakin nuoruudesta kuva rauhallisesti kumpuile-vien maisemien läpi virtaavasta joesta: laakeat rantaniityt, joita halkoo joki vakaasti ja tyynesti hengitellen. Ei voi olla totta!
Helsingin Sanomat otsikoi: Energiateollisuus löysi tuhat megawattia uutta vesivoimaa. Mukana olisivat suojeltu Ounasjoki sekä Kollajan ja Vuotoksen altaat. Tämän lisäksi suunnitelmiin sisältyy nykyisten vesi-voimaloiden tehonlisäys. Ongelmana ovat suojelupäätökset, vain noin sata megawattia on suojelun ulkopuolella. Siis suojelupäätöksiä purka-maan! Sillähän siitä pääsee. Tosin energiateollisuuden johtomies puhuu 'vesivoiman rakentamista estävän lainsäädännön osittaisesta tarkistamisesta'. Hienosti kierrelty! Suurin suojeltu näistä on Ounasjoki ja jonkin verran vähemmän watteja tuottava Iijoen keskijuoksu. Energiamiehet (ja -naiset) perustelevat suunnitelmia altaiden rakentamisesta myös sillä, että niillä voidaan säädellä ilmaston-muutoksen mukanaan tuomia tulvia. Järkevää! He jatkavat: vesivoimaa tarvitaan tuulivoiman säätövoimaksi. Kuulostaa vihreältä! Sitä saadaan nopeasti tarvittaessa, sillä esimerkiksi kaasuturbiini-laitoksen käyttöönotto vie enemmän aikaa ja se on kalliimpaa. Niin on kaikkivoipaisen ihmisen olo turvattu, jos vielä satutaan saamaan entisten talvien pakkasia! Entä Pekkarinen, miten hän kuuluu tähän uutiseen? Hän ilmoitti, ettei lähde Kollajan altaan rakentamista ajamaan eikä Ounasjoen suojelua purkamaan. Mutta jatkaa, ettei vastusta, jos joku muu noita asioita ajaa. Vuotoksen rakentaminen on hänen mukaansa eri asia, sen hän nostaa hallituksessa pöydälle. Ovelaa puhetta ja varsinkin se, miten asia uutisoidaan.
Aamulla uutisista kuultu asia pyörii mielessä koko päivän. On haettava työpaikalla Kaleva käsiin ja luettava, mitä lehti asiasta kertoo. Onneksi se on antanut tilaa myös luonnonsuojelijoiden ja altaiden vastustajien ajatuksille. Illalla alkanut ja aamulla herättyä jatkunut tyyni ja puhdas mieli uhkaa horjua. Olin saanut edellisenä iltana valmiiksi muutamia runoja, josta oli onnellinen ja kirkas olo. Yritän varjella olotilaa ja onnistunkin siinä jossain määrin. Mutta vähitellen syntyy palo selkeyt-
tää ajatuksiaan ja sanoa asiasta jotakin. Miten on mahdollista, että meillä tämän tästä palataan keskustelemaan koskiensuojelulain ja Vuotoksen suojelulain purkamisesta? Kollajan tekoallasta on kaavailtu 1980-luvulta alkaen. Vuotoksen altaan rakentamista on suunniteltu vuodesta 1974 lähtien. Se toisi työtä alueen asukkaille, mutta vain muutamaksi vuodeksi. Allas peittäisi alleen Vantaan kokoisen maa-alan. Korkein hallinto-oikeus hylkäsi Kemijoki Oy:n lupahakemuksen 2002. Pelkosenniemeläisten haavat ovat kipeät: Vuotosta ei löydy kunnan suunnitelmista. Tien varressa on edelleen kyltti, joka kertoo, mille korkeudelle altaan vesi asettuisi: korkealle.
Milloin Suomessa aletaan toimia energian säästämiseksi? Sen voisi aloittaa vaikka rakentamisesta. Meillä rakennusten lämpö karkaa harakoille. Energiansäästötaloja ei löydy talotehtaitten kuvastoista. Asiantuntijoiden mukaan rakennusten energiankulutusta voidaan vähentää. Matalaenergiataloissa energiankulutus voidaan pudottaa puoleen. Se on tavallista tarkemmin eristetty talo, jossa ilmanvaihto-järjestelmä ottaa tehokkaasti lämmön talteen. Niitä on testattu 1990-luvun alusta asti. Rakentamiseen löytyy jo VTT:n laatimia ohjeita. Talo maksaa itsensä takaisin säästyneenä energiana kymmenessä vuodes-sa. Ruotsalaiset tämän jo osaavat. Missä on rakentajien maaottelu-henki? Jos tavallisessa talossa tarvitaan ostolämpöä yhdeksän kuukautta vuodessa, matalaenergiatalossa kolme. Jopa energiaa tuhlaavassa Arabiemiraateissa, jossa laskettelukeskus on rakennettu sisätiloihin, ollaan suunnittelemassa energiatehokasta asuinaluetta. Olisivatko tulleet järkiinsä? Saksalaiset ovat keksineet passiivitalon. Talo kuluttaa vain puolet matalaenergiatalon käyttämästä energia-määrästä. Miten tämä saadaan aikaan? Passiivitalo ei itse tee mitään, vaan antaa ympärillä olevien energialähteiden, kuten ihmisten, sähkölaitteiden ja auringon lämmittää itseään. Heillä on kuulemma kehitteillä jo seuraava vaihtoehto, plusenergiatalo, joka saa auringosta kaiken lämmön ja tuottaa sähköä sähköauton lataamista varten. Arkkitehti, professori Juhani Pallasmaa on sanonut: 'Tulevaisuudessa rakentaminen tulee väistämättä olemaan teknisesti huippuunsa kehittynyttä ekologista funktionalismia'. Mielenkiintoista ja lupaavaa.
Ikkunan takana houkuttelevat valkeat hanget lähtemään ulos. Viimeviikkoisen Tapion riihenpuinnin jäljet ovat peittyneet puhtaan lumen alle. Lumitöitä on mukava puskea. Hiki tulee ja selkeää jälkeä syntyy pihamaalle. Ajatukset palaavat allasuutiseen. Voimayhtiön toimitusjohtaja vaatii keskustelua enemmän faktojen kuin tunteiden pohjalta. Ehkä tässä ei kuitenkaan ole kyse pelkästään viherpiipertäjien tunteista. Ympäristöpolitiikka nähdään liikaa kilpailun vastaiseksi. Monet tutkijat esittävät energiakysymyksiin järkeviä kestävän kehityk-sen periaatteen mukaisia ja luontoarvoja kunnioittavia ratkaisuja. Olkoonpa kyse tunteista, intuitiosta tai lopulta järjestä, toisinajattelijoiden on tuotava ajatuksensa päättäväisesti esiin.
17.2.2008 Aulikki Piirainen